perjantai 30. joulukuuta 2011

Mä en haluu kuolla tänä yönä

Avaruuttakin vaikeampi asia humanistipinpoblondin käsityskyvylle on kuolema. Sen nyt vielä pystyy käsittämään, että on vähän niin kuin syntymä, elämä ja kuolema, mutta sitten pökkää siihen. Kun onhan se nyt niin, että sitä pitää itseään aika merkittävänä henkilönä, eikä silloin noin vain sovi täältä lähteä. Itkee vielä koko tienoo ja junatkin pysähtyvät. Vielä tärkeämpi juttu kuin muiden suru on silti se, että elämä on ihmisen parasta aikaa. Mihinkäs siitä nyt haluaisi lähteä näkymättömänä leijumaan? Vaikka onhan se tietenkin kätevä tapa matkustella ja mennä minne huvittaa tuulen mukana tai ajatuksen voimalla. Minua kiinnostaakin, onko ilmatilassa kovinkin paljon ruuhkaa ja että pitääkö niitä toisia tai lentokoneita sitten väistellä? Voi olla. Jotenkin sitä kyllä toivoisi, että saisi olla vaan, eikä tarvitsisi olla niin kauhean aktiivinen enää siinä vaiheessa elämää. Kuolemaa. Kuoleman jälkeistä elämää. Onko kuoleman jälkeistä elämää?

Jos totta puhutaan, olennaisinta omalta kannaltani on se, miten minulle käy. Onko taivasta, onko helvettiä, jatkuuko se elämä jotenkin vai oliko se kerta kaikkiaan vaan siinä? Voiko minusta tulla seuraavassa elämässä koppakuoriainen tai katkarapu? Miettikää nyt sellaistakin vaihtoehtoa, siinä sitä löytäisi äkkiä itsensä jonkun pitsan päältä tai Ruotsin-laivan seisovasta pöydästä.

Kristillinen käsityshän ei lähde katkaravuista, vaan siitä, että pahikset kärventyvät helvetin tulissa ja kivat ja kohteliaat pääsevät taivaaseen. Joillakin on tiukkoja henkilömääriäkin esitettävänä, mikä on kyllä aika rajoittunutta - vaikka toisaalta, kai siellä paratiisin porteilla jonkinmoista tungosta jo alkaakin olla, joten sikäli ymmärrettävää kyllä, puhdasta matikkaa. Hindut ne uskovat sielunvaellukseen ja vähän lehmiinkin, mutta en minä tiedä kyllä. Mahtava homma mokata ja löytää itsensä hiekkana autiomaasta. Tule hyvä kakku. Buddhalaisista en enää muista mitään muuta kuin että Kurt Cobain liittyi jollain tavalla siihen touhuun. Ja kuollut on hänkin.

Sitä minä vaan, että minä en käsitä kuolemaa ollenkaan. Miten minä vain voin lakata olemasta? Miten tämä maailma pärjää ilman minua? Miten minä pärjään ilman elämääni? En tahdo kuolla. Tahdon mennä kesällä uimaan ja ottaa aurinkoa, juoda pullakahvit ja potkutella kelkalla mummokavereideni kanssa. Ja miehenkin, vaikka hän sanoikin, että asentaa omaansa moottorin ja menee kovempaa. (Ja jos hän on siis hengissä vielä, tuppaavat paapat kuolemaan aikaisemmin.) Haluan käydä bingossa tai tansseissa aina yhden kerran vielä. Yhden kerran vielä.

Niin. Onneksi olen vielä niin tavattoman nuori. Pitää katsoa, ettei jää auton alle tai kompastu portaissa. Tai jos kuolononnettomuus tapahtuu, ettei ole rikkinäisiä alushousuja. Tai likaisia. Sitten kyllä häpeisi silmät päästään.


Ps. Tämän kaiken kirjoitti automaatiokirjoituksella haamukäsi.

Ilmoitustaulu

Vuosi loppuu pian, ellette ole huomanneet. Kiitos tämän blogin alkutaipaleella mukana olleille, en minä näitä itselleni jaksaisi kirjoitella. Tai jaksaisin kyllä, tykkään itsestäni kovastikin aina silloin tällöin. Jos mielessänne pyörii joitain elintärkeitä aiheita tai vaikka vähän hullumpiakin, laittakaa ihmeessä ehdotuksianne tämän viestin kommenttiboksiin änyyteenyt ja myöhemminkin.

Syksyn ehdoton suosikkipostaus oli 10 hyvää syytä nauttia illalla punkkua. Senkin juopot, pitihän se arvata! Jouluarvoitus kiinnosti puolestaan tässä kuussa niin paljon, että se kiri suoraan kakkoseksi, ja kolmostilaa pitää teksti Taifuuni vei tuliaiset. Neljäntenä keikkuu Paska maanantai, joka on joka maanantai. Muut tulevat siellä perässä kiltisti tasaisena jonona, niin kuin ysiluokan oppilaat koulun retkellä.

Tervetuloa uudelleen, ja tuokaa kamut mukananne! Ensi vuodesta tulee hauska!

Pusuja,
Ässä

torstai 29. joulukuuta 2011

Jotain rajaa tähän universumiin

Muistan lukion matikantunneilta, että kylläpä oli hyödyllistä ja mukavaa laskea avaruuskappaleiden tilavuuksia. Kappaleet olivat sillä tavalla lystikkäitä, että ne myös menivät ja pöyrähtelivät leikkisästi koordinaatistonperkeleessä akselinsa ympäri ja varmaan takaisinkin. Kysyn vaan, että missä on tuollaisiakin laskuja elämänsä aikana tarvinnut? Kysyin tarkoitusta silloinkin, sillä kunnon näsäviisas oppilas kyseenalaistaa ja vaatii perusteluja. Opettaja vastasi muistaakseni jotain yleismaailmallista höpinää aivojumpasta ja ajattelukyvyn laajentamisesta. Nuoriso laajentaa tajuntaansa, kuulkaa opettajat, ihan muilla keinoin.

Jos avaruutta alkaa ajatella oikeasti ja vakavissaan, ahdistuu välittömästi. Minä niin haluaisin tietää, että mistä se on tullut koko avaruus? Asiaa on aivan turha selittää esimerkiksi alkuräjähdysteorian avulla, sillä onhan se nyt selvää, että jotakin täytyy olla ennen alkuräjähdystäkin. Niin kuin se avaruus, jossa räjähdys tapahtuu tai ne pommin ainesosat vaikkapa. "Alussa on ollut äärimmäisen tiheä ja kuuma tila", kertoo tietolähteeni. Niinpä! Missä? Olisiko ollut vaikka avaruudessa? Mitä?

Maapallo kuulemma liikkuu eteenpäin noin 30 km:n sekuntivauhtia, mitä en siis todellakaan ymmärrä. Sehän on aivan järjetön vauhti! Laskin yhtäkkiä päissäni, että se tarkoittaa 1800 km/minuutti, eli jos Skodalla tai Toyotalla päästeltäisiin kylätietä samaa vauhtia, näyttäisi mittari melkein 108 000 km/h. Sakot tulisi kuulkaa niin että tärähtää. Ja kokeilepa vaan puhua vielä kännykkään samaan aikaan, niin lirissä olet ja ojassa. Tuohon vauhtiin sitä paitsi kun vielä lisää sen, että menemme ja pyörimme pallomme kanssa ympärikin, niin ei se ole kumma, että ihminen menee vähän sekaisin. Jatkuva Linnanmäki jättää kyllä jälkensä.

Kaiken kumman lisäksi tämä universumi, linnunrata ja galaksi laajenevat koko ajan. Kysynpä vaan, että minne se muka laajenee? Jos avaruus niin kuin jotenkin luo itse lisää itseään, niin pakkohan sillä on olla jokin tila, jonne se voi laajeta. Niin kuulkaa. Jotain rajaa ja rajansa kaikella! Aina sitä olisi itse huolehdittava kaikesta, avaruuden aitaamista myöten. Raskasta.

Ihmettelen myös, mitä eroa on avaruudella ja ulkoavaruudella? Jos haluaisin vaikka singota suutuspäissäni lautasen seinän sijasta ulkoavaruuteen, mihin minun edes pitäisi tähdätä? Kyllä vain on seinä paljon helpompi vaihtoehto, vaikka kannattaa tietenkin nakata hajalle kaikista rumin kulho tai ainakin halvin. Ei harmita sitten seuraavana päivänä aivan yhtä paljon. Ja kuulkaahan vielä: lentääkö lentokone ilmassa, taivaalla, avaruudessa, maailmankaikkeudessa vai missä? Ja kuka on se, jolla on lentokoneen avaimet? Se tässä hommassa on kaikista olennaisin kysymys.

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Kotka persauksissa ja Topsy-puikko korvassa

Nyt kun joulukalenterin luukut on revitty auki, ehdin vihdoin keskittyä Nollavaimon antamaan tunnustukseen ja vastaamaan siihen liittyvään haasteeseen. Kiitän vielä Nollavaimoa lämpimästi, sillä en tiedä, mistä hän on minut löytänyt. Keksinyt päästään varmaan, ja sitten muutuin todeksi, simsalabim. Ikäväkseni täytyy myöntää, että hyvin lihaisaksi todeksi, sillä vietin eilen tyttöjen saunailtaa ja olin kaikista punkeroin. Jotenkin tuli sellainen alemmuuskompleksifiilis, vaikka olin kyllä muuten seurueen säkenöivin ja älykkäin. Ja söin eniten pitsaa.

Nollavaimo kirjoitti blogissaan lisää erinomaisuudestani, ja koska hän vaikuttaa todella, todella viisaalta, tahdon tietenkin jakaa luonnehdinnat kanssanne: Hauskaa sanailua sanojen ammattilaiselta. Helppoa luettavaa ilman pilkku- tai muitakaan virheitä. Hahaa. Entäs, jos jätänkin pilkkuvirheitä tekstiin aivan tahallani? Ettekä huomaa mitään? Miettikääpäs sitä. Koska teillä ei kuitenkaan ole mitään tähdellistä tekemistä, menkää Nollavaimon blogiin katsomaan, ettei hänelläkään (hänessäkään) mitään virheitä ole. Herneetkin pani tuossa joulukuussa jo nenästä kaivellen, kun on niin kauhean aktiivinen.

No mutta. Haasteen mukaan minun pitää kertoa teille viidestä ominaisuudestani tai omituisuudestani. Uumoilin, että kummallisuuksien löytäminen olisi vaikeaa, mutta kas, niitäpä vain tupsahtelee. Kysyin nimittäin apua mieheltä, ja jo alkoi tulvia muukin kuin Pohjanmaa.

1. Minulla ei ole koskaan ollut hampaissa reikiä. Eniten niitä on matkan varrella löytynyt pitkien kalsareiden haaruksista. Mikä siinä on, että ne eivät kestä? Kyse ei ainakaan kalsareiden kohdalla ole siitä, ettäkö reiteni hinkkaisivat liiaksi yhteen. Jalkani ovat kuin heinänkorret, kuten jo tuossa alussa taipumuksistani kerroin. Saatte ihan itse päättää, mikä on totuus. Fakta on se, että laihdutuskuuri alkaa heti ensi vuonna joskus.

Mutta siis olen erityisen ihana hammasluultani. Se on keltainen, mutta kestävä.

2. Olen nipo. En käsitä, miten kaapinovi ei voi mennä kiinni, tyhjä meetvurstipaketti roskikseen, likaiset vaatteet jonnekin muualle kuin pitkin poikin lattialle, kengät edes eteisen seinustalle (onko se muka liikaa vaadittu?), astiat pesukoneeseen. En käsitä, miksi tavarat eivät voi olla paikoillaan. Mies ei käsitä, mitä vikaa sotkemisessa on. Se kun on niin mukavaa puuhaa.

Olen nipo myös sen suhteen, että keskiarvoni oli yläasteen päättötodistuksessa 9,8. Pari puuttuvaa kymmenystä jäytävät vieläkin. Liikunnan numerohan se siellä hankasi vastaan reisieni lailla ja kuvaamataito. Olen aivan törkeän hyvä vetämään viivoja.

3. En polta tupangia, enkä ole tatuoitu. Aika kummallista tässä rapistuneessa maailmantilassa. Jos minun pitäisi ottaa tatuointi, keksisin jotain persoonallista, kuten ruusun rintaan tai delfiinin olkapäähän. Kotka perässä kävisi myös. Tai ehkä hommaisin kauneuspilkun ihan uravalintaani kunnioittaen. Jos taasen tupangia polttelisin, olisin jälki-istunnossa joka päivä, joten olen katsonut paremmaksi jättää sen homman väliin. Harrastankin sitä paitsi niin paljon kaikenlaista, että minulla ei ole aikaa poltella tupakkia. Olen esimerkiksi himolenkkeilijä. Aaahhahhah.

4. Tykkään erityisen paljon suklaasta. Siinä ei ole mitään omituista, tai jos mielestänne on, olette itse kehitykseltänne häiriintyneitä. Koska olen hyvä ihminen, olen ojentanut auttavan käteni ja ohjeistanut oppilaita nostamaan numeroitaan suklaarasioin, mutta koska nykynuoriso ei tajua omaa parastaan, olen saanut vasta yhden Geisha-patukan kesken lukukautta. Voitte pidättää minut lahjuksenotosta, sillä todellakin söin patukan.

5. Tämä saattaa yllättää teidät, mutta olen tosi ihana. Olen tosi luonnonkaunis ja suihkunraikas. Minun ei tarvitse edes meikata, ja herätän huomiota. Haluaisin rasvaimun, mutta tuttu kosmetologini tiesi, ettei siihen ole kuulemma tarpeeksi isoa imuria.

6. Minun on aina pakko selvittää heti kaikki mieltä vaivaavat asiat. Vähän aikaa sitten esimerkiksi keskustelimme syvällisesti töissä vertauksista, eufemismeista ja sen sellaisista mielenkiintoisista jutuista. Mietimme siinä hiuksia, jotka ovat mustat kuin eebenpuu ja ihoa, joka on valkoinen kuin lumi, ja arvuuttelimme huulten väriä. Saman tien oli tarkistettava, ovatko Lumikin huulet todellakin punaiset kuin veri, sillä se kuulosti melko raa'alta. Kyllä ovat, tiedoksenne. Ennen vanhaan olisi pitänyt valjastaa hevonen ja lähteä ponilla kirjastoon tarkistamaan asia, joten nykyään kaikki on kyllä niin paljon paremmin. Sen kun vaan skypettää Grimmin veljeksille ja kysyy.

Tiesittekös muuten sitä, että Grimmin vanhemmassa Lumikki-versiossa saa paha kuningatar lopuksi rangaistuksekseen tanssia häissä tulikuumat rautakengät jalassa. Siitäs sai.

7. Putsaan tosi usein korvat. Lääkärit sanovat, että korvaan ei saisi laittaa mitään sormea ohuempaa, mutta höpö höpö, sanon minä. Topsy-puikottelu on tärkeää, samoin kuin töhnän kaivaminen kynsien alta lyijytäytekynän kärjellä.

Mutta joo. Pikkuvikoja. Paljon vähemmän kuin ihmisessä noin niin kuin keskimääräisesti. Eipä tarvi paljon uuden vuoden lupauksia tehdä.

tiistai 27. joulukuuta 2011

Huiluvaloainesta

Olen aina ollut melko erinomainen laulaja ja musikaalinen noin niin kuin yleisestikin. Ekaluokalla  opettaja laittoi minut soittamaan joulujuhlassa nokkahuilulla Hiljaa, hiljaa, joulunkellot kajahtaa -kappaleen välisooloja, sillä hän luuli minun osaavan nuotit. En osannut, ja tapahtuma todistaakin vain ja ainoastaan sen, miten vakuuttava näyttelijä olin jo tuolloin. Vanhempani veivätkin minut musiikkiopiston pääsykokeisiin, joissa menestyin niin huikeasti, että pääsin pyrkimäni poikkihuilun sijaan opiskelemaan klarinetinsoittoa. Jipii. Ennen onnellista hyväksymiskirjetapahtumaa (itkin takapihan marjapuskissa) en edes tiennyt, mikä on klarinetti.

Inhosin klarinettia. Soitin sitä velvollisuudentunnosta monta vuotta, ja urani mieleenpainuvin hetki oli se, kun söin tutkintotapahtumasta tullessani auton takapenkillä opettajan tarjoamia Marianne-karamellejä. Hei, hoi, huilu. Toinen ihan kiva juttu oli se, kun kerroin opettajalle lopettavani soittamisen. Oli vähän kiireitä.

Musiikillisuuteni kukoisti kaikesta huolimatta erityisesti yläasteaikoina, jolloin liityin koulun kuoroon. Se oli kivaa, sai monesti olla pois tunniltakin, kun oli välttämättömät kuoroharjoitukset. Muistan, että vieressäni lauloi tupakoiva tyttö, joka haisi voimakkaasti hieltä. Tuoksuyhdistelmä oli sangen kirpeä, mutta siivitti ääneni korkeuksiin ja vei minut uskomattomiin suorituksiin. Kerran lauloin harjoituksissa mikrofoniinkin, mutta jostain erehdyksestä itse esityksessä se vietiin minulta pois. Osaan muuten edelleen toisen äänen kappaleeseen Toivotaan, toivotaan sekä Sydämeeni joulun teen. Sitä pääsinkin todistamaan tässä ihan vähän aikaa sitten, kun mummoni täytti 80 vuotta.

Oi, sitä riemun päivää! Serkkulajitelmasta koostuva enkelikuoro päätti nimittäin vetäistä herkän sukujuhlan kunniaksi koskettavan tulkinnan juurikin kappaleesta Sydämeeni joulun teen, olihan toinen ääni jo valmiina ja melkein kolmaskin. Asian toteuttamista siivitti myös se, että mummo on jo monesti pyytänyt meitä esiintymään hautajaisissaan, minkä koimme jotenkin ennenaikaiseksi ja hieman kiusalliseksikin, ja ajattelimme toteuttaa toiveen vähän aikaisemmin. Olipa hyvä, että sen teimme ja saimme traumat koko suku. Esitys ei ehkä mennyt aivan putkeen, mutta se ei tietenkään ollut minun vikani. Yhdellä oli kurkkupaise, -mätä ja hinkuyskä, joten ensimmäinen säkeistö meni ääni jännityksestä päin monia oktaaneja sinkoillen ja loppui hillittömään köhimiseen. Sitten alkoi nauru. Yksi kerrallaan yhtyi hysteeriseen hihitykseen, yritti välillä urhoollisesti jatkaa settiä, mutta sortui sitten. Yleisöä itketti enemmän kuin nauratti, mutta sukumme ei olekaan kovin taiteeseen menevä. Moukat.

Kaiken kaaoksen keskellä oli yksi valopilkku: minä. Kovissa liemissä keittyneenä minä se vain lauloin menemään toista ääntä yksinäni ja korotin vielä varmuuden vuoksi volyymiakin pikkuisen, jotta sanoma menisi perille kaikelle kansalle. Kun muut enkelit lakosivat, sisäinen pääenkelini (ks.Tervehdys taustakoivuille) pääsi valloilleen, sädekehäni hohti kirkkaana ja kattokruunut helisivät kuin symbaalit. Oli urani tähtihetki. Sanovat mitä sanovat.

Ajattelinkin perustaa bändin. Sen nimi voisi olla suloisuuttani korostava Huiluvalo. Mieheni ehdotti, että Soraääni, mutta hän ei ymmärrä näistä asioista mitään.

lauantai 24. joulukuuta 2011

24. joulukuuta: Joulupukki puree ja lyö?

Onnellista ja ihanaa joulua teille jokaiselle ihQu-LOL-lukijalle, niin kiltille kuin tuhmallekin! Juhlapäivän kunniaksi saatte itse tykönänne valita, haluatteko kuunnella terveen ja lämminhenkisen vai jonkin sortin ongelmanuoren (M.A. Numminen) angstihenkisen aattobiisin. Olkaa hyvä ja olkaa tänään hyviä! Nähdään joskus!


1. Harrasta joulua!



2. Kauhujoulua!

perjantai 23. joulukuuta 2011

23. joulukuuta: Parta poikki, silmä puhki

No niin, tykittäkääpä tulemaan 15 adjektiivia, jotta saadaan tämän päivän luukku avattua. Pannaan perinteitä uusiksi, niin kuin tuossa pari päivää sitten oli vähän puhe. Ellette tiedä, mikä on adjektiivi, poistukaa sivuilta välittömästi, älkääkä koskaan enää tulko takaisin. Ainakaan, ellette ota asiasta selvää, palaa sitten syvästi häveten ja tyhmyyttänne anteeksi pyytäen.

*   *   *
Inspirasuun tämänpäiväiseen tekstiin tuli parilta lähipiirin lapselta, jotka ylpeänä rallattelivat omaa (toisilta lapsilta kopioitua) versiotaan joulupukkilaulusta. Kyllä minä muistan omiltakin ala-asteajoilta, miten etenkin pojat suosivat Joulupuu on rakennettu -kappaleesta sanoitusta, jossa joku roikkui hirtettynä oksilla. Kiva. Sellainen lämmin joulutunnelma ja rauhan sanoma.

Rauhallista aatonaattoa vaan itse kullekin murjaanille näillä riemukkailla laulunsanoilla. Hikisempään ja limaisempaankin olisimme pystyneet, mutta olette niin sivistyneitä ja pidättyväisiä. Hyvä niin, edes joskus.


Joulupukki, joulupukki,
kranttuparta, rauska ukki,
eikö taakka paina selkää?
Käypä tänne, emme pelkää!
Oothan meille lämmin tuttu,
sinilakki, roisinuttu.
Tääl on myöskin muhkeet lapset,
uljassilmät, punahapset.


Joulupukki, joulupukki,
piikkiparta, pehmoukki,
vietä iltaa joukossamme
täällä meidän riemunamme.
Tervetullut meille aina,
käypä tänne, puuta paina
tai jos leikkiin tahdot tulla,
kahta hullumpaa on sulla!


Joulupukki:


Kiitos, kiitos, nahkaaset lapset,
räkäsilmät, köppääset hapset.
Terve teille, tietäväiset,
mauttomat ja mustikkaiset!
Paskainen tääl ois iltahetki,
vaan on vielä nuori retki:
kuusen luota kuusen luokse
mulla matkan suunta juoksee.

torstai 22. joulukuuta 2011

22. joulukuuta: Kuva-arvoitus

Koska olette niin välkkyjä ja tietäväisiä, niin sanokaapa tänään, mitä ihmettä mahtaa olla joulun ensimmäisessä lahjapussukassa? Arvaajalle säkkikaupalla mainetta ja kunniaa! 


Vinkki 1. Lämmintä, lämmintä, kylmää, kylmää.
Vinkki 2. Säkissä ei ole sikaa.


keskiviikko 21. joulukuuta 2011

21. joulukuuta: The end of kanaviillokki

Nyt ei kuulkaa muuta kuin että

Päätin tänään koulun
ja käyn viettohon joulun.

Jo on sellainen riimi, että taitavampikin kalpenee. Kateudesta nyt ihan ensiksi, etenkin jos töitä sattuu olemaan jäljellä vielä monta päivää. Olisitte ruvenneet opettajiksi. Opettajilla on helppoa: sen kun vain menee töihin yhdeksäksi tai kymmeneksi, lähtee kahdeltatoista pois ja syö välissä puoli-ilmaisen kanaviillokin tai ohrapuuron. Ei siinä sen kummempaa. Helppo ammatti ja lomiakin puolet vuodesta.

Trallallaa
nyt lomailla saa!
Kyllä mua naurattaa!
Hahhahhaa! 


Ps. Rakas joulupukki. Olen ollut aivan hirveän kiltti. En ole joutunut rehtorin puhutteluun kuin pari kertaa, ja silloinkin tietysti aiheetta, sillä kaiken pahan alku ja juuri on köksänope. Hän se aina houkuttelee minut kolttosiin, ja minä tietenkin menen niihin mukaan, sillä köksänopella on parhaat eväät. Kannattaa pysytellä väleissä.

tiistai 20. joulukuuta 2011

20. joulukuuta: Oma perinne paras perinne

Perinteet on joulunakin tehty rikottaviksi. On nimittäin niin, että kun toinen on sadan vuoden ajan koristellut kuusen aattoaamuna ja toinen taas tottunut siihen, että oikea hetki on ehdottomasti jo edellisilta, saadaan helposti aikaiseksi pienimuotoinen sananvaihto - tai jopa tappelu ja hampaiden kiristyskin, jos oikein ollaan tulisieluisia luonteita. Me emme ole. Olemme säyseitä ja hoidamme ongelmatilanteet mököttämällä. Se ei vaadi paljon, vaan on tosi helppoa: sen kun vain piiloutuu johonkin komeroon ja on hiljaa. Samalla voi tietenkin järjestellä kaapin, niin tulee sekin aika käytettyä hyödyksi.

Olen ihan varma, että moni pariskunta ja perhe on joutunut vuosien varrella miettimään joulun kuvioita uusiksi ja tekemään karvaita kompromisseja, sillä omat perinteet ovat tietenkin kauhean paljon parempia ja ehdottomasti myös järkevämpiä kuin toisen, jonka koko suku on aivan outo. Mitä helvettiä esimerkiksi lippunauha tekee joulukuusessa? Mitä? Miten Saksan lippu liittyy suomalaiseen joulukuuseen? Niin no, polttivathan he useammankin kuusen toki mennessään, joten kai siinä jokin yhteys näin tarkemmin ajateltuna on. Mutta jos itseltä kielletään vaikkapa maksalaatikon rusinat joulupöydästä, niin sitten ei kyllä tule kuuseen lippunauhaa. Ei, vaikka kuinka oltaisiin kansainvälisiä. Lauletaan sitten vaikka joulupukille kielillä, jos se siitä on kiinni. Hou, hou, hou, jo on mieletön shou.

Minä olen joulun suhteen aika sopeutuvainen hippi. Kahta en kuitenkaan vaihda, vaan olen vaikka koko aaton komerossa keskenäni:

- Aaton rauhallisuus. En todellakaan ala enää sinkoilla saunan, hautausmaan, riisipuuron, lumi- ja vesitöiden, kuusenkoristelun, joulurauhan julistamisen, jouluruoan, tuhansien mummoloiden ja joulupukin tai kahden välillä. Kaikki, mitä voi tehdä edellisenä päivänä, voi tehdä edellisenä päivänä. Näin se vain on nähtävä. Tulkoon joulu luokseni, en minä sen luo.
- Konjakkisinappi. Turun sinappi tai elvytetty Auran sinappi eivät maistu miltään, sori vaan.

Kuinka monta kompromissia sinä olet joutunut tekemään, vai oletteko kaikessa niin yksimielisiä, että romantikkoakin oksettaa? Jos olet yksineläjä, onnea. Saat tehdä ihan mitä lystäät ja riisipuurosta mantelin.

maanantai 19. joulukuuta 2011

19. joulukuuta: Kylli-täti

Olin viikonloppuna juhlissa, joissa Kylli-täti oli syntynyt uudelleen. Muistatte varmaan, ellette ole collegehousuisia mopoautoilijoita, miten Kylli kertoi tarinaa ja piirteli siitä samalla pensselillä kuvia. Oi, aikoja. Nykyajan lapsilla ei todellakaan riittäisi kärsivällisyyttä katsella hidastempoista sadunkertojamummoa, sillä he odottavat juonenkäänteiden tykitystä ja supersankareiden henkeäsalpaavia voltteja, kun heidän uuden kehitysmuotonsa energiataso on noussut ja viimeisen tason vastustajan tulenlieskat jo nurkan takaa lyödä kuumottavat. Kyllä siinä jäisivät Piilomaan Pikku-Aasi ja Kössi Kenguru toiseksi. Ja Kylli-täti. Kehitys kehittyy.

Koska nauroimme itsemme kipeiksi Kylli-tädin nykyversiolle, haluan tervehtiä teitä kaikkia vanhanaikaisia muumioita Kyllin viimeisellä televisioidulla joulusadulla. Palatkaa ajassa taaksepäin ja taantukaa. Olkaa hyvä!

Kylli-täti piirtää

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

18. joulukuuta: Varkaissa

Tämä on se luukku, josta suklaat joku kävi aikaisemmin salaa syömässä. Myöntäkää vaan pois, ihan varmasti olette joskus olleet sen verran malttamattomia, että menitte ja avasitte jonkin seuraavien päivien luukuista, katsoitte kuvan tai söitte suklaan, suljitte luukun ja olitte tyytyväisiä.

Minä en ollut, vaan podin omantunnontuskia melkein traumaksi asti. Minulla oli joskus ennen muinoin tavarakalenteri, josta sai joka aamu jonkin minipienen muoviesineen tai lelun, hurraa. Kerran rikoin rajojani, raggari kun olin, ja avasin illalla sängyssä seuraavan päivän luukun varovasti keittiöveitsellä. Huomatkaa suunnitelmallisuus. Muistan tosin senkin, miten arvoin pitkään veitsi kädessäni, teenkö rikosta vai en.

Päätin lipsua pimeyden teille. Kun olin nähnyt, mikä yllätys oli (en muista), suljin luukun häpeissäni ja oikeastaan vähän kauhuissanikin tottelemattomuudestani. Omantunnon kosto oli välitön, sillä syyllisyys painoi minua aivan hirvittävällä voimalla. Kaikki nämä vuodet olen pitänyt asiaa sisälläni, mutta tunnustan tässä nyt teille kaiken. Olen avannut kalenterinluukun etukäteen. Kerran elämässäni.

lauantai 17. joulukuuta 2011

17. joulukuuta: Makkarahernekeitto ja muut kätevät lahjaideat

Joko iskee paniikki viimeisten joululahjahankintojen suhteen? Mitä? Eikö muka vielä ole säkki täynnä huolellisesti mietittyjä, persoonallisia paketteja? Senkin luuserit.

Pienenä oli tylsää saada pehmoisia paketteja, mutta näin vanhalla iällä sitä ei ole ollenkaan yhtä rajoittunut. Luin muutaman viikon takaisesta Me Naiset -lehdestä, miten pääsee nopeasti eroon markettiin lähtemisestä ja ruuhkajoululahjojen pakkohankkimisesta, eikä tarvitse edes kutoa sukkia. Ei sillä, etteikö sukkien ja kantapäiden kutominen olisi vallan mukavaa puuhaa, jos sellaisesta tykkää. Itse kudoin sukat kuudennella luokalla. Oli pakko.

Me Naisilla on kuitenkin ratkaisu. Kyse on melkein kuin lahjakorteista, mutta ei kuitenkaan: rakkailleen voi kirjoittaa kasan kortteja, jotka hän saa haluamallaan hetkellä käyttää. Korteissa voi lukea esimerkiksi näin: "Minulla on oikeus istua tietokoneella ihan rauhassa/kutsua kaverit kylään ja saunoa/nukkua päiväunet sohvalla/uittaa mikä tahansa ruoka chilissä/syödä kynsiä/saada selän rapsutusta/kuorsata tänä yönä oikein olan takaa/laittaa hernekeittoon makkaranpaloja/sulkeutua autotalliin/pelata Xboxia niin kauan kuin haluan/laittaa ovi kiinni." Aika näppärää! On tietenkin melko lailla haastavaa, jos elää kaukosuhteessa tai haluaa antaa kortteja vaikka lemmikkieläimelleen, mutta noin niin kuin rajoittuneessa mielessä ihan hauska idea.

Minä voisin ottaa myös vaikka minkälaisia kortteja. Ikkunanpesukortin vaikka ja nukkumakortin. Ja sellaisen, missä sanotaan, että "Minä olen oikeassa, vaikene, kurja".

perjantai 16. joulukuuta 2011

16. joulukuuta: Jouluarvoitus

Tänään jatketaan kansanperinneteemaa. Kyllä ovat kuulkaa Trivial Pursuitit helppoja tämän valkean joulu(k)arvoituksen rinnalla:

"Pyylevä valkopartainen tonttu työskentelee korkean tunturitalon ylimmässä kerroksessa Korvatunturilla. Päivittäin saapuessaan töihin hän kävelee 500 askelmaa ylhäälle pajaansa. Häntä ahdistaa kovin, koska hän ei haluaisi kiivetä askelmaakaan. Illalla tonttu ottaa hissin ja laskeutuu sillä 490 askelmaa alimpaan kerrokseen, jossa 10 askelman rappuset uloskäynnille sijaitsevat. Hissi on ollut yli 500 vuotta toimintakuntoinen ilman häiriöitä. Miksi ihmeessä pyylevä valkopartainen tonttu tekee päivittäin tällä tavalla?"

No en kuule tiedä. Mitä sillä on sitä paitsi väliä, minkä värinen parta tontulla on? Ja tarkoittaako ahdistaminen sitä, että tonttua ottaa sydämestä, vai onko kyseessä henkinen ahdistus? Masentaako tonttua kenties hieman? Tahtoisin myös tarkennusta siihen, että miten niin ei haluaisi kiivetä askelmaakaan? Senkin laiskaperse, hyvää se vain tekee! Taitaa olla työterveyslääkäri määrännyt tontun laihdutushommiin, ja tyyppi sitten pyristelee vain illan tullen vastaan ja hyppää hissiin. Miten sitä paitsi hissin yli 500 toimintakuntoista vuotta liittyy asiaan? Hissi on kuulkaa keksitty vuonna 1854, joten kysyn vaan, mikä mielikuvitushissi tuolla oikein on ollut käytössä?

Että sellainen arvoitus. Helppo kuin mikä. Tonttu on tyhmä.

torstai 15. joulukuuta 2011

15. joulukuuta: Kinkunlaskuja

Pidän ysiluokkalaisten kanssa joka vuosi sananlaskukilpailun, jossa tytöt kisaavat poikia vastaan siitä, montako vanhan kansan viisautta muistavat. Tulokset ovat vuosi vuodelta heikommat, vaikka kuinka antaisi vihjeitä. Minähän olen toki tehnyt tätä työtä jo tuhansia vuosia, joten tiedän, mistä puhun.

Mitä vaikeaa sananlaskuissa nyt muka on? Jouluunkin liittyy vaikka kuinka monia. Tässä esimerkkejä, ihan varmasti tuttuja:

Ei kinkku ojaan kaada.
Ei kinkku kauas puusta putoa.
Kinkku ei tule kello kaulassa.
Vierivä kinkku ei sammaloidu.
Ilo ilman kinkkua on teeskentelyä.
Jaettu kinkku on kaksinkertainen ilo.
Jokainen on oman kinkkunsa seppä.
Ei ole kinkkua karvoihin katsominen.
Kerta kinkun päälle.
Kinkku se on ensimmäinenkin.
Kinkku keikkuen tulevi.
Ei kinkkua ilman kolmatta. 
Aina roiskuu, kun kinkkua paistetaan.
Ei kinkkua mahan täydeltä.
Kinkulla on kaksi puolta.
Oma kinkku kullan kallis.
Moni kinkku päältä kaunis.
Niin kinkku vastaa kuin sille huudetaan.
Kolmas kinkku toden sanoo.
Ei auta kinkku markkinoilla.
Joka toiselle kinkkua paistaa, se itse siihen lankeaa.
Ei kinkku haavaa tee.
Kinkku miehen tiellä pitää.
Älä katso lahjakinkkua suuhun.
Oma kinkku paras kinkku. 
Ei kaikki ole kinkkua, mikä kiiltää.
Peukalo keskellä kinkkua. 
Rohkea kinkun syö.
Maatilan lapsella ei ole kinkkua.
Vanha kinkku janottaa.
Ei haukkuva kinkku pure. 
Niin makaa kuin kinkun syö.
Kinkku parantaa haavat.
Kylmä kinkku kaunistaa.
Oma kinkku haisee.
Kinkkuasioista ei voi kiistellä.
Kinkku hyvin, kaikki hyvin.

Ja lopuksi vielä tärkeä muistutus:  Ei kinkkua sioille.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

14. joulukuuta: Sympatiani puna-vihersokeille

Jos olisin tietokoneguru, olisin loihtinut tänne joulukuuksi kullan kimallusta ja roihuavia tulisoihtuja, ehkä pari tanssivaa välkkyporoa ja bambin liukkaalla jäällä. Mutta kun en ole, niin vaihdoin vain vajaavaisilla taidoillani tämän kuun ensimmäisenä päivänä otsikot joulunpunaisiksi. Tunnelmankohotus oli huima, ja tulin hyvin onnelliseksi. Huomasitte varmasti ponnisteluni. Huumassani vaihdoin myös mekkoni pikkujouluhenkiseksi, kuten kuvasta näkyy, ja kovin on ollut vientiä. Ihan sikana.

Jos olisin ollut todellinen hurjapää, olisin vaihtanut taustat vihreäksi, sillä niin kuin jonkin verran fiksuina tiedätte, myös se on perinteikäs joulun väri. Vihreitä ne ovat herneetkin ja naama kateudesta, kun katselee toisten lahjapakettien availua. Pienenä paiskasin suklaalevyni seinään, kun pikkusiskoni sai joulukupukilta nukensängyn. En itse edes leikkinyt nukeilla (kovis), mutta se ei ollut olennaista. Sänky nyt vain oli aivan julmetun hieno. Vähän linkku ja huono pysymään kasassa, mutta hieno silti. Viininpunainen. Ja minä sain suklaalevyn! Siihen maailmanaikaan en näemmä vielä ymmärtänyt ollenkaan hyvän päälle, vaikka punkero olinkin. Vihreä tausta muistuttaisi minua siis ikävästi menneistä tapahtumista, ja minussa on sitä paitsi myös hiven ihmistä ja lähimmäisenrakkautta. Miettikääpä nyt: punainen teksti vihreällä pohjalla. Puna-vihersokea puolukkametsällä. Hmm. Poimi tai lue siinä nyt sitten, anna mennä.

Joulu on varmasti puna-vihersokeille todella ankeaa aikaa. Miehistä 8 % ei koskaan erota uusia, kiiltävänpunaisia  koristepalloja kuusesta tai jouluomenaa kaalilaatikosta, mikä on aivan hirvittävän surullinen ajatus. Eipä sitä siellä puolukkametsälläkään taideta aivan poimijoiden kärkijoukossa koreilla, eikä aattotunnelmissa ensimmäisenä joulutähteä ihastella. Voi surkeaa, mikä kohtalo. Kyllä siinä lohduttaisi paljon enemmän suklaalevy kuin nukensänky.

Jokin inhimillisyyden siemen on onneksi siinä, että riisipuuro ei ole punaista ja mantelit vihreitä.

Pannaan tähän loppuun kuitenkin tervehdykseksi oikein kiva joulukuva. Toivottavasti perheen emäntä on kysynyt värisokealta mieheltään, millä väriteemalla tänä vuonna mennään.

tiistai 13. joulukuuta 2011

13. joulukuuta: Lammasta joulupöytään?

Tulipa tuossa jo eilen mainittua, että lautasliinat ovat elämässä hyvin tärkeitä ja oikeastaan rakkaitakin. Tavarataloissa täytyy aina käydä katsomassa, ovatko lautasliina-apajat otolliset ja hyllyt kauniita uutuuksia täynnä. Elleivät ole, otetaan varastoon jotain hyväksi havaittua mallia ja väriä. Tällä hetkellä laatikkojemmastani löytyy 48 erilaista mallia, laskin aivan itse äsken. Älkääkä yhtään pyöritelkö silmiänne siellä. Kadehditte vain. Ilo ilman lautasliinoja on teeskentelyä.

Valitettavasti täytyy kuitenkin todeta, että suurin osa uusista malleista on ala-arvoisen rumia. Viime kesänäkin tarjolla oli vain jotain persikanväristä Lambi-lautasliinaa. Kyllä Lambilla persauksensa pyyhkii, mutta jotain rajaa tuonne yläpään kohdalle, pyydän. Olenkin ihan varma, että ne, jotka suunnittelevat lautasliinoja, ovat suunnittelijoiden pohjasakkaa. Vähän vain jotain rinkulaa tai viivaa kun vetelee, niin kyllä kelpaa ja kansa ostaa. Ei sillä nyt niin väliä ole, mihin sitä suunsa tai räkänsä pyyhkii. Hihaan sitä kumminkin suurin osa niistää, ja viiksistä roikkuva eilispäivän piimä ainoastaan lisää uskottavuutta.

Lambi: aukolle kuin aukolle.

Lähisukulaiseni vaativat, että tänä vuonna joulu toteutettaisiin meillä Ameriikan malliin suurieleisesti ja mauttomasti välkehtien. Minut on painostettu suostumaan suunnitelmaan, mutta aion pitää homman silti maltillisena ja keskittyä mistelin alla munatotiin. Kuusi saa kyllä tulla täyteen pinkkejä, vaaleanvihreitä, turkooseja ja punaisia koristeita, joista kunnia aktiiviselle siskolleni sekä Tiimarin tämän vuoden teemavärivalinnalle. Minua ei haittaa (juuri) yhtään, että kuusi on yliampuvan pimpelipom, mutta muualle en hermoromahduksetta voi samaa settiä ripustella. Ajattelinkin nostaa jonkin noista väreistä lopulliseksi lautasliinaväriksi, mutta jopas on tehty sellainen vaikeaksi. On himmeliä ja tonttu-ukkoa, lumihiutaletta, tähtitaivasta ja koko helvetin joulupukin reki Lambi-joululampaineen, mutta ei yhtään sopivaa ja hieman överihenkistä glitterliinaa. Minusta vähän tuntuu, että jouluni kaatuu tähän.

Lautasliinat ovat sydämeni asia. Jos näette esimerkiksi kauniita fuksianvärisiä, ostakaa pois ja lähettäkää minulle. Tänä vuonna joko pistetään ranttaliksi tai itketään nurkassa himmeli päässä vääränlaisten lautasliinojen vuoksi ja sellainen se kuulkaa on joulun sanoma.

maanantai 12. joulukuuta 2011

12. joulukuuta: Kätevä emäntä

Oho, puolet aatonodotusajasta on jo mennä humpsahtanut, ja jouluvalmistelut alkavat olla väkisinkin edessä. On mietittävä ruokalista, lautasliinojen värit (erittäin tärkeää) ja aikataulut, tehtävä kiireisesti viimeisiä lahjahankintoja, siivottava luurankoja kaapeista, pyyhittävä lattialistoja, viriteltävä hermot, poltettava kynttilöitä ja pellillinen pipareita joka ilta. Sekin vielä.

Ruuan suhteen olen tapojeni mukaan ollut jo hienosti asialla. Viime vuonna venytin rajojani tekemällä kaikki laatikot itse, joten enää ei ole mitään todisteltavaa kenellekään, ei edes itselle. Palasinkin alkuperäiseen ja hyväksi havaittuun suunnitelmaan eli ostin kaikki laatikot läheisistä myyjäisistä. Kyllä muoreilla piisaa kuulkaa energiaa ruokkia koko kylä ja tienoo päälle, potkutella sen jälkeen kelkalla kiertotietä ja maisemareittiä kotiin teurastamaan sika ja paistamaan kinkku illan ompeluseuraväelle. Mummoilla on sellaiset geenit. Tai ei kaikilla. Toiset keskittyvät etuilemaan kassajonoissa. Onhan siinäkin tietenkin hommaa.

Mutta laatikot ja limput kassissani minulla oli kyllä paluumatkalla tosi hyvä mieli: harvoin sitä on vartissa niin aktiivinen, että on leiponut kaksi joululimppua ja paistanut vuokatolkulla perunaa, lanttua, maksaa ja porkkanaa. Onnittelin itseäni uudesta ennätyksestä. Entinen oli jotain kaksikymmentä sekuntia satasella.

Viikonloppuna meillä oli puolestaan hyvin rentouttava ja ilomielinen korttityöpaja. Liimaa oli paitsi korteissa, myös sormissa, pöydässä, askartelualustoissa ja välillä teki mieli vetää sitä ihan reippaasti nenään. Mutta valmista tuli ja jonkin sortin kierrätystäkin harrastettiin. Ensin korteista piti tulla piparkakkuhenkisiä, mutta suunnitelma muuttui heti ensimmäisen itkun ja susiruman tekeleen jälkeen. Hoksasin, että kaapissa on kahdeksan vuoden takaisista häistämme jääneitä pieniä kakkupapereita (tarvitsin silloin kaksi ja jouduin ostamaan kaksisataa), joille olisi juuri tänä jouluna sopivaa käyttöä. Niinpä korteista tulikin kakkupaperihenkisiä. Oh. Ei se ole suunnitelma eikä mikään, jolle ei ole lennosta varasuunnitelmaa ja varasuunnitelman varasuunnitelmaa. Sen sitä nimittäin koulutyössä oppii, että kaikkeen pitää olla varautunut. Aina voi mennä kopiokone rikki tai tulla sähkökatkos. Voi joutua pitämään kahden ryhmän oppituntia yhtä aikaa ja rästikoettakin vielä ja yhtä käsiraudoissa, eikä sitä tiedä, jos vaikka aamunavausvuorokin on vaihdettu salaa juuri maanantaille. Minulla onkin sellaisia paniikkiaamuja varten kerättynä mukava biisilista, josta vain nopeasti jokin soimaan tai sitten randomilla ja jatkuvalla repeatilla koko setti.

1. Lissut: Pissikset
2. Semmarit: Paska maanantai
3. Semmarit: Meidän ope on homo
4. Ismo Alanko: Vittu kun vituttaa

Mutta katsokaa nyt silti näitä iloiten! Ihan on omin pikku kätösin vinoon leikattu ja liimattu! Kylläpä sitä vain onkin kätevä emäntä.


sunnuntai 11. joulukuuta 2011

11. joulukuuta: Pikkujoulut ovat ammatinvalintakysymys

Leppoisaa kolmatta adventtisunnuntaita! Kuinka moni teistä muka ihan oikeasti tietää, mitä adventti tarkoittaa? Kehtaatteko tunnustaa?

Kristillinen kirkkovuosi alkaa ensimmäisestä adventtisunnuntaista, joka oli tänä vuonna jo 27. marraskuuta. Adventtisunnuntait ovat siis neljä joulua edeltävää sunnuntaita, jolloin odotellaan joulua saapuvaksi. Ystävämme ja universumin suurin tietolähde Wikipedia sivistää meitä asiassa näin:

"Vähitellen adventtiajasta on muodostunut iloisen jouluodotuksen ja yhdessäolon aikajakso, jolloin vietetään lukemattomia pikkujouluja."  

No, eihän tuohon kaikkeen nyt mitään ruudin keksimistä tarvittu, mutta sitä en kyllä ymmärrä, miten kirkkovuosi ja nykyiset pikkujoulut liittyvät millään tavalla toisiinsa. Hartaudesta ei ainakaan liene kyse, vai monissako pikkujouluissa olette muka olleet, joissa teemana on ollut rauhoittuminen ja kristillisyys? Virsiäkö olette veisanneet heti sen jälkeen, kun pomo on esittänyt pantomiimina joulukuvaelman ja osastopäällikkö lukenut hassutellen evankeliumin omalla murteellaan? Kädet ristissä olisi tosin ollut helpompi olla kuin jalat ristissä, ainakin, jos iltapäivälehtiä on pikkujoulurientojen suhteen uskominen.

Yleensä suomalaisissa pikkujouluissa (paitsi opettajien) siis juodaan viinaa ja tanssitaan pöydillä tai kontataan sen alla. Opettajien pikkujouluissa haukutaan ensin oppilaat, sitten toiset opettajat, ja kaiken paskan lopullinen syypää on tietenkin rehtori. Vanhemmat vasta paskoja ovatkin, kun eivät opeta lapsilleen kuria ja järjestystä, vaan vaativat vain Kanarian-lomia pitkin vuotta ja syyttävät kaikista ongelmista koulua. Kun tästä negatiivissävytteisestä osioista on päästy eteenpäin ja alkukankeus on poissa, leikitään onnellisina vähän perinneleikkejä kuin lapset konsanaan, lauletaan pari reipashenkistä joululaulua (Porsaita äidin oomme kaikki on niin hauska, kun siinä saa sormella viisoa), jaetaan joulupaketit ja lähdetään ruuan jälkeen kotiin virkkaamaan pöytäliina valmiiksi. Parhaassa tapauksessa luetaan vielä hetki runoutta ennen kuin uni tulee. Kyllä oli hauskat pikkujoulut, kiitellään sitten maanantaina ennen aamunavausta.

Pikkujoulut ovat ammatinvalintakysymyksiä. 

Minua kiinnostaa kovasti, millaisia mahtavat olla pappien pikkujoulut. On kuitenkin aika kovaa hommaa ihan ammatinkin puolesta odottaa joulua jo marraskuusta lähtien. Joka adventti.

lauantai 10. joulukuuta 2011

10. joulukuuta: Pukki sikainfluenssassa

Tänään teitä riemastuttakoon kahden pikkupojan kirjoittama joulutarina, sillä käytin eilen vähän orjatyövoimaa. Jouduin tosin maksamaan tästä palkkion, joten reilu se on peli orjakaupoillakin. Kaivelkaapa te viikonlopun kunniaksi omat ainevihkonne esiin ja lukekaa, mitä mieltä joulupukkiasioista olitte kaksikymmentä vuotta sitten ja vähän varmaan ylikin. Vanhoja ja kurttuisia te jo olette, vaikka kuinka Lorealilla lotraatte. (Nimim. Selluliittivoidetta varastossa kaksi tuubia. Mies toi lentokentältä.)

Mutta näin se menee, kymmenennen päivän joulukertomus:


BR-ukkeli pelastaa

Oli lumimyrskyinen päivä. Lunta lensi Rikun ja Ossin naamalle. He kaatuivat, ja lumi satoi heidän päälleen. Pojat peittyivät lumikasojen alle. Äiti ja isi huomasivat, että lapset olivat lumikasojen alla. He kaivoivat Ossin ja Rikun pois sieltä.

Samaan aikaan tuli tonttuja heidän pihaansa. He vakoilivat perhettä, sillä he katsoivat, ovatko kaikki kilttejä. Olivat! Äiti oli kiltti, koska oli kaivanut Ossin ja Rikun lumesta. Isä oli kiltti, koska hänkin kaivoi, ja lapset olivat kilttejä, koska he tiesivät tonttujen tarkkailevan. Tontut juoksivat Korvatunturille joulupukin pajaan kertomaan pukille, että koko perhe Taitonen oli ollut kiltisti. Pukki sanoi:
- Aivan sama. En minä tänä vuonna lähde viemään lahjoja kenellekään. Minä olen sairas. Minulla on sikainfluenssa.
- Apua! Mitä me nyt teemme? Kuka jakaa kaikkien lasten joululahjat? tontut kauhistuivat.
- BR, vastasi joulupukki. - BR-lelukaupan ukkeli on apulaiseni. Hän on minulle tosi läheinen. Hän voisi kyllä varmaan jakaa lahjat. Minäpä kysyn.

Joulupukki soitti BR-lelukauppaan ja kysyi apua. BR vastasi:
- Voin jakaa lahjat. Teen sen ilmaiseksi, koska olenhan sinun kanssasi samaa perhettä. Minä autan, veljeni. Parane pian, joulupukki. Hyvää uutta vuotta!

Niin kaikki maailman lapset saavat tänäkin vuonna tosi paljon lahjoja, myös Taitoset. Loppu.



Täytyy varmaan rimpauttaa BR-leluille ja kysyä, paljonko he tästä ilmaisesta mainoksesta maksavat. Pari Kung zhu petsiä esimerkiksi tai aikuisten gorilla-asun. Ei ole niin väliä. Vähän tekisi mieli myös meikkipäätä.

perjantai 9. joulukuuta 2011

9. joulukuuta: Kinkkuelämää

Meillä oli eilen koulussa jouluateria, joka on luonnollisesti yksi vuoden kohokohdista, ellei oteta lukuun välitunteja. Ruokapöytä näytti tältä:

Kosolti rosollia,
villisti silliä
kinkkua ja kalkkunoita
possun suussa omenoita.

Notkuvaa ruokapöytäidylliä ennen oli kuitenkin tapahtunut jo vaikka mitä. Kokeilla oli pitänyt kiirettä, mutta niin myös possulla:

Sinkkukinkku
yksistään
lähti metsään kävelemään.
Näki siellä hiipivän
koulun sopankeittäjän.

Possuparka
hädissään
rupes lujaa röhkimään.
Tiesi heti tehneensä
vihoviimeisen virheensä.

Sinkkukinkku
retkeltään
päätyi pöytään leveään.
Loppu on nyt elämä,
hiipui sian röhkinä.

*Syökää kanaa*

Siinä sitä sitten vedettiin tyytyväisenä lanttulaatikkoa suoneen ja ähkyt päälle. Vain punaviini puuttui. Koulussa ollaan aina niin kauhean rajoittuneita.

torstai 8. joulukuuta 2011

8. joulukuuta: Synttäriä ja persusvakoa

Koska tämä on minun joulukalenterini, nautin tietynlaisista vapauksista sisällön suhteen. Tänään haluan onnitella erästä minulle tärkeää ihmistä syntymäpäivän johdosta. Onnea, tiedätkylläkuka! Onneksi et ole syntynyt jouluaattona, sillä silloin kyllä saisit puolet vähemmän lahjoja. Nyt niitä varmasti ropisee kasapäin, oi.

Joulukuun 8. päivänä on kautta aikojen tapahtunut kaikkea jännittävää ja hyvin tärkeää. Kyllä, uskokaa pois. Tiesittekö esimerkiksi, että Puolassa käytettiin keskitysleirillä ensimmäisen kerran kaasuvaunuja teloitukseen (1941) tai että Eagles-yhtye julkaisi albumin Hotel California (1976). Such a lovely place.

Eivätkä tapahtumat lopu suinkaan tähän: John Lennon murhattiin 8. päivä joulukuuta 1980. Yhdysvaltain kongressi, Kiina ja Alankomaat julistivat sodan Japanille reaktiona Japanin Pearl Harbor -hyökkäykseen (1941, toinen maailmansota) ja mitä kaikkea. Jean Sibeliuskin syntyi ja niin kuulkaa myös Kim Basinger. Kimillä on perusvaisto. Persuvaisto. Persusvako.

Kokeilkaapa etsiä omalla syntymäpäivällänne, mitä kaikkea mullistavaa on tapahtunut juuri sinä päivänä kautta maailman sivun. Minun syntymäpäiväni on merkittävä muun muassa siksi, että Yrjö Väisälä löysi asteroidi Donneran. Siitä on vaikea pistää paremmaksi.

Aamunavaus on päättynyt. Suljen mikroskoopin.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

7. joulukuuta: Ketarat ojossa punaisella matolla

Tänään laskeudutaan taas hetkeksi arkeen, ja päivän tärkein puheenaihe lienevät Linnan juhlat pukuineen ja kampauksineen. Naisille nuo juhlat avaavat vähän saman mahdollisuuden jossitteluun kuin lottovoitto: jos minä pääsisin Linnan juhliin, niin pukeutuisin silkkiin ja sulkahattuun ja kreisibailaisin Tellervo Koiviston kanssa aamuyöhön. Jossittelun ja haaveilun ohessa on sitä paitsi aivan kauhean kivaa arvostella epäonnistuneita kaula-aukkoja ja kikkuraisia permanenttikampauksia, kun itse siis todellakin häikäisisi valovoimallaan koko salin niin, että boolimaljallakin pitäisi olla aurinkolasit ja kattokruunut voisi sammuttaa pois turhanpäiten palamasta. Olen ihan ajatellut tätä kuluttamisenkin kannalta, sillä tapanani on olla ego-henkinen.

Ihmettelin eilen kovasti näyttävien sisääntulojen puuttumista, sillä onpa aika laimeaa vain astella hiljaa sisään ja parhaassa tapauksessa irrotella hymyilemällä. (Hampaat eivät saa näkyä.) Minusta kannattaisi vaikka kaatua kädet ojossa punaiselle matolle. Siinä olisi otetta. Tai siis ote olisi sopivasti lipsunut, miten sen nyt ottaa. Tilanteet pitää ottaa haltuun, ihmiset! Jos kerran elämässään pääsee valtakunnalliselle estradille, tapahtumasta on syytä tehdä ikimuistoinen niin itselle kuin koko Suomen kateelliselle kansalle.

Kun kaatumissotku on avuliaiden kadettien kanssa selvitetty, niin pitkän kättelysession ja mahdollisimman laajojen  kuulumistenvaihdon jälkeen (Tarja on läheinen ystäväni, huomaatteko -tyylisesti) pannaan partneri vielä astumaan sovitusti laahukselle, jotta saadaan käytettyä koko ohjelma-aika tehokkaasti hyväksi. Kaiken kruunaa tietenkin vielä klassikkojen klassikko: kaarteessa voi päästää kunnon pierun. Törähdyksen jälkeen osoittaa vain viattomasti sormella kumppaninsa suuntaan. Tai trumpetinsoittajan.

Ei sitä aina kannata niin vaatimaton hiipijä olla. Tontut hiipivät.

tiistai 6. joulukuuta 2011

6. joulukuuta: Säkki päässä sankarihaudoille

Onnea, Suomi! Tänään soikoon kaikissa kodeissa Sirkus Sibeliuksen Finlandia. Jos sinulla ei ole jostain syystä kuuntelumahdollisuutta, eläydy vain rohkeasti vaikkapa patarumpuihin. Jokin siellä päässä soi ja viiraa kumminkin sopivaan tahtiin.

Illalla asettautukaamme sitten makkaravoileipinemme sohvalle tuijottamaan Linnan juhlia, vaikka niitäkään ei tietenkään saisi viihteenä katsella. On se kumma, miten suomalaisten pitäisi joka asiassa olla vain ja ainoastaan kiitollisia, hiljaisia, vakavia ja nöyriä. Mitä sitä nyt turhamaisiin juhla-asuihin  panostamaan, sinne vain vanha hyvä tanttu päällä ja ranteet tukka auki riviin seisomaan. Eikä varmana ainakaan arkimeikkiä enempää saa ehostaa! Se on syntiä! Ei suomalaisen pidä itsenäisyyttä muuta kuin sankarihaudoilla itkien juhliman. Linnassa tarjoiluksikin riittäisi sitä paitsi aivan hyvin jokin suolattu silli, sellaista sitä sodassakin syötiin. Ei tulisi niin kalliiksi ja pääsisi aitoon tunnelmaan.

Kamoon. Tietenkin me olemme kiitollisia tästä kaikesta ja ikuisessa velassa Suomea puolustaneille sankareille. Heitä ei voi muuta kuin nöyrästi kunnioittaa ja suuresti arvostaa. Mutta mikä kumma siinä on, että sen katsotaan niin usein sulkevan ilon, juhlan ja riemun pois? Tai juhlamielellä saa toki olla, mutta kunniavartiossa ja puheita kuunnellen, haudanvakavana. Mikä meitä nyppii? Olemmeko vain niin katkeria niille, jotka vuoden suurimpiin juhliin pääsevät? (Kyllä. Harmittaa vietävästi, että kutsukorteissa ei ole kategoriaa "Tosi hyvä tyyppi, sairaan mukava ja kaunis, jokseenkin pyöreä, mutta paikkaa tiukalla korsetilla".) Mutta joo. Toisilla ei ole asuntoa, toiset nauraa ilakoivat Linnan juhlissa. Hävetkööt.

Kuunnelkaa nyt kuitenkin Finlandiaa aamuhartaudeksi, niin osoitatte kunnioitusta 94-vuotiaalle itsenäiselle kotimaallemme. Yön uhka karkoitettu on jo pois.

Ps. Tämä ei ole sitten mikään pelkkä hymninpätkä, vaan koko los konsertos. Pitää olla vähän turnauskestävyyttä.


maanantai 5. joulukuuta 2011

5. joulukuuta: Tervehdys taustakoivuille

Maanantain kunniaksi on kiva muistella ala-asteen joulunäytelmiä, joissa monella meistä on ollut tärkeitä rooleja. Tälläkin hetkellä kaikenlaisten jouluesitysten harjoitukset käyvät jo kuumina, niin kuin varmasti myös opettajien tunteet. Opettajat ovat jotenkin kauhean helposti hermostuvaa ihmislajia.

Moni meistä on varmastikin ollut ainakin tonttu, sillä sellaisia on helppo lisätä näytelmään lahjoja nikkaroimaan niin monta kuin luokasta jää johtoroolien jälkeen yli. Olenkin miettinyt, kuinka moni lapsena edes tajusi olevansa ylijäämätonttu. Ajatus on aika musertava. Miettikää nyt: toinen istuu onnellisena ja niin kovasti tärkeänä tonttupuku yllään lavan reunalla, eikä ollenkaan ymmärrä olevansa näytelmän kannalta täysin epäolennainen täytetonttu. Astetta korkeammalla tonttuluokituksessa on, jos saa välillä vähän paukauttaa putkipenaalia tai kilauttaa triangelia.

Katkeria muistoja voi olla kuitenkin pääroolistakin. Muistan, kun olin kuusivuotias ja minut valittiin esittämään kerhon joulujuhlaan pääenkeliä. (Miten tyhmä nimitys.) Pääenkeli oli perinteisesti se, joka lausui muu taivaallinen sotaväki taustajoukkona ja kuusenkoristeet päässä töröttämässä pitkän Raamatun-pätkän. Ulkoa. Kokonaan. Yksin. "Älkää peljätkö; sillä katso, minä olen tuova teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle: Teille on tänä päivänä syntynyt Kristus, Vapahtaja..." Voitte uskoa, että kilometrin mittainen monologi sai mahan kipeäksi ja itkun kurkkuun. Äitini soitti kerhonohjaajillekin, mutta ei voinut mitään. Minä olin Valittu. Minulta ei kysytty mitään, sillä mitäs sitä nyt kuusivuotiaan kanssa neuvottelemaan. Ja niin minä lausuin. Sen vuoden jälkeen pikkuenkeleillä oli esilukija, eikä kenenkään tarvinnut opetella vuorosanoja, ei yhtään ainoata. Tasan eivät käy enkelinlahjat.

Eräs blogin lukija muistelee omaa kivistä taivaltaan näin: "Mä olin koulun Lucia, ja aidot kynttilät valuttivat sen verran paksun kerroksen steariinia, että päänahkaa puhdistettiin kampaajalla neljä tuntia." Ei mennyt hyvin hänelläkään, steariini jätti ikuiset arvet. Toinen muistelee: "En ikinä päässyt tiernapojaksi, vaan olin aina vaan sellanen harjotusvastustaja pojille, jotka sitten pääsivät lavalle. Edelleen osaisin vetää koko show'n ulkomuistista (ja niin teenkin aina joulun aikaan lasten toiveista huolimatta). Ja miten oli *ttumaista olla Maria ja kyyköttää siellä seimen vieressä, kun se enkeli sai paremman mekon ja enemmän vuorosanoja. Muuten olen kyllä osannut ottaa näyttämön haltuun. Joka joulu kotikotona kerrotaan legendaa pikkuenkelistä, joka melkein poltti päiväkodin seimen. Oi, aikoja, jolloin tarhalapsillekin uskallettiin antaa oikeat kynttilät olkiseimen vierelle polvistuttaessa."

Voi meitä kaikkia tunne-elämältämme joulunäytelmien vuoksi vammautuneita. Joulu on raskasta aikaa.

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

4. joulukuuta: Hetken kestää elämää

Tänään on kuulkaas toinen adventtisunnuntai, ja se meinaa sitä, että joulunodotus on edennyt osioon 2/4. Sen kun matemaattisesti lahjakkaana supistaa, saa 1/2 eli puolet. Kirkko ei nyt oikein ymmärrä tätä juttua, sillä ei kai nyt minkään järjen mukaan puolet joulun odotuksesta voi olla vielä kulunut, kun kuukausi on vasta aivan alussa ja valokettingit asennettu toissapäivänä. Ne ovat kuulkaa matikka ja uskonto erikseen. Suutari pysyköön lestissään ja pappi saarnastuolissa.

Ajattelinkin, että näin kaiken ilon ja eilisen piparihuuman keskellä kannattaa erityisesti pyhäpäivänä nöyrtyä ja muistaa myös joulun ankeampi ja kärsivämpi sanoma. Ei sitä liikoja kannata mennä riemuitsemaan, suomalaisen.

Hei, tonttu-ukot hyppikää, nyt on riemu, raikkahin aika.
Hetken kestää elämää ja sekin synkkää ja ikävää.

Ettäs tiedätte. Miettikää tänään hieman syntejänne ja katukaa, kuolo korjaa kumminkin pian pois. Oikein valoisaa päivänjatkoa itse kullekin säädylle!

lauantai 3. joulukuuta 2011

3. joulukuuta: Piparit on perseestä

Meitsi on kova poika syömään piparkakkutaikinaa. Väittääkö joku muka tosissaan, että leipoo pipareita lopputuloksen vuoksi, mitä? Keitä valmiit piparit oikeasti kiinnostavat? Mummoja? Ne ovat tylsiä, eikä sokerikuorrutuksen pursottelukaan hommaa enää sen kummemmin pelasta, rumia niistä tulee kuitenkin. Sääliksi tosin käy itseä joka vuosi neonvihreän valmissokerikuorrutteen vuoksi: aina sitä pistää onnellisena tuubillisen piparin päälle ruuttaillen ja sillä mielellä, että nyt tulee nätti. Ei tule. Vinoon menee ja mikään ei kovetu ja tuubista valuu tahnaa pitkin pöytää. Pipari ei kaunistu edes sen jälkeen, kun yrittää pelastaa luomuksen pursottamalla päälle vielä vähän vaaleanpunaistakin kiemuraa. Ja valkoista, jolla yrittää puolestaan pelastaa tuotoksen kaiken sen sotkun jälkeen, kun on seonnut ja mennyt jouluhuumassaan heittelemään päälle vielä nonparellejakin. Yllätys, että ne sulivat kuorrutuksen päälle oksennusmössöksi.

Ja hei: ajatellaan tässä nyt kuitenkin siis sellaista keskivertoleipojaa, jolle kelpaa kaupan valmis taikina. Harvan into tai taidot kun riittävät kunnianhimoisiin taidepipariviritelmiin, joihin pursotetaan ornamenttitaustainen ja kimalteinen, kolmiulotteinen Betlehemin seimiasetelma. Kiva, kun pipareitakin pitää katsella 3D-lasit päässä. Kauhea stressi muutenkin. 

Niin että vedetään sitä piparitaikinaa vaan. Ihan luvan perästä, vaikka kaksin käsin.

Alemmuuskompleksinen muumi ja kulmakunnan kaunein jänis.

perjantai 2. joulukuuta 2011

2. joulukuuta: Glögiä ja kuperkeikkoja maaotteluhengessä

Perjantai on maailman paras päivä ja ehdottomasti viikonpäivistäkin mukavin. Tänä iltana alkaa joulukuun ensimmäinen viikonloppu, joten on aika aloitella glöginmaistajaiset - tai jatkaa niitä nyt oikein tosimielessä. Uutta virettä glögikarkelointiinne saatte pitämällä kavereiden kanssa Suomi ‑ Ruotsi-maaottelun: Suomea edustaa vuosikertaglögi Loimu, Ruotsia Blossa. Jos olette räyhäävää sorttia, voitte pitäytyä markettimehussa ja mennä yhdeksältä nukkumaan. Jos taas väitätte, että glögi on pahaa, olette kummallisia, ettekä ole yrittäneet tarpeeksi.

No mutta tehkääpäs mielikuvaharjoittelua jo etukäteen: Olette juuri asettuneet glögeinenne ja pipareinenne mukavasti, löytäneet matikanvihkonne pöytälaatikosta ja piirtäneet omin pikku kätösin  pistetaulukon ruutupaperille. Noin. Ei se mitään haittaa, että tuli vähän vinttura. Tosi etevät voivat ottaa läppärin mukaan juhlimaan ja tehdä koneelle Excel-taulukon, jolloin rivitkin pysyvät suorassa. Onpas mukavaa! Tunnelma on huumaava. Glögi maistuu kuumalta ja mausteiselta, alkaa aivan laulattaa! Pistelaskun lomassa alattekin spontaanisti harjoittaa jouluaiheista veisuuta, miten herttaista. Annatte vuorossa olevalle glögille suorastaan lisäpisteitä! Runonlausuntaakin voi suusta putkahtaa ja vaikkei tavallisesti edes taivu, tekee mieli heittää kuperkeikka tai pari. Kyllä, kas noin. Nyt voitte alkaa palata todellisuuteen, ettei mene vahingossa villiksi siellä työpisteellä. Jäätte kiinni salasurffailusta samantien, kun alatte vaihtaa jumppapukua yllenne ja tehdä voimistelusarjaa käytävänmatolla.

Kestäkää vielä hetki! Pian on jo ilta.

*   *   *
Vinkki: Kun heittelee glögimukin pinnalle pussillisen mantelilastuja kellumaan, saa toivoa kaikenlaista ja monta kertaa! Yksi manteli joulupuurossa osoittaa vain suomalaista pidättyväisyyttä.

Toinenkin vinkki, olen laupiaalla tuulella: Kun kerää erivärisiä vuosikertapulloja, niistä saa hauskat kynttilänjalat illanistujaisiinsa. Kas näin.

Arkistokuvaa.

torstai 1. joulukuuta 2011

Koreaa valoa

Kehitys kehittyy, niin se vain on. Viime vuonna ilahdutin teitä heti joulukuun alussa mahtavalla valoshow'lla, mutta ei voi jäädä junnaamaan menneeseen, vaan pitää keksiä jotain uutta ja sykkivämpää. Millä asteella omat tuikkukipponne portinpielessä ovat? Hävettävätkö pienenpienet ja vinossa roikkuvat pihalyhdyt takapihan koivussa? Ota alta mallia ja inspiroidu vapaasti.

Nyt joulukuussa ei ole nimittäin enää ollenkaan niin häpeällistä ripustaa kirkuvaa valokaapelia räystäänreunaan tai asetella tuikkivaa poroperhettä etupihan kukkalaariin kuin marraskuun puolella. Mitä, jos tänä jouluna löysäisitkin pikkuisen ja pistelisit töpseliä seinään oikein kunnolla? Näppärimmät voivat viritellä neonvalot sykkimään musiikin tahtiin ja ottaa kotikatulaisten kanssa kisan siitä, kenen pihaa loistaa kauimmaksi.

Kunnollisella ilottelulla voi sitä paitsi päästä vaikka Kymppiuutisiin. Heiltä alkavat varmasti olla jo loppukevennyksen aiheet vähissä.

Tässä teille päivitetty valoshow, olkaa hyvä. Kyllä tuolla perheella ja etenkin naapureilla kelpaa. Oikeastaan säälittävää, miten vähän olen omiani ilahduttanut, ellei sitten oteta lukuun marketin halvinta valoporoa, jonka olemme perinteisesti käyneet yömyöhällä salaa ja yllätykseksi toistemme tonteille virittelemässä.




maanantai 28. marraskuuta 2011

Lunta tulvillaan on raikas talvisää

Reipas vuosi sitten satoi marraskuun lopulla ensilumi. Nyt sitä on tullut vähän enemmänkin, ehkä noin kymmenen miljoonan ensilumen verran. Kovat ovat olleet taivaassa tyynysodat, ja taistelu näemmä jatkuu vielä tämänkin päivän puolella.

Vaikka ei olekaan räntäkeli, vaan myös pakkasherra rankaisee monia seutuja ihan tuntuvilla lukemilla, tulee väkisinkin ikkunasta katsoessa mieleen viime vuonna ahdinkoon joutunut Petri.


Lunta tupaan

Lunta on tullut yöllä noin metri,
katseli aamulla ikkunasta Petri.
Taasko se alkaa, tuumiskeli jätkä,
viisainta on ensin kääriä sätkä.
Onneksi nukkunut tänään en pommiin,
on alettava tässä taas lumihommiin!
 
Huh huh, kun tulee hulluna räntää,
ei tuonne todellakaan mielellään säntää.
Missä on haalarit, ne on pakko olla,
pipokin kaapista, ettei jäädy polla.
Sitten vain etsinkin lumikolan tallista,
jos selviin lävitse mä tuosta lumivallista.

Niin sitä otti pian mies mittaa hangesta, 
apua hän tarvi vielä rautakangesta.
Jäätynyt kiinni oli polkupyörä maahan,
kai sitä vähän saa kirota, saahan?
Tunturi irtos, tuli kova hiki,
sitten alkoikin soida piki.

Ei ole totta, huusi Petri pihassa,
lunta ja jäätä oli kaulassa ja hihassa.
Nyt se tulee pilaamaan mun tunnin työn,
pian otan housuista irti vyön.
Sillä mä hakkaan tuon traktorikuskin,
joka ei välitä vaikka kuinka puskin.

Niin heitti lumiaura uudet lumet pihaan,
voi perkele että mä talvea vihaan.

lauantai 26. marraskuuta 2011

Viestintävirastosta, päivää!

Opiskeluaikoina olin kunnon opiskelijan tapaan raju kapinallinen, enkä tietenkään maksanut televisiomaksua. Ei kukaan maksanut. Silloin se sitä paitsi oli vielä nimeltään televisiolupamaksu, koska aika oli vanha ja  hyvä. Meitä asui samassa talossa useampi nuori nainen: kaksi alakerrassa ja kaksi yläkerrassa. Kukaan meistä ei katsonut televisiota, ei ollut koskaan katsonut.

Kävipä sitten niin, että eräänä päivänä soi ovikello. Koska meillä ei ollut ovisilmää, kävin kurkistamassa viereisen huoneen ikkunasta, kuka ovella mahtoi olla. Olimme luonnollisesti sopineet, että tuntemattomille ei ovia avata, sillä sehän nyt on paitsi yleismaailmallinen sääntö, myös tapa karkottaa tarkastaja. Kiivetköön katolle ja tulkoon savupiipusta, jos intoa riittää. Samalla, kun katsoin ikkunasta ovella olevan vieras mies, juoksi yläkerrasta ovea avaamaan kämppäkaverini, joka odotti ystäväänsä saapuvaksi juuri niinä hetkinä. Tajusin, että nyt sitä mennään, ja hiipivä tiikeri luikahti äänettömästi omaan huoneeseensa. Ovea ei saanut lukkoon, mutta olin silti turvassa huoneessani, enkä kutsuisi ketään sisään. Olinhan juuri päiväunilla tai koomassa.

Kuulin, miten tarkastaja esitteli olevansa Viestintäviraston asialla. "Saanko tulla sisään?" kysyi pääkallonmetsästäjä. "Kyllä", vastasi sillä hetkellä typerä, idiootti, ajattelematon kämppikseni. Jos tarkastajan päästää kynnyksen yli, ei paluuta ole. Lupa oli kuitenkin nyt annettu, vaikkei maksettu. Tyttö luikahti itse nopeasti takaisin ylös ja pani siellä ovet säppiin, sillä tarkastaja lähti käytävää pitkin kohti kahta huonetta, joissa minä ja alakerran kämppikseni pidimme kotia. Tämä opiskelutoverini ei ollut kotona, mutta hänen mustavalkoinen ja surkea, joskin uskollinen matkatelevisionsa oli.

En uskaltanut liikkua ovelta minnekään. Kuulin, miten mies lähestyi huonettani, ja lopetin hengittämisen. Kuului koputus. Olin hiljaa, vain viiksikarvani väpättivät vienosti. Kuului toinen koputus, ja näin, että  tarkastajanperkele alkoi painaa ripaa alas. Ei ollut totta! Hän tulisi sisään ilman lupaa! Mitä minä nyt tekisin? Teeskentelisinkö hullua, joka ei tajua mistään mitään, örisisin vain ja kuolaisin? Tuijottaisinko seinää, enkä vastaisi yhtään mitään koko päivänä? Samalla kuin ehdin ajatella miljoona eri järkevää toimintamallia, vetäydyin oven takana kohti seinää. Niinpä kun ovi alkoi pian avautua, jäin jumiin oven ja seinän väliin. (Onneksi olin vielä silloin tosi laiha, jotain hyötyä siitäkin.) Siellä seisoin, enkä muuta voinut, ja häpesin jo etukäteen silmät päästäni.

Tarkastaja katsoi ensin oikealle, jonne huone avautui. Heti vieressä oli Sonyn 27 tuuman televisio. En ollut ehtinyt edes vilttiä heittää päälle, sillä se olisi tietenkin auttanut paljon. Olisi voinut esimerkiksi sanoa, että siellä on vielä paljastamaton taideteos, johon ei saa missään nimessä koskea. Sitten tarkastaja kääntyi kurkistamaan oven taakse - ja tadaa: siellä seisoin minä, selkä seinää vasten. Aika pysähtyi, olinhan ollut jo monta minuuttia hengittämättäkin. Katseemme kohtasivat. "Terve", sanoin ja nostin kättä.

Sain tietenkin sakot, vaikka minulla oli ollut televisio tietenkin vasta muutaman viikon. Kämppiksenikin saapui juuri sopivasti kotiin ja sai suuremmat sakot, sillä hänellä oli ollut televisio yli kuukauden. Pölvästi. Valheiden takana pitää seistä loppuun asti, niin kuin ovenkin. Turha siinä nyt on enää alkaa rehelliseksi, kun ei ole ollut alunperinkään. Kun on rikolliselle tielle lähtenyt, niin leikki pitää kestää, niin se vain menee.

Mikä on tai on ollut sinun suurin kapinasi yhteiskuntaa vastaan? Tunnustatko olevasi huijari ja suuren luokan rikollinen? Etpä tietenkään. Et uskalla.

torstai 24. marraskuuta 2011

Kiirus

Jo oli melkoinen aamu. Kuvittelin sen etukäteen hyvinkin leppoisaksi, sillä torstaisin minut vaaditaan paikalle vasta kymmeneltä karttakeppiä heiluttamaan ja rangaistuksia jakelemaan. Siihen asti muut pärjäilevät työpaikalla keskenään, vaikka tiukkaa se varmasti tekeekin. Olin vielä kotoisasti pyjamassa silkkiyöpaidassani ja -aamutakissani kaurapuuroa  croissant-aamiaista nauttien, kun puhelin soi. Siellä oli lapseni opettaja.

Oli päässyt käymään niin, ettei ekaluokkalaisella ollut mukana luistimia ja kypärää liikuntatuntia varten, mutta eipä ollut tullut kotiinkaan asiasta jo muutama viikko sitten lähetettyä tiedotetta. Minne lie hävinnyt, tuuleen. Kovasti on myrskyistä ollutkin. Nopea vilkaisu ranteeseen osoitti kellon olevan yhdeksän. Luistelu alkaisi kymmeneltä. Hmm. Minun oli vietävä hoitoon toinen lapsi, joka katseli vielä piirrettyjä yövaatteissa tuliterässä Hugo Bossin lastenvaatesetissä. Mutta ei hätää, ei hätää, arkistointijärjestelemäni on edistyksellinen, joten sitten ei muuta kuin porukka pikavauhtia valmiiksi, luistimet lokerosta, kypärä toisesta ja autoon.

Paitsi että niinhän se taisi olla, että luistimet jäivät viime talven jälkeen pieniksi.

Noin kahdessa ja puolessa sekunnissa syntyi uusi toimintasuunnitelma: soitin puolihuutoa miehelle, jolle annoin tehtäväksi kiihdyttää töistä kauppaan ostamaan ensimmäiset vastaantulevat 32-numeroiset luistimet ja juosta sen jälkeen saman katon alla toimivalle suutarille teroituttamaan ne. Aika alkoi heti. Mies siirtyi viitta ilmassa viuhuen valonnopeudella ostosparatiisiin ja nappasi hokkarit kainaloonsa - mutta kuuli urheiluosastolla, että suutari avaisi liikkeensä vasta kymmeneltä. Telekommunikoimme pikaisesti, ja ei muuta kuin luistimet kassalle, siirtymätaival kahtasataa kotiin, pahvilaatikko auki, nauhat paikoilleen, luistimet kassiin, heipä hei ja luistakoot minne luistavat. Todennäköisesti hyvinkin paljon sivullepäin, mutta siinäpähän poika oppisi kuljettamaan tiedotelappusia kotiin. Hyvä rangaistus olisi myös ollut open lainaama punainen kypärä, mutta ei nyt niin julmiksi sentään ruveta. Tyttöjen värinen kypärä, kamoon. Kyllä sellaisesta traumoja jää. Minulle ainakin jäi sinisistä luistimistani.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Poika sai luisteluvarusteensa ja toppahousut kaupanpäälle, toinen lapsi pääsi isänsä töihinpaluukyydillä hoitopaikkaansa ja minä ehdin töihin. Tämä kaikki kolmessa vartissa. Olen kuin myrskytuuli itsekin.

Ette varmana pysty samaan.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Radalla

Päätinpä tässä jokin aikaa sitten lähteä bailaamaan, juhlimaan ja bilettämään. Sitä meinaa tippua termistössä kärryiltä, vaikka onkin persoonana sangen edistyksellinen. Olen kuitenkin opettaja, eikä lehtorien tai pappien kuulu käydä ravintoloissa. Heidän tulee näyttää esimerkkiä. Opettajat lukevat iltaisin sohvalla jälkikasvulleen Kalevalaa kynttilänvalossa ja juovat tervehenkisesti piimää. Juhlapäivinä lasiin saa pillin, sillä kyllä opettajat osaavat ilman muuta löysätä ja irrotellakin välillä. On päivänselvää, että minäkin kummeksuisin esimerkiksi terveystieteilijää hampurilaisravintolan jonossa tai upporasvakeitinostoksilla ja ihmettelisin hiljaista kirjanpitäjää ylipäätään missään ihmisten ilmoilla. Meillä kaikilla on lokeromme, joissa meidän kuuluu pysytellä, ettei maailman tasapaino järky. Radalle kuuluvat hevoset, pitkän matkan juoksijat ja kilpa-autot. Opettajilla ei ole niissä piireissä mitään tekemistä.

Tältä yleiseltä paheksuttavuuspohjalta lienee siis varsin ymmärrettävää, että ilta nuorisoravintolassa oli jo ajatuksena extreme. Pääkaupunkiseutulaisten tai muissa isommissa kaupungeissa asuvien voi olla vaikea tajuta, miten leimaantunut ammatinsa edustaja sitä pikkupaikkakunnalla voikaan olla. Lisäksi, kun ainoan ravintolavaihtoehdon sisäänpääsyikäraja on 18 vuotta, voi arvata asiakasmateriaalin olevan lehtoreille ahdistavan tuttua: on opettanut puolta porukasta ja antanut jälki-istuntoa toiselle puolelle. Luokanvalvojuudestakaan ei pääse eroon ikinä, eikä antamistaan arvosanoista. En kuitenkaan tiedä, kumpi on yökerhossa nolompaa: katsoa opettajana oppilaitaan vai oppilaana opettajaansa. Koska lauteille oli kuitenkin astelemassa varsin nimekäs esiintyjä, päätimme soluttautua ystäväni kanssa rohkeasti mukaan. Menetettävänä ei ollut kuin maine ja kunnia.

Ensimmäinen työminästä muistuttava kohtaaminen sattui jo ennen kuin ehdimme jonon hännille, sillä keskustelu alkoi ylioppilaskirjoitusten arvosanoilla. Pian baaritiskillä (tilasimme jäävettä) nuori mies teki tuttavuutta, koska oli tunnistavinaan isosiskonsa ja pikkuveljensä luokanvalvojan. Ja kas, oikeaan osui, vaikka olin kuinka yrittänyt kihartaa tukkaa ja meikkiäkin kului monta tuubia. Silti tai siksi oli olo, että oli vähän kuin nähtävyys tai paikalle raahattu erikoisuus. Onneksi artisti alkoi vetää pian pääroolia, joten saimme olla rauhassa, katsella esiintyjää ja tutkiskella sydämessämme ympäröivää bilekansaa. Sivukorvalla huomioin, että maidon hinta on noussut viime vuosina rajusti. (Ville Vallattoman ja Valkovenäläisen hinnat oli kirjoitettu kotoisasti liitutauluun.) Myös kankaan arvonnousu tai -lasku on huolestuttavaa, sillä tyttärien mekot ovat jo niin lyhyitä, että halutessaan näkee ilman laseja perille asti. Kaikki eivät kuitenkaan olleet jaksaneet laittautua, vaan olivat tulleet kotoisasti housut jalassa. Ja siellä me kansankynttilät olimme, siveellisesti yleisön perällä ja kauniina kimallepaidoissamme, oikeastaan varmaan parhaimman näköisinä muijina koko ravintolassa. Tämä on ihan puolueeton arviointi.

Keikan jälkeen jätimme areenan muille, mutta jokin muistutti vielä arjesta. Ravintolan oveen oli teipattu ilmoitus, jonka alareunassa luki: "kuvia julkaistaan face bookissa." Otin taskustani kokoontaitettavan matkapunakynän ja tein tottuneesti muutaman korjauksen. Sitä ei pääse työstään täysin eroon koskaan.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Arkipäivän tuulikaappiromantiikkaa

Koska olen nainen, olen romantiikan nälkäinen. Tietenkin. Ei se ole naaras eikä mikään, jota eivät yllätyslahjat ja kynttilänvaloillalliset kiinnosta. Jos väitätte jotain muuta, esitätte vain. On päivänselvää, että jos mies panostaa suhteeseen järjestämällä jotain yhteistä kivaa ihan oma-aloitteisesti, se sulattaa kovimmankin emännän sydämen. Pirttihirmut ovat pohjimmiltaan herkkiä sieluja.

Jos ajatellaan, mikä on maailman romanttisinta ja kauneinta, niin päästään tietenkin nopeasti kosimiseen. Tai siis: se voi olla ja se saisi mieluusti olla maailman romanttisinta. Minua on kosittu alunperin keittiössä. (Pirttihirmujen kotipesässä, niinpä niin.) Tai olohuoneessa. En ole aivan varma, kun siinä oli vähän hässäkkää. Liekani ulottui hyvinä päivinä myös keittiön ulkopuolelle. Olen myös kuullut kosinnoista tuulikaapissa ja vessassa, joten miesten romantiikkakäsitys on kyllä hyvin laaja käsite.

Luolamiehet, pankaapa nuijat hetkeksi syrjään ja kuunnelkaa. Rakkaustohtori Ässä kertoo nyt, miten naista tulee kohdella.

1. Anna naisen puhua ja ole kiinnostunut siitä, mitä hänellä on sydämellään. Jos ei kiinnosta, esitä. Harjoittele ilmeitä vaikka peilin edessä, ettet jää heti kiinni siitä, että ajattelet yhtä aikaa rikki mennyttä porakonetta tai uusinta Aku Ankkaa, jonka lukeminen jäi edellisellä vessakäynnillä kesken.

2. Pinnistele ja ujuta keskustelun lomaan myös omia, hellävaraisia kannanottojasi. Mitä henkevämmäksi keskustelu käy, sitä paremmat ovat pisteesi jatkoa ajatellen. En tiedä tai sinä saat päättää -tyyppiset ratkaisut eivät vakuuta, vaan turhauttavat. Ole laumanjohtaja silloin kuin sitä tarvitaan! Esitä aidosti kiinnostunutta, kun nainen miettii esimerkiksi hiustensa värjäämistä tai leikkaamista. Ne ovat isoja asioita, usko pois.

3. Silittele silloin tällöin ja ota kainaloon. Älä ajattele mitään muuta, se riittää. Äläkä vaan ala ruinata. On hetkiä ja hetkiä, opi tunnistamaan ne.

4. Jos mahdollista, järjestä pieniä yllätyksiä silloin tällöin. Kokkaa oma-aloitteisesti ruokaa, vaikka sitten puolivalmista, ja saat rakkautta moneksi viikoksi. Vuokraa leffa ja paukuta popcornit, koska olet suunnitellut yhteisen elokuvaillan. Hiero kumppanisi työstä väsyneitä niskoja ja kireitä hermoja. Vie lapset yllärinä ulkoilemaan, jotta nainen saa lukea vaikkapa yksin kirjaa tai uutta lehteä, jonka olet tuonut kioskilta. (Varmista, ettei hän ala siivota, kun kerrankin saa tehdä sitä rauhassa). Ole luova. Ei tarvita mitään suureellista, eikä etenkään tarvita taka-ajatuksia. Nainen tulee pienistä eleistä niin onnelliseksi ja kiitolliseksi, että pääset kyllä maaliin ennen pitkää. Huomaa myös, että nainen kertoo uskomattomasta ajattelevaisuudestasi ainakin viidellekymmenelle parhaalle ystävälleen.

5. Jos kuitenkin tahdot olla suurieleinen viidakon kuningas, ota mallia alla olevasta videosta. Lopputulos ei ole syntynyt aivan hetkessä, mutta melkoisen romantiikan huipentuman sillä saikin sitten aikaan. Kosia voi monella tavalla, joten tee tapahtumasta ikimuistoinen.


torstai 17. marraskuuta 2011

Ruikuti rallallaa

Vinkuminen ja vonkuminen ovat ehkä maailman ärsyttävintä kuunneltavaa, ja sellaiseen loppuu minulta ymmärrys ihan samantien. Mitä enemmän ruikuttaa, sitä vähemmän on toivoa saada haluamansa. Minussa on sellainen asetus. Lasten on esimerkiksi ihan turha vonkua iltasatua, jos heille on antanut 15 minuuttia aikaa yövaatteiden vaihtamiseen ja hampaiden pesuun ja tehnyt selväksi, että ellei homma ei toimi, mennään suoraan sänkyyn peiton alle. (Pään saa jättää näkyviin.) Jos tyypit eivät ymmärrä omaa etuaan, vaan juoksevat vartin ympyrää pahvinen mainoskirjanmerkki jalkojen välissä, on asia opittava erehdyksen kautta. Katsotaan huomenna, josko toiminta on ripeämpää ja minne se kirjanmerkki kuuluu.

Siinä ei ole mitään epäreilua. Ei sitten mitään. Siinä on elämän totuus: niin makaat kuin äitisi on pedannut.

Silti vinkuvonkuakin nopeammin minut saa hermostumaan aivan erilainen asia, nimittäin lasipullojen tahallaan rikkominen ja viskely pitkin tienoota. Kerran vappuna meinasin ottaa oikein peräseinästä vauhtia ja hypätä kurkipotkulla erään karjun niskaan: tyyppi  huuteli aikansa testosteronista uhoörinää ja paukautti sitten näyttävällä kaarella kossupullon kadunreunaan. Ooh, sankarisonni. Latinovereni kiehahtaa moisesta idioottimaisuudesta välittömästi. Ymmärsin silti fyysisen epätasa-arvoisuuteni, joten olin hiiri ja nielin huutoni, mutta pistelin mielessäni teräviä neuloja nukkeen. Aivojen kohdalta upposi suoraan sisään. Vaikka olisi kyllä silti pitänyt kerta kaikkiaan vain mennä ja istua tyypin päälle. Siinä runsaan takapuoleni alla olisi ollut sopivaa aikaa pohdiskella elämää.

En ole väkivaltainen. Toivon maailmanrauhaa. Mutta silti.

Olen tässä viime päivinä itse vinkuvonkunut joka suuntaan oikein urakalla, ruikuttanut kurjuuttani ja kerjännyt sääliä, heikko nainen. Koska en siedä sitä muilta, en siedä sitä itseltänikään, vaan inhoan ja halveksin. Olen tyhmä, rasittava ja ankea tyyppi, elämän häpeäpilkku. (Mutta silloin tällöin kyllä tosi kiva ja herttainen. Enimmäkseen, oikeastaan, jos tarkkoja ollaan.) Syytän ruikutuskaudestani tietenkin kaikkia muita kuin itseäni, sillä enhän toki valittaisi, jos aineksia turhautumiseen ei olisi eteeni säkkikaupalla kannettu. En minä nyt itse ole niin aktiivinen, että kehittelisin jatkuvasti jotain ylimääräistä pikku puuhastelua, ehei. Paras laittaa koko viikko jonkun muun syyksi. Vaikka universumin supervoimien. Kosto elää, biorytmi.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Onnea on, jos onnea on

Jokainen miettii todennäköisesti joskus, ellei sitten joka päivä, miten toiset ovat kaikessa parempia, nopeampia, kauniimpia ja suositumpia. Ja onnellisempiakin ovat, aivan varmana. Mikä siinä oikein onkaan, että muut saavat halutessaan uuden työpaikan ja tunnustusta ja perkele Ässä-arvallakin 20 euroa, ennen kuin ehtivät sitä kunnolla edes raaputtaa? Kyllä sellainen pistää vihaksi. Muilla ovat asiat paljon paremmin ihan senkin vuoksi, että heillä on juuri se akkuporakone tai lattiavalaisin, jollaisesta on aina haaveillut ja Kivi-tuikkujakin viisi joka väriä. Heidän ei tarvitse laihduttaa kuin korkeintaan sata grammaa ja heillä on ystäviä ja seurapiirielämää, harrastuksia joogasta joukkuepalloiluun ja keramiikkapiiriin. On sisältöä elämässä. Itse sitä harrastaa vain jääkaappimagneettien keräilyä vieraista maista, vaikkei koskaan edes pääse ulkomaille. Ruotsin-laivallakin on ollut viimeksi luokkaretkellä vuonna -92, hejsan hoppsan falleralleraa. Ja sitä paitsi jääkaappimagneettikokoelmaa pitää säilyttää pakastepussissa kaapin perällä, kun nykyiseen jääkaappiin eivät magneetit edes tartu. Harrasta nyt siinä sitten ja kehity.

Eniten ottaa päähän, kun joillakin onnekkailla on aina niin kivaa. Helppohan sitä on hymyillä, kun on niin syntymäpositiivinen. Mitä, jos ei ole? (Eikä kyllä kiinnostaisikaan. Ei sitä hihhulointia kaiket päivää jaksaisi.) Mitä, jos on jo kohdussa ollut valmiiksi elämäänsä katkeroitunut? Onhan sitä paitsi jonkinlainen fakta, että joillekin loistavat onnelliset tähdet. On niitä Otaviakin, kuulkaa, monenlaisia, kun ruvetaan taivaalle vahtaamaan: varmana naapurin tähdistö hohtaa kirkkaammin, eivät tarvitse pihavalojakaan pimeällä. Katsokaa vaikka. Ole siinä nyt sitten tuntematta kateutta, kun taivaskin sen todistaa, että tasan eivät käy onnenlahjat. Sitä paitsi päätäkin särkee joka toinen päivä ja kynnet lohkeilevat, aamukahvi kaatuu rinnuksille ja elämä siihen yhteen seikkaan, jonka saaminen tai saavuttaminen tuntuisi tuovan onnen loppuelämäksi.

Sitten kun. Kunpa vain. Jos.

Siitä aina taistellaan, tuoko raha onnea. Ei sitä onnea mikään tuo, ei sitä tuutista tupsahtele. Onnellisuus on mielentila tai -häiriö: sitä joko syntyy perusonnellisena tai on hapannaama alusta loppuun asti. (Hyvänä päivänä voi pikkuisen hymähtää, mutta ei liikoja silloinkaan.) Jotkut meistä siis yksinkertaisesti ovat luontaisesti tyytyväisempiä itseensä ja elämäänsä kuin toiset. Onnellinen tai onneton voi olla yhtä lailla rahatta kuin rahoineen. Kylmässä veneen alla ei nyt tietenkään kenelläkään ole kivaa, mutta ei nyt aleta liikoja synkistelemään. Vedetään johtopäätökset pintavetona.

Niin se vain on, että suurin osa onnesta tulee sisältäpäin. Onni on asenne. Onni on kirkas Otava ja säihkyvä timantti.