7. joulukuuta: Ketarat ojossa punaisella matolla

Tänään laskeudutaan taas hetkeksi arkeen, ja päivän tärkein puheenaihe lienevät Linnan juhlat pukuineen ja kampauksineen. Naisille nuo juhlat avaavat vähän saman mahdollisuuden jossitteluun kuin lottovoitto: jos minä pääsisin Linnan juhliin, niin pukeutuisin silkkiin ja sulkahattuun ja kreisibailaisin Tellervo Koiviston kanssa aamuyöhön. Jossittelun ja haaveilun ohessa on sitä paitsi aivan kauhean kivaa arvostella epäonnistuneita kaula-aukkoja ja kikkuraisia permanenttikampauksia, kun itse siis todellakin häikäisisi valovoimallaan koko salin niin, että boolimaljallakin pitäisi olla aurinkolasit ja kattokruunut voisi sammuttaa pois turhanpäiten palamasta. Olen ihan ajatellut tätä kuluttamisenkin kannalta, sillä tapanani on olla ego-henkinen.

Ihmettelin eilen kovasti näyttävien sisääntulojen puuttumista, sillä onpa aika laimeaa vain astella hiljaa sisään ja parhaassa tapauksessa irrotella hymyilemällä. (Hampaat eivät saa näkyä.) Minusta kannattaisi vaikka kaatua kädet ojossa punaiselle matolle. Siinä olisi otetta. Tai siis ote olisi sopivasti lipsunut, miten sen nyt ottaa. Tilanteet pitää ottaa haltuun, ihmiset! Jos kerran elämässään pääsee valtakunnalliselle estradille, tapahtumasta on syytä tehdä ikimuistoinen niin itselle kuin koko Suomen kateelliselle kansalle.

Kun kaatumissotku on avuliaiden kadettien kanssa selvitetty, niin pitkän kättelysession ja mahdollisimman laajojen  kuulumistenvaihdon jälkeen (Tarja on läheinen ystäväni, huomaatteko -tyylisesti) pannaan partneri vielä astumaan sovitusti laahukselle, jotta saadaan käytettyä koko ohjelma-aika tehokkaasti hyväksi. Kaiken kruunaa tietenkin vielä klassikkojen klassikko: kaarteessa voi päästää kunnon pierun. Törähdyksen jälkeen osoittaa vain viattomasti sormella kumppaninsa suuntaan. Tai trumpetinsoittajan.

Ei sitä aina kannata niin vaatimaton hiipijä olla. Tontut hiipivät.