perjantai 31. lokakuuta 2014

Välituntiväijymisen ABC

Nyt on sillä tavalla, että opettajankoulutuslaitos pitäisi laittaa uusiksi. En ole saanut oppia päähäni tai hyviä neuvoja missään olennaisessa, sillä kertaakaan en ole työssäni tarvinnut esimerkiksi karjalan kielen kurssia. Paljon hyödyllisempää olisi ollut opettaa yliopistossa vaikkapa välituntivalvontaniksejä, sillä niissä velvollisuuksissa tuntee itsensä sitä tärkeämmäksi, mitä enemmän jakaa kaikenlaisia merkintöjä kaikenlaisiin mahdollisiin paikkoihin ja tekee tiettäväksi, kuka määrää.

Opettajankoulutuksessa kurssi Välituntiväijynnän ABC voisi keskittyä alkeisiin, joilla pärjää perustilanteissa. Tämä olisi kaikille opettajaksi aikoville pakollinen suoritus, ja kurssin sisältö voisi olla jotain tällaista:

- Taustatiedot ja teoria: Kartoitetaan opiskelijan perustuntemus laeista ja säädöksistä ennen ja nyt. Onko mikään muuttunut? Onko alaikäisten tupakan polttaminen vähentynyt vuosien saatossa? Onko tupakkalain muutoksilla ollut yhteyttä jälki-istuntojen määrään? Mietitään yhdessä, mitä se yhteiskunnallisesti ja yksilötasolla tarkoittaa, jos oppilas astuu jalallaan ulos välituntialueelta. Keskustellaan pakkasrajasta, jolloin kaikki voivat halutessaan olla sisällä. Myös rankka vesisade huomioidaan. Esitellään eri hiipimistekniikat ja äänenkäyttömenetelmät.

- Käytäntö:  Tuleeko opettajalla olla pipo päässä tai huomioliivi yllä? Tuleeko oppilasta kuulla, vai voiko rangaistuksen antaa vaikkapa ajettuaan autolla ohi ja huomattuaan epäkohdan lennosta? Huomioidaanko oppilaan eriävä mielipide siitä, oliko kädessä tupakka vai sauhuava lyijykynä? Voiko valevalvontakameroita asentaa? Mitä teet, jos oppilas kiipeää katolle hakemaan palloa tai jos myöhästyt valvontasi vuoksi seuraavalta oppitunnilta? Miten siirryt mahdollisimman huomaamattomasti strategisiin väijyntäpaikkoihin? Voitko videoida oppilaita kännykälläsi todistusaineistoksi? Miten toimin uhkaavissa tilanteissa esimerkiksi silloin, kun oppilas ajaa mopolla rinkiä keskellä koulun pihaa tai heittelee lumipalloja? Mitä seuraamuksia voi saada unohtaessaan tai unohdettuaan välituntivalvontansa? Onko joka kerta huomattava kaikki? Onko tupakanpoltosta ja luvattomasta kaupassa käynnistä tai mopolla ajamisesta annettava sama rangaistus? Montako opettajaa tarvitaan valvomaan tiettyä määrää oppilaita?

Jatkokurssi olisi opiskelijoille vapaaehtoinen, mutta suositeltava. Siinä paneudutaan kuvitteellisiin ongelmiin, jotka kuitenkin ovat koulumaailmassa mahdollisia, ja siten ne on hyvä huomioida jo etukäteen. Kurssilla edetään keskustellen ja todellisia esimerkkejä käyttäen.

- Mitä tehdään, jos vanhemmat ilmoittavat, ettei lapsen tarvitse istua tupakanpoltosta saamaansa jälki-istuntoa, kun tällä on polttamiseen vanhempien lupa ja opettajilla luulisi olevan tärkeämpääkin tekemistä kuin kytätä puskissa? Entä jos opettaja on ottanut niskoittelevaa oppilasta hupusta tai repunhihnasta kiinni, ohjannut ulos ja saa kutsun käräjille? Tutkitaan ryhmissä oikeusjuttuja ja pidetään niistä muille kurssilaisille suullinen esitys.

Kyllä olisi lapsen ja opettajan turvallisuus tällaisten kurssien jälkeen taattu. Nyt ei ole. Ihan ilman koulutusta täytyy pihalla seistä, ohjata ja palella. Onneksi meidän koulussamme väijymiseen on myös hyvä liuta kavereita, sillä hengailulta kiellettyä aulatilaakin voi mennä tyhjäämään neljän opettajan voimin, vaikka yksi jäisi vahtimaan ulos pallokoria. Riskipeliä on toki sellainenkin väijyryntäys, sillä aina joku voi vetää toista turpaan pihan vasemmassa nurkassa tai haukkua homoksi pyörätelineillä juuri silloin, kun on kääntänyt selkänsä ja heittelee toisten oppilaiden kanssa koripalloa. Kyllä kuulkaa ihmiset opettajan päivä on tilanteita täynnä!







keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Paras mahdollinen minä?

Fitness-harrastajan blogiinsa lataamat kuvat (linkki) ovat viime päivinä saavuttaneet Suomen kansan, joka on yhdessä kauhistellut lajissa kilpailevien kisadieettiä ja äärimmäisyyksiin vietyä nesteenpoistoa kehosta. Pahaahan kuvat tekevät, harva voi muuta ajatella, vaikka kuinka puolustelisi kisakunnon olevan hetkellinen olotila.

Olen kiinnittänyt huomiota siihen, miten lausahdus the best version of me eli paras versio minusta on tullut nopeasti hyvinkin käytetyksi. Mikäs siinä, mikseipä kukaan tahtoisi olla itsestään se onnistunein versio niillä antimilla, jotka on kauhalla tai lusikalla suotu. Määritelmä omasta parhaasta versiosta on kuitenkin päänsisäinen ja jokaisella erilainen: miten helposti sitä ajatteleekaan olevansa parempi versio itsestään muutaman kilon laihempana, ilman luonnostaan raskaita silmäluomia tai mikä monesti jopa olennaisinta, hankkimalla näkyvät vatsalihakset tai hyppyriperseen. (Molemmat!) Jostain syystä sitä aina kuvittelee, että muut katsovat ja arvostelevat uimarannalla juuri itseä, vaikka todennäköisesti suurin osa keskittyy miettimään nimenomaan sitä, miltä itse näyttää muiden silmissä. Ulkoinen olemus on toki ensimmäinen käyntikorttimme, totta, ja vallitsevat kauneusihanteet ovat armottomat.

Liikunnan osuutta hyvinvointiin lähteekään kukaan tuskin kiistämään. Liikkuminen on monelle luontainen ja ilmainenkin tapa huolehtia mielenvirkeydestä, eikä sen näkyvä vaikutus ulkomuotoon varmastikaan ole kenellekään epämiellyttävä lisä. Liikuntaa harrastava on luultavasti myös tyytyväisempi itseensä ja ponnistuksiinsa ja siten iloisempi, elämänmyönteisempi ja energisempi. Onko liikkuva ihminen siis paras versio itsestään? Tarvitaanko jotain lisää? Mistä ja keneltä nämä tarpeet tulevat ja keihin ne osuvat?

Tekstit ja otsikot keskittyvät mediassa tällä hetkellä pääsääntöisesti siihen, miten parhaimman version itsestään saavuttaa fyysisesti. Liikkuminen saatetaankin viedä tasolle, joka on monesti äärimmäistä: kuntosaliharrastus ei ole riittävää, vaan täytyy olla tähtäin. Jollekin se voi olla pelkkä lihasten vahvistuminen, mutta yhä useammalle tavoitteeksi on muodostunut jokin "äärimmäisempi", kuten trendikkäät Bikini Fitness -kilpailut. Juokseminen lenkkipolulla ei riitä, tarvitaan tavoitteeksi maraton tai ainakin puolikas. Tietenkään siinä, että voittaa itsensä ja saavuttaa asettamansa tavoitteet, ei ole mitään väärään.

Vääristyneessä käsityksessä normaalista kuitenkin on, ja nykyään moni asia venytetään äärirajoille tai hifistellään hyvin tarkkarajaiseksi. On vaikea uskoa, että ihmisen kuuluu tavallisessa elämässä esimerkiksi punnita broilerleikkeensä tai jauhelihansa grammalleen tai jättää aina leipä syömättä, kun siinä on runsaasti hiilihydraatteja. Joillekin tietty ruokavalio voi olla tarpeen terveydellisistä syistä, mutta monet ehdottomuudet ovat jonkun toisen luomaa illuusiota siitä, miten pitäisi olla ja elää tai tulla paremmaksi versioksi minästä. Jos itselleen sopivinta elämäntapaa esimerkiksi dieettien suhteen lähtee etsimään, vaihtoehtoja meille ainakin on tarjolla enemmän kuin Painonvartijat.

Olenko paras versio minusta, jos lopetan maitotuotteiden syönnin ja unohdan illanistujaisten juustopöydän? 

Tulenko paremmaksi versioksi minusta, jos ostan kaupasta raejuustoa ja rahkaa ja syön niitä joka päivä yksin ja yhdessä?

Keskustelu parhaimmasta mahdollisesta versiosta itsestään ajautuu helposti siihen, millaista fyysistä ulkomuotoa haetaan tai tavoitellaan. Minä olen tällä hetkellä dieetillä eli rehellisellä suomen kielellä laihdutuskuurilla. Pudotettavia kiloja ei ole montaa, joten projekti ei helpotuksekseni ole valtaisa. Silti ja siksi homman mielekkyys mietityttää:

Jätänkö käymästä mummolassa, jossa isoäitini tarjoaa takuuvarmasti kahvin kanssa pullaa, kakkua ja torttua? Kieltäydynkö niistä, jotta pääsen tavoitteeseeni?

Olenko pudotettujen kesäkilojen jälkeen parempi versio itsestäni? Olenko onnellisempi? 

Olen varmasti, ainakin hetkellisesti silloin, kun saavutan tavoitteeni ja sujahdan juhlamekkooni. Jäytääkö takaraivossani kuitenkin aina ajatus siitä, että ennen lapsia olin vielä siitäkin viitisen kiloa hoikempi? Parempi minä? Hyväksytympi minä? Onnellisempi minä?

Onko parhaalla mahdollisella minällä hyvännäköinen takapuoli farkuissa?

Olenko silloin paras versio minusta, kun olen bikikunnossa tai edes silloin, kun mahdun sujuvasti uuteen juhlamekkooni?

Lienee jo selvää, että vallitseva kulttuuri on jo pitkään ohjaillut meitä ajattelemaan, että parempi versio minusta liittyy enemmänkin siihen, miltä näyttää ja miltä sen jälkeen tuntuu, kuin siihen, miten muuten elämässään voisi olla "parempi" tai ainakin kehittyneempi versio itsestään. Elämäntapakoulutukset ja -oppaat ovat olleet kyllä viime vuosina suositumpia kuin aikaisemmin, mikä kertoo elämän hektisyydestä ja monenlaisesta palapelien osien yhteen sovittamisesta: miten riitän minuna töissäni, miten äitinä tai isänä perheelleni, vaimona tai miehenä aviopuolisolleni, ystävänä, itselleni? Pitääkö minun hidastaa ja jos, niin miten?

Olisiko aiheellista, että Facebookissa suosittujen karkkilakkojen ("en syö herkkuja niin moneen päivään kuin tähän tulee tykkäyksiä vuorokaudessa") sijaan kampanjoisikin itselleen esimerkiksi itsehillintäpäiviä ("en hermostu tai huuda lapsilleni niin moneen päivään kuin tähän tulee tykkäyksiä vuorokaudessa") tai vaikkapa priorisointipäiviä ("en roiku netissä iltaisin, vaan keskityn perheeseeni tai ystäviini")? Jokainen meistä keksii helposti, missä asiassa voisi olla parempi tai mitä kohtaa omissa toimintamalleissaan voisi parantaa. Nyt nämä seikat jäävät autuaasti fyysisten ominaisuuksien varjoon.

Olen alkanut olla entistä varmempi siitä, että paras versio minusta on varmaankin jokin muu kuin kaksi kiloa laihempi.






sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Alk. 39 e ja 100 h

Matkojen varaaminen on melkein yhtä työlästä kuin valokuvakirjojen tekeminen, sillä niihin molempiin saa tuhrautumaan tunteja, päiviä tai viikkoja aikaa. Ennen vanhaan hypättiin Hassen siivelle tai homman hoiti Aurinkomatkat, eikä hotellivaihtoehtoja ollut kuin muutama. Lentokone vei, bussi kuljetti ja opas tiputti oikeassa paikassa pois. Sitten tervetuliaisdrinkki käteen, bermudat jalkaan ja uima-altaalle, päiväretkelle ja paikalliseen kyläiltaan zorbasta tanssimaan. Kaupunkikohteita oli ennen muinoin pakettimatkana tarjolla vähemmän, mutta muistan minä niitäkin R-kioskilta hakemistani, painetuista oppaista ihastelleeni. Kaupunkilomien suosio onkin tämän vuosituhannen ja -kymmenen erityispiirre, sillä reittilentojen halpeneminen ja ihmisten omatoimisuus Internetin myötä ovat muuttaneet matkailualaa suuresti.

Töitä omatoimisuus sananmukaisesti teettää. Ensin etsitään loma-aika, sitten verrataan kohteita ja hintoja. Markkinointi on usein harhaanjohtavaa: halpalentoyhtiöiden suurella huutama alk. 39 euroa saattaa tarkoittaakin loppupeleissä jotain ihan muuta kuin edullista pistäytymistä Pariisissa. Yleensä käy jotenkin seuraavista:

a) meno on halpa, paluuhinta kolminkertainen
b) meno on halpa, paluuta ei ole saatavilla halutuksi päiväksi
c) meno-paluu on kohtuuhintainen, mutta matkaan lähdetään keskellä yötä tai matkalta palataan keskellä yötä
d) meno-paluu on kohtuuhintainen, mutta välilasku tuo matka-aikaan palatessa kuusi tuntia Osloa tai kolme ja puoli tuntia Kööpenhaminaa
e) meno-paluu on kohtuuhintainen, mutta kun siihen lisätään kaikki mahdolliset maksut, kuten laukkumaksut, paikanvarausmaksut, peruutusturvat, ruokatarjoilut sekä varauksen maksamisen luottokortilla, alkuperäinen kohtuu jäi kauas taakse
f) meno-paluu on kohtuuhintainen, mutta joudut ottamaan päivän tai pari virkavapaata, jotta pääset matkaan
g) meno-paluu on kohtuuhintainen, mutta joudutte yöpymään matkaa edeltävän yön hotellissa ja ehkä ruokailemaan ravintolassa.

Kun matka on onnistuneesti varattu, joko kalliilla tai halvalla, alkaa majapaikan etsiminen. Siinä taas käy jotenkin seuraavista:

a) puolet ajankohdan hotelleista on jo varattu, ettekä saa mieluistanne
b) muita mieluisia kyllä löytyy, mutta ne ovatkin sitten puolet kalliimpia kuin ne puolet, jotka on jo varattu
c) kun löytää hyvän hotellin, se on liian kaukana kaikesta ja viikonlopun tai pidennetyn viikonlopun kallisarvoinen aika kuluu julkisilla liikkumiseen
d) kun löytää hyvän hotellin, siinä ei ole huoneita perheille
e) kun löytää hyvä hotellin, sen saama palaute Tridadvisor-sivustolla osoittaakin, että paikka sijaitsee punaisten lyhtyjen alueella tai että aamupala on lisämaksullinen ja hintaansa nähden olemattoman huono
f) kun löytää hyvän hotellin, lähin metroasema harmittavan kaukana
g) kun löytää hyvän hotellin, sinne siirtyminen lentokentältä on joko kallista tai hankalaa

Ennen vanhaan sitä vain mentiin matkatoimistoon tai matkaesitelehden paperisille sivuille ja varattiin silmät ummessa jokin muutamista vaihtoehdoista ja mentiin. Nyt luetaan tuntitolkulla ympäri maailmaa matkaajien arvosteluja, tähdityksiä, peukutuksia ja huomioita nettisivuilta ja mietitään, kuinka paljon haittaavat hotellin maksullinen Wi-Fi-yhteys, vastaanottotiskin työntekijän ilmiselvän koppava käytös tai eräiden käyttäjien huonot kokemukset siivoamisen tasosta ja suihkuveden olemattomasta paineesta. Kulttuurierojakin arvioissa huomaa nopeasti: amerikkalaiset turistit tietävät aina hämmästyttävästi nimetä palautteissaan hotellin henkilökunnan nimeltä. Minulla ei milloinkaan ole ollut aavistustakaan siitä, kuka on töissä respassa, kuka baaritiskillä, kuka allaspalvelijana tai kerrossiivoojana. Suomalaisen small talkiksi riittää tervehtiminen, ja kyllä sitä laukutkin ihan itse osaa huoneeseensa kantaa. Tulevalla reissulla ahdistaakin jo etukäteen se, että hotelli pitää yhtenä kehutuimpana puolenaan tiistai-, keskiviikko- ja torstai-iltaisin pidettävää hotellin asukkaiden yhteistä social catheringia ilmaisine pikku snackseineen. Todellakin nökötän silloin jossain allasalueen peränurkassa suihkumyssy silmilläni ja haen vain ilmaiset juomat altaanreunalle, enkä tutustu yhtään kehenkään.

Suunnitteleminen kuitenkin kannattaa, sillä lyhyestä tai pitemmästäkin lomasta jäävät paremmat muistot, kun perusasioiden kanssa ei tarvitse paikanpäällä takuta. Onnistuneen loman jälkeen ei sitten enää tarvitsekaan kuin avata Ifolor ja aloittaa seuraava tuntikausien työstäminen...





lauantai 25. lokakuuta 2014

Torkuttaja, ota minttupastilli

Kyllä on sillä tavalla, että kun herätyskello soi, silloin noustaan ylös. Sillä tavalla on ihminen luonut herätyskellon toimimaan. Jo yhdyssanan määriteosakin kertoo olennaisimman: herätyskello. Ei esimerkiksi paineleviidenminuutinväleinkello tai puolisonärsytyskello tai voinkonappiapainamallaenempäämuitasaadavittuuntumaankello. Torkuttaminen voi kuulkaa johtaa vaikka mihin, esimerkiksi avioeroon tai myöhästymiseen sitten kuitenkin.

Miettikääpä nyt, torkuttajat. Ajatellaan, että puoliso tahi joku muu perheenjäsen saisi nukkua aamulla vaikkapa puoli kahdeksaan, mutta te pirulaiset aloitatte sen kellon huudattamisen jo kuudelta. Muutama kokeileva piipitys, sitten voimakkaampi. Se, joka ei torkuta, olisi nappaissut vehkeen sammuksiin jo ensimmäisestä inahduksesta, mutta mitä tekee torkuttaja: antaa kellon huutaa, kunnes jaksaa vaivautua sen verran, että painaa torkun päälle. Se, joka saisi nukkua siihen vaikkapa puoli kahdeksaan, on jo hereillä, mutta yrittää nukahtaa uudelleen ja saakin ehkä unenpäästä kiinni, saahan hän nukkua vielä puolitoista tuntia. Paitsi että eipä saa: kello alkaa soida jälleen kymmenen yli kuusi. Ja kaksikymmentä yli. Ja puolelta. 

Voi jumalaare, mikä show yhden ylösnousemuksen tähden. 

Tilanne voi olla toki myös vielä pahempi. Sellaisessa tapauksessa kello on asetettu hälyyttämään viiden minuutin välein. Tämä tarkoittaa, että se soi puolen tunnin aikana yhteensä seitsemän kertaa. (On se oikein. Tiedän, että teette tarkistuslaskelman.) Se menee jo kaikkien mittapuiden ja mittareiden mukaan aivan hulluksi. Olen varma, että torkuttajista on tehty jonkinlainen tutkimus ja todettu, että he ovat laiskoja ja rasittavia ja kaikinpuolin epäkelpoja ihmisiä yhtään mihinkään. 

Että älkää ihmetelkö, jos saatte jossain vaiheessa elämäänne aamunyrkistä ohimoon. Itsepähän kerjäsitte, ja monta kertaa.

Lue lisää, torkuttajanketku. 








perjantai 24. lokakuuta 2014

Kuse vesi ulos - laihduttamisen yhtälöitä

Aloitin maanantaina muutaman kilon laihdutuskuurin ja kas, olen sillä vieläkin. On melko varmaa, että tämänsorttiset projektit kestävät yleensä noin torstaihin, sillä lähestyvä viikonloppu houkuttelee viimeistään perjantai-iltana itsensä palkitsemiseen esimerkiksi lasillisella punaviiniä tai pussillisella sipsiä. Tai menköön, molemmilla, ja vähän suklaata kylkeen ja juustopöytää joulun odotukseen.

Ihan vain ruokakin käy. Viisi voileipää kiskaisee pelkästä leivänsyönnin ilosta tuosta vaan.

Kunnon laihduttaja alkaa yleensä myös urheilla, sillä koko elämä pannaan kuntoon aina kerralla. Olenkin käynyt salilla jo kaksi kertaa, ja jos viitsin, ajan sinne autolla tänäänkin ja katselen juoksumattoa. Voi tosin olla, että on liian kylmä käynnistää autoa.

Motivaationi tähän kaikkeen kumpuaa joidenkin viikkojen kuluttua olevista syntymäpäiväjuhlista ja kalliista mekosta, jonka ostin hyvällä lisäalennuksella tuttavaltani, joka puolestaan oli ostanut sen hyvällä alennuksella jo viime vuonna. Mekko on siis näennäisesti kallis ja tahdon näyttää siinä missiltä. Ei tässä nyt siis oikeastaan mitään ihmeellistä tai poikkeuksellista tapahdu, sillä koko ajanhan nainen laihduttaa tai ainakin joka alkuviikko.

Tiedän, että urheilua tärkeämpää on ruokapuoleen keskittyminen. Toisin sanoen ei saa enää keskittyä ruokaan. Hirveän hankala yhtälö noin niin kuin matemaattiselta kannalta, mutta minä olenkin humanisti ja siten vähän yksinkertainen. Kaavana homma menisi jotenkin näin:

keskity ruokaan ja syömiseen = älä keskity ruokaan ja syömiseen

Näkeehän sen nyt tyhmempikin heti, että mahdoton on tuollainen yhtälö. Niinpä olen ratkaissut asian siten, että syön terveellisesti ja vältän lähes kaikkea mitä voi välttää, ja näen ruoista unta. Ihan hirveän näppärää. Pidättäydyn päivät säännöissä ja ruodussa, syön porsaan unissani. Lasillisesta jääkylmää kuohuviiniä en kuitenkaan voinut viime yönä kieltäytyä, sillä jokin raja näissä unihommissakin menee.

Tiedän myös sen, että pitää juoda aivan hulluna vettä. Tähänkin asiaan liittyy aivan selvä kaava:

juo paljon vettä → kuse se ulos

Mitä järkeä on siis ahtaa jokin määrä nestettä sisään ja lorotella se pian toisesta päästä pois? Ei mitään. Sitä paitsi jos puhutaan laihduttamisen matematiikasta, tulisi varmasti päästä supistamaan. Noissa laskuissa ja kaavoissa sitä mahdollisuutta ei ole. Olenkin oikeastaan tässä pikku hiljaa sitä mieltä, että laitan korsetin ja tilaan itselleni meikkauksen. Niillä siitä selviää.




sunnuntai 19. lokakuuta 2014

What´s App, man? Seuraa mua, ask anything!

Käsi ylös, kuinka monen alakouluikäisellä (tai yläkouluikäisellä, alle 16-vuotiaalla) lapsella on älypuhelimessaan asennettuna WhatsApp-sovellus!

Käsi ylös, jota ärsyttävät sovelluksen piipittämät, jatkuvat merkkiäänet uudesta saapuneesta viestistä!

Käsi ylös, joka tietää, moneenko eri ryhmään lapsi WhatsAppissa kuuluu ja kuka ne on luonut!

Käsi ylös, josta tuntuu, ettei osaa aina itse kirjoittaa asioita niin, että tulisi täysin ymmärretyksi!

Käsi ylös, joka tietää, että lapsen koulussa on käsitelty viestisovelluksissa käyttäytymistä tai netikettiä!

Käsi ylös, joka uskoo olevansa kärryillä sosiaalisen median erilaisista suosituista palveluista, kuten Facebookista, WhatsAppista, Instagramista, Twitteristä, Kik Messengeristä ja Ask.fm:stä!

Entisajan kikatus- tai läähätyspilapuhelut olivat pientä näiden maailmojen rinnalla.

Mobiilisovellus WhatsApp on kätevä ja ennen kaikkea maksuton, nettiyhteyttä hyödyntävä viestinlähetyskanava. Miksipä maksaa teksti-, kuva- tai ääniviestistä, jos saman voi tehdä täysin ilmaiseksi? Palvelun virallinen ikäraja sekä lasten harjoitteluvaiheessa oleva kännykkäkulttuuri ovat kuitenkin virittäneet vanhempien keskuudessa paljon keskustelua, eikä asia opettajankaan näkökulmasta ainakaan pelkästään kätevään ilmaiseen sovellukseen lopu. Päinvastoin.

Aina voidaan lähteä hyvästä ja olettaa, että parhaimmillaan viestejä lähetellään ystävien kesken viattomasti ja keskustelu pysyy asiallisena. Etenkin perheen kesken viestittelyyn kanava onkin mitä mainioin. Jos kuitenkin katsoo totuutta silmiin, ei tarvitse kuin mennä seuraamaan aikuisten nettikeskusteluja ja kannanottoja, kun suorastaan tyrmistyy siitä, miten asiatonta huutelu ihan omalla kasvokuvalla ja nimellä onkaan. Täysi-ikäisillä ja elämää jo pitempäänkin eläneillä aikuisilla sentään pitäisi olla enemmän käsitystä siitä, miten ja milloin asioita sanotaan ääneen. Joillakin on, usealla ei. Olemme useasti oppitunnilla käsitelleet jotain uutista, seuranneet sitä koskevaa keskustelua ja jäljittäneet ihmisiä heidän kommenttiensa perusteella. Se on ollut hyvin opettavaista ja mielenkiintoista.

Moni vanhempi tuudittautuu siihen, että WhatsApp on turvallinen palvelu omalle lapselle, joka on aina ollut luotettava ja asiallinen. Kuinka moni on kuitenkin ihan oikeasti tietoinen eri ryhmäkeskustelujen tasosta? Jos ajatellaan alakouluikäisiä, ja valitettavasti myös yläkouluikäisiä, viestejä voi oppilaiden itsensä mukaan tulla eri ryhmiin tunnissa satoja, jopa tuhansia - koulutunnin aikanakin. Alakoulussa kännyköiden käyttöä päiväsaikaan on monesti rajoitettu tai se on jopa kielletty, mutta yläkouluissa käytännöt vaihtelevat. Se, että useimpien koulujen järjestyssäännöissä kännykän käyttö oppitunneilla on kiellettyä ei nimittäin tarkoita sitä, etteikö sen räppäämistä tapahtuisi. Käytännöistä on väännetty kättä jopa käräjillä asti.

Linkki: Imatralaisisän valitus hyväksyttiin - oppilas voi pitää kännykän oppitunnilla.

Monesti lasten ryhmäviestiketjut (ne, joita tarvitaan ilmaiseen yhteydenpitoon) voivat sisältää viestikaupalla pelkkiä yksittäisiä kirjaimia, moimoimoimoi-tyylisiä huhuiluja, emoji-kuvia, itsestä otettuja naamanvääntelyotoksia tai mikä ikävintä, isommilta opittuja herutuskuvia huulet mutrulla ja kasvamattomat rinnat törröllä. Sen sijaan, että juteltaisiin mukavia tai kyseltäisiin jotain tärkeää, kännykkä suoltaa piipityksen kera sisällöltään olematonta viestiä jatkuvalla syötöllä, ja luokan viattomimmaltakin vaikuttava oppilas voi yllättää lukuisilla fuck-postereilla. Kun aikuinen joskus kurkistaa keskusteluja, hän voi huomata, miten aina joku jätetään myös syrjään tai miten jotakuta kohdellaan ohittavasti. "Aha, ei kiinnosta" tai "joo, joo" -vastaukset kohdistuvat usein  samoihin tyyppeihin. Ikävintä on, että ryhmiä muodostettaessa joitakin jätetään tarkoituksella pois. Mikä kiusaamisen satuttava muoto onkaan perustaa ryhmä nimeltä 5A Best Girls, johon vain best girlsit pääsevät. Nämä salatumman kiusaamisen muodot eivät välttämättä paljastu koskaan tai tulevat ilmi puolivahingossa jonkin muuan asian selvittelyn sivussa.

Joillakin tilanne on tosin mennyt päinvastaiseen suuntaan: lapsi on saatettu jopa päivittäin liittää erilaisiin ryhmiin, joissa osallistujista suurin osa on ollut täysin tuntemattomia ihmisiä, eivätkä kielenkäyttö tai sisältö ole välttämättä olleet sieltä puhtoisimmasta päästä. Nykymaailma on rohkea.

Myös Instagram on jo alakouluikäisten suosiossa. Palvelun ikäraja on 13 vuotta, mutta mitäpä pahaa kuvien ottamisessa ja lähettämisessäkään voi olla? Lasten kanssa harrastuspiireissä mediasta keskusteltuamme havahduin siihen, miten paljon ilkikurisuutta tuohonkin sosiaalisen median tilimuotoon liittyy: jonkun kuvat ovat aina huonoja ja tyhmiä, uudet esineet surkeita ja noloja, ilonaiheet lytättäviä. Onneksi monella lapsella onkin mukana joku aikuinen, esimerkiksi vanhempi sisarus, joka pystyy valvomaan kommentteja ja tarvittaessa puuttumaan niihin. WhatsAppissa tämä ominaisuus ei toimi, sillä kenenkään vanhempaa tuskin lisätään mukaan lapsen ryhmäkeskusteluihin - eikä sitä piipityksen tai viestien määrää kukaan aikuinen kestäisikään.

Erittäin huolestuttaa nykyajan lasten ja nuortenkännykkäkulttuurissa on se, ettei kymmenvuotias tai neljätoistavuotias ehdi ajatella juuri mitään muuta kuin pelaamista, viestittelyä, itsensä esittelyä, eri palvelujen päivittämistä ja "kaverien" keräämistä. Jos se on koukuttavaa aikuiselle, se on vielä koukuttavampaa lapselle, jonka pitää pysyä kaveripiireissä ja osoittaa kuuluvansa joukkoon myös minuutti, puoli tuntia ja kaksi tuntia koulun jälkeen sekä illan aikana viestein, kuvin ja videoin. Hyvin huolestuttavaa on myös se, miten viattomasti nuoret laittavat itsestään ottamiaan valokuvia nettiin: kun seitsemännen luokan mediatunnilla avaan Facebookin kaikkien nähtäville valkotaululle ja kerron katselevani paikalla olevien ryhmäläisten Fb-sivuja, on suuri osa kauhuissaan ja tajuaa, että kuka tahansa, opettajakin, voi nähdä heidän lataamansa profiilikuvat tai julkiseksi jääneet seinäkeskustelut. Oppi menee nopeasti perille. Olen kuitenkin vuosien varrella katsellut esimerkiksi videon, jonka oppilas on kuvannut poliisiauton takapenkillä matkalla putkaan. Olen nähnyt kymmeniä bilekuvia, joissa lapset ovat tupakka suussa ja kaljatölkki kädessä. Olen lukenut kännäämisestä oppilaiden ylläpitämistä blogeista. Olen myös nähnyt kuvan, jonka rakastunut oppilaspariskunta on ottanut itsestään sängyssä - enkä etsi näitä mitenkään kokopäiväisesti ympäri vuoden.

Hyvät vanhemmat, keskustelkaa lastenne kanssa älypuhelinsovelluksista, heidän erilaisista nettiyhteisöistään ja keskusteluryhmistä, saatatte yllättyä. Jutelkaa pelisäännöistä, poistakaa tarvittaessa turhat sovellukset ja unohtakaa ennen kaikkea sinisilmäisyys. Emme mekään aikoinamme kaikkea vanhemmillemme kertoneet.






perjantai 10. lokakuuta 2014

Maaseudulla ei jää raitiovaunun alle

On mukavaa asua maaseutukaupungissa. Keskustan ohi ajaa minuutissa, jos pyöristää ylöspäin. Maaseudulla on paljon muitakin plussia:

- Saa katsella ikkunasta rusakkoja.
- Ne syövät omenapuut. Maaseudulla on kaikilla omat omenapuut ja perunapenkit ja elämä hymyilee.
- On tilaa kääntyillä.
- On tilaa kääntyillä ulkona vaikka alasti ja kuseskella puskan juureen omalla tontillaan.
- Tontit ovat isoja ja halpoja.
- Talot vasta isoja ovatkin. Vielä isompia kuin naapurilla.
- Saa ajella autolla, eikä juutu ruuhkiin.
- Saa ajella autolla pikkupöhnässä, sillä se on omilla kylillä sallittua ja hiekkateillä.
- Joku tietää aina, kuka on ollut kyseessä, kun jotain on tapahtunut.
- Joku tietää, mitä joku toinen on tehnyt, vaikka tämä itse ei sitä tiedäkään.
- Mitään ei koskaan tapahdu.
- Vuoden kohokohta on kesämarkkinat, joissa tervehditään kaikkia niin kuin ei olisi kymmeneen vuoteen nähty.
- Ei välttämättä ollakaan, sillä kaikesta kivasta on vähintään kymmenen vuotta, monesti ylikin.
- Ei tarvitse miettiä, minne menisi ruokailemaan, sillä valikoimaa ei ole liikaa.
- Pitserioita on kolme.
- Harrastuspiirit ovat vuodesta toiseen tutut ja turvalliset.
- Posliininmaalaus on aina täynnä, samoin pilates.
- Aina voi kuitenkin tehdä käpylehmiä, mikä kehittää mielikuvitusta.
- Eksoottisinta on vaihto-oppilas vieraalta maalta tai se, että pääsee Seinäjoelle Lidliin.
- En ole kertaakaan asioinut Lidlissä, mutta niillä on vissiin hyvää pestoa siellä.
- Voi rakentaa pusikkoon majan tai kaksi.
- Voi pitää yöllä huoletta auton ovia auki, eikä kukaan varasta sieltä stereoita.
- Risteyksissä ei tarvitse liikennevaloja.
- Jokaista katua voi kulkea molempiin suuntiin, eikä raitiovaunu aja päälle.
- Saa mennä autolla pisteestä A pisteeseen B ilman koukkausta tai pysähdystä muissa kohteissa siinä välillä.
- Siellä se vauvakin nukkuu vaunuissa ulkona, eikä kukaan hullu käy sitä pöllimässä.
- Ei ole raivostuttavaa yläkerran naapuria. Eikä alakerran.
- Pääsee tuosta vain metsään, jos metsään haluaa mennä nyt.
- Siitä vain suksetkin portinpielestä jalkaan, jos siltä tuntuu.
- Voi ajaa peltoautolla ja päästellä mönkijällä.
- Voi ostaa oppilaalta Honda Monkeyn ja ajella sillä kotipihassa silloin, kun huvittaa, jos löytäisi avaimet.
- Ei ole pitkiä jonoja minnekään paitsi Veljekset Keskisen kassalle lomalauantaisin tai ennen joulua.

Jos en asuisi maalla, muuttaisin sinne. Vaatteet ja sohvatyynyt voi aina nettishoppailla ja ulkomaille lähtee samalla hinnalla lentokone kuin muualtakin. Eläköön, peltoaukeat ja pienet piirit!




keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Himmelin taittelin

Himmeli päässä on hyvä mököttää jouluna, kun lanttulaatikko on loppunut ja kinkunrasvapussi pudonnut lattialle. Niinpä menin ja lähdin käsityömessuille.

Siellä oli hilpeää ja paljon myytävää. Eräässä kojussa istui myyjä itse rautalangasta vääntämänsä kruunu päässä, toisessa pelästyin oranssit hiuksensa kauttaaltaan tupeerannutta, kaavut yllään huovutustuotteita esittelevää metsänväkeä. Toisaalla oli sulassa sovussa seppää ja soikkomyyjää, kinnasta, hattua, sukkaa, kukkaa, tyynyä, korua, liinaa, nappia, kangasta, taulua, korttia, savityötä ja tietenkin metrilakua, sillä ei ole tässä maassa tapahtumaa ilman kojua, josta saa vitosella seitsemän. Toinen piste oli pohjoisella, toinen eteläisellä sisäänkäynnillä, joten jos ei tavoittanut ryijyinspiraatiota tai löytänyt itselleen uutta pitsiliinasta askarreltua talvipipoa, saattoi ostaa edes kymmenisen metriä lakritsinauhaa ja kietoa ne lähtiessään kaulaansa.

Minä kannatan käsityötä, mutta teen sen tällä hetkellä raottamalla lompsaa ja arvostamalla suuresti sitä, joka omenansa hilloaa ja turnipsinsa kyntää. Ihailen myös suuresti niitä, jotka keksivät erilaisia uusia käyttötarkoituksia roskille, sillä niistä saa halutessaan aivan yhtäkkiä aikaiseksi kattolampun, riippukeinun, suihkulastan tai polkupyörätelineen.

Olen jo pitkään tiennyt tarvitsevani mustan himmelin, mutta sellaisen askartelemisen tiellä on monta estettä. Yksi on olki, joka menee rikki yhtä nopeasti kuin hermot. Toinen on motivaation puute. (Olen tehnyt ala-asteella jonkinlaisen himmelin esiasteen, ja äiti piti sitä yhden talven säälistä katossa. Sitten se hävisi.) Olin kuitenkin onnekas, sillä kas, henki laskeutui käsityömessujen ylle ja opasti minut kiertotietä himmelipisteelle. Siellä oli himmelistillä myynnissä tarvikepaketteja, joilla pääsee kokemaan onnistumisen iloa ja viettämään vapaa-aikansa mukavasti näperrellen.

Osoitin katosta roikkuvaa, mustista mehupillinpätkistä tehtyä, yli metrin korkuista ja hivenen vaihtoehtoishenkistä mallikappalehimmeliä ja kerroin haluavani ostaa sen. Se ei kuulemma ollut myynnissä, mutta pillejä kyllä olisi ja niistä vain lankaa sisään, kas näin ja noin, ja kyllä se siitä lähtee tulemaan.

Ei lähde. Mutta minä lähdin himmeli laatikossa, sillä pääsimme sopuun hinnasta, ja noin vain muutuin käsityöläiseksi yhdessä iltapäivässä. Harmittaa vain ihan vietävästi, etten päässyt kehuskelemaan töissä saavutuksillani, sillä niinhän siinä kävi, että käsityönopettajakollegani vaani ovensuussa ja näki jo kaukaa pahvilaatikkoni sisään. Tiedoksi hänelle saatettakoon, että minulla oli yläasteella käsityö kymppi. Kudoin kaksi villapaitaa, ompelin shortsiasun ja pari college-paitaa (toisessa vaativaa Amerikka-henkistä rekvisiittaa ja kimallepursotusta), pillerihatun, juhla-asun (röyhelöreunainen yläosa ja hame, käytin niitä jostain mielenhäiriöstä 15-vuotiaana ensimmäisen kummipoikani ristiäisissä) ja toppavuorillisen, keinonahkaa ja villakangasta yhdistelevän baseball-takin. Niin. Mutta himmeliä en rupea tekemään, enkä kanavatöitä, vaikka pikkuisen alkoikin sellainen ulvova susi -kuvio kiinnostaa.

Nyt on, mikä päässä osoittaa jouluna mieltään. Ei se nimittäin aina mene niin kuin kuvittelisi. Puuro voi palaa pohjaan ja manteli sulaa valurautaan kiinni vaikkapa. Siinä auttaa himmeli. Perinteitä pitää kunnioittaa ja vanhoja keksintöjä soveltaa. Saisi joulu tulla jo.


Ihan itte tein.