maanantai 30. huhtikuuta 2012

Maailmassa monta

Tänään pääsen pitkästä aikaa tarkkailemaan luontoa. Se on tosi mielenkiintoista. Näin kirjoitin viimeksi vierailtuani eläinpuistossa, jossa on paljon ihmeteltävää. On käpyjä ja kaikenlaista polun varrella. 


"Lienee tullut jo melkoisen selväksi, että olen varsin etevä biologi. Viikonloppuna pääsin tarkkailemaan elukoita keskelle ihan aitoa metsää: siellä olivat eläinpuiston siistissä rivissä niin kotkat, käärmeet kuin karhutkin. Ilma oli syksyksi kaunis ja lopulta jopa aurinkoinenkin, joten mikäs sen mukavampaa, kun pakata lämmintä (minttu)kaakaota reppuun ja lähteä tervehtimään faunaa. Pyydän kiinnittämään huomiota sivistyssanavarastooni, joka on huomattava.

Reitti korpikuusten keskellä oli hellyyttävä ja idyllinen - mutta myös huomattavan hämmentävä. Jouduin ihmetyksen valtaan jo ihan ensimmäisellä pysäkillä, joka oli metsä- ja täpläkauriiden kotiaitaus. Ei siellä mitään metsäkauriita ollut, vaan ihka eläviä pampeja bampeja bambeja! Mikä kumma siinä on, ettei voi puhua asioista niiden oikeilla nimillä? Otin taskustani kalvotussin ja lisäsin kylttiin selvennykseksi seuraaville, että kyseessä oli bambilauma. Kauheaa, kun ihmisiä yritetään johtaa noin pahasti harhaan, paha mielihän siitä jää. Google sitä paitsi pistää kaiken lopunkin sekaisin: "Metsäkauriin varoitusääni on matala haukahdus, jota se usein toistaa pari kertaa peräkkäin." Siis haukkuva bambi liukkaalla jäällä? Jotain rajaa.

Ahma oli vilkkaalla päällä, samoin toinen lumileopardeista, joka päivysti terävänä mökkinsä katolla ja osoitti, kuka on paikan kuningas. Tai kuningatar, mistä noista äkkiseltään osaa sanoa. Häntä oli melko vaikuttavan kokoinen, mutta pää tyypillä oli jäänyt tosi pieneksi. Kävi vähän sääliksi. Jotenkin ajattelisi, että tuollainen setti keikahtaisi helposti kumoon, kun painopiste on niin takana. Tai lähtisi keulimaan. Keuliva lumileopardi olisikin kyllä tosi hyvä vetonaula, pitääkin laittaa palautelaatikkoon pikku vinkki.

Sitten meni jälleen hankalaksi: aitauksessa oli metsäpeuroja. Siis metsäkauris ja metsäpeura, bambi, kumpi ja kampi? Mitä eroa niillä nyt sitten muka on, ei mitään. Nimesinkin aikani pähkäiltyäni kaikkien sarvipäiden yläkäsitteeksi poron, sillä poroilta ne kaikki suurin piirtein näyttivät. Paitsi bambit. Jokin järkevämpi systeemi tässä pitäisi kyllä ehdottomasti olla, siitä ei pääse mihinkään. Pikainen googletus metsän siimeksessä nimittäin osoitti, että poroteoria meni väärin: Metsäpeura onkin yksi hirvensukuisista lajeista. Tok tok. Pidän oman lajitteluni voimassa, sillä se on ehdottomasti selvempi.

Saukkoäiti hoivaili pesässään lastaan, ja ihastelin hellyyttä hetkisen. Matka jatkui kuitenkin pian kohti karttaan merkittyjä, jännittäviä visenttejä, jotka eivät ennakkokuvitelmistani huolimatta olleetkaan lintuja, vaan valtavia biisoneita. Kuulkaas nyt, biologit, pikkuisen terävyyttä tähän hommaan! Biisoni on biisoni ja visentti on, tuota, no, hyvin harhaanjohtava termi. Niin. Eräs lapsi, ehkä lähisukua minulle, osoitti biisoniaitauksella tulleensa äitiinsä, kun ilmoitti kirkkaalla äänellä: "Katso äiti,  hevosia!" No, melkein. Vaikeahan noista on sanoa.

Seuraavaksi tarjoiltiin taas poroja/kauriita/peuroja/hirviä. Elukan sarvista roikkui kaikenlaista jäkälänreuhkaa, mistä ymmärsin, että kyseessä oli miesporo/-kauris/-peura/-hirvi, sillä nainen olisi kyllä aivan varmasti katsonut aamulla tarkemmin peiliin. Viereisen aitauksen villisiat olivat puolestaan menneet jonnekin piiloon tai kohdanneet Obelixin, sillä kovin oli vaimeaa röhkinä.

Polku vei jännittävään pöllötarhaan. Varpuspöllö oli söpö kuin sika pienenä, mutta lapinpöllön tuijotuksessa oli jo mukana asteen verran pelottavuutta. Mietinkin, miten lujaa huutaisin, kun ötökkä istuisi parvekkeenkaiteella, katsoisi silmiin ja päästäisi oksennuspallon korituoliin. Onneksi en asu Lapissa. Mutta pöllön pää, siinä on kyllä kumma vehjes. Jos pöllö katsoo suoraan eteenpäin ja lähtee siitä sitten kääntämään päätään koko kierroksen verran, pongahtaako se sieltä sitten automaattisesti takaisin perusasentoon? Jos pöllöä huvittaa, onko päätä mahdollista kiertää vieläkin enemmän, sanotaan nyt vaikka kolmesti akselinsa ympäri? Onko pään sisällä jokin vieterintyyppinen ratkaisu? Pakko olla, sillä muutenhan pöllöraukan pää olisi irti vartalosta, eikös vaan, ja se olisi kovin ikävää. Hirveä homma jatkuvasti keikutella sen verran tasapainossa, ettei nuppi tipu.

Miksei näistä asioista keskustella biologiantunneilla? Mitä väliä sillä on, montako poikasta kettu saa ja missä kuussa (en tiedä), kun maailma on täynnä paljon olennaisempiakin kysymyksiä.

Ohitimme seuraavaksi ilveksen (silläkin on surkean pieni pää), joutsenen, nukkuvan majavan, korpin ja ilmeisesti jossain vaiheessa metsonkin. En ole varma. Vesilintutarha oli kuitenkin vänkä paikka. Rakastuin mandariinisorsaan ja opin, että sinisorsalla on vihreä pää (mitä minä sanoin niistä biologeista) ja että rouva sinisorsalla on vain pieni rantu väriä siivessä. Aika epäreilua. Olen ihan varma, että sillä on alemmuuskompleksi. Minä ainakin masentuisin, jos kuulisin jatkuvasti olevani rumempi kuin mieheni.

Sorsien ja sen semmoisten jälkeen sisätiloissa oli vielä vähän käärmettä ja rupikonnaa (ruots. vanlig padda  eli tavallinen rupikonna), ja sitten koittikin reissun kohokohta: evästauko. Kottaraiset tai varpuset, aivan sama kummat, en erota, tahtoivat päästä apajille, eivätkä pari ilmaninjapotkua meinanneet riittää häiriköiden poistamiseen. Kaakaot tuli kuitenkin juotua, ja olin valmis kohtaamaan loppukierroksen haasteet.

Jäljellä oli vielä läjä hirviä tms. ja haikaroita, lajitelma näätäeläimiä ja järkyttävän pelottava kotkalauma, jonka ohitin varmuuden vuoksi hiipien. Olen varma, että ne olivat aarnikotkia. Sitten tappeli pari susihukkaa keskenään, mikä oli aika mielenkiintoista. Mietinkin, kuinka ison tappelun ne voivat järjestää kenenkään puuttumatta asiaan. Missä vaiheessa tulee portsari ja sanoo, että toinen tai molemmat nakataan ulos? Samalla mietin sutta lammasten vaatteissa ja sitä, kuinka ihminen on ihmiselle susi. Kauhean syvällistä olla luonnon keskellä. Sitä pääsee henkistymään.

Koska olin siis hyvin herkistyneessä ja biologissuuntautuneessa mielentilassa, pohdiskelin reitin varrella myös vähän kotieläimiä. Aiheena olivat lehmät. On sitten menty sekoittamaan sekin touhu oikein huolella: on lehmää, sonnia, härkää, hiehoa ja nautaa ja sika-nautaa. En ehkä kestä. Ostan halvinta.

Aloin olla jo aika sekaisin, mutta karhuaitaus onneksi pelasti. Siellä ne köllivät, kontiot, leppoisasti, ja rauhoituin hieman. Valkohäntäkauriita/-peuroja/-poroja/-hirviä oli kuitenkin sitten karhujen jälkeen taas liiankin kanssa, ketut kiersivät rinkiä ja huuhkaja hillui lopuksi villinä omassa karsinassaan. "Rutsi!" kuului huuhkajan kohdalla erään lahjakkaan lähisukulaiseni suusta. Kyllä, kyllä, nyökyttelin. Äkkiä pois jo täältä.

Kaiken kaikkiaan retki oli oikein antoisa ja avartava, ja opin valtavasti uutta. Kuten huomaatte. Ei ole helppoa olla humanistipimpo, jauhelihatiskilläkään."

lauantai 28. huhtikuuta 2012

Painukaa v*ttuun siitä!


Vapun tienoo on yläkoulussa mukavan reipasta aikaa ja piristysruiske arkeen, sillä normaalisti siellä on jotenkin tosi vetämätön tunnelma. Nuoriso valuu, ja opettajat huokailevat kilpaa tuuletuslaitteiden huminan kanssa. On niin hiljaista, että saattaa vahingossa nukahtaa ja saa haukut kuolaamisesta opettajanpöydälle. Joskus käy myös niin, että joku kurja koputtaa oveen ja koko luokka säikähtää rauhan rikkovaa ääntä niin pahasti, että koko lopputunti menee pieleen.

Onneksi saimme edes vähän vipinää aikaan, kun koulussamme pidettiin vappunaamiaiset. Minä ajattelin eläytyä nuorison rooliin, mikä oli tietenkin aivan kauhean helppoa sen vuoksi, että olen itsekin nuori ja aika kova kiroilemaan ja koulu on aivan saatanan perseestä. Ei sitä kestä kuin juomalla ES:ää seitsemän litraa päivässä ja karkaamalla välillä nurkan taakse tupakille. Myös pari näyttävää rinkiä skootterilla rauhoittaa kummasti.

Teinien ilmeet olivat näkemisen arvoiset, kun laahustin perjantaiaamuna tunnille tennareissa, collegehaalarissa ja huppu päässä. Reppua vedin perässäni maata pitkin. Kun pääsin luokkaan, nostin jalat pöydälle, röyhtäisin ja sanoin, ettei voisi vähempää kiinnostaa tulla tänne joka aamu ja että ei ole kirjoja ja eksyin v*ttu sumussa. Kesti hetken, ennen kuin oppilaat uskalsivat nauraa, sillä oli selvää, että ope oli tullut hulluksi. (Normaalisti en ole.) Ilmoitin, että minua ei siis todellakaan huvita mikään äidinkieli ja että haluan katsella YouTubea. Niin teimme. Pistin ensin soimaan kappaleen Pissikset ja aloin lakata kynsiäni mustaksi.

Päivän kohokohta oli ehdottomasti se, kun minulla oli välituntivalvontavuoro ja kehotin käytävällä edessäni parveilevia oppilaita painumaan v*ttuun. Tai se, kun näytin keittäjälle keskisormea ja kysyin, mitä paskaa tänään on tarjolla. Tiedustelin myös kirkonmieheksi pukeutuneelta matikanopettajalta, mikä homopappi hän muka on, ja kun rehtori kehotti meitä lähtemään tunnille, käskin häntä menemään keskenään. Kun ei huvita, niin ei huvita, pitäisi se nyt vähemmästäkin tajuta. Erottakoon vaikka määräajaksi tai kokonaan, ihan kuulkaa sama.

Oppilaiden reaktiot vaihtelivat päivän aikana tyrmistyksestä ja epäuskosta hysteeriseen tirskuntaan, mutta mielenkiintoisinta oli huomata, miten säikähtäneitä he olivat opettajan kiroillessa. Fysiikanopettajamme, joka oli pukeutunut hiphoppariksi, käyttäytyi vähintään yhtä rumasti kuin minä ja oli huomannut saman. Se ei tietenkään estänyt meitä yhtään. Voi olla, että jopa hieman villiinnyimme.

Tällaisia vappuja lisää. Olipa meillä v*tun hauska päivä!








keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Uskonnonopettaja katolla

Eräs opettaja kertoi kerran järkyttävästä tapahtumasta, jota on kyllä vaikea uskoa. Hänen oppilaansa oli kuulemma tullut yllättäen ja täysin oma-aloitteisesti pyytämään huonoa käytöstään anteeksi! Ei ihme, että opettajalla oli lyönyt hetken tyhjää ja että hänen leukansa oli loksahtanut hämmästyksestä lattialistaan asti auki. Ehkä opettaja valehteli, en tiedä. Ei kukaan teini tule pyytämään anteeksi, ellei häntä ole siihen pakotettu tai hän ei ole tullut uskoon. Kuten huonolla tuurilla, myös onnella on joskus taipumus kasaantua: siivooja oli kaiken lisäksi tullut juuri luokkaan pyyhkimään pölyjä, joten hän veteli siinä lattialistoja putsatessaan samalla puhtaaksi myös lehtorin suun. Harvassa koulussa on kyllä noin hyvä palvelu. Tuollaisen hetken jälkeen kaikilla oli varmasti hyvä mieli ja onni sydämessä - ainakin siihen asti, kun salaa kuvattu videomateriaali löytyy oppilaan lataamana YouTubesta.

Koulussa tapahtuu joka päivä monta odottamatonta asiaa. On pilluvihkoa opettajalle näytettäväksi, on reipashenkistä polkupyöräilyä sisäkäytävillä tai lentopalloverkon virittelyä kolmen oven väliin. Onpa sattunut niinkin, että kokonainen luokka on karannut kesken koulupäivän äitiyslomalle jääneen opettajan vauvaa katsomaan, mikä nyt oli ainoastaan söpöä kaikkien paitsi sen opettajan mielestä, joka oli valmistellut tunnille sanakokeet. Mitäs nipotti, siitäs sai. Välillä jotkut ajavat koulun pihassa mopolla ympyrää - ilman kypärää ja kolme kyydissä - ja jättävät vessan lavuaariin haisevia yllätyksiä.

Näin ei siis tietenkään meidän koulussamme, mutta muualla. Olen kuullut huhuja. Olisi ikävää työskennellä sellaisessa koulussa, vaikka toisaalta se voittaisi kyllä helposti tylsän Excelin ja toimisto-olosuhteet.

Muutaman koulupäivän kuluttua on vappu, jonka tienoille voisi kehitellä jonkin sopivan hulluttelupäivän. Entäs, jos roolit käännettäisiinkin ympäri ja opettajat alkaisivat revitellä villeinä? Voisimme ihan hyvin vaikka kuvata oppilaita rynkyttämässä ulko-ovia ja hyppimässä toistensa päälle, tai mikä parempaa, potkisimme ovia itse ja huutelisimme homovittua käytävillä samalla, kun tunkisimme tulitikkuja biologian luokan lukkopesään ja nylkyttäisimme kollegoita seinää vasten. Voin helposti kuvitella esimerkiksi miesopettajistomme matkimaan käytäville tällaista himokkaan leikkimielistä teinitoimintaa. Olisi myös kovin hauskaa nähdä oppilaiden ilmeet, kun vaikkapa uskonnonopettaja joisi kolmetoista litraa energiajuomaa, esittäisi välitunnilla parkouria ponnistellen voltteja pitkin tiiliseiniä ja hyppäisi sitten katolle näyttämään oppilaille mielenosoituksellisesti keskisormea. Koulupäivän päätteeksi hän ajaisi luonnollisesti renkaat vinkuen skootterilla ABC:lle ja herättäisi mahdollisimman paljon yleistä pahennusta.

Minun on pakko päästä ensi vuoden juhlatiimiin jakamaan koulun yhteisten tapahtumien kehittämisideoita. Kyllä näin on.

Ajatelkaa nyt, miten kiva jatkumo hauskasta vapputapahtumasta saadaan koulun viimeisen viikolle, jolloin on tyypillisesti vähän vapaampaa ohjelmaa. Hommataan koululle vaikka sumopuvut ja otetaan kunnon matsit. Opettaja saa valita rasittavimman oppilaansa ja pistää sitten hänen kanssaan rehellisesti painiksi. Se puhdistaisi varmasti ilmaa ja olisi kaiken lisäksi urheilua, joka on aina hyvästä ihmiselle. Toinen loistava idea olisi pystyttää keskelle koulun pihaa tikkataulu, johon voisi välituntivalvontansa aikana kiinnittää valitsemansa oppilaan kasvokuvan - ja ei kun heittelemään! Astetta vaikuttavamman näytöksestä saa, kun vaihdetaan tilalle jousipyssy. Kuulostaa varmasti aika radikaalilta, mutta pitääkö toukokuu muka aina päättää konservatiivisesti vanhaan ja hyväksi havaittuun pesäpallon pelaamiseen, kysyn vaan. Boooriiing!

Tasapuolisuuden nimissä myös oppilaille tulee antaa mahdollisuus purkaa patoumiaan, sillä opettajat ovat jalomielisiä, pitkäpinnaisia ja anteeksi antavia. Ihan hyvin esimerkiksi peruskoulunsa päättävät voisivat ajaa traktorilla seinään ja aiheuttaa sellaista ihan pientä vahinkoa, joka vaatisi pientä remonttia ja viivästyttäisi koulun alkamista elokuussa muutamalla viikolla. Toisaalta en usko, että kukaan haluaisi niin tehdä. Koulussa on sen verran kivaa.

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Laiskat kyykkyyn!

Ihmisen pitää tehdä töitä jo pienestä pitäen, sillä laiskuus on pahasta kaikessa muussa paitsi sohvalla makaamisessa. On miltei sanomattakin selvää, että olen aina ollut ahkera ja siisti: minulla oli jo lapsena oman huoneen järjestyksessä pitämisen lisäksi vastuualueita. Yksi oli vessanpesu ja toinen mankelointi - jälkimmäinen siitä yksinkertaisesta syystä, että mankeli sijaitsi vaatehuoneessani. Silloin olin raukka vielä niin tyhmä, etten tajunnut joko vaihtaa huonetta tai mankelin paikkaa. Olisin sitä paitsi myös ihan hyvin voinut lakata käymästä vessassa, jolloin olisi ollut hyvin epäreilua vaatia minulta sen pesemistäkään. Ihminen pidättelee helposti pitemmänkin ajan, jos on pakko. No, parempi luonteenpiirre tyhmyys on kuin laiskuus, sillä riuska ja ahkera emäntä saa aina paikan. Lapsuuden pesti tekikin minusta paitsi taitavan mankeloijan, niin poiki myös pakkomielteen sileistä lakanoista loppuelämäksi. On melko selvää, että saattaisin olla paljon vakaampi mielenterveydeltäni, jos pystyisin nukkumaan ryppyisissä lakanoissa, mutta näillä korteilla mennään.

Pidättelykyvystä ei luonnollisesti tässä iässä kannata enää edes haaveilla.

Koska lapsuuden traumat pitää tietenkin jotenkin käsitellä ja virheet joko korjata tai kostaa jälkeläisille, molemmat pojat osaavat vetää ja taitella lakanat kanssani jo oikein mallikelpoisesti. Eilen nukkumaan mennessä pienempi sanoi, miten hän ei ikinä haluaisi nukkua ryppyisissä lakanoissa. Olin pakahtua ylpeydestä. Kun anoppi kerran yritti opettaa, miten lakanat vedetään yksin oven saranapuolta hyväksi käyttäen, en tahtonut opetella. Se johtui toisaalta siitä, että meillä on kierot sisäovet ja toisaalta siitä, että hullu se on, joka ei ilmaista työvoimaa käytä. Kyllä lasten pitää oppia siihen, etteivät puhtaat vaatteet ilmesty automaattisesti kaappeihin, petivaatteet vaihdu itsestään tai ettei karjalanpaistilihoja vain heitetetä jääkaapista pataan. Ne täytyy ensin metsästää, eikä se ollenkaan niin yksinkertaista ole. Lasagnelevyjen siemenet olemmekin kylväneet jo muutama viikko sitten, kun lumi suli ensimmäisestä kukkapenkistä. Voi sitä riemua, kun eri lajikkeet puskevat kesällä pintaan ja saa laittaa tuoretta, itse kasvatettua ja paistettua lasagnea pöytään.

Olen ihan varma, että lasteni mahdolliset kumppanit tulevat olemaan erittäin onnellisia siitä, että pojat on opetettu tekemään myös muita yksinkertaisimpia kotitöitä: viemään likaiset vaatteet pyykkikoriin, taittelemaan puhtaat kaappiin, tyhjäämään astianpesukone ja mikä tärkeintä, eräällä teoriatunnilla kerroin, että imuri ei ole äidin. Minulla oli siihen liittyen ihan tosielämän esimerkkikin, sillä olen luotettavalta taholta kuullut, miten eräs lapsi oli juossut paniikissa itkien naapuriin. Kun naapurin täti oli tiedustellut huolestuneena, mikä oli hätänä, oli tämä saanut itkultaan kerrottua isän ottaneen äidin imurin.

Niin. Onhan se toki surullista.

Minä olen tietenkin jo pitkällä kotityökasvatuksessa, mutta ihan teillekin vinkiksi, että lapsi kykenee varsin mainiosti vaikkapa laittamaan seuraavan aamun vaatteet illalla valmiiksi sängyn viereen. Petivaatteet viedään itse ulos tuulettumaan, pölyt pyyhitään ja mankelointia pitää ihmisen pienestä harrastaman. Ruuasta ei valiteta, sillä Afrikassa on nälkä: kaikkea maistetaan, etanoita syödään ja oliiveja rakastetaan. Kesäloman ensimmäinen homma on ikkunoiden pesu, jotta vanhemmilla, joita kunnioitetaan, on aikaa ottaa pohjarusketusta ja kaataa kylmää valkoviiniä lasiin. Kohteliaskin pitää olla ja virheistä rangaistaan esimerkiksi sähköiskuilla. Ei luulisi olevan kovin kauhean vaikeaa. Ottakaa ote vanhemmuudestanne!


perjantai 20. huhtikuuta 2012

Maalari maalasi taloa

Muutama vuosi sitten tein kaupassa löydön. Kirjaosastolla oli myynnissä uusia painoksia Tammen kultaisista kirjoista, ja siinä se oli: Maalarikissat. Oli aivan mieletön tunne käännellä sivuja, kun muistot kuvista ja teksteistä kumpusivat jostain syvältä sisältä. Jännää sinänsä, että kun näytin kirja-aarretta äidilleni, hän ei muistanut tarinasta mitään. Minun mielessäni Maalarikissat ja tulipalon jälkeen soittimista itselleen kodin kasanneet Pikkaraiset sen sijaan olivat säilyneet elävinä, mutta minä nyt olen jo pienenä ollut melkoinen nero. Opin lukemaankin jo ekaluokalla.

Eilen pääsin itsekin maalarikissaksi, koska minulla oli pensseli ja olen aika kissa. Pystytte varmasti kuvittelemaan minut idolinani Panu-tyttönä, joka oli menneinä vuosina aivan järjettömän kuuma. Maalaamisidea oli lähtöisin tietenkin mieheltä, joka miettii jatkuvasti uusia sisustusratkaisuja ja esimerkiksi sohvatyynyjen väriä ja vinkuu koko ajan uutta naulaa seinään. En ymmärrä, sillä minusta ihminen pärjää kyllä varsin hyvin samoilla verhoilla, tyynyillä ja matoilla tuosta vaan ainakin viisitoista vuotta ellei enemmänkin. Mitä järkeä on elää jatkuvassa muutoksessa, kun paljon rentouttavampaa on maata esimerkiksi paikoillaan sohvalla? Siinä lempityynykin muotoutuu mukavasti omalle päälle sopivaksi. On järjetöntä pöyhiä niitä välillä.

Suostuin maalaamisajatukseen siis pitkin hampain. (Olen ehdottanut kaksi kertaa hammaslääkärille, että kulmahampaitani voisi jotenkin hioa, mutta hän ei ole lämmennyt ajatukselle.) Miksi neljä vuotta sitten tehdyt seinät pitäisi muka maalata uudelleen? Aivan turhaa rahanmenoa ja vaivaakin siitä on moneksi illaksi, eikä kukaan edes huomaisi mitään. Sitä paitsi silmä on jo tottunut siihen, että asteen verran liikaa lilaan taittava harmaa riitelee sohvan ja oikeastaan vähän kaiken kanssa. Niin kuin vaikka lattialistojen, jotka pitää kyllä maalamisen jälkeen myös ehdottomasti vaihtaa, kun niitä katsoessa tulee melkein ahdistus jo nytkin ja uuden maalin jälkeen vasta tuleekin ja kun melkein kaikki on jo valmiiksi roudattu pois seinustoiltakin. Ja vielä: horoskoopissa sanottiin skorpionien kaipaavan muutosta. Niin.


On se kyllä peto perustelemaan. Itse en osaisi.

Maalattavana on kahdeksan seinäpintaa. Koska minä mies on hullu, seinien maalaamisen ja lattialistojen vaihtamisen jälkeen on kuulemma kiivettävä aukon päälle kuuteen metriin ja poistettava vääränlainen valaisin katosta, sillä ruma on sekin niin että oksettaa. Myös keittiöön on hommattava uusi valaisin, kun kerran siihen puuhaan on ryhdytty. Se on kuulemma aika kallis, mutta siinä on nettikeskustelujen perusteella hyvä valaisuteho. Tai ainakin monen mielestä kuvissa näyttää siltä. Kun valaisinasiat ovat kunnossa, viedään työpöytä yläkertaan ja ostetaan tilalle uusi - ja ei hätää, on kuulemma jo selvillä, millainen. Työhuoneen sohva puolestaan viedään uuteen sijoituspaikkaan ja sen tilalle hommataan vuodesohva, josta on tällä hetkellä loppukilpailussa kaksi vaihtoehtoa.
Sekään ei kuulosta erityisen edulliselta. Jotta tasapaino huoneessa säilyisi, tarvitaan myös uusi matto ja verhot. Siitä ei pääse yhtään mihinkään.

Isoksi paisuu tämäkin lumivyöry. Meinasi paisua jo eilen, kun mies huusi minulle
kipakan varoituksen sanan pyöriessäni henkisenä apulaisena pensseli ojossa (ks. kuva). Oli kuulemma ollut lähellä, ettei takapuoleni olisi osunut juuri maalattuun seinään - ja se ei kyllä tarkoittanut mitään muuta kuin sitä, että hän totta vieköön vihjaisi persaukseni levinneen. Maalarikissa sähisi, jätti pensselinsä välittömästi astiaan ja lähti nukkumaan. Sitä ennen se tajusi, että myös makuuhuoneessa oli maalattava - ja vaihdettava verhot. Plus lampunvarjostimet. Ja emännälle tilattava rasvaimu.



Tässä olen vielä iloinen.

torstai 19. huhtikuuta 2012

Välittömästi rehtorin kansliaan!

En ole koskaan ollut jälki-istunnossa (paitsi valvojana), mutta rehtorin puhutteluun olen joutunut kerran yhdeksännellä luokalla. Kuvitelkaa, pystyin siihen asti laittamaan kaiken aina muiden syyksi. Minusta se kertoo vakuuttavuudesta ja hyvistä näyttelijänkyvyistä, joten en häpeä yhtään. Onhan kuitenkin varmaa, että ainoatakaan lumipalloa en ole heittänyt, yhtään rumaa sanaa sanonut, montaa kertaa lintsannut tai opettajaa uhmannut. Paitsi ysillä, mutta sitä ei varmaankaan enää edes lasketa. Oli peruskoulun viimeinen viikko. Numerotkin oli jo annettu.

Viimeisellä viikolla meillä oli koulussa perinteisesti hieman kevennetty ohjelma erilaisine tapahtumineen ja luokkien välisine pesäpallo-otteluineen. Se on etenkin oppivelvollisuutensa päättäville tärkeää aikaa, sillä joidenkin luokkakaverien kanssa ollaan yhdessä jopa viimeistä kertaa. Tytöt rääkyvät, ja pojat rehvastelevat, ettei tunnu missään ja että vetävät ainakin koulun pihassa päättäjäispäivänä traktorilla tai mopolla tai polkupyörällä rinkiä ja polttavat mielenosoituksellisesti opettajainhuoneen ikkunan alla tuhat sikaria putkeen ja että koulu on perseestä ja vähänkö he eivät mene enää ikinä kouluun tämän jälkeen, kun vapaus koittaa ja it's over now ja fuck you anybody. Näissä haikeissa tunnelmissa minä, tunnollinen oppilas, kieltäydyin lähtemästä soittamaan klarinettia naapurikaupungin vanhainkotiin. Olin sitä mieltä, että koulun kuoro pärjäisi varsin hyvin kahden poikkihuilun säestyksellä, kunhan he vain tarpeeksi ponnekkaasti puhaltaisivat. Vetäköön opettaja tueksi vaikka kukkopillillä vieressä.

Oli köksäntunti, kun oveen koputettiin. Siellä oli rehtori ja etsi minua. (Ehdin jo ajatella, että stipendi on tulossa, tittidii!) Onko ihminen aika puolustuskyvyttömässä tilassa paperimyssy päässään ja kuudennella luokalla itse tehty sydänesiliina yllään, mitä? Mielestäni asetelma oli niin epäreilu, että oikein vihaksi pistää ja sääliksi käy kuusitoistavuotiasta itseäni ja oikeastaan olisin silloin voinut nostaa syytteen koulua vastaan. Vanhempani olisivat varmasti olleet samaa mieltä ja oikeastaan kyseessä oli pahoinpitely, sillä lähdin kauhuoksennusta pidätellen pelottavan rehtorin perään.

Rehtorin kansliassa meitä odotti silloinen musiikinopettaja, joka puhui huonoa mutta reipasta suomea. Rehtori oli katsonut numeroni ja keskiarvoni arkistoista ja ihmetteli, miksen niiden perusteella ollut suostuvainen lähtemään kolmeksi tunniksi vanhainkotikeikalle. Yritin perustella asiani hyvin, sillä minulla todella oli lukuisia syitä, joista yksikään ei ollut se, että minua ei kiinnostanut: kuuluin esimerkiksi koulun pesäpallojoukkueeseen ja minulla oli harjoituksia ja pelejä. Vetosin tunteisiin ja järkeen, esitin tutkimustuloksia, matkin lattialla kontaten hellyyttävää koiranpentua, riisuin essun ja laitoin lääkärintakin päälleni ja stetoskoopin kaulalleni. Ei mennyt läpi. Syy oli varmasti siinä, että unohdin sen saatanan paperimyssyn päähäni.

Siellä minä sitten seisoin viimeisenä perjantaina naapurikaupungin vanhainkodin aulassa ja säestin sinisiäpunaisiaruusunkukkia, kun muut nauttivat viimeisestä koulupäivästä kaiken kivan merkeissä koulussa. Sen verran minussa on edelleen tapahtumaa kohtaan vihaa ja anarkismia, että klarinetin olen sittemmin pilkkonut neljään osaan. Fuck you rehtori, musiikinopettaja ja anybody.

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Kirkkistelyä

Tänään olen ajatellut paljon kirkkoveneitä. Kyllä te kirkkiksen tiedätte:




Joskus muinoin, ei ehkä edes kauhean kauan sitten, eräs oppilas oli hyvin turhautunut matemaattisten aineiden tunnilla. Kun hän oli vihdoin saanut jostain vihkon käsiinsä, oli aine vaihtunut nopeasti kuvaamataidoksi. Luontaiset lahjat ja kaverilta lainattu lyijykynä riittivät erinomaisesti kauniin alapäävalikoiman piirtämiseen, sillä oli niitä nopeudesta päätellen ennenkin piirrelty: joka vihkon sivulla oli tunnin loputtua yksi kuva. Minusta omistautuminen oli aika ihailtavaa, sillä jos oppilaita muka joskus arvostellaan hitaudesta ja motivaation puutteesta, niin siinäs taas näkivät, opettajat. Olennaisten ja sydäntä lähellä olevien asioiden äärelle on aina aikaa pysähtyä.

Opettajuus liittyy siis hyvin monesti jollain tavalla seksuaalisuuden käsittelyyn. Vaikka terveystieto ja biologia ovat omia oppiaineitaan, ovat erityisesti homous ja vittu hyvin tärkeitä aihealueita muulloinkin päivän aikana. Ruotsi on homojen kieli, kaverit ovat homoja ja reksi se vasta homo onkin*. Tähän olen syyllistynyt minäkin. Kun muutama vuosi takaperin opetin yhdeksäsluokkalaisille kirjallisuustutkielman tekemistä ja lähdeviittauksia, käytin esimerkkinä laukussani mukana ollutta Rexi on homo ja opettajat hullui -romaania. Kirjoitin kirjan alkuosan isoilla kirjaimilla taululle, ja oppilaat katsoivat tekosiani monttu auki. He ovat kuitenkin todistaneet sekoamistani niin usein, että ei hätää, mitään suurempaa vahinkoa heidän kehitykselleen ei varmaankaan tapahtunut. Kun joku hetken kuluttua uskaltautui kysymään, olenko oikeasti kirjoittamaani mieltä, sai kuulijakunta selityksen, ja ilmoille pääsi helpottunut nauru.

Minulta sen sijaan ei päässyt naurua, kun tajusin kotona tavallista lyhyemmän työpäivän jälkeen, että liitutaulu jäi pyyhkimättä. Ja kas, kukapas muukaan tuntia tulisi luokkaani pitämään kuin rehtori itse. Oli juuri ja juuri vielä välitunti, joten soitin nopeasti ruotsinopelle, jonka poistuessani näin lähtevän teinejä ulos vahtimaan. Ohjeistin, ettei kysele enempää, vaan menee vain vä-lit-tö-mäs-ti luokkaani ja pyyhkii taulun. Ruotsinope on ammattinsa puolesta varmasti myös homo, mutta toimi nopeasti. Pian soi puhelin. "Ei siellä ollut mitään, taulu oli jo pyyhitty." Ilmeisesti siivoojat olivat käyneet luokassa juuri sillä välitunnilla - mikä kuitenkin tarkoitti, että he olivat nähneet tekstin ja miettivät kuumeisesti, miksi äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori opettaa moista oppilailleen.

Aamulla oli tunnustusten aika. Koska olen näyttävien aamunavausten kannalla, pyysin opettajainhuoneessa hiljaisuutta ja sanoin ilmoittavani nyt julkisesti kaikille, että väitin reksiä eilen tunnilla homoksi. Lyhyt puheenvuoroni oli sangen vaikuttava. Opettajien suut olivat vielä suuremmalla hämmästyksestä kuin itse rehtorin, pari heikointa pyörtyi ja muutama veti aamumunkkinsa sokerit henkitorveen. Minulla oli toki mukana romaani, joka koko jupakan alkusyy oli, joten pian nauroivat muutkin kuin ruotsinopehomo, jolle tarina oli jo selitetty.

Siivoojia varten jätin teoksen näyttävästi pöydälleni seuraavan viikon ajaksi, että varmasti tajuavat.

Että mahtuuhan sitä kaikenlaista koulupäivään. Luulisi, että villeinkin teini vanhemmiten viisastuisi (yritän näyttää tosi hyvää esimerkkiä, niin kuin yllä olevasta ymmärrätte), mutta hakusanalla kirkkis löytyy nopeasti muun muassa kirpputori Kirkkis, koulun vanhempainyhdistys Kirkkis sekä ainakin yksi elintarvikekioski. Siellä on varmasti myynnissä oma nimikkopiirakka, täytyy olla. Kirkkoveneestä tulee nimittäin näin yläkoulun opettajalle aivan ensimmäisenä edelleen mieleen jotain ihan muuta kuin herkkä souteluhetki.



 * Aino Kontula: Rexi on homo ja opettajat hullui




sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Rock-rakkoja

Olin viikonloppuna bailaamassa villinä, niin kuin opettajilla usein on tapana. Oli tosin lähellä, että tanssikuvioni olisivat jääneet laajalta yleisöltä näkemättä: kolmatta päivää jatkunut päänsärky ei aikonut ottaa loppuakseen, vaikka olin nauttinut noin kuusitoista Buranaa ja piirtänyt harmistuksissani päiväkirjan täyteen rumia kuvia. Kirkkoveneistäkin tuli muutaman sivun jälkeen tosi tasaisen muotoisia. Koin kuitenkin ihmeparantumisen kaksi tuntia ennen määräaikaa, mikä oli merkki siitä, että universumi todellakin halusi minut juhlimaan ja juomaan hulluna punaviiniä.

Koska en ollut valmistellut lähtöä oikeastaan millään tavalla, meinasi tulla kiire. On selvää, että vaikka on tosi luonnonkaunis, bilemeikki tulee tehdä huolellisesti. Aloitin valmistelut hiusten kihartamisesta, mutta koska aikaa oli niin vähän, en voinut keskittyä vain yhteen asiaan - niinpä levitin samalla meikinpohjustusvoidetta, lakkasin kynnet, sovitin kenkiä, silitin pari viikkoa päällä olleiden mustien farkkujen polvipussit suoriksi, tein lasagnen, pyyhin lattialistat, poistin pilalle menneet kynsilakat ja lakkasin kynnet uudelleen, valkaisin hampaani, käänsin tekoripseni kohti kattoa ja aloin joskus kolmen vartin ja kahden punaviinilasillisen jälkeen näyttää tosi hyvältä.

Olen muuten sitä mieltä, että se, joka väittää naisen olevan kauneimmillaan luonnollisena ja saunapuhtaana, on joko hullu tai tyhmä: Kun istuu vaikka meikittä ja naama punaisena alasti vessanpöntöllä, ei todellakaan ole kauneimmillaan. Jos olette eri mieltä, kokeilkaa ja laittakaa todistevalokuva tänne. Minä voin sitten antaa palautetta yksinkertaisella hampurilaistekniikalla: Mukavaa, että olet osoittanut rohkeutta kuvata itsesi luonnonmukaisessa tilassa. Se on hatunnoston arvoinen suoritus. Ensi kerralla kannattaisi kuitenkin harkita vaatteiden pitämistä päällä ja ajella ehdottomasti säärikarvat (ja muu karvoitus) huolellisemmin. Kiinnitä myös huomiota kuvakulmaan, joka saa kasvosi näyttämään entistäkin pyöreämmiltä ja järjettömän löysän mahasi peittämään puoli kuvaa. Miten se onkaan noin kauhea, etkö yhtään huolehdi itsestäsi? Plussaa valotuksesta ja tarkennuksesta: kuva paljasti ansiokkaasti ja teräväpiirteisesti reitesi pinnanmuodot. Hyvä!

Selviydyin hienosti ajoissa bilepaikalle ja etenin suoraan keittiöhenkilökunnaksi ruokavateja täyttämään. Vieraat tekivät olonsa niin kotoisaksi, etteivät meinanneet lopettaa syömistä ollenkaan. Se huolestutti meitä kahta ystävää tarjoilupöydän toisella puolella kovasti, joten söimme itse salaa kyykyssä pöydän alla niin paljon kuin kehtasimme. Kukaan ei sitä paitsi ymmärtänyt, mistä naurunkiherrys kuului eikä huomannut, kun nousimme takaisin pystyyn. Ihan luonnollisesti vain, sillä olemme tosi hyviä näyttelijöitä. Tiedostimme myös olevamme sen verran hoikkia, että tanssilattialla voi alkaa helposti heikottaa ja että myös sen vuoksi on ihan pakko syödä kolme lautasellista lihaa ja kermaperunoita.

Ilta oli muidenkin kuin kermaperunoiden osalta onnistunut. Bilebändi pisti parastaan, ja meikäläinen nyt vain on tosi hyvä tanssija. Tiedän, että kaikki katsoivat minua ihaillen. Olisivatpa myös nähneet varpaani seuraavana aamuna, sillä niissä ihasteltavaa oli oikein uuden ennätyksen verran: kymmenestä varpaasta (olen laskenut) kahdeksan alla oli yksi tai useampi rakko. Sellaista minä kutsun hyväksi meiningiksi.

Puhkoin rakot neulalla pois. Lapset eivät olleet omien sanojensa mukaan koskaan nähneet mitään niin hienoa. Jotenkin sitä vaan on monessa hyvä.

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Pysähdy, aika!


(Kaivelin arkistojani, ja mitä tulikaan vastaan: muutaman vuoden takainen juttuni siitä, miten paluu työelämään oli edessä. Teksti on julkaistu Kaksplussassa 7/2009.)



Poikani ovat nyt 2,5- ja 4,5-vuotiaita koltiaisia, joille on hyvin tärkeää olla edes ne puolikkaat ikävuodet päälle, kun seuraavaan kokonaiseen on vielä heidän mielestään liian kauan. Kun on itse päässyt yli kolmenkympin, ei niistä puolikkaistakaan olisi niin kauheasti väliksi. Vaikka ennemmin toki 32 ja puoli kuin 33. Ei mikään yhdentekevä ero.

Miehistöni syntyi heinäkuussa likipitäen tasan kahden vuoden ikäerolla. En ehtinyt töihin ennen nuorimmaisen syntymää, ja vastoin alkuperäisiä oletuksiani perheemme raksavuoden jälkimainingeissa tein päätöksen vielä viimeisestä mahdollisesta kotivuodesta lasteni kanssa. Olen nyt ollut äitiyslomilla ja hoitovapailla esikoisen iän verran, ja se on yhtä aikaa sekä paljon että vähän. Kauhistuttavan paljon ja ahdistavan vähän.

Siskoni, joka on sekä alle kolmenkymmenen että lapseton, väitti ehtineensä puuhata  vuoden aikana ihan kauheasti kaikenlaista, eikä menneen vuoden kulumisen miettiminen saanut aikaiseksi ahdistuskohtausta. Tajusin ajatuksiamme vertaillessamme, että minusta on tullut vanha. Vanhaksi tulee näköjään silloin, kun aika kuluu niin nopeasti, että on taas kerhopäivä, vaikka se oli vasta eilen. Tai kun televisiosta tulee taas tohtori House, vaikka edellinenkin on vielä siististi nauhoitusjonossa katsomista odottamassa, tai mikä olennaisinta, kun ikää kysyttäessä väittää vilpittömästi ja tosissaan olevansa 29-vuotias, vaikka onkin jo sen 32. Imetysdementiaakaan ei voi vuosikausia syyttää, ei varsinkaan, jos ei enää imetä. Pysähdy, aika! Kapteeni käskee!

Viidessä vuodessa on  odotettu vauvaa, synnytystä, hymyjä, päiväunia, ryömimistä, katkeamattomia yöunia, kuuta nousevaa, sitä seuraavaa vaihetta. Kun se osaisi jo sitä ja tätä. Kun se nukkuisi, kunpa se jo heräisi. On survottu maissia, perunaa, possua, parsaa, bataattia, kukkakaalia, porkkanaa, kanaa. On ostettu purkkiruokaa. Tunnettu syyllisyyttä, opittu sietämään sitä, muutettu periaatteita ja omaksuttu uusia. Viidessä vuodessa on heijattu sylissä, vaunuissa, sitterissä, keinussa, yöllä ja päivällä, kotona ja mummolassa. Silitetty, halattu, rakastettu, käperrytty ja puristettu kädestä, tungettu viereen. Juteltu yksin, kaksin, kolmisin ja nelistään. Huudettu lähinnä yksi kerrallaan, monesti myös kuorosotana.

Olenhan minäkin siis ehtinyt asioita, vaikka en sitä meinaa heti ymmärtääkään. Olen ehtinyt kiireettä rakastaa kahta lastani, jotka välillä olisin tosin kernaasti antanut poiskin eniten tarjoavalle, tai ainakin nopeimmalle viejälle. Olen ollut hyvä äiti ja huono äiti, mustaa, valkoista ja harmaata. Pää punaisena opettanut, miten pitää käyttäytyä ja keinua eteen taakse, eteen taakse. Sitähän tämä on ollut, liikettä eteenpäin, satunnaisia askelia taaksepäin. Apupyörillä ja ilman apupyöriä.
-       Äiti, kyllä minä voin jo ajaa autolla kauppaan.
-       Joo, joo, voisit toki muuten, mutta kun äiti ei mahdu turvaistuimeen.

Vaikka töiden aloittaminen syyslukukauden koittaessa on jo mielessä joka päivä ja ajankulu kauhistuttaa, pilkkusäännöt ovat tainneet pysyä samoina kuin koulunmäeltä ison mahani kanssa lähdettyäni. Viisi vuotta, kaksi lasta, tuhat tuntia leikkipuistoa ja toinen tuhat autoleikkejä. Siinä se meni, noin vain. Vaipanvaihtoa, ruuanlaittoa, askartelua, lumilinnoja - koulussa odottamassa uudet oppilaat, uudet tilat, uusia kollegoitakin. Viidessä vuodessa on tapahtunut hyvin paljon, mutta kaikkein eniten minussa. Minusta tuli äiti.

Että, jotta, koska, kun. Pian on se kun.

perjantai 13. huhtikuuta 2012

Puhkon silmäni vuoksesi

Koska menin naimisiin 16-vuotiaana presidentin luvalla, on vuoden kuluttua edessä 10-vuotisjuhlapäivä. Se tarkoittaa tietenkin joko

a) vihkivalojen uudistamista romanttisesti rantahietikolla. Kuvitelkaa vaaleanpunaoranssi auringonlasku. Kuvitelkaa, miten mies ratsastaa luokseni valkoisella hevosella ja hyppää ratsailta polvilleen eteeni. Valkoinen, seitinohut huntuni lepattaa hiljaa pienessä tuulenvireessä ja kasvoni kostuvat onnenkyynelistä, kun mies ottaa taskustaan rasian, jossa on valtava timanttisormus kaikkien ihanien yhteisten vuosiemme symbolina. Lausumme kauniita sanoja, vannomme ikuista rakkautta paskoinakin päivinä, ja mies lupaa, että laittaa aina tyhjän meetvurstipaketin roskikseen eikä jätä sitä tiskipöydälle.

tai

b) vihkivalojen uudistamista villisti bailabailatunnelmissa ystävämme Elviksen kanssa Vegasissa. Elvistä ei tietenkään näin nuori ole koskaan oikeasti kuunnellut, mutta vanhemmilta ihmisiltä olen kuullut, että hän oli ilmeisesti aika kovakin poptähti. Sitä paitsi opiskelin, että toimitusta voi seurata koti-Suomessa netistä, joten koko suku voi istua olohuoneessa sipsikulhojen kanssa seuraamassa tätä kahdenkeskistä ja romanttista tapahtumaa. Tässäkin vaihtoehdossa näen ihan helposti ison timanttisormuksen. Yöllä sitten hävitään kasinolla kaikki loput rahat, tapellaan ja joudutaan putkaan.

Että en sitten tiedä, kumpi olisi kivempaa. Mies on luonnollisesti innoissaan kaikesta, mikä liittyy vihkivalojen uudistamiseen ja runojen kirjoittamiseen.

Koska molemmat visiot kiehtovat, aloitin tutkimustyön paratiisisaarista. Lähdin vaatimattomasti liikkeelle Bora Borasta, jota pidetään yhtenä maailman kauneimmista saarista, koralliriutoista ja mitä näitä rantoja nyt on. Miettikääpä: vedenpäällinen bungalow, oma terassi ja uimapaikka merellä, valkoista hiekkaa ja riuttaa ja kaikenlaista, kuten nyt lähinnä vettä, joka puolella. Voiko lähemmäksi unelmatilaa ihminen päästä - kun on ensin lentänyt perille 40 tuntia ja vetänyt vielä viimeisen taipaleen laivalla tai potkurikoneella lähimmältä isolta saarelta, joka on muuten Tahiti.

Aivoni ymmärsivät heti, että haluan Bora Boralle. On suorastaan välttämätöntä, että elämääni kuuluu ensi vuonna tällainen pieni matka, sillä miten henkisesti köyhää voi ihmisen elo muuten olla. Sitä paitsi eräs oppilaani piti Bora Borasta seitsemän vuotta esitelmän, joten voi oikeastaan puhua kohtalosta. Reissu on kallis lähinnä maailman kaukaisimpaan merenkolkkaan matkustamisen vuoksi, mutta lupaan pitää ihan hulluna tukiopetusta. Oikoluen, otan maksusta hoidettavakseni koko vuoden jälki-istuntovalvonnat, järjestän kerhotoimintaa kieliopista, jaan postia aamuviideltä, leivon  myyjäisiin, esitän pantomiimiä ABC:llä ja hankkiudun kesätöihin kirkko-oppaaksi, ruohoa leikkaamaan ja mansikoita poimimaan. Kerään käpyjä ja vuolen aurauskeppejä. Myyn vessapaperia ja bambusukkia. Osallistun arvontoihin tai järjestän itse arvonnan, jonka pääpalkintona ovat treffit kanssani. Johanna Tukiainenkin sai siitä monta euroa. Ellei näillä suunnitelmilla loppukesästä ole muka tarpeeksi rahaa kerättynä, puhkon silmäni ja kerjään surkeana jollakin Mettäperän lukuisista metroasemista.

Minä haluan kiertää maapallon päästäkseni Ranskan Polynesian saarelle. Minä haluan maailman romanttisimmalle saarelle keskelle ei mitään. Katsokaa nyt: tuolla minä sitten paistattelen onnellisena miehen kanssa päivää ja odotan vihkivala-auringonlaskua. Olen varma, että teidän on helppo kuvitella minut terassille. Miten laihalta näytänkään narubikineissäni.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Sonni maitokaupassa

Joskus pinna voi olla kireämmällä kuin toisinaan, eikä tarvitse olla edes maanantai tai kuukautiset. Tiedoksenne, että on päiviä, jolloin on pakottava tarve sanoa oppilaalle, että tämä voisi harkita turpansa tukkimista ja jalkojensa ottamista pois pulpetilta ehkä jossain noin sadasosasekunnissa - etenkin, kun samoja sukkia on pidetty jalassa epäilemättä kaksi viikkoa putkeen ja putsattu niillä pyhänä mopon pakoputki. Käytöstapojen kunnioittamisen lisäksi kovisoppilaan olisi hyvä huomioida, että opettajan on varsin huvittava katsella edestäpäin oppilasta, jonka farmarihousujen leveät lahkeensuut paljastavat Repe Sorsa -kuvioiset pitkät kalsarit. Siinä on uskottavuuden menettäminen aika lähellä.

Joskus opettajan on myös syytä avata ovi käytävään ja kehottaa oppilaita pyytämään elämöinnistään edes jonkinlaista pääsymaksua. Yleensä eläintarhoissa tosin on jonkinlainen taso, eivätkä metsäpeurat huuda vittusaatanaa tai ainakaan homottele kovin usein toisiaan. Empiirinen tutkimukseni tosin koskee vain Ähtärin eläinpuistoa, joten en ole ihan varma, miten esimerkiksi Ranuan eläimet on koulutettu. Kerran vuosia sitten annoin muuten ilmaisutaidon tunnilla pienille ryhmille eläimen, jonka ääntelyä heidän tuli mahdollisimman hyvin matkia. Olimme sitten muka silmät kiinni eläintarhassa ja kuuntelimme. Enää harjoitusta ei näemmä tarvitse tehdä, sillä ihan normipäivänä voi käytävältä helposti erottaa papukaijan, apinan ja sonnin. Nuori uros mylvii luonnostaan ja mielellään.

Toisinaan pienen ja napakan hermostumisen sijaan voi tietenkin olla myös ihan hyvä hengittää syvään ja päästää nauru. Kun on aiheuttanut tiuskaisullaan koulunkäyntitraumoja ja sen seurauksena saanut leveälahkeisen raggarioppilaan laskemaan nolostuneena jalkansa sinne minne kuuluukin, siihen on melko hyvä sauma. Sitä paitsi oppilaatkin tykkäävät, kun tuntia menee pari minuuttia ja välitunnilla voi kertoa, miten ope sekosi taas. Kyllähän tämä ammatti tarkemmin ajateltuna melko hauska on, ellei sitten itkuvirsi pääse.

Jos oikein kovasti alkaa ärsyttää, niin onneksi aina voi lähteä kopioimaan. Sillä, onko kopioitavaa paperia mukana, ei ole mitään väliä. Sitä rauhoittuu kummasti, kun kävelee käytävän toiseen päähän -  ellei sitten joudu ojentamaan matkalla jotain eksynyttä oppilasta, sillä koulu on iso ja perille on välillä vaikea löytää.  Monistamossa voi sitten vaikka potkaista kopiokonetta ennalta ehkäisevästi, sillä hajalla tai takussa se on pian taas kuitenkin. Näin on maailma taas vähän aikaa hyvä.

Joskus pinna voi kiristyä kuitenkin uudestaan. Kun on laittanut sähköiseen reissuvihkoon 27 huutomerkkiä sen vuoksi, että pääsiäisloman jälkeen palautettavaksi sovittuja tehtäviä ei todellakaan ole palautettu ja aine on ollut kirjoittamatta jo kaksi kuukautta, voi toki silloinkin päästää naurun, mutta melkeinpä ennemmin haisevan vastalausepierun. Sitä paitsi on jokseenkin herttaista, että vaikka oppilaan työ palautuu vaikkapa noin miljoona vuotta myöhässä, ottaa hän asiakseen kysyä korjattuja papereita takaisin heti seuraavana päivänä. Ei ole mitään rääpyä tässä elämässä! Vaikka olisinkin korjannut, en tietenkään palauta mitään vasta kuin ehkä kevään viimeisellä viikolla perjantain pesäpallo-ottelun jälkeen, jos satun muistamaan tai kiinnostaa. Jos tilanne ei juuri sillä herkkänä oppilaan ja opettajan välisenä uteluhetkenä naurata, voi tietenkin vaihtoehtoisesti hakata heti seuraavalla välitunnilla päätään seinään. Jos vain uskaltaa. Voi nimittäin tulla metalliseen palo-oveen lommoja, ja sitten joutuu talonmiehen puhutteluun tai teknisten töiden tunnille vasaraksi.

Joskus ja toisinaan on päiviä, jolloin todellakin kannattaisi vain jäädä kotiin, jolloin välttyisi siltä, että kun menee vielä hienon koulupäivän päätteeksi ruokakauppaan, onnistuu jotenkin kaatamaan siellä maitohyllyn. Se on mahdollista, vaikken vielä ennen tätä eilistä olisikaan uskonut. Kaikki oli tietenkin köksänopen vikaa, sillä mitäs soitteli ja pakotti toisen tekemään ostoksia yhdellä kädellä. Siellä minä mylvin apua kuin sonni yläkoulun käytävällä.

maanantai 9. huhtikuuta 2012

Munaa!

Muna on kyllä hassu asia ja hihityttävä eritoten. Näin pääsiäisen vapaapäivinä olemmekin saaneet naureskella oikein luvan perästä ja maha kippurassa kaikille kekseliäille kaksimielisille toivotuksille, sillä munarikas pääsiäinen yllättää kyllä hauskuudellaan joka vuosi. Kun lisäksi on tarjolla piirakkaa ja pääsiäistorttua ja mielessä on munan tuoksu, on aivan kuulkaa mämmit housuissa nauramisesta. Joku on jopa mennyt ja maalannut munansa, mikä on niin mahtava mielikuva, että täydet kymmenen pistettä oivalluksesta. (Ymmärrättehän varmasti: on niin kuin miehen munat ja pääsiäismunat!) Jotenkin pääsiäinen kertoo kyllä kansakunnan tyhmyyden tilan ja taantumuksen yläkouluaikojen huumoriin. Ensi pääsiäiseksi pitäisi ehdottomasti kehitellä jotain sivistyneempää, vaikka jotain tuskaista ja orjantappuraista, ettei totuus unohtuisi.

Suunnitelmassa on vain pieni ongelma. Ainakin minun on nimittäin kauhean vaikea hahmottaa, mitä kaikkea pääsiäisenpyhinä missäkin järjestyksessä tapahtui. Oli päästä meille Barabbasta, esiripun halkeamista, viimeistä ehtoollista, kukonlaulua, kolmesti kieltämistä, ristiinnaulitsemista, kuolemista, lensi maahan enkeliä, sampituulta ja ylösnousemusta. Jossain välissä pitää ehtiä ratsastaa aasillakin, heilutella palmunlehtiä ja laulaa hoosiannaa. Tässä on jotenkin ihan liikaa toimintaa muutamaksi vapaapäiväksi.

Ehkä on sittenkin helpompi yksinkertaistaa asia vain siihen munaan. Turha sitä vastaan on pyristellä, ja vielä on sitä paitsi munanautintoa jäljellä.

torstai 5. huhtikuuta 2012

Salaiset kinderit

Munaa on tarjolla siellä ja täällä
yllätystä sisällä ja suklaata päällä
minkä mä valitsen, suuhuni laitan
otanko riskin ja finnihaitan
en haluu lihoa, en olla tankki
miks mulle mieskin taas suklaata hankki
ois tuonu kindereitä muutaman vain
ei huutanut "sulle tusinan hain".

Tykkään, joo, suklaasta hirveän kovasti
miksi ihmeessä isäsi on rovasti.
Hyvää on kinder ja mignon-muna
syödessä nousee jo poskille puna
paljon on suklaata suussani salaa
pitää ennen syödä kuin muut kotiin palaa
eivät saa tietää ne totuutta tästä
löytää mua suklaata jälleen syömästä.

Joku ottaa munan, minä otan kaksi
toivottavasti myös kokoa maksi
mitä isompi muna, sen suurempi ilo
tuokaa sittenkin suklaata kilo
en minä kyllästy pääsiäisjuhlaan
rahani mä kaikki suklaamuniin tuhlaan
tulkoon finnejä ja rengas mahaan
sortunut oon raukka tapaan pahaan
piilossa vetelen kindereitä napaan
vielä mä joskus kohtalotoverin tapaan.




keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Keskimääräistä fiksumpi

Jokainen meistä on vähän keskimääräistä fiksumpi. Minä ainakin olen, eikä siellä kotisohvilla yhtään sen vaatimattomampia olla. No, eipä sille kukaan mitään mahda, jos on isolla kauhalla älyä ja erinomaisuutta annettu. Toiset meistä sen sijaan jäävät asemalle seisoskelemaan tai yrittävät tiukasti pitää junasta kiinni uskoen, että samaa kyytiä tässä mennään. Se onkin tyhmyyden siunaus: tyhmä on liian tyhmä tajutakseen asian itse (HS 3.4.2012).

Ongelmia syntyy siinä vaiheessa, kun tyhmä kuvittelee olevansa fiksumpi kuin muut. Hän saattaa ihan oikeasti ajatella, että on hänen paikkansa opastaa tyhmempiä - eli niitä, jotka ovat oikeasti keskimääräistä fiksumpia. Meneekö vaikeaksi? Ei se mitään. Sellaista on tosielämäkin. Tyhmyyden sietämistä ja erojen tasoittelua. Siihen olen törmännyt jo monesti, vaikka sangen nuori olenkin. Perustan oman keskimääräistä suuremman fiksuuteni siihen, että ymmärrän maailman ja jopa Mettäperän olevan täynnä minua viisaampia ihmisiä. On sydämen hyvyyttä, elämän tuomaa viisautta tai luontainen luottamusta herättävä olemus. Sellaisetkin on kauhalla tai lusikalla annettu.

Puheviestinnän opinnoistani muistan maininnan tutkimuksesta, jossa oli kärjistetysti päädytty siihen, että tyhmä etsiköön kumppanikseen toisen tyhmän ja älykäs älykkään. Asia oli sidottu paitsi koulutukseen ja keskustelutaitoon myös siihen, että samantasoisten kumppaneiden kommunikoinnissa ja suhteessa tasapaino ja harmonia säilyvät paremmin. Muistan, miten pöyristynyt väitteestä olin. Yritin herättää aiheesta keskustelua opiskelukavereideni kanssa, mutta totesin, että olin heitä henkisesti ylempänä ja siten taas todistettavasti keskimääräistä älykkäämpi.

Olisiko teoriassa kuitenkin jotain perää? Kärjistetään lisää: Tulisiko naisten edes hakea kumppania miesten joukosta, jos kriteerinä on henkevä keskustelutaito? Ovatko miehet keskimääräisesti tyhmempiä kuin naiset? Eräs ystäväni sanoi muinoin, että asiaan pitää vain alistua ja hommata korvikkeeksi tarpeeksi keskusteluinnokkaita naisystäviä. Se on paljon helpompaa kuin miehen juottaminen jatkuvasti kuuden oluen humalaan, jolloin vasta voi ajatella ottavansa jotain arkielämää syvällisempää puheeksi. Heti tuon määrän jälkeen keskustelun taso alkaa nimittäin loiveta ja muuttua huomattavasti epäselvemmäksi.

Suurin osa teistä, ainakin naiset, ymmärtävät, mitä ajan takaa. Ellette, ei hätää. Voitte aina ajatella minun olevan vähän tyhmä. Se tarkoittaa, että olette itse keskimääräistä fiksumpia.



Lue Hesarin (3.4.2012) koko juttu täältä.

maanantai 2. huhtikuuta 2012

Ostetaan 77 niittipyssyä

Minulla on ehdotus kaikille maailman kopiokoneenkasaajille ja insinööreille: Olisiko mitenkään mahdollista, että kone jotenkin varastoisi sisäänsä esimerkiksi niittejä jotain kaksi miljoonaa kappaletta? Tai että jos tarvitsee jotain varaosaa, niitä löytyy ihan Suomesta eikä jostain Saksasta tai Taiwanista, missä joku kiinalaishindu pistää osan pakettiin ja vie sen skootterilla ilman kypärää laivanlastaajalle. Sieltä varaosa sitten lähtee lipumaan vesitse kohti Mettäperän yläkoulua ja kolmen viikon matkanteon jälkeen laiva uppoaa keskelle Tyyntämerta. Voi tulla myös merirosvoja, ja niin on niittipaketti taas viety ja kopiokonehuone täynnä hiuksiaan repiviä maisterisihmisiä. Jos jostain syystä vahingossa käy niin onnellisesti, että laiva purjehtii kuuden viikon matkan Helsingin satamaan uppoamatta pohjaan, astuu kehiin Suomen postilaitos ja hukkaa kirjeen jonnekin perämetsikköön. Eli jonnekin tänne lähelle, mutta se ei paljon lohduta. Siinä sitä sitten kopioidaan yksittäisarkkeja ja nidotaan viisisataa paperia ihan omin pikku kätösin siistiksi koenipuiksi. Jaa, eipä mennytkään kaikki oikeinpäin eikä kaksipuolisiksi, revitäänpä sitten koko pinkka, tehdään uusiksi kaikki ja viisitoista paperia jumissa luukkujen A, B, C ja D takana ja ain laulain työtäs tee. 

On se nyt nimittäin kumma, että jos ihminen tulee kaksi tuntia ennen töiden alkua kouluun ihan vain hyvää hyvyyttään ja etukäteen tekemään hommia, niin jokin Xeroxin-perkele alkaa kukkoilla ja huutaa vikakoodia yksi toisensa perään. Milloin on paperi jumissa ja lopussa yhtä aikaa, originaalia ei tunnisteta ja ne niitinpirut pitää edelleen tilata jostain. Mieluusti oikeankokoisina, sillä sekin on sangen ikävää, että Kaukoidästä viikkotolkulla odotetut niitit eivät käykään, kun koko on, kappas, millin väärä. Onko pakko laittaa niin samanlaisia tuotenumeroita, mitä? Ja sanon minä vaan senkin, että kyllä pitää oleman koulussa varasto, joka on täynnä varaosia ja täydennyssarjoja, vähän niin kuin liikuntavarastossa on iso kopallinen palloja tai pino vanhalta hieltä haisevia jumppapatjoja.

Ei ole ihmistä tarkoitettu käsin niittaamaan. Tai jos, niin siihen pitää olla pyssy.

Niittipyssy olisikin aika monikäyttöinen vehjes. Olen jo pitkään yrittänyt ehdottaa opettajille koulukäyttöön etälamauttimia, ja vaikka moni kollega on ottanut idean oikein riemastuneesti vastaan, ei johtoporras ole jostain syystä tehnyt asialle vielä mitään. Niittipyssy olisi todennäköisesti sähköiskulamautinta paljon edullisempi vaihtoehto, joten se saattaisi mennä helpommin ensi vuoden budjettiriihessä läpi. Pitää heti huomenna kertoa rehtorille ilouutinen! Onneksi ei suin päin rynnätty hankkimaan tuhannen euron etälamauttimia, sillä niittipyssyjä saa samalla tonnilla melkein seitsemänkymmentäseitsemän kappaletta. Meillä se tarkoittaa, että jokaiselle opettajalle kaksi: molempiin käsiin, kotiin ja kouluun, luokkaan ja välitunnille. Varmasti kannattaa vielä tinkiä kaupan päälle pari lisää, jotta yksi olisi vakiona jälki-istuntovalvonnassa ja toinen vaikkapa ruokailussa. Niitataan sitten niskuroiva oppilas ruokapöytään tai maitoautomaattiin kiinni, jos paikka jää sotkuiseksi, eikä siivoushaluja meinaa löytyä.

En minä mikään vihamielinen ole, en sentään. Pääsiäislomaa vailla vain.

Kaunis, rietas, onnellinen

No niin, meitsi sai diplomin. Onnea, minä! Olenpa hyvä ja kaunis. (Jottei liikaa menisi itsekehun puolelle, niin tiedoksi, että tunnustushan on jaettu jo ilmeisesti kaikille muille.) Kiitos silti blogikamu -S-:lle, joka ojensi diplomin, kukkakimpun ja järjettömän suuren shekin.

Tunnustukseen ei tällä kerralla liity mitään sen kummempaa venkurointia, joten minun ei tarvitse paljastella itsestäni mitään - vaikka mieli tietenkin tekisi kertoa vaikka mitä! Minulla on hirveästi salaisuuksia, sillä elämäni on vauhdikasta ja jännittävää. Olen vilkkaasta seurapiirielämästäni huolimatta niin raukka, etten tunne vieläkään kovin montaa bloggaajaa, joka ei olisi kukkasia seinälleen jo saanut - tai jolla olisi alle 200 lukijaa, kuten tämän palkinnon saajalla pitää olla.

Viime kuukausi oli blogin osalta ennätysvilkas, mistä olin tosi iloinen. Pyynnöstä kirjoitettu koulukiusausteksti keräsi päivässä enemmän lukijoita kuin mikään muu teksti aikaisemmin monessa kuukaudessa, joten ehkä olen ihan väärällä alalla, kun yritän olla hauska. Pitää ilmeisesti sittenkin alkaa kirjoittaa kaikkea vähän ankeampaa ja kauheampaa. Vaikka peräpukamista. Kiitos siis maaliskuusta teille kaikille lukijoille, joista osa on virallistanutkin itsensä. Tervetuloa, tarjoan kahvit ja hyvänä päivänä pullaakin! Myös punkkupullo on ystäville avoin aina.

Nyt on ollut kova kiire aineiden, kokeiden ja muun tärkeän kanssa, joten tekstiä pukkaa taas, kun ehdin jotain kirjoittaa. Ehkä tänään, ehkä huomenna. Aiheitakin saa ehdottaa, jos sellaisia on sydämellä.

Terkuin
Ääs