Sonni maitokaupassa

Joskus pinna voi olla kireämmällä kuin toisinaan, eikä tarvitse olla edes maanantai tai kuukautiset. Tiedoksenne, että on päiviä, jolloin on pakottava tarve sanoa oppilaalle, että tämä voisi harkita turpansa tukkimista ja jalkojensa ottamista pois pulpetilta ehkä jossain noin sadasosasekunnissa - etenkin, kun samoja sukkia on pidetty jalassa epäilemättä kaksi viikkoa putkeen ja putsattu niillä pyhänä mopon pakoputki. Käytöstapojen kunnioittamisen lisäksi kovisoppilaan olisi hyvä huomioida, että opettajan on varsin huvittava katsella edestäpäin oppilasta, jonka farmarihousujen leveät lahkeensuut paljastavat Repe Sorsa -kuvioiset pitkät kalsarit. Siinä on uskottavuuden menettäminen aika lähellä.

Joskus opettajan on myös syytä avata ovi käytävään ja kehottaa oppilaita pyytämään elämöinnistään edes jonkinlaista pääsymaksua. Yleensä eläintarhoissa tosin on jonkinlainen taso, eivätkä metsäpeurat huuda vittusaatanaa tai ainakaan homottele kovin usein toisiaan. Empiirinen tutkimukseni tosin koskee vain Ähtärin eläinpuistoa, joten en ole ihan varma, miten esimerkiksi Ranuan eläimet on koulutettu. Kerran vuosia sitten annoin muuten ilmaisutaidon tunnilla pienille ryhmille eläimen, jonka ääntelyä heidän tuli mahdollisimman hyvin matkia. Olimme sitten muka silmät kiinni eläintarhassa ja kuuntelimme. Enää harjoitusta ei näemmä tarvitse tehdä, sillä ihan normipäivänä voi käytävältä helposti erottaa papukaijan, apinan ja sonnin. Nuori uros mylvii luonnostaan ja mielellään.

Toisinaan pienen ja napakan hermostumisen sijaan voi tietenkin olla myös ihan hyvä hengittää syvään ja päästää nauru. Kun on aiheuttanut tiuskaisullaan koulunkäyntitraumoja ja sen seurauksena saanut leveälahkeisen raggarioppilaan laskemaan nolostuneena jalkansa sinne minne kuuluukin, siihen on melko hyvä sauma. Sitä paitsi oppilaatkin tykkäävät, kun tuntia menee pari minuuttia ja välitunnilla voi kertoa, miten ope sekosi taas. Kyllähän tämä ammatti tarkemmin ajateltuna melko hauska on, ellei sitten itkuvirsi pääse.

Jos oikein kovasti alkaa ärsyttää, niin onneksi aina voi lähteä kopioimaan. Sillä, onko kopioitavaa paperia mukana, ei ole mitään väliä. Sitä rauhoittuu kummasti, kun kävelee käytävän toiseen päähän -  ellei sitten joudu ojentamaan matkalla jotain eksynyttä oppilasta, sillä koulu on iso ja perille on välillä vaikea löytää.  Monistamossa voi sitten vaikka potkaista kopiokonetta ennalta ehkäisevästi, sillä hajalla tai takussa se on pian taas kuitenkin. Näin on maailma taas vähän aikaa hyvä.

Joskus pinna voi kiristyä kuitenkin uudestaan. Kun on laittanut sähköiseen reissuvihkoon 27 huutomerkkiä sen vuoksi, että pääsiäisloman jälkeen palautettavaksi sovittuja tehtäviä ei todellakaan ole palautettu ja aine on ollut kirjoittamatta jo kaksi kuukautta, voi toki silloinkin päästää naurun, mutta melkeinpä ennemmin haisevan vastalausepierun. Sitä paitsi on jokseenkin herttaista, että vaikka oppilaan työ palautuu vaikkapa noin miljoona vuotta myöhässä, ottaa hän asiakseen kysyä korjattuja papereita takaisin heti seuraavana päivänä. Ei ole mitään rääpyä tässä elämässä! Vaikka olisinkin korjannut, en tietenkään palauta mitään vasta kuin ehkä kevään viimeisellä viikolla perjantain pesäpallo-ottelun jälkeen, jos satun muistamaan tai kiinnostaa. Jos tilanne ei juuri sillä herkkänä oppilaan ja opettajan välisenä uteluhetkenä naurata, voi tietenkin vaihtoehtoisesti hakata heti seuraavalla välitunnilla päätään seinään. Jos vain uskaltaa. Voi nimittäin tulla metalliseen palo-oveen lommoja, ja sitten joutuu talonmiehen puhutteluun tai teknisten töiden tunnille vasaraksi.

Joskus ja toisinaan on päiviä, jolloin todellakin kannattaisi vain jäädä kotiin, jolloin välttyisi siltä, että kun menee vielä hienon koulupäivän päätteeksi ruokakauppaan, onnistuu jotenkin kaatamaan siellä maitohyllyn. Se on mahdollista, vaikken vielä ennen tätä eilistä olisikaan uskonut. Kaikki oli tietenkin köksänopen vikaa, sillä mitäs soitteli ja pakotti toisen tekemään ostoksia yhdellä kädellä. Siellä minä mylvin apua kuin sonni yläkoulun käytävällä.