Välittömästi rehtorin kansliaan!

En ole koskaan ollut jälki-istunnossa (paitsi valvojana), mutta rehtorin puhutteluun olen joutunut kerran yhdeksännellä luokalla. Kuvitelkaa, pystyin siihen asti laittamaan kaiken aina muiden syyksi. Minusta se kertoo vakuuttavuudesta ja hyvistä näyttelijänkyvyistä, joten en häpeä yhtään. Onhan kuitenkin varmaa, että ainoatakaan lumipalloa en ole heittänyt, yhtään rumaa sanaa sanonut, montaa kertaa lintsannut tai opettajaa uhmannut. Paitsi ysillä, mutta sitä ei varmaankaan enää edes lasketa. Oli peruskoulun viimeinen viikko. Numerotkin oli jo annettu.

Viimeisellä viikolla meillä oli koulussa perinteisesti hieman kevennetty ohjelma erilaisine tapahtumineen ja luokkien välisine pesäpallo-otteluineen. Se on etenkin oppivelvollisuutensa päättäville tärkeää aikaa, sillä joidenkin luokkakaverien kanssa ollaan yhdessä jopa viimeistä kertaa. Tytöt rääkyvät, ja pojat rehvastelevat, ettei tunnu missään ja että vetävät ainakin koulun pihassa päättäjäispäivänä traktorilla tai mopolla tai polkupyörällä rinkiä ja polttavat mielenosoituksellisesti opettajainhuoneen ikkunan alla tuhat sikaria putkeen ja että koulu on perseestä ja vähänkö he eivät mene enää ikinä kouluun tämän jälkeen, kun vapaus koittaa ja it's over now ja fuck you anybody. Näissä haikeissa tunnelmissa minä, tunnollinen oppilas, kieltäydyin lähtemästä soittamaan klarinettia naapurikaupungin vanhainkotiin. Olin sitä mieltä, että koulun kuoro pärjäisi varsin hyvin kahden poikkihuilun säestyksellä, kunhan he vain tarpeeksi ponnekkaasti puhaltaisivat. Vetäköön opettaja tueksi vaikka kukkopillillä vieressä.

Oli köksäntunti, kun oveen koputettiin. Siellä oli rehtori ja etsi minua. (Ehdin jo ajatella, että stipendi on tulossa, tittidii!) Onko ihminen aika puolustuskyvyttömässä tilassa paperimyssy päässään ja kuudennella luokalla itse tehty sydänesiliina yllään, mitä? Mielestäni asetelma oli niin epäreilu, että oikein vihaksi pistää ja sääliksi käy kuusitoistavuotiasta itseäni ja oikeastaan olisin silloin voinut nostaa syytteen koulua vastaan. Vanhempani olisivat varmasti olleet samaa mieltä ja oikeastaan kyseessä oli pahoinpitely, sillä lähdin kauhuoksennusta pidätellen pelottavan rehtorin perään.

Rehtorin kansliassa meitä odotti silloinen musiikinopettaja, joka puhui huonoa mutta reipasta suomea. Rehtori oli katsonut numeroni ja keskiarvoni arkistoista ja ihmetteli, miksen niiden perusteella ollut suostuvainen lähtemään kolmeksi tunniksi vanhainkotikeikalle. Yritin perustella asiani hyvin, sillä minulla todella oli lukuisia syitä, joista yksikään ei ollut se, että minua ei kiinnostanut: kuuluin esimerkiksi koulun pesäpallojoukkueeseen ja minulla oli harjoituksia ja pelejä. Vetosin tunteisiin ja järkeen, esitin tutkimustuloksia, matkin lattialla kontaten hellyyttävää koiranpentua, riisuin essun ja laitoin lääkärintakin päälleni ja stetoskoopin kaulalleni. Ei mennyt läpi. Syy oli varmasti siinä, että unohdin sen saatanan paperimyssyn päähäni.

Siellä minä sitten seisoin viimeisenä perjantaina naapurikaupungin vanhainkodin aulassa ja säestin sinisiäpunaisiaruusunkukkia, kun muut nauttivat viimeisestä koulupäivästä kaiken kivan merkeissä koulussa. Sen verran minussa on edelleen tapahtumaa kohtaan vihaa ja anarkismia, että klarinetin olen sittemmin pilkkonut neljään osaan. Fuck you rehtori, musiikinopettaja ja anybody.