Manulle illallinen

Keittiössä häärii jos jonkinlaista mämmikouraa ja lusikkansa toisten soppaan työntäjää, eikä ihme: joillekin ruonlaitto on helppo nakki, joillekin pelkkää tervanjuontia, yksi on tarkkana kuin porkkana ja toinen häiritsee muita syöttämällä heille pajunköyttä. Parhaimmankin kokin on kuitenkin joskus nieltävä ylpeytensä ja aloitettava puhtaalta pöydältä.

Ruoanlaiton alkuvaiheessa on hyvä sekä erotella jyvät akanoista että muistaa aina pitää puhtaat jauhot pussissa. Koska ruoalla ei saa leikkiä, on olennaista, ettei myöskään ala pelleillä keittiössä nakit silmillä. Uusia ja eksoottisia reseptejä ilmestyy kuin sieniä sateella, ja kun on jo päässyt jyvälle kokkaamisen saloista, kiertää muu seurue patoja vesi kielellä ja kuin kissa kuumaa puuroa. Aina annoksista ei silti tule mukiinmeneviä, mutta ei kannata vetää heti hernettä nenään, vaan ottaa uudelleen lusikka kauniiseen käteen.

Alkuruoaksi voi tarjota vaikkapa pähkinän purtavaksi - tai jos haluaa päästä valmisteluissa vielä edullisemmin, antaa ruokailijan maistaa omaa lääkettään. Ruokahalu kasvaa syödessä, ja pian sitä käydäänkin jo kiinni pääruokaan kuin sika limppuun. (Takuuvarmaa on tarjota hullulle puuroa.)
Kiihkeän aterioinnin lomassa on syytä muistuttaa, ettei kaikkea kannata purematta niellä ja että joskus voi jäädä jotain ikävästi hampaankoloon. Jos seurue siitä huolimatta syö kuin hevonen, käske sen sanoa muikku ja ota onnistuneesta hetkestä kuva.

Joskus käy niin, että joku haluaa puhua illallisen aikana suunsa puhtaaksi. Silloin voi pistää myös oman lusikkansa soppaan, sillä jotain sitä pyörii kielen päällä kuitenkin. Ei muuta kuin luu kurkkuun ja jauhot suuhun! Painukoot sinne, missä pippuri kasvaa! Jossain vaiheessa on tosin hyvä niellä ylpeytensä, laittaa riita poikki ja voita väliin.

Jälkiruoka kruunaa aterian. Moni kakku on päältä kaunis! Ahneella on kuitenkin paskainen loppu, joten on parempi, ettei tarjoa makeaa mahan täydeltä. Oiva aterian päätös onkin kylmä kahvi, joka nautitaan kultalusikka suussa.

Living on the edge: Juusto alle vai päälle?

Voileipä on hyvää. Se käy aamupalasta, lounaasta, välipalasta ja vaikka mistä niin kylmänä kuin lämpöisenäkin. Makuelämystä voi vaihdella levitteillä, leikkeleillä, erilaisilla juustoilla, salaatilla, kananmunalla ja vihanneksilla, reippain pursottaa päälle kunnon kasan Kallen mätitahnaa. (Parhaiten se sopii lihapiirakan väliin.)

Yksi tärkeimmistä elämän kirjoittamattomista säännöistä on, että voileivässä levitteen päälle asetellaan ensin juusto. Ja nyt hiljaa takarivissä, sillä kyllä laitetaan. Tähän on erityisesti kaksi painavaa syytä:

1) Juustosiivu on ruma.
2) Olen käynyt 20 vuotta sitten voileipäkurssin. Kuinka moni teistä muka on käynyt voileipäkurssia edes unissaan, mitä?

Ymmärrän toki, että joidenkin väärässä olevien mielestä juusto pitää asetella leivässä päällimmäiseksi, sillä siihen on kuulemma helpompi iskeä sormensa kiinni kuin vaikkapa tomaattisiivuun. On kuitenkin ihan turha väittää, että tuollainen peruste olisi kestävä. Kyllä se tomaatti sieltä juuston altakin pursuu ja valuu pitkin rinnuksia, se on varmaa. Ja jos joku on sitä mieltä, että ainoastaan kinkun ja juuston paikka tappelevat, voi palata yllä olevaan perusteluun nro 1. Piiloon se ruma juusto!

Nyt kun on päästy yksimielisyyteen siitä, miten tärkeää on laittaa juusto alimmaiseksi, suostutin itseni ihmiskokeeseen. Ei muuta kuin leipää kaapista ja sekä elinikäisen oppimisen nimissä että ehtoisana emäntänä kaksi koevoileipää pyöräyttämään. Perjantain kunniaksi tempaisin oikein Fazer-tädin uunista sämpyläkranssin, joka ei petä koskaan, vaan on ehkä maailman parasta leipää. Melkein itse leivoin. Osaisin kyllä, minulla oli kotitalous kymppi. (Parhaiten muistan köksäntunneilta sen, että  märkä käsipaperi tarrautuu hyvin astiakaapin oveen, kun se heitetään siihen. Myös se jäi mieleen, kun pääsiäistipu hukkui tiskiveteen. Mutta jottei tule vääriä käsityksiä, se en ollut minä, joka sai opettajan itkemään.)

Tieteellisen ihmiskokeen peruslähtökohta.

Miten vaikeaa tutkimuksen syöntivaiheen valmistelu olikaan! Käsi vei juuston automaattisesti levitteen (Oivariini, pehmeästi levittyvä) päälle, ja vaikka kuinka yritin keskittyä, aivot vain eivät suostuneet latomaan täytteitä väärässä järjestyksessä. Koska olen kuitenkin keskimääräistä älykkäämpi ja hyvänä päivänä sitkeäkin suorastaan, suoriuduin tehtävästä parin erehdyksen jälkeen. Otin valmistuneista leivistä valokuvan, sillä niin pitää nykyään tehdä, ja muuten ette uskoisi mitään.

Juusto alla, niin kuin maailman laki sanoo. Salaatinlehti upposi vahingos-
sa leivän sisuksiin. Esillepanosta miinuspisteitä.

Juusto päällä. Piru vie, ei se näytäkään aivan kauhealta.
(Johtunee kurkkujen erilaisesta asettelusta.)

Tässä välissä keittelin toisella kädellä latte macchiatot ja valmistauduin henkisesti makukokeeseen joogaamalla keittiön lattialla. Tämä se vasta on elämää ja reunalla roikkumista, juusto päällä, totta vie. En todellakaan olisi vielä viime viikolla uskonut, millaisia haasteita tämä viikko tuo tullessaan. Kaikkien niiden morfeemien, vokaalisointujen ja sanaluokkaennustusten jälkeen olin tässä. Uskomatonta.

Puolueeton esiraati (2 hlöä) valitsi ylimmäisen voileivän yksimielisesti ulkonäkövoittajaksi. Se vaan on parempi, kuului sangen validi perustelu, jonka tietenkin hyväksyin.

Tartuin ensimmäiseksi siis Juusto alla -voileipään. Maku oli herkullinen, voita tarpeeksi, piilossa oleva salaatti rapsahti suussa mukavasti, ja oikein oli maukasta. Hyvä leipä! Onnittelin itseäni. Söin koko sämpylän, sillä kaikki lautaselle otettu tulee syödä ja koulussa oli keittopäivä, mikä ei kasvavalle nuorelle riitä.

Sitten toinen. Jännitti. En ollut ikinä elämässäni tehnyt vääränlaista voileipää. Kinkku alla, mitä siitä muka tulisi? Entä, jos se olisikin yhtä hyvää tai jopa parempaa?

Molekyylibiologisti tai -kemisti - tai mitä näitä vastaavia nyt on - väittää (lähde jossain Internetissä, etsi itse), että leivän päällimmäiseksi kannattaa laittaa se tuote, jonka haluaa ensimmäisenä maistaa ja muistaa. Jos siis juusto on päällimmäisenä, sen aromit löytävät makunystyrät ensimmäisenä. Jos on kinkun ystävä, kinkku päälle. Kyllä olen taipuvainen ihan lukiokemian pohjalta olemaan samaa mieltä. Juustonsiivut lähes päällimmäisenä (mitäänsanomaton Oltermanni) puskivat aivan liikaa esille. Kyllä se vain niin oli.

Koska olen huolellinen, otan kaiken vakavasti ja jotta makutestin tulos ja elämäni perustoja järisyttävä sääntörikkomus olisi varmasti kunnolla suoritettu, tein vielä kolmannenkin sämpylän ja laitoin itseäni uhmatakseni toisen kerran juuston kinkun päälle. Olen hurja ja uhrautuva, ja söin ihan koko leivän, siemenkansineen päivineen. Sinne meni.

Näin sitä vain uhmattiin elämän sääntöjä. Ei ole monesta tällaiseen.

Mutta kyllä se nyt vain on niin, että JUUSTO ALLE!

Tiikerikakkukapina

Tänään huomasin taas, että jostain kumpuaa kapinamieltä ja että säännöllisin väliajoin pitää näemmä kiltin ja tunnollisen ihmisen päästä patoumia purkamaan. Kotona se on turvallista, ja tajusin päätyneeni vatkaamaan tiikerikakkutaikinaa. Ei sillä, että minun olisi tarvinnut leipoa tai että mitenkään erityisesti siitä nauttisin, mutta pääsin noin niin kuin nollaamismielessä räkkyämään leipojaa määräileville ohjeille. Minuahan ei nimittäin komennella. Minä leivon, miten huvittaa, ei tarvitse tulla neuvomaan. Hei, m-i-n-ä olen opettaja.

Näin sujuvasti homma eteni:

1. Voitele ja jauhota korppujauhoilla kakkuvuoka (tilavuus 1,8 l).

Enpähän voitele. Eikä ole kuule korppujauhoja, hahhahhaa. Enkä todellakaan ala mittailla, minkä kokoinen vuokani on - teen sitä paitsi vaikka salaattikulhoon, jos siltä tuntuu tai sattuu huvittamaan, etkä mahda sille mitään, senkin Mr. Pirkka-Luuseri. Menen ehkä pian S-marketiin ja ostan Rainbow'ta, etkä voi sille mitään! 

2. Vaahdota huoneenlämpöinen rasva ja sokeri.

En todellakaan ole lämmittelemässä yhtään mitään. Kun leivon, niin sitten leivon, eikä siinä mitään pöydällä lämpeneviä aineksia aleta vahtailemaan. Sinne vain kulhoon voit ja sokerit ja vatkainta  perään. Kun pitää pyyhettä tai jotain kantta vähän edessä, niin kovat voinpalat eivät lentele pitkin seiniä, kai minä nyt sen tiedän, kun en ole ensimmäistä kertaa asialla. Sitä paitsi kuka muka pitää sokeria jossain kylmässä, häh? Ohjeessa pitäisi lukea, että "vaahdota sokeri ja huoneenlämpöinen rasva". Huomaa kyllä, että leipurit ovat käyneet ammattikoulun, kun eivät osaa koekeittiössään kirjoittaakaan ja aletaan päteä tällaisilla imperatiivimuotoisilla ohjeilla. 

3. Lisää vaahtoon huoneenlämpöiset munat yksitellen hyvin vatkaten.

Mikä helvetin päähänpinttymä tuosta huoneenlämmöstä oikein on? Kaikki kananmunat sinne nyt vain suoraan jääkaapista ja paskat tässä mitään yksitellen aleta vatkailemaan. Ja mitä muka tarkoittaa hyvin vatkaaminen? Voisiko olla jotain parempi neuvoja, mitä? Niin kuin että minuutti vai kaksi vai viisi? Pitäisi ohjeistaa kunnolla, niin saisi sitten vatkata minuutin vähemmän tai jättää vatkaamata kokonaan. Mahassa ne menevät ainekset sekaisin kuitenkin.

4. Sekoita vehnäjauhoihin leivinjauhe ja vanilliinisokeri.

Minä en käytä vanilliinisokeria, ja varmana kaadan vaniljasokerit ensimmäisenä kulhoon, suoraan purkista ja summissakin vielä. Epävarmat raukat mittailevat lusikoidensa kanssa ja huolestuvat, jos vähän lurahtaa liikaa sokeria taikinaan ja lihoo. Läski on kuulkaa vaurauden merkki.

5. Lisää jauhoseos taikinaan ja sekoita tasaiseksi. Ota taikinasta 1/3 erikseen kulhoon. Sekoita siihen kaakaojauhe ja maito. Levitä puolet vaaleasta taikinasta vuokaan. Kaada vuokaan tumma taikina ja päällimmäiseksi loppu vaalea taikina.

Just, just. Kumpi siinä tiikerikakussa muka on parempaa: suklainen vai vaalea taikina? Kuulehan, Pirkkasein, voit olla varma, että todellakin käännän raidat toisinpäin. Idiootti. Mies.

6. Nostele taikinaa lusikalla, jotta taikinakerrokset sekoittuvat tiikerin raidoiksi.

Siitä mitään raitoja tule, ruma sotku vaan. En ole kuule nostelemassa yhtään mitään, enkä ainakaan lusikalla.

7. Tasoita taikinan pinta ja vedä keskelle taikinaa vako, jotta kakku kohoaa tasaisemmin.

Vedä keskenäsi.

8. Paista 175 asteessa uunin alimmalla tasolla noin 50 minuuttia. Varmista kakun kypsyys tikulla. Kumoa tiikerikakku vuoasta hieman jäähtyneenä.

En kumoa, ei ollut korppujauhoja. Syön lusikalla suoraan vuoasta ja juon maitoa päälle. Enkä anna yhtään kenellekään muulle, tehkööt itse omat kakkunsa tai nuolkoot puolillaan huuhteluvettä olevan taikinakulhon. Minä mikään kommuunileipoja ole.

En ota mitään kakkukuvia, ei kiinnosta. Googlesta pöllin.

Pitäkää rakuunanne

On se nyt kumma, kun alkaa nuhasta ja kaikenlaisesta kiertävästä kupasta tervehtyä ja haluaa ehdottomasti keittää kattilallisen rakuunaporkkanoita, niin ei ole näillä periferian mailla sellaisesta yrtistä kuultukaan. Täällä pitää vain ostaa tilliä lihaansa ja sunnuntain seitisoppaan ja koristella voileipiä persiljalla, joka nypitään kuitenkin pois tai jätetään lautasen reunalle. Varsinaisia juhlatilaisuuksia varten  on kansalle toki tarjolla myös basilikaa, jota voisi laittaa esimerkiksi tomaatti-mozzarellasalaattiin, jos tietäisi, mitä perkeleen hienostelua se sellainen mozzarella oikein on. Näillä leveysasteilla on tapana syödä Valion Edamia, koska se on parasta suomalaista juustoa ja ulkomailla ne eivät tiedä näistä asioista mitään.

Haluaisin muuttaa Stockan Herkkuun. Pääsin kerran lieasta, katselin nurkan takaa yrttirivistöä ja teki mieli kaivaa muistiinpanovälineet takataskusta: oli thaibasilikaa, sitruunabasilikaa, pyhäbasilikaa, kreikkalaista basilikaa, kanelibasilikaa, anisbasilikaa, mammuttibasilikaa ja varmaan ihan tavallista  alemmuuskompleksisistakin basilikaa jossain takarivin häpeäruukussa. Olen varma, että niillä hyllyillä olisi ollut myös rakuunaa, sillä se on merkittävä kasvi muutoinkin kuin porkkanan mausteena: Rudolf Steinerin oppien mukaan kasvin on sanottu auttavan myös nivelreumaan ja vesipöhöön (luotettava lähde). En halua vesipöhöä, en sitten ollenkaan, mutta siitä ei kukaan välitä. Syö, ihminen, tilliporkkanaa. Pistä persiljaa sinne pataan! Ota pussi Pirkka-basilikaa ja ole hiljaa. Kuole vesipöhöön.

En nyt oikein tiedä, miten tästä jaksaa ja jatkaa eteenpäin. Tämä on ihan samanlainen tilanne kuin se, että on miettinyt pitkään, tilannut kaupassa kävijältä Geishaa ja saakin Tupla-patukan tai Kismetin. Huutohan siitä seuraa, ja pettymyksestä on vaikea toeta. Että ei tehdä sitten rakuunaporkkanoita. Ikinä.

Pyykinpesupääsiäinen

Kone se laulaa ja likapyykki pyörii
sukat ja kalsongit yhdessä hyörii
paljon on tekemistä kotona mulla
en voi antaa pääsiäisen rauhassa tulla
keski-ikä lähestyy ja tähän on tultu
ystävistä parhain on kuivausrumpu
säälikää, oi, minua ja kääntäkää sukat
nyppikää vain pois kaikki eiliset nukat
ei tule siten niin hirveen paljon pyykkiä
ja mä saan tehdä muutakin kuin koneen eessä kyykkiä

Ennen piti kaikki pyykit käsin pestä
nykyään ei rumba onneks kauan kestä
sinne mä heitän vain likapyykin koneeseen
ja keittiössä nopsasti lasagnen uuniin teen
jos oisin elänyt mä ennen vanhaan
kävellä ois pitänyt järvenrantaan
kainalosta kiepsauttaa esiin pyykkilauta
ei siinä muu kuin käsinpesu auta
lisää, hei, tuokaa mulle mäntysuopaa
emäntä se laiturilla syvään huokaa

Kuitenkin asia on sillä lailla
et kone pyörii taajaan myös pääsiäisvapailla
pyykinpesu loppua taida ei koskaan
sitä tekee moni nainen kodinhoitohuoneessaan
joku saa käyttöönsä ison pyykkituvan
siihen antaa taloyhtiö käyttöluvan
pyykin kun ripustaa pesun jälkeen kuivumaan
tuntea saa naapureiden katseet takaraivossaan:
"jo on isot pikkuhousut tuolla möhömimmillä
toista on xs-koko vartalollain timmillä"

Loma tai ei, pyykkiä on pestävä
hommaa siis kone tosi iso ja kestävä
pitkiä hermoja likapyykin keskelle
kun lähdet pyykkitupaan pääsiäisretkelle

Koti töitä täynnä

Olen näin vanhemmiten alkanut inhota monia kotitöitä, jotka ovat oikeastaan samoja, joita olen inhonnut jo syntymästäni lähtien. En mitenkään erityisemmin innostu esimerkiksi lumitöistä tai ruohonleikkuusta, ja kartan lahjakkaasti silitettäviä vaatteita täynnä olevaa kaappia. Maantieteelliset faktat sitä paitsi hankaloittavat jo silitysraudan lämpiämään laittamista, sillä jos lähtee etenemään kohti kodinhoitohuonetta olohuoneen sohvalta, on reitin varrella huomattavasti tärkeämpiäkin kaappeja.

Jääkaappi esimerkiksi.

Voisi joskus oikein laskea, kuinka monta kertaa päivässä sen avaa ja toivoo, että hyllyille olisi ilmestynyt jotakin edellisen kerran eli viiden minuutin jälkeen. Ei ihme, että olen joskus keksinyt kääräistä riisimuroja meetvurstiviipaleen väliin. Jääkaappiin kurkistelujen määrä on varmasti yhteydessä luovuuteen ja se kehittymiseen, sillä ihan hyvää on myös viiliin upotettu kylmä lihapulla.

Aikaa vievin kotityö on ikkunanpesu, enkä aio enää ikinä käyttää siihen kolmea kokonaista päivää. En. Ikinä. Jossain menee raja, ja kun se menee lisäksi vielä ikkunaruudussa kaiken sen hinkuttamisen jälkeen seuraavan auringonpaisteen aikana, pääsee paitsi perkele niin myös itku.

Imuroinnissa ärsyttää pitkä letku ja varsinkin letkun rullaaminen takaisin kaappiin, kun kieroon menee kuitenkin ja siivouskaapin ovi pitää teipata kiinni. Olen myös huomannut, että pyykki ei lopu koskaan eikä viikkaaminen tai parittomat sukat.

Vanha totuus on sekin, että miehistä tippuu sukkia.

Jos meillä olisi kerrossänky tai pari, voisin inhota lakanoiden vaihtamista vielä enemmän kuin nyt. Petivaatteiden vaihtaminen tarkoittaakin aina myös pudistelua, tuulettamista, pesemistä, kuivaamista, mankelointia ja paikoilleen pujottamista, joten termi on aivan liian yksinkertaistava ja suorastaan järkyttävää huijausta. Että vaihdanpa tässä petivaatteet, pikku hetki. Jos miehet hoitaisivat toimenpiteen, kaikki lakanat olisivat jo ajat sitten olleet automaattisesti itsensä steriloivia tai ainakin keskenään parvekkeelle tupakoimaan tuulettumaan käveleviä. Mutta ei, miehet keksivät vaimon ja ostavat tälle joululahjaksi mankelin. Onnea. Vastineeksi he vaihtavat kaksi kertaa vuodessa autonrenkaat.

Rasittavaa on ruokaakin joka päivä laittaa ja kaupassa käydä, pölyjä pyyhkiä, lattiaa pestä ja mapittaa. Kukkiakin pitää kastella ja kaikenlaista. Voi voi.

On kotitöissä jotain kivaakin ihan varmasti.

(En keksinyt.)

Olet pitsa

Koulutyö on taas alkanut, hip hei, ja niin sitä on painettu mieleen uusia nimiä, kasvoja ja luonteenpiirteitä taas muutaman päivän edestä. Janikat, Jeminat, Janniinat ja Jennikat ovat iloisesti sekaisin ja saavat kaikki äidinkielestä kympin. Luokan oven avaaminen alkaa taas pian tuntua kotoisalta (pakkohan siihen on tottua), vaikka vielä on perjantaina tuoreita seiskoja ja vaihtuneita ryhmiä, jännitystä ja tutustumista, haistelua puolin ja toisin. Yksi asia ei ole kuitenkaan muuttunut eikä muutu: istun aina pöydällä. Minulla on uusi pöytä, enkä enää edes kaadu.

Tärkeintä koulun aloittamisessa on aina lukuvuoden ruokalista. Opettajat aloittivat tämän syksyn kalakeitolla, mikä oli kieltämättä yllättävä käänne ja pisti yksinkertaisen mielen aivan sekaisin. Millä valtuuksilla mennään muka yhtäkkiä järkyttämään kesälomalta palanneen opettajan mieltä ja vaihdetaan perinteinen nakkikeitto kalakeittoon? Aivan hirvittävää, eikä ihme, että myös tietokoneet ja kopiokone menivät rikki samantien. Se oli myötätuntoprotesti. Itse olin linjastolla niin hämmentynyt, että vallan hairahduin ja otin hätäpäissäni viereisestä kaukalosta kasviskeittoa. Olisin aivan hyvin voinut saada näpeilleni, sillä ilman todistusta ei pidä väärälle ruokakupille opettajan menemän.

Ei kuitenkaan tullut keppiä. Esitin soppaa kauhoessani vähän ymmärtämätöntä ja yksinkertaista, ja  hyvin meni läpi.

Tänään tein tieteellisen testin siitä, mikä kouluruoka olisin. Jokaisen on syytä tietää näin tärkeä asia, joten toivottavasti olette myös ainakin pohtineet asiaa, ellette vielä saaneet siihen tutkimuksellista vahvistusta. Minusta tuli pitsa. Eikä mikä tahansa pitsa, vaan varmasti oikein erityisen hyvä ja mielenkiintoinen pitsa, italialainen! Repikää siitä. Itse olette varmasti kalapuikkoja tai maksapihvejä, sipatteja, silakkalaatikkoja tai kaurapuuropäiviä. Minä en, olen jännittävä pitsa. Herkullinen, rapsakka, venyvä. On oreganoa ja valkosipulia, on täytettä niin että piisaa, tuplajuustot ja kaikki.

Koska on lukuvuoden alku ja into piukassa, tupsahti yhtäkkiä tulemaan laadukas runo. Nauttikaa, juoman kanssa tai ilman.


Pitsaröyhtäys

Tonnikala, ananas, sipuli ja sienet
tästäpä alkaa orgiat pienet.
Rahaa lyön pöytään ja tilausta tiskiin
nyt ollaan matkalla kuntoon riskiin.

Otan mä pitsan kotiin ja syön
röyhtäisen päälle ja avaan vyön.
Sulattelen hetken mut huomaan pian
katsovani peilistä näkyä sian.
Se ei mua haittaa vaan tilaan taksin
kivempi on syödä pitsaa kaksin.
Kaverin siis koukkaan mukaani raflaan
sekin on hulluna pitseriasafkaan.

Huudan jo ovelta tilauksen uuden
salamikin saa nyt tilaisuuden.
Pitsaa haluun mä lisää mahaan tähän
hei pankaahan sitten oreganookin vähän.
Onneksi muistan mä cokiksenkin tilata
meinasin vahingossa nautinnon pilata.

Kasvispitsaa mä vihaan kovin
ja mietin sitä roskaa pitkän tovin.
Kebab tai pitsa kun mennään syömään
ei aleta pakkaukseen light-leimaa lyömään.
Tursutkoon juusto ja valukoon kuola
pitsa on meitsille elämän suola.
Seuraavaksi haluun myös salamia palan 
jottei käy niin että laihtumaan alan.

Pitsani päälle röyhtäisyn päästän
pian mä taas uudet pitsarahat säästän.

Laiskat kyykkyyn!

Ihmisen pitää tehdä töitä jo pienestä pitäen, sillä laiskuus on pahasta kaikessa muussa paitsi sohvalla makaamisessa. On miltei sanomattakin selvää, että olen aina ollut ahkera ja siisti: minulla oli jo lapsena oman huoneen järjestyksessä pitämisen lisäksi vastuualueita. Yksi oli vessanpesu ja toinen mankelointi - jälkimmäinen siitä yksinkertaisesta syystä, että mankeli sijaitsi vaatehuoneessani. Silloin olin raukka vielä niin tyhmä, etten tajunnut joko vaihtaa huonetta tai mankelin paikkaa. Olisin sitä paitsi myös ihan hyvin voinut lakata käymästä vessassa, jolloin olisi ollut hyvin epäreilua vaatia minulta sen pesemistäkään. Ihminen pidättelee helposti pitemmänkin ajan, jos on pakko. No, parempi luonteenpiirre tyhmyys on kuin laiskuus, sillä riuska ja ahkera emäntä saa aina paikan. Lapsuuden pesti tekikin minusta paitsi taitavan mankeloijan, niin poiki myös pakkomielteen sileistä lakanoista loppuelämäksi. On melko selvää, että saattaisin olla paljon vakaampi mielenterveydeltäni, jos pystyisin nukkumaan ryppyisissä lakanoissa, mutta näillä korteilla mennään.

Pidättelykyvystä ei luonnollisesti tässä iässä kannata enää edes haaveilla.

Koska lapsuuden traumat pitää tietenkin jotenkin käsitellä ja virheet joko korjata tai kostaa jälkeläisille, molemmat pojat osaavat vetää ja taitella lakanat kanssani jo oikein mallikelpoisesti. Eilen nukkumaan mennessä pienempi sanoi, miten hän ei ikinä haluaisi nukkua ryppyisissä lakanoissa. Olin pakahtua ylpeydestä. Kun anoppi kerran yritti opettaa, miten lakanat vedetään yksin oven saranapuolta hyväksi käyttäen, en tahtonut opetella. Se johtui toisaalta siitä, että meillä on kierot sisäovet ja toisaalta siitä, että hullu se on, joka ei ilmaista työvoimaa käytä. Kyllä lasten pitää oppia siihen, etteivät puhtaat vaatteet ilmesty automaattisesti kaappeihin, petivaatteet vaihdu itsestään tai ettei karjalanpaistilihoja vain heitetetä jääkaapista pataan. Ne täytyy ensin metsästää, eikä se ollenkaan niin yksinkertaista ole. Lasagnelevyjen siemenet olemmekin kylväneet jo muutama viikko sitten, kun lumi suli ensimmäisestä kukkapenkistä. Voi sitä riemua, kun eri lajikkeet puskevat kesällä pintaan ja saa laittaa tuoretta, itse kasvatettua ja paistettua lasagnea pöytään.

Olen ihan varma, että lasteni mahdolliset kumppanit tulevat olemaan erittäin onnellisia siitä, että pojat on opetettu tekemään myös muita yksinkertaisimpia kotitöitä: viemään likaiset vaatteet pyykkikoriin, taittelemaan puhtaat kaappiin, tyhjäämään astianpesukone ja mikä tärkeintä, eräällä teoriatunnilla kerroin, että imuri ei ole äidin. Minulla oli siihen liittyen ihan tosielämän esimerkkikin, sillä olen luotettavalta taholta kuullut, miten eräs lapsi oli juossut paniikissa itkien naapuriin. Kun naapurin täti oli tiedustellut huolestuneena, mikä oli hätänä, oli tämä saanut itkultaan kerrottua isän ottaneen äidin imurin.

Niin. Onhan se toki surullista.

Minä olen tietenkin jo pitkällä kotityökasvatuksessa, mutta ihan teillekin vinkiksi, että lapsi kykenee varsin mainiosti vaikkapa laittamaan seuraavan aamun vaatteet illalla valmiiksi sängyn viereen. Petivaatteet viedään itse ulos tuulettumaan, pölyt pyyhitään ja mankelointia pitää ihmisen pienestä harrastaman. Ruuasta ei valiteta, sillä Afrikassa on nälkä: kaikkea maistetaan, etanoita syödään ja oliiveja rakastetaan. Kesäloman ensimmäinen homma on ikkunoiden pesu, jotta vanhemmilla, joita kunnioitetaan, on aikaa ottaa pohjarusketusta ja kaataa kylmää valkoviiniä lasiin. Kohteliaskin pitää olla ja virheistä rangaistaan esimerkiksi sähköiskuilla. Ei luulisi olevan kovin kauhean vaikeaa. Ottakaa ote vanhemmuudestanne!

Sianverta suonissa

Meikäläinen on aika kova syömään. En tiedä, mistä se johtuu, mutta epäilen kasvavan nuoren energiantarvetta. Joinain päivinä voi olla niinkin, että nälkä kasvaa syödessä ja yksi voileipä kasvaa neljäksi. Mutta mikäs siinä. Ei ainakaan joka kurvissa heikota, sillä rasittavaahan sellainen on.

Televisiosta onkin taas alkanut ilokseni eräs lempiohjelmistani: Top Chef. Siinä joukko kokkausalan ammattilaisia kisailee taidoista, jotka olisivat taviskokkaajankin keittiössä tarpeellisia. Usein nimittäin aikaa ei ole ainakaan tuntia enempää ja jääkaapissa on aivan upeita raaka-aineita, kuten Top Chefin tapaan esimerkiksi lajitelma sisäelimiä sekä litran verran verta! Ihan sitä sormet syyhyäisivät, kun saisi upottaa ne munuaissammioon! Niinpä niin, kyllä minä tiedän. Olen jo lapsena hämmentänyt serkkuni kanssa kepillä umihankeen kipattuja siansuolia, ja näin normaaleja meistä tuli. Ja osaisin sitä paitsi käsitellä aitoa vertakin, sillä kokemus on valttia myös tässä asiassa: Äitini oli joskus sata vuotta sitten saanut tai joutunut huostaanottamaan pullollisen ehtaa verta. Minulla oli järkyttävä jano. Menin jääkaapille, otin pullon, avasin korkin ja kulautin kunnolla menemään. Hupsista saatana, se ei ollutkaan raikasta mustamarjamehua, vaan vedin suoraan pullonsuusta sianverta. Katsokaa kuvaani, niin ymmärrätte asian vakavuuden.

Uskon, että olette nyt oksentamassa. Kun tulette takaisin, kerron, että se oli vahinko. Veripullo oli itse tehdyn mehun vieressä, ja minulta tuli itku.

Huippukokeille veri oli melko vaikea, mutta silti kohtuullisen hallittava ja tunnistettava elementti. Heidän tuleekin olla nokkelia myös täysin tuntemattomien ruoka-aineiden suhteen: valmistapa vaan tunnissa jotain piisaminposkea tai käensiipeä ja sähköt menevät poikki ja viereinen kokki pilkkoo sipulitkin unissaan yhdellä sormella. Kello käy, poski meinaa palaa, täytyy tehdä koristeet piisamin viiksistä (päätät kihartaa ne), korvaat näppärästi ruohosipulit kengännauhoilla (ehdit keittää niitä mausteliemessä kolme minuuttia, juuri sopivasti) ja pyyhkiä hiet otsalta keittoon, kun pahin kilpailija piilotti suolat. Mutta ei se mitään, vaikeuksien kautta voittoon. Nämä kokit tietäisivät kyllä, mitä tekisivät jääkaappisi valosta, tyhjästä kananmunakennosta ja kuusi vuotta sitten vanhentuneesta yskänlääkkeestä.

Minussa on itsessänikin aika lailla huippukokin vikaa. Olen esimerkiksi mielettömän hyvä keittämään teevettä ja leikkaamaan juustoa höylällä. Ystäväpariskuntamme kanssa olemme myös harrastaneet kokkisotailua ensimmäisen kerran jo kymmenen vuotta sitten. Silloin haimme pikkusummalla kaupasta yllätysraaka-aineita, joista tuli valmistaa kelvollista sapuskaa - tunnissa tietenkin. Kun aikaa oli jäljellä vajaa puoli tuntia, päättivät miehet tehdä myös kokonaisia uuniperunoita. Hmm. "Voitte pakata veitsenne ja lähteä."

Harmi, ettei kukaan ollut hoksannut ostaa ruokajuomaksi verta.

Euron lounas: Mäkkäriä vai näkkäriä?

Minä olen aina ollut melko kaikkiruokainen ja syönyt koulussakin, mitä tarjolle on laitettu - vain alakouluiässä perinneruokaviikolla meinasi tökkiä, kun eräänä päivänä oli tarjolla kaljavelliä. Voisi kuitenkin ajatella, että sama ruoka yläasteen puolella hihityttäisi kummasti, ja kylän kovimmat kundit vetäisisivät naama virneessä useammankin lautasellisen. Ihan vain ilman taka-ajatuksia, niin kuin muutama sälli vuosia sitten kiskoessaan jossain päin Suomea jouluruokailussa litratolkulla kotikaljaa. Vaikka mistä minä tiedän, kunhan arvailen. Tutkimattomia ovat nykyteinien tiet ja mopoautopolitiikka. 

Televisiossa on piakkoin alkamassa tosi-tv-ohjelma, joka seuraa koulun keittäjiä visaisessa pulmassa: miten kehitellä ateriakokonaisuus, jonka hinta on korkeintaan euron? Siihen summaan on saatava mahtumaan itse pääruoka, mutta myös salaatti, leipä, levite ja juoma, joten taikuruutta tarvitaan, jos hinnan lisäksi kriteerinä on muutakin. Vaikka sellainen pikkuseikka kuin ruoan maku. Onhan nimittäin pelkästään positiivista, jos ruoka on hyvää tai ainakin houkuttelevampaa kuin lähi-Mäkkärin Euron juusto. Siinäpä päästäänkin helposti asian ytimeen: yhden hyvä on toisen pahaa, vaikka miten temppuilisi. Kun mukaan lisätään vielä useita rajusti ruoka-allergisia ja aatteen tai uskonnon puolesta erityisruokavalioisia, niin soppa on valmis. Tai sitten ei. 

Minun mielestäni kouluruoka on siis aina ollut pääosin aika hyvää. Olen vedellyt tyytyväisenä maksakastikkeet (jonka päälle sai juustoraastetta, oi juhlaa) ja silakkalaatikot, jotka sittemmin ovat melko tehokkaasti poistuneet koulujen ruokalistoilta. Suorastaan herkkuna pidän uunilohta ja lasagnettea ja innostun kovasti myös koulun maittavasta hernekeitosta. Eilen sain sitä paitsi ongittua hernekeittosaavista lusikan kokoisen jauhelihamöykyn, jota ylpeänä kollegoille esittelin ja johon meinasin hetken kuluttua tukehtua. Siitäs sain, ahne. Eräs toinen veti puolestaan henkeensä näkkileipää, kun tunnustin, että olin rikkonut tietokoneeni USB-portin. (Tai jonkin, mistä niistä tavallinen kuolevainen tietää.) Vahingossa vaan. Mitäs on niin tiukka, että pitää renkuttaa. Omaa syytänsä. Selvisimme kuitenkin kuolemalta molemmat, kun vähän aikaa ryimme ruoat hallitusti ja arvokkaasti suusta roiskuen. Opettajat ovat esimerkkiruokailijoita ja opettavat pöytätapoja. 

Vähiten ilahtunut olen kouluruokailussa pyttipannusta ja vyötärömakkarasta. Lienee sanomattakin selvää, että varsinkin pyttipannu on oppilaiden suuressa suosiossa. No, maailmamme eivät aina kohtaa, vaikkei siihen ole kai tarvettakaan. En minä ainakaan olisi yläkouluiässä halunnut samaistua vaikkapa kuusikymmenvuotiaaseen historianopettajaan. Kamoon, XD ja lollotilol. Huonoja kokemuksia on myös mansikkajogurtista, jota en ollut lukioaikana huomannut ottaa linjaston päädystä tarjottimelleni ollenkaan. Pöydässä sitten ihmettelin, miten muilla oli jälkiruokaa ja minulla ei. Reippaana tyttönä urheilin poninhäntä heiluen takaisin ruokapisteelle, mutta kun olin ojentamassa kättäni kohti jogurttilaatikkoa, kajahti keittäjän molempien keuhkojen voimin: "Ja montako jogurttia SINÄ luulet ottavasi?" Katseet kääntyivät. Vajosin maanrakoon. Tulin pois sieltä ja hiivin hiljaa paikoilleni. Ei ollut aikomustakaan syödä jogurttia, se on pahaa.

Olen onneksi päässyt traumastani kostamalla tapahtuneen. Kerran otin salaa kolme kalapihviä, kun sallittava määrä oli vain kaksi. Olen aika kova punkkari, kun sille päälle satun. 

Mikä oli sinun suosikki- ja inhokkiruokaasi koulussa? Onko jäänyt traumoja, kun opettaja pakotti syömään kaiken, oksensit lautaselle ja söit sitten senkin? Tunnollinen kun olit.

Ensirakkauteni ranskanleipä

Leipä on hyvää. Paras aamunavaus on ehdottomasti maitokahvi sekä ruisleipä, jonka päällä on voita, juustoa, kinkkua, meevurstia ja kurkkua. Kurkku on tärkeä: jos sitä ei ole, leipä on pilalla tai ainakin raukka vajaa. Ja tiedoksenne saatettakoon, että juusto laitetaan sitten heti voin päälle eli alimmaiseksi. Olen käynyt kuusitoista vuotta sitten voileipäkurssin, joten tiedän, mistä puhun. Monelleko voileipäkurssille olette itse osallistuneet, mitä?

Oikeastaan mikään myslitaivas ei voita kyseistä kahvi- ja leipäsettiä aamuauringossa parvekkeella. Ja siis nimenomaan kesällä, sillä talvella homma on jokseenkin tympeää. Tai no, mennään nyt sitten samalla vaikka turkoosin meren rannalle romanttiseen bambumajaan ja syödään sitä aamupalaleipää siellä. *) Bikineissä. Laihduttaneena ja kauniina, vaaleat kiharat pienessä ja vilvoittavassa tuulenvireessä leikkisästi hulmuten. Pitää kuitenkin olla huolellinen, etteivät jatkoletit tartu bamburimojen väliin, sillä se olisi tietenkin perin ikävää ja pilaisi tunnelman. Ainakin, jos ei huomaisi ja nousisi pahaa aavistamattomana ja kimpoaisi hiusten kiskaisemana kaaressa takaisin. (Yhdellä tuttavallani tarttuivat nimittäin kerran pitkät hiukset virallisessa haastattelutilanteessa tuolin nojasäleikköön kiinni. Kiva raahata päivänjatkot toivotettuaan painavaa pinnatuolia puolen huoneen verran perässään ja olla uskottava siinä samalla. "Tappajatuoli", totesi tuttava kepeästi haastattelijoille. Kukaan ei nauranut. Huumorintajuttomat nuivakkeet.)

Minulla oli leipään jo varhainen ihastus. Toiset ne tykkäsivät pojista, minä ranskanleivästä. Muistan, että olin kerran kylässä ottamassa sitä toisenkin, ja äitini puuttui peliin: "On pitänyt vähän alkaa katsoa tuon lapsen syömisen perään", sanoi hän emännälle. Se oli ensimmäinen kerta, kun tunsin hävetystä. Minussa oli jotain vikaa. (Ihan vähän vaan, tosi pientä.) Minä söin liikaa leipää. Punkero. Vaikka omituinen oli kyllä emäntäkin, sillä hän söi sinihomejuustoa. Meidän kylillä ei ollut vielä moisesta kuultukaan, eikä siihen maailmanaikaan vielä muutenkaan kovin laajasti Auran päälle ymmärretty. Noista ajoista on siis vasta muutama vuosi, sillä olen vielä nuori.

Toinen ikävähkö ja syyllisyydentuntoinen leipäepisodi liittyy puolestaan huoltoasemakahveihin. Olimme lomalla ja pysähdyimme tankkaamaan sekä autoa että evästä. Saimme valita vitriinistä, mitä tahdoimme, ja siskoni otti munkin. Minun teki kuitenkin aivan kauheasti mieli kananmuna-anjovisvoileipää, mutta koska leipä oli ainakin triplaten munkkia kalliimpi, tunsin hirveää syyllisyyttä sen valitsemisesta. Vaikka tapahtuneesta on kulunut jo aikaa, pystyn vieläkin palaamaan tiskille ja muistamaan tunteen: kunnon tyttö olisi valinnut halvemman. Kunnon tyttö olisi valinnut munkin. Minä se vain rellestin munaleipäni kanssa sillit suupielistä roikkuen.

Nykyään ihmisellä on vaikeaa, sillä on kauhean ristiriitaista tykätä leivästä, kun siinä on kaikenlaisia paholaisen keksimiä hiilihydraatteja. Tulee kuulemma turvotustakin. Minä olen kuitenkin ajatellut, että tulkoon. Leipä on hyvää ja tulen siitä onnelliseksi. Timanttejakaan ei kuitenkaan joka aamupalalla tarjoilla, joten vaihtoehto on toiseksi paras.

*) Jos alatte saivarrella, että etelässä ei saa ruisleipää, niin haloo. Kunnon turisti vie lihapullat, ruisleivät ja karjalanpaistit kotoa mukanaan.

Maistuis varmaan sullekin

Kun olin pieni, leikimme siskoni kanssa ruoka-aiheista leikkiä. (Tosi yllättävä aihevalinta. Kun muut leikkivät barbeilla, me kiskoimme makkaralenkkiä naamaan.) Leikki meni siten, että toinen lähti keittiöön keksimään jotain yllätyksellistä silmät kiinni odottavan suuhun laitettavaksi. Ruokaa siis kuitenkin, ei mitään metallisia vispilöitä tai astiapyyhkeitä. Sääntönä ei ollut kuin luottamus, sillä ilkeilyllä ei ollut asian kanssa mitään tekemistä - kunhan nyt vain haimme omalla tavallamme jännitystä elämään. Voi meitä raukkoja ja yksinkertaisia säkissä kasvaneita.

Yksi toistuvista suosikeistamme olivat meetvurstiin käärityt riisimurot. Oi joi sitä suolaisen alkumaun jälkeen rapsahtavaa riisimuroa. Juustosiivun sisään saattoi myös helposti piilottaa kaikenlaista hauskaa, kuten vadelmahilloa, Kallen mätitahnaa tai juhlapäivänä sipsin. Lusikkaan sopi oikein mainiosti esimerkiksi tujaus viiliä ja pala lihapullaa. Se on oikeasti hyvää, uskokaa pois. Ei tarvitse nyrpistellä siellä. Usein sitä paitsi ihan tavallinenkin makuyhdistelmä maistui hauskemmalta ja jännittävämmältä, kun ei tiennyt, mitä suuhun laitettiin. Oikeastaan leikki oli siis erittäin luova ja aistikas, suorastaan kehittävä. Se selittääkin nykyisen älykkyysosamäärämme, joka on ehdottomasti keskimääräistä korkeampi. Jotain sata varmaan. 

Juttelin tällä viikolla muiden viisaiden ihmisten kanssa, ja siinä syödessämme aihe ohjautui luonnollisesti ruokaan. Eräällä meistä oli kova nuha, eikä hän oikein osannut arvostaa korkealle lounaana tarjottua jauhelihamureketta, jota esimerkiksi minä vedin neljä siivua ruskeine sooseineen oikein himokkaasti. Päädyimme miettimään sitä, kumpi tulee ensin, haju vai maku. Tai paremminkin, kumpi on ruokaa syödessä tärkeämpi, haju- vai makuaisti.

Kuvitelkaapa eteenne vaikka annos oksennusta. Noin, olkaa hyvä ja nami, nami. Niin haju, maku (en ole maistanut) kuin ulkonäkökin ovat karmeita, joten syömättä jää. Sitten hovimestari nostaa kupua, jonka alta paljastuu annos lihamureketta, perunoita, herneitä ja kastiketta. Hyvin uppoaa ja mukisematta, paitsi silloin, jos on ensin nähnyt oksennusannoksen. Kuitenkin, jos koko herkullinen murekeannos lisukkeineen pannaan blenderiin ja surautetaan soseeksi, jää herkku syömättä, vaikka se koostuu ihan samoista raaka-aineista. Kuinka paljon siis maistamme paitsi kielellämme ja nenällämme, myös silmillämme? Jos lihamureke nimittäin liikkuu, se jää syömättä.

Niin kuin kaikki aktiiviset oppilaat muistavat, kielessä on nystyrät tai jotkin muut sellaiset härvelit neljälle perusmaulle: suolaiselle, happamalle, karvaalle ja makealle. Kun haarukkaan isketään pala paistettua makkaralenkkiä, se maistuu nenä kiinni teipattuna itse asiassa vain suolalta, koska kieli maistaa suolan. Se, että tiedämme syövämme makkaraa, vain hämää: vastaava määrä suolaa lusikassa ajaisi maun puolesta saman asian. Luonnollisesti myös ruuan tekstuuri vaikuttaa makuelämykseen, sillä on toki eri asia haukata tiiliskiveä kuin kastematoa, vaikka niiden suolapitoisuudet olisivat täsmälleen samat. Silti, pääpiirteittäin näin. Tähän viisaudessamme päädyimme, joten turha alkaa väittää vastaan.

Mutta ongelmia ja pohdittavaa piisaa: Jos kieli on kaikilla periaatteessa samoin toimiva ja maistaa perusmaut, miksi sitten toinen tykkää oliiveista ja homejuustosta, joita toinen piilottaa kylässä kukkaruukkuun? (En käsitä. Syödä ne pitää.) Sanotaan, että makuaisti voi kehittyä. Miten? Tiukalla treenillä? Tunge nyt perkele niitä oliiveja kurkkuusi vielä yksi purkillinen!

Eräs tuntemani nuori nainen jaksaakin hämmästyttää minua ruokamieltymyksellään, johon kuuluu lautaselle kipattua kylmää maksalaatikkoa, maitoa ja ketsuppia. Se ei vain mene jakeluuni, eikä kyllä tarvitsekaan mennä. Toinen tuttavani puolestaan sivelee karjalanpiirakan päälle sinappia ja asettelee ruisleivälle banaania. Toktok. Itse olen mieltynyt suklaan, sipsin ja punaviinin yhdistelmään, mutta siinä nyt ei kyllä ole mitään ihmeellistä. Tai siinä, että mikrottaa meetvurstista rasvan pois ja saa illanistujaisiin kivan rapsakoita makkarasipsejä.

Mikä sinun mielestäsi on outo, mutta loistava makuyhdistelmä? Mikä on kauheinta, mitä olet joutunut maistamaan? Paljasta sielunelämäsi koko maailmalle.

Kyssäkaalilasagnen ilosanoma

Syyslomailut ovat ohi, ja laihdutuskuuri alkaa taas! Hip hei! Minusta on oikeastaan aika viihdyttävää seilata muutaman kilon kanssa edestakaisin, sillä systeemi on nerokas: välillä sitä syö surutta ja suruun, välillä pistää suun viikoksi kiinni. Ei tule stressiä elämäntapamuutoksesta tai kahdenkymmenen kilon tiputtamisesta, sen kun vain steppailee sopivasti asettamansa marginaalin sisällä. Oma sääntöni on, että samoihin farkkuihin pitää mahtua. Jos päivän päätteeksi on napin jälki mahassa, on alettava himmailla. (Vaihtoehtoisesti voi seistä koko päivän, jolloin painaumasta ei tule niin syvää.) Yhtä kaikki, mittanauhoja tai punnitsemisia ei tarvita. Sellainen pelleily ahdistaa enemmän kuin kireydestä vinkuvat farmarihousut.

Jojo-laihduttaminen sitä paitsi sopii minulle erinomaisesti, sillä en kyllä yhtään jaksa minkään sortin hihhulointia. Ylös ja alas sitä mennään mäkiäkin pitkin, eikä jäädä laelle julistamaan onnea loppuelämäksi. En jaksa olla fanaattinen ja välttää hautaan asti vaikkapa tämän maailman helvetillisimpiä asioita eli sisäpiiriläisesti hiilareita. Syön riisin tai pari, kun siltä tuntuu, joskus jopa herneen. Itse valmistettua lasagnea vedän ihan varmasti useammankin lusikallisen. Turha tulla sanomaan, että mantelijauheesta voi tehdä tosi hyviä lasagnelevyjä ja että kyssäkaalista tai turnipsista tulee vimpan päälle hyvää valkokastiketta. Ei tule. Enkä minä tule siitä onnelliseksi tai saa pirteää oloa. Tulen onnelliseksi oikeasta, höyryävän kuumasta lasagnesta! Myös timantti silloin tällöin virkistää kummasti.

Ruuasta on nykypäivinä tullut eräänlainen uskonto, sillä ne jotka eivät tajua, miten hyvä olo jonkin asian syömättömyydestä tulee, ovat jääneet jostain paitsi ja se pitää heidän tietoonsa saattaa. Minä kysyn vaan, voiko joku muka väittää, etteikö suklaasta ja punaviinistä tule hyvä olo? KYLLÄ TULEE. Erittäin hyvä olo.

Olenkin tullut siihen tulokseen, että ruoka on tosi hyvää ja sitä kannattaa syödä. Kohtuus ja tasapaino kaikessa. Välillä enemmän, välillä vähemmän, sillä onhan se nyt selvää, että turha sitä on ranskanleipää patonkikaupalla vetää. Jotain rajaa.

Lopuksi vielä inspiroiva ja syömisaiheinen runoelma vanhan mettäperäläisen rokkiorkesterin mukaan:

Mullon nälkä

: Mullon nälkä, vaikka söin äsken hevosen. :
Millä taltuttaa vois nälän sellaisen?

: Mun tekis mieli syödä puhelinkoppeja. :
Mutta kun ne on aina varattuja.

: Pienenä söin kerran uretaania. :
Siinei tarvi lautasliinoja.

‎10 hyvää syytä nauttia illalla punkkua (K18)

Punaviini, punkku, punkero, punkeroinen, punksu. Koska en yhtään tykkää alkoholista, enkä siis todellakaan juo, haastattelin otsikon aiheesta aikani kuluksi naapuripusikon pupujusseja. Koin nimittäin hirvittävän tärkeäksi kerätä näin viikonloppua - ja kaikkia tulevia viikonloppuja - ajatellen teille 10 hyvää syytä nauttia illalla yksi (tai useampi) punkkulasillinen. Oikeastaan tästä saa syyttää ja kiittää myös Juoppokaasoani, jonka mielestä aiheesta pitäisi ehdottomashti keshkushtella enemmän. Eikä tietenkään ole hyväksi, että kertyy patoumia.

Oli hieman haastavaa hyppiä kanipuku päällä pajukossa, mutta kun lauloin muutaman säkeistön verran Eiookorviaeiookorviaeihännäntypykkää, alkoi haastateltavia pikku hiljaa kertyä. Tajusin tosin juuri laulaneeni pusikossa sammakkolaulua. Ei ihme, että kuulijakunta oli epäluuloista ja pakeni pian. On kai viisainta tunnustaa suoraan, että jouduin vetämään suurimman osan vastauksista hatustani. Sieltä ne kaniinitkin aina tulevat.

Olkaapa hyvät, ottakaa opit käyttöön!

1. Kaikki tietävät, että juominen on tärkeää, ettei tule nestehukkaa ja pyörry. Vinkki: Pidä aina punkkupulloa käsilaukussa tai työpöydällä. On hyvä opetella juomaan pitkin päivää. Niin siitä tulee tapa, ja juomaa kuluu helposti tavoiteltu muutama litra päivässä. Punaviini on sitä paitsi siitä hyvä juoma, ettei sen pidä olla jääkaappikylmää. Mutta ei sillä väliä, vaikka onkin.

2. Koska haluat kuitenkin olla ja varmasti oletkin Hyvin Sivistynyt, olet oikeastaan velvoitettu juomaan eurooppalaisittain viiniä ruoan kanssa ja sohvalla ja missä nyt milloinkin. Alkon kassalla voi kuitenkin nolostuksen tullessa ja välillä ihan varmuuden vuoksi kertoa, että taas on vieraita tulossa ja että huh, kun on raskasta pitää illalliskutsuja jatkuvasti, mutta ihanaahan se tietenkin on ystäviä tavata.

3. Ihmisellä pitää olla seikkailumieltä. Kokeile vetää punaviiniä pillillä! Ota vaikka kaverin kanssa kisa, kumpi saa pullon ensimmäisenä tyhjäksi. Kilpaa imuutellessanne voitte molemmat miettiä, miten ihanaa onkaan viettää tässä tällä tavoin laatuaikaa yhdessä ja työskennellä yhteisen tavoitteen hyväksi.

Koska olette ystäviä, pitää myös aina muistaa toisen auttaminen. Jos kaveri ei millään jaksa juoda omaa pulloaan loppuun asti, tarjoudu viimeistelyhommiin.

4. Punaviini kannustaa luovuuteen! Varaa viereesi lehtiö, johon voit kirjoittaa luonnehdintoja vaikkapa eri rypälelajeista. On jännittävää, miten nopeasti makuaisti kehittyy ja viinistä löytyy lisää erilaisia ulottuvuuksia.

Lasi yksi: Hieman tanniininen, aavistuksen pähkinäinen, kitkerähkö. Ripaus rusinaa (yök), jälkimakuna raparperi. Kyllä tätä nyt toisenkin juo.
Lasi kaksi: Oho, pahin kitkeryys taittunut, alkaa puhutella, oikeastaan aika vivahteikas.
Lasi kolme - neljä: Toimii. Leikkisä, jopa riehakas, voimistunut, olenpa oikeastaan aika hyvännäköinen ja tosi hauskakin, porukan säkenöivin.
Pullollinen: Rai, rai ja rillumarei! Hölökynkölökyn ja kaada sitä tuoppiin.

Opetus: Älä koskaan luota viinin antamaan ensi vaikutelmaan, vaan anna sille mahdollisuus kehittyä illan myötä.

5. Punkku rentouttaa! Jos on vaikkapa pistänyt rikollisia selliin, luonut hevonsenpaskaa, hakannut toimistossa excelliä sormi vääränä tai istunut internationaaleissa palavereissa kahdeksasta neljään koko viikon ja elämänsä ajan vauvasta asti, on perjantaina ihan kelpo veto avata punkkupullo. Ilo ilman punaviiniä on teeskentelyä.

6. Punkku voi olla harrastus, eikä harrastustuksia saa ensimmäisen väsymismerkin jälkeen lopettaa. Pitää jaksaa yrittää, että kehittyy. Harjoittelu palkitaan ihan varmasti: sinusta voi tulla jopa ammattijuopppo!

7. Punkkukänneissään voi avautua. On hirmu tärkeää, että päästää välillä höyryjä, sillä ne voivat muuten patoutua ja se on vaarallista ja vie mielenterveyden ja sitten lukitaan Siperiaan loppuelämäksi.

8. Punkku on hyvää. Se on myös maukasta, herkullista ja maittavaa. Lisäksi punkku edistää kaikenlaista, kuten aineenvaihduntaa.

9. On niin romanttista nauttia yhdessä punaviiniä! Sytytetään vähän kynttilöitä, lausutaan runoja, soitetaan kitaraa ja kontitaan yöllä parijonossa sänkyyn.

10. Punkeroa punkerolle, se on oma mottoni. On hyvä tunnistaa nimikkojuomansa.

Ja yksi vielä kaupanpäällisiksi, kun olette niin kilttejä:

11. Punaviiniä voi nautiskella iloon ja suruun, maanantaihin, tiistaihin, perjantaihin, juhlaan, arkeen, ruoanlaittoon... Kyllä te tiedätte. Tänään vaikka synttäreitteni kunniaksi! Kauan eläköön nuorikko-Ässä!

Mankelihullu

Nythän on niin, että ihmisen tulee mankeloida lakanat. On aivan naurettavaa väittää, että yhtä hyvin niillä ryppyisilläkin nukkuu tai että mankelointi on turhaa ja että varsin mainiosti riittää muka lakanoiden taittelu kaappiin. Ei riitä. On kuulkaa sillä tavalla, että jos eteenne laitetaan kaksi sänkyä, joista toinen on pedattu suoraan koneesta otetuilla vuodevaatteilla (oletetaan nyt, että ne on myös kuivatettu, kun kuitenkin takerrutte pikkuseikkoihin ja alatte rettelöidä) ja toinen sileillä, vasta mankeloiduilla lakanoilla, niin kumpikohan vain olisi valintanne? Mitä? Silmät kiinni ja käsi sydämelle.

Tästä päästään siihen, että mankelini hajosi. Suomalainen laatutuote, ikää reipas vuosi ja takuuta jäljellä vajaa. Kyllä on ollut vastatuulta. Ensin odottelin kymmenen vuotta, että kodissani on mankelille tilaa. Sitten, kun vihdoin pääsin mankelikonekauppaan, käytiin seuraavanlainen suhteellisen älykäs keskustelu:

- Hei, tulin ostamaan mankelin. (Minä)
- No voi voi. Kuule kun nyt on sellainen tilanne, että Suomesta ovat kaikki mankeleiden moottorit loppuneet! Että jos tulisit sitten jokin toinen kerta uudelleen. (Myyjä)
- Ahaa. (Minä)
- Kyllä näin ikävästi nyt on tilanne. (Myyjä)
- No jospa minä nyt sitten vielä puoli vuotta silittäisin lakanat. (Minä)

On muuten suhteellisen vittumaista hommaa silittää 270x280-kokoisia aluslakanoita, ellette satu tietämään.

Muutaman kuukauden kuluttua olin sitten mankelin onnellinen omistaja. Hetki oli juhlallinen. Ajelin kylillä pari ylimääräistä onnenrinkiä mankeli peräluukussani (auton) ja pistin kotona heti kokeilumielessä pussilakanan sisään, luukun kiinni ja kas, eteenpäin se pyöritti, muttei taaksepäin. Siellä oli jumissa ja pysyi. Nostin sataviisikymmentätuhattamiljoonaa kiloa painavan mankelin takaisin autoon, ajelin kauppaan ja osoitin sormella kohti peräluukkuani (auton). Sain uuden koneen tilalle ja miltei itkin helpotuksesta.

Menin kotiin. Panin mankeliin lakanan. Eteenpäin se pyöritti, muttei taaksepäin. Nostin sataviisikymmentätuhattamiljooonaa kiloa painavan mankelin takaisin autoon, ajelin takaisin ja kysyin, että mitäs nyt tehdään.

Sain vielä samana päivänä kaksi lakanaani ja toisen korjatuista mankeleista takaisin. Hyviä mankelointeja nyt sitten vaan! (Myyjä)

Huomenna nostan sataviisikymmentätuhattamiljoonaa kiloa painavan koneen ja sen sisällä olevan pussilakanan autoon, ajelen kauppaan ja ehkä itken. Tai nauran, mistä sitä tietää. Mankelihullut ovat arvaamattomia. Voivat vaikka tunkea Upon jonkun peräluukkuun.

Viimeisen aterian sillit

Eilen syötiin taas! Lähipiirissä oli kylmän kiven heittäjää ja synttärisankaria, joten mikäs sen parempi suunnitelma kuin grillata pihviä ja toista pihviä ja kauhoa pippurikastiketta päälle. Etenkin, kun ruokapuolen hoiti joku muu ja sai itse keskittyä vain laittamaan sopivalla tahdilla tavaraa suuhun. On hyvin tärkeää, että jaksaa, joten otin toisenkin kerran ja söin salaa vähän lastenkin lautaselta.

Olenkin miettinyt, että eihän sitä milloinkaan ei tiedä, koska saa ruokaa viimeisen kerran. Olisi aivan hirveää, että viimeisenä aterianaan olisi syönyt, sanotaan nyt vaikka, yhden perunan. Kyllä vaan olisi kannattanut ottaa vaikka silli päälle. Ja koska silli olisi vatsassa varmasti tosi yksinäinen, on viisasta ja inhimillistä antaa sille kaveri mukaan. Peruna ja kaksi silliä, siitä tulisi jo paljon tyytyväisemmäksi niin Ahti-silli kuin mielikin.

Jos pitäisi etukäteen valita ihan oikea viimeinen ateria, homma menisi vaikeaksi. Ensinnäkin, mitä jos juuri ruokailuhetkellä haluaisikin jotain aivan muuta? Olisi raukka valinnut listalleen T-luupihviä, mutta tekisikin aivan hirveästi mieli muusia ja punajuurta? Pilallehan siinä menisi koko loppuelämä, vaikka olisiko tuolla nyt sitten enää mitään väliä. Sitä paitsi pitäisikö viimeisen aterian olla jotain luksusta vai jotain, josta tulee lapsuus mieleen? Kyljystä ja kiinankaali-ananassalaattia? Kananmunakastiketta? (Se oli suurinta herkkuani, kuvitelkaa.) Sitä paitsi saako viimeiselle aterialle toivoa alkuruoan, pääruoan ja jälkiruoan? Sovitaan niin, nyt saa.

Näin se menisi. Tänä päivänä. Huomenna listalla voisi olla kalapuikkoja.

1) Tirisevän kuumat valkosipulikatkaravut. (Kas, tämä oli nyt kyllä itsellenikin ylläri.)
2) Lihaa nyt ainakin. Sisäfilettä. Ehkä jokin argentiinalainen, täydellisesti kypsytetty, murea pihvi. Kermaista, paksua pippurikastiketta. Uuniperuna ja jotain ihanaa täytettä ja tarpeeksi. Yleensä se soosi loppuu aina kesken, miksi?
3) Loppuun ehdottomasti valkosuklaamousse, jonka päällä on paksuja maitosuklaalastuja. Ah.

Kyllä noilla pärjäisi ilman silliäkin. Millainen sinun listasi olisi?

Suolakurkkuraastetta

Lauantai on erinomainen päivä raastaa suolakurkkuja. (Ja ihan turha tulla sanomaan, että ne ovat maustekurkkuja. Eivät ole.) Koska leivon nykyään jostain syystä melko harvoin, saan sitäkin parempia ideoita, mikä näkyi siis tänään suolakurkkujen raastamisena. Olin saanut päähäni tehdä voileipäkakun.

En ole ikinä nähnyt kenenkään raastavan suolakurkkuja, saati sitten syönyt niistä tehtyä raastetta, joten sikäli koen olleeni hyvinkin nerokas ja uraauurtava. Taputapu. Olen varma, että huomiset vieraat huomaavat heti vaivannäköni ja elleivät huomaa, ohjailen heitä hellästi siihen suuntaan. Huomio se on kerjättykin huomio.

Kun sain savukinkkuisen ja hienosti muussatun suolakurkkuseoksen tähdittämän voileipäkakun jääkaappiin maustumaan, tekaisin vielä pari pellillistä Brita-tortun pohjia, otin pakkasesta aiemmin rakkaudella leipomani Pätkis-kakun (ja nyt puhutaan sitten todellisesta Pätkis-kakusta, jossa on kolminkertainen määrä suklaata) ja odotin kärsimättömästi sen sulamista. Kun on kerran suklaalinjalla aloitettu, pannaan sitten myös sillä reippaasti kuorruttaen. Olen varma, että huomiset vieraat huomaavat vaivannäköni. Elleivät, vajotkoot hetkeksi häpeäkaivoon. Saavat tulla pois, kun annan luvan.

Ettette kuvittelisi, että tämä on leivontablogi, kerrottakoon, että ei ole. Tämä on vähän yli 25-vuotiaan, Etelä-Pohjanmaalla asuvan kauniin, laihan ja ihanan prinsessaopettajan, jolla on hyvä luonne, blogi ihan tavallisen arjen (jollaista prinsessalla toki yleensä on) tapahtumista, havainnoista, kouluelämästä, ärsytyksistä ja hehkutuksista. Välillä suolakurkuista ja välillä ikkunanpesusta, toisinaan jopa timanteistakin. Haluaisin kauheasti lisää sellaisia. Niihin tulee himo, ihan niin kuin suolakurkkuihinkin.

Tänään oli siis leivontapäivä, joskin ehdin myös pestä sivukorvalla pyykkiä ja mitä sitä nyt yleensä lauantaisin tulee tehtyä. Eipä juuri mitään. Lauantai on prinsessojen lepopäivä.