Kyssäkaalilasagnen ilosanoma

Syyslomailut ovat ohi, ja laihdutuskuuri alkaa taas! Hip hei! Minusta on oikeastaan aika viihdyttävää seilata muutaman kilon kanssa edestakaisin, sillä systeemi on nerokas: välillä sitä syö surutta ja suruun, välillä pistää suun viikoksi kiinni. Ei tule stressiä elämäntapamuutoksesta tai kahdenkymmenen kilon tiputtamisesta, sen kun vain steppailee sopivasti asettamansa marginaalin sisällä. Oma sääntöni on, että samoihin farkkuihin pitää mahtua. Jos päivän päätteeksi on napin jälki mahassa, on alettava himmailla. (Vaihtoehtoisesti voi seistä koko päivän, jolloin painaumasta ei tule niin syvää.) Yhtä kaikki, mittanauhoja tai punnitsemisia ei tarvita. Sellainen pelleily ahdistaa enemmän kuin kireydestä vinkuvat farmarihousut.

Jojo-laihduttaminen sitä paitsi sopii minulle erinomaisesti, sillä en kyllä yhtään jaksa minkään sortin hihhulointia. Ylös ja alas sitä mennään mäkiäkin pitkin, eikä jäädä laelle julistamaan onnea loppuelämäksi. En jaksa olla fanaattinen ja välttää hautaan asti vaikkapa tämän maailman helvetillisimpiä asioita eli sisäpiiriläisesti hiilareita. Syön riisin tai pari, kun siltä tuntuu, joskus jopa herneen. Itse valmistettua lasagnea vedän ihan varmasti useammankin lusikallisen. Turha tulla sanomaan, että mantelijauheesta voi tehdä tosi hyviä lasagnelevyjä ja että kyssäkaalista tai turnipsista tulee vimpan päälle hyvää valkokastiketta. Ei tule. Enkä minä tule siitä onnelliseksi tai saa pirteää oloa. Tulen onnelliseksi oikeasta, höyryävän kuumasta lasagnesta! Myös timantti silloin tällöin virkistää kummasti.

Ruuasta on nykypäivinä tullut eräänlainen uskonto, sillä ne jotka eivät tajua, miten hyvä olo jonkin asian syömättömyydestä tulee, ovat jääneet jostain paitsi ja se pitää heidän tietoonsa saattaa. Minä kysyn vaan, voiko joku muka väittää, etteikö suklaasta ja punaviinistä tule hyvä olo? KYLLÄ TULEE. Erittäin hyvä olo.

Olenkin tullut siihen tulokseen, että ruoka on tosi hyvää ja sitä kannattaa syödä. Kohtuus ja tasapaino kaikessa. Välillä enemmän, välillä vähemmän, sillä onhan se nyt selvää, että turha sitä on ranskanleipää patonkikaupalla vetää. Jotain rajaa.

Lopuksi vielä inspiroiva ja syömisaiheinen runoelma vanhan mettäperäläisen rokkiorkesterin mukaan:

Mullon nälkä

: Mullon nälkä, vaikka söin äsken hevosen. :
Millä taltuttaa vois nälän sellaisen?

: Mun tekis mieli syödä puhelinkoppeja. :
Mutta kun ne on aina varattuja.

: Pienenä söin kerran uretaania. :
Siinei tarvi lautasliinoja.