torstai 27. syyskuuta 2012

Vika kerta


Olinpa tässä terveyskeskuksessa, ja kuten tapana usein on, kuluttelin aikaani odotushuoneessa pitemmän tovin. Etenin päivän sanomalehdestä muutamaan vanhaan Kodin Kuvalehteen ja siirryin sen jälkeen tarkkailemaan seinälle kiinnitettyjä julisteita. Erityisesti huomioni kiinnitti värikäs tiedote, joka oli piirretty sarjakuvamuotoon. Nousin rohkeasti paikaltani ja siirryin tutkimaan, mistä oli kyse.


Jo kaukaa tajusi, että retkeilyidylli tulisi muuttumaan ikävän tapahtuman myötä - niin lujaa keskellä oleva pää näytti huutavan. Invalidiliiton Tiedä mihin hyppäät -kampanjajulisteen tavoite onkin tiedottaa rannan mahdollisista vaaroista ja hyppyjen kohtalokkaista seurauksista. Koska viereinen kuva ei ole selkeä (netistä ei valitettavasti löydy parempaa kuvaa), voitte arvailla, miten tarina etenee.

Minä pöyristyin.

En tiennyt, oliko
a) vika minun mielikuvituksessani.
b) ymmärtämykseni puutteellinen.
c) tulkintani naurettava.
d) huumorintajuni rajoittunut.
e) tämä huonoin koskaan näkemäni sarjakuva.

Tuijotin julistetta epäuskoisena. Olin kuvitellut, että pyörätuoliin joutuminen olisi itsessään jo melkoinen rangaistus ajattelemattomuudesta tai uhkarohkeudesta ja näyttämisenhalusta. Se ei kuitenkaan riittänyt.

Ensimmäisessä kuvassa maalaillaan kaunista asetelmaa: on telttaretkeä, auringonlaskua ja romanttista puuhastelua ilmeisesti vähän enemmänkin. No, mikäs siinä, mukava homma. Sitten urho lausuu:

"Dänks beibe, meitsi lähtee nyt uimaan."

Dänks beibe?!!

Homma kuitenkin etenee. Tyyppi hyppää alastonna veteen, ja kas, kivihän se siellä oli. Syntyy paniikki. Tyttöystävä huutaa ja pillit soivat, kun ambulanssi lähtee renkaat vinkuen viemään loukkaantunutta sairaalaan.

Ette silti varmasti arvaa, mikä on tarinan (l)opetus. Viimeisen rivin oranssinvärisessä ruudussa tyttö kysyy poikaystävältään: "Voi hani, voidaanko me enää mennä retkelle?" Tässä vaiheessa ajattelin vielä, että kyllähän sinne nyt yksi pyörätuolipotilaskin saadaan ja loppu on onnellinen puoline valtakuntineen. Nuori mies onkin toiveikas: "Kai se teltta vielä nousee..."

Kai se teltta vielä nousee?!!

Viimeinen ruutu sinetöi sanoman kapiteelein: "TIEDÄ MIHIN HYPPÄÄT, TAI SE VOI OLLA VIKA KERTASI!" Tämä taisi nyt tulla selväksi.

Huumorintajuni on kyllä hyvin rajoittunut. Ehkä se ei ole kehittynyt ollenkaan.

tiistai 25. syyskuuta 2012

Syrjäytynyt puberteini

Vanhempani ovat päässeet minun kohdallani hyvin helpolla: en muista, että minulla olisi ollut oikeastaan ollenkaan murrosikää. Olin vain, tein läksyt klassisen musiikin tai delfiininääntelynauhan tahtiin ja harrastin tervehenkisesti partiota ja klarinetinsoittoa. Opettelin solmut ja savumerkit, intervallit ja etydit, pidin päiväkirjaa. En paukutellut ovia, eikä hikeni haissut kovin pahalta. Jos nyt muka ylipäätään hikosin. Parrankasvukaan ei ollut merkille pantavan runsasta, sillä koulun oppilaanohjaaja ei tullut huomauttamaan vanhemmilleni, jotta tyttärellännepä olisi mainio ura sirkuksessa ja että toiveita ei kuitenkaan tulisi elätellä trapetsitaiteilusta. Koulussa minulle kelpasivat hyvin silakkalaatikko, kaalikääryleet ja maksakastike, ja kotona maiskutin, kun kyljyksistä valui rasvaa kiinankaali-ananassalaatin päälle. Menin yhdeksältä nukkumaan, pyöräilin viisi miljoonaa kilometriä kouluun kesät talvet ja satoi tai paistoi ja kiskoin kympit kokeesta. Olin iloinen ja reipas, pidin huoneeni siistinä ja vessanpeilinkin puserrettuani siihen pari kertaa finnini - mutta vain pari kertaa, sillä olin niin kiltti, että minulla ei ollut edes ongelmaihoa. 

Aina sanotaan, että nuoria pitää ymmärtää, kun heillä on niin vaikeaa ja elämässä myllertää ja on kaikenlaista puberteknista meneillään. Kun pitää vähän kokeilla rajojaan ja tupakkaa, etsiä itseään ja poikaystävää. Minä kyllä pidän sitä vähän syrjimisenä. Kyllä minuakin olisi pitänyt ymmärtää, kun sain erään kerran äidinkielen kokeesta arvosanan 9 + ja opettaja oli piirtänyt sen viereen punaisella kuulakärkikynällä kysymysmerkin. Raggareille annettiin vitonen tai kutonen anteeksi, mutta minulle ei ysi plussaa. No mutta, mikäs ihme notkahdus tämä nyt oli? Ja kuinka tervehenkistä suhtautumista se oli, että keskiarvolla 9,8 ei saanut kuin olemattoman 800 markan stipendin? Nykyaikana huonommatkin palkitaan 500 eurolla, sillä nuoria pitää kannustaa.

Minä olen kyllä ollut todellinen syrjäytyjä ja väliinputoaja.

Nyt kaikki on onneksi hyvin ja olen jatkuvasti säännöllisen ärsyyntynyt kaikesta. Olen myös siitä onnellisessa asemassa, että voin opettajana kostaa kaikki kärsimäni vääryydet omille oppilailleni. Kun punakynä laulaa, sielu vapautuu. Toivottavasti tekin saatte vihdoinkin toteuttaa itseänne omissa ammateissanne, sillä yhtä huolestuttavan kunnollisia olette kuitenkin murrosikäisenä olleet kuin minäkin.

lauantai 22. syyskuuta 2012

Negatiivari voittaa aina

Tässä maailmassa jyllää kaikenlaisia voimia: on painovoimaa, hevosvoimaa, ydinvoimaa, raakaa voimaa, Jeesusta ja Perkelettä. Jokin niistä saa voileivän putoamaan hillopuoli alaspäin, jokin taas aiheuttaa sellaisen ei-toivotun ilmiön, että lapset heräävät poikkeuksetta viikonloppuisin aikaisemmin kuin arkena.

Mikä siinä onkin, että maanantaista perjantaihin kuorsataan silmät tiukasti ummessa niin kauan kuin se vain ikinä on mahdollista ja kaivaudutaan peiton alle jatkamaan unia vielä pariksi minuutiksi, mutta kun lauantaiaamu koittaa, ollaan jo kukonlaulun aikaan, aamun sarastaessa, viideltä, kuudelta ja seitsemältä virkeinä odottamassa tissiä suuhun, aamupuuroa, lastenohjelmia ja pelipäivää. Kyllä ne murrosikäisinä nukkuvat, tietävät kokeneemmat sanoa, mutta sitten on jo muita ongelmia. Silloin haisee hiki, pitää päästä kaupungille kun kaikki muutkin pääsevät, vanhemmat eivät ymmärrä mitään, mopoa on rassattava yömyöhään, hevimusiikki pauhaa ja jossain välissä pitää ehtiä finnejäkin kasvattaa, ovia paukutella ja opettajia vastustaa.

Universumi kostaa myös onnentunteet ja palauttaa nopeasti maanpinnalle, sillä ei pidä ihmisellä liikaa yli läikkymän. Kun odottaa hulluna kaupunkilomaa ulkomailla, missä pitäisi vuodenajan ja maantieteellisen sijainnin puolesta olla vielä kaikella todennäköisyydellä sangen aurinkoista, niin kas, sinne ennustetaan juuri niiksi kolmeksi päiväksi vesisadetta ja rankkoja ukkoskuuroja. Kun on varannut liput teatteriin tai konserttiin, esitys perutaan. Kun uskoo löytäneensä unelmien työpaikan ja olevansa siihen paras mahdollinen hakija, ei pääse edes haastatteluun. Kun luulee tälläytyneensä nätiksi ja sattuu näkemään itsensä illan aikana vessanpeilistä, naama kiiltää, meikit ovat kadonneet ja sitä on vain yksinkertaisesti ruma. Kun ehtii hetken olla huoleton, rysähtää jostain takuuvarmana huonoja uutisia.

Eino Leinoa en kannata, mutta vähemmän sitä pettyy, kun ei mitään odota tai valmistautuu etukäteen pahimpaan. Kun asennoituu heräämään aamulla viideltä, on voitto, kun vauva itkee nälkäänsä vasta vartin yli. Kun pakkaa sateenvarjon matkalle, hyppii riemusta, kun sitä ei tarvitsekaan. Kun varautuu kolotuksiin diagnosoimalla itselleen aivosyövän, on elämän jatkuminen pienen pelon ja mielessä tehtyjen testamenttien jälkeen tuhat kertaa vapauttavampaa.

Kaikki maailman negatiivarit, liittykää yhteen.

torstai 20. syyskuuta 2012

Päättele keskenäsi!

Tuhattaituri 2 a, Otava.

Kovasti olen fiksuuttani kehuskellut ja häntääni nostellut, mutta tänään jäin perkele melkein toiseksi alakoulun tokaluokan matikankirjalle. Ei paljon naurattanut. En ole kuitenkaan luovuttajasorttia, joten nöyryyttävien yritysten ja erehdysten jälkeen pistin leuhkasti kädessä pitämäni kuulakärkikynän syrjemmälle ja poimin omasta penaalistani lyijytäytekynän. Ja kumin, ihan varmuuden vuoksi vain, jos menisi vaikka jokin numero vähän vinoon. Vihkon virkaa kelpasi toimittamaan lehtikorista löytynyt mainoskirjekuori.

Niin siinä kävi, että tarvitsin tokaluokan laskun selvittämiseen laajan matematiikan ja yhtälöparin. Siinä vaiheessa, kun aloin kirjoittaa x- ja y-litaniaa paperille, lapsi häipyi.

Tämän kaiken ponnistelun jälkeen minulle on aivan turha tulla sanomaan, että miinuslaskullakin olisi selvitty. Eikä olisi. Sitä paitsi yhtälöpari on todellakin paljon paremman kuuloinen kuin vähennyslasku.




keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Liikuntailtapäiväsauhut

Uskokaa tai älkää, olen tänään aivan oikeasti miettinyt jotain, enkä vain luetellut alistuskonjunktiota ja interrogatiivipronomineja silmät lasittuneena. (Laiskana päivänä availen vain suuta valmistamani nauhoitteen tahtiin.) Mietin kuitenkin ainakin tunnin ajan niinkin vakavahenkistä asiaa kuin yhteisöllisyys, hengenkohotus ja perinteet, joten syvällisellä linjalla mentiin ja kaikenlaista tuli mieleenkin. Välillä herkuttelin esimerkiksi ajatuksella ostaa kanttiinista berliininmunkki, jonka rapsakka kuorrutus murtuisi mukavasti haukatessa ja jonka hillo tursuaisi rauhoittavasti pitkin suupieliä ja ehkä vähän rinnuksiakin. Mietin myös, miten mukava olisi mennä illalla saunaan ja valmistella vaikkapa vaahtokylpy, vaikka sitä ennen pitäisi kyllä kantaa pupunhäkki pois pesuhuoneesta. Pääosin ajatukseni olivat kuitenkin filosofisia ja henkeviä, sillä olen vain persoonana kiehtova ja suurten ajattelijoiden sukua.

Henkistyminen johtui liikuntailtapäivästä, vaikka pääosin tapahtuman olisikin varmaan kuulunut olla enemmän fyysisiin ominaisuuksiin keskittynyt. Minä kuitenkin vahdin uimareita muovipussit jaloissani, joten yritä nyt siinä muka korostaa hauiksen kaarta tai vatsalihasten lukumäärää. Keskityinkin sitten paitsi pitämään selvillä hukkuneet myös miettimään, mitä muuta koulussa voisi yhteishengen kohottamisen nimissä puuhastella.

Kun pidetään mielessä yläkouluikäisten ajatusmaailma, harva asia kiinnostaa yhtä paljon kuin ABC:llä notkuminen. Jospa pitäisi siellä vaikkapa tupakanpolttokilpailut tai hampurilaisensyöntiennätysjahdin! Tapahtumasta saisi mukavasti monivaiheisen, sillä ensin ajettaisiin mopoilla kilpaa liikenneasemalle, ja nopein luokka voittaisi. Joukkue on tunnetusti yhtä hyvä kuin sen heikoin lenkki, joten kun koko porukka olisi liukuovien sisäpuolella, olisi luokan suoritus hyväksytty. Tämä kannustaisi luovuuteen: kyllä mopon selkään enemmän kuin yksi oppilas mahtuu, ja maantien yli voi riskillä juosta. Ei omilla kylillä kukaan päälle aja.

Seuraavaksi luokan valitsemat edustajat vetelisivät kilpaa sauhuja. En vielä päättänyt, olisiko rasti nopeus-, kestävyys- vai taitolaji, mutta se on selvää, että Smoke Free Class -kilpailuun osallistuvat ryhmät saisivat lisäpisteitä rohkeudesta. Ja jos saisi puhallettua niin ison renkaan, että luokanvalvoja voisi sukeltaa sen läpi, ansaitsisi luokalle sata lisäpistettä. Sitten vain vielä hampurilaista pöytään ja kovin syömäri selville, voittajalle pirtelö kaupanpäälle ja rehtorin ojentama kunniakirja, niin alkaisi olla päivä kasassa.

Jotain tällaista nuorten ajatusmaailmaan sopivaa minä ajattelisin kouluelämään soveltaa. Kyllä siinä kohoaa henki ja haiseekin kaiken sauhuttelun jälkeen.



tiistai 18. syyskuuta 2012

Kirje itselleni

Sijaistin tässä taannoin yhden tunnin opoa, joten voin kehuskella osaavani senkin homman. Tunnin aihe liippasi ilahduttavan läheltä omaa alaani, sillä oppilaiden tuli kirjoittaa kirje itselleen kahden ja puolen vuoden päähän eli yhdeksännen luokan keväällä avattavaksi. Teinejä ohjeistettiin pohtimaan kirjeessä omia hyviä ja huonoja puolia, kertomaan harrastuksistaan ja kiinnostuksen kohteista sekä paljastamaan tämänhetkisen elämän tärkeitä asioita, ehkä salaisuuksia ja toiveitakin. Tunnin loputtua tuotokset teipattiin/niitattiin/hitsattiin kiinni ja annettiin opolle säilytettäväksi määräpäivään asti.

"Mikä riemu kirjeiden lukemisesta myöhemmin syntyykään", markkinoin asiaa luokan edessä hilluen ja käsillä innokkaasti vatkaten. "Apua, olinko seiskalla vielä noin lapsellinen? Eeeeiiiiii.... Miten ihmeessä tykkäsin muka Pertti-Johanneksesta, hei kamoon!? Lupasin saada kokeista hyviä numeroita ja olla ahkera, hei kamoon x miljoona!!! Vähän noobia." Oppilaat katselivat epäuskoisina toisiaan ja alkoivat hämmentyneinä hommiin. Heidän oponsa on ehkä hieman rauhallisempaa sorttia, täytyy myöntää, ja hyvä niin.

En voinut olla kynien tulta suihkiessa muistelematta sitä, kun kirjoitin itse yläasteella samantyyppisen kirjeen. Salaisuuksia minä tunnollisena oppilaana kirjoitin, ihastumisia, lupauksia ja kuvitelmia tulevista vuosista.

En saanut ponia, minusta ei tullut lääkäriä enkä muuttunut laihaksi.

Sain kirjeestä kuitenkin varmasti kympin, vaikkei ope sitä lukenutkaan. Vaikka mistäpä voin olla varma? Kyllä oppilaanohjaajien koulutuksessa saattaa ihan hyvin olla valinnainen kurssi, jonka aikana pienissä työpajoissa harjoitellaan höyryttämään kirjeet auki, irrottamaan teipit ja repimään sinetit rikki huomaamattomasti. Näkymättömän musteenkin saa silitysraudalla näkyviin, ja jos joku on laittanut hiuksen kirjeen väliin ja se tipahtaa, niin ei muuta kuin uusi tilalle, konstit ovat monet. Että kova on luottamus oppilailla, tietäisivätpä vain opettajista totuuden. Opolla on varmasti monta hauskaa hetkeä, kun hän lukee lapsosten paljastuksia itselle tai jälkikasvulle iltasaduksi ja pistää välillä suden mörinää väliin.

Ovela ja ajantasalla oleva oppilas olisikin kirjoittanut yllä olevien faktojen valossa tämänsuuntaisen kirjelmän:

Hei!

Olipa ihana opontunti tänään! Minä suorastaan rakastan opettajaamme, joka on mielettömän innostava ja ammattitaitoinen. Taidan ryhtyä isona oppilaanohjaajaksi, sillä hän on esikuvani.

Läksyjä teen säännöllisesti joka päivä heti koulun jälkeen, ja tärkeimmät asiat kertaan vielä ennen nukkumaanmenoa. Tykkään uusien asioiden oppimisesta aivan mahdottoman paljon, ja tiedonjanoni on ehtymätön. Olenkin pitänyt useasta opon tunnilla käsitellystä aiheesta kotona esitelmän, ja tulevilla sukujuhlilla kerron kaikille halukkaille pystyttämässäni kojussa yläkoulun ihanista opettajista. Myös äidinkielenopettajani on nimittäin aivan erityisen pätevä ja ihastuttava, kuin raikas tuulahdus tai auringonpaiste konsanaan. Melkein jo rallattelin tänäänkin hänet nähdessäni itse kehittelemääni kielioppilaulua!

Mutta eipä tässä muuta! Ei oppi ojaan kaada ja Carpe diem.

Terveisin
Minä itse

Ps. Teen iltaisin hyväntekeväisyyttä vanhustentalolla.

maanantai 17. syyskuuta 2012

Normiviikko

Hulluja on pidetty jännityksessä koko viikonloppu ja monta päivää. Tiedän, ettette ole voineet ajatella mitään muuta kuin sitä, mikä visailun väittämistä on tapahtunut oikeasti ja mikä ei. Olen pahoillani, että viivyttelemällä tietoisesti ratkaisun kanssa olen aiheuttanut elämäänne yhden trauman lisää. Pistäkää sinne jonon jatkoksi vain ja odottakaa, että voitte purkaa sen terapeutillenne laverilla maaten.

Tässä vastaukset, olkaa hyvä. Osa oli kyllä niin ulalla, ettei tosikaan, mutta löytyi sieltä muutama tähtivastauskin. Stipendi kuitenkin kaikille mahtavista perusteluista ja kymppi äidinkielestä! Olette ehdottomasti keskivertoa välkympiä.

1) Minulla oli järjetön vessahätä opekokouksessa. Ei noussut päähän.
- Totta. Meillä oli muutaman tunnin kokous alkuviikosta, ja sitä pohjusti pieni välipalakattaus pullakahveineen ja muine ylenpalttisine tarjoiluineen. (Kermakakkua, hillomunkkeja, kerrosvoileipiä.) Koska en tavallisesti juo juurikaan kahvia koulupäivän aikana, oli tällaisen poikkeustapauksen johdosta hyvin vaikea pidätellä tiedättekyllämitä. Vastaus ei ole hengitys, eikä se noussut siis päähän, vaan tuli lujaa ulos. Kevenin kokouksen jälkeen noin kaksi litraa.

2) Tulin tuntia aikaisemmin kouluun, että saan uunilohta.
- Totta. Uunilohi on ehdottomasti koulun parasta ruokaa. Sille eivät pärjää pyttipannut ja sipatit, vaikka kuinka lorottaisi ketsuppia päälle, enkä ikipäivinä ryntäisi niiden vuoksi aikaisemmin kouluun. Joku kateellinen siellä huuteli jotain työpäivieni pituudesta, ja kerron vastauksen: opettajat eivät tee mitään. He vain laittavat videot päälle, istuvat opettajienhuoneessa narisemassa, miten vaikeaa on ja miten kaikki oppilaat ovat hankalia ja lomat ovat liian lyhyet kun on niin paljon stressiä ja toista se oli ennen. Ellen olisi opettaja, ryhtyisin sellaiseksi. Varsinkin yläkouluun, jossa on rentoa ja uunilohta kerran kuudessa viikossa.

3) "Hyppää heti pois sieltä kaapin päältä!" huusin luokassa tiistaina klo 13.30.
- Totta, huusin. Käytin esimerkkiä kertoessani lapsille verbin imperatiivimuodosta, ja naureskelimme, miltä huuto kuulostaisi oven takana sattumoisin kävelevälle. Vaikka reksille. Siinä olisi lehtori Ässällä selittämistä, että ihan hyvin minulla luokassa sujuu, tilanne hallussa, on aina ollut.

4) Ehkä hukkasin takin ja löysin sen ruokalan naulakosta. En varmana ollut itse vienyt sitä sinne, joku oppilas oli ilmiselvästi varastanut.
- Totta tämäkin. Kotiin lähtiessäni ajattelin, että minulla ei takkia mukana ollutkaan, ja kotona ajattelin, että se jäi sitten ilmeisesti kuitenkin opettajienhuoneen naulakkoon. Löysin takin seuraavana päivänä ruokalan tiloista. Oho. Syytän sitä, jonka kanssa vaihdoin välituntivalvontavuoroa, sillä sellainen kyllä sekoittaa herkemmän pään ja mielen. Tai on se voinut oppilaskin olla. Löydän kyllä vielä syyllisen.

5) Virkavapaan anominen ja myöntäminen, koska olen maailmanmatkaaja eli kosmonautti. Aion matkustaa ulkomaille asti, repikää siitä ja olkaa avoimesti Ruotsin-laivalla kateellisia päivätansseissa. Minä menen lentokoneella, jossa on ilmainen ruoka- ja juomatarjoilu.
- Totta. Viikkoon mahtui myös anomus ja myönteinen päätös. Kaikki kunnon pikku kosmonautit matkaavat muutaman viikon kuluttua Euroopan ja Aasian rajalle aistimaan kansainvälistä tunnelmaa ja kenties vähän shoppailemaan kirkonmenojen jälkeen. Mikä parhainta, Turkish Airlines tarjoaa kaikille ilmaiset juomat ja sapuskat. En aio syödä mitään, enkä varsinkaan juoda.

Vaikka jätän oppilaat sijaisen huomaan, tulen tietenkin jakamaan matkan jälkeen viisautta erilaisesta kulttuurista. Saavat kirjoittaa siitä vaikka esseen tai pari, kun minä otan kaikkeni koulutyön hyväksi tehneenä pienet nokoset luokan perällä.

6) Perustin ryhmät nimeltä Melat ja Sauvat. Yksi Jorma ei ilmoittautunut kumpaankaan.
- Totta. Kyse on opettajien tyky-illasta, jolloin Mela-ryhmään kuuluvat soutavan kanootin kapean vesille ja Sauvat lähtevät sauvakävelykierrokselle koskimaisemiin. Eräs opettajistamme, olkoon nyt vaikka kuvitteellisesti Jorma, ei ollut raksittanut itseään kumpaankaan porukkaan. Se ei kuitenkaan haittaa mitään, sillä kyllä sellaisenkin ryhmän voi perustaa. Kuten huomaatte, huumorintaju saattaa välillä yläkoulun puolella taantua. Oppilaat melkein tippuvat tuolilta, jos käskee heidän panna vauhtia tehtävientekoon.

7) Opastin ystävällisesti, että homo ei ole adjektiivi, vaikka sen sata kertaa tehtäväpaperiin kuvailevien sanojen kohdalle laittaisi ja olisi tyytyväinen tuotokseensa.
- Totta. Kyseistä sanaa toki käytetään myös adjektiivin tavoin, mutta tehtäväkirjan esimerkkivirkkeisiin se ei sellaisena sopinut sitten ollenkaan. Oppilas kapinoi, mutta loin häneen röntgenkatseeni. Se meni oppilaan läpi takaseinään ja kimposi sieltä takaraivoon ja selkäytimeen loppuelämäksi.

8) Todistin, miten isäntä veti teinipoikaa polkupyörän perässä narussa, ja minä vain nauroin.
- Totta. Niin kuin joku tiesikin, kyseessä oli paikkakuntalaisen kirjailijan humoristinen novelli, jonka kuuntelimme äänikirjasta. Tarkastelussa olivat oman murrealueemme piirteet, ja kaikki nauroivat kiltisti joka kerta, kun minuakin nauratti. Hyvin koulutettuja nuoria! Olin toki tehnyt selväksi, että se, joka ei huumoria ymmärrä, saa jälki-istuntoa.

9) Työnsin oppilaat pimeään sokkeloon selviytymään pois aivan itse.
- Totta edelleen. Koulumme salissa oli tapahtuma, joka edellytti kunkin oppilaan tyrkkäämistä labyrinttiin. Siellä he suorittivat itsetutkiskelua ja todennäköisesti valaistuivat.

10) Kun volyymi luokassa yltyi eikä ottanut millään laantuakseen, menin hetkeksi istumaan opettajanpöytäni alle.
- Väärin. En ikinä menisi pöydän alle, sillä siinähän voivat vaikka likaantua housut tai oppilaat luulisivat, että ope on seonnut (lopullisesti). Minä vain luon paheksuvia katseita, sihisen välillä hampaiden välistä ja painan etälamaannuttimen nappia. Opettajienhuoneessa kuitenkin muistelimme omia kouluaikojamme ja kurinpitoa, ja kerroin, miten eräs opettajistani sai kerran porukan hyvin hiljaiseksi asettumalla kesken hirveän meluamisen pöytänsä alle. Kun hän oli aikansa siellä ääneti istuskellut, aloimme ihmettellä, kuiskutella ja hiljentyä pikku hiljaa asian ääreen aivan uudella tavalla. Opettaja tuli pois ja jatkoi tyynesti opetusta. Oi niitä aikoja.


Sellainen normiviikko. Toivottavasti kuluva on yhtä innostava!

torstai 13. syyskuuta 2012

Viikonloppuvisa

Opetin jossain vaiheessa uraani myös jonkin aikaa historiaa, sillä olen aika viisas ja minulla on jaettavaksi paitsi pätevyyttä myös naisen logiikkaa vähän alalle kuin alalle. Pidin tuolloin säännöllisin väliajoin visailua, jossa oppilaiden piti muistaa sekä opittuja asioita että yhteiskunnallisesti tärkeitä uutisaiheita. Se oli kivaa ja kasvattavaa, ainakin siinä mielessä, että piti itsekin heittää Seitsemän päivää -lehti sivuun ja avata esimerkiksi Ilta-Sanomien nettisivut. Vaikka ei silloin mitään nettiä ollut vielä keksittykään, kirjekyyhky se toi viestin maailmalta, jos löysi perille tai ei ollut tullut raukka ammutuksi.

Takavuosista inspiroituneena päätin julkaista teille oman viikonloppuvisan. Tehtävä on yksinkertainen: mikä näistä ei ole kuulunut arkeeni kuluneen viikon aikana?

1) Minulla oli järjetön vessahätä opekokouksessa. Ei noussut päähän.

2) Tulin tuntia aikaisemmin kouluun, että saan uunilohta.

3) "Hyppää heti pois sieltä kaapin päältä!" huusin luokassa tiistaina klo 13.30.

4) Ehkä hukkasin takin ja löysin sen ruokalan naulakosta. En varmana ollut itse vienyt sitä sinne, joku oppilas oli ilmiselvästi varastanut.

5) Virkavapaan anominen ja myöntäminen, koska olen maailmanmatkaaja eli kosmonautti. Aion matkustaa ulkomaille asti, repikää siitä ja olkaa avoimesti Ruotsin-laivalla kateellisia päivätansseissa. Minä menen lentokoneella, jossa on ilmainen ruoka- ja juomatarjoilu.

6) Perustin ryhmät nimeltä Melat ja Sauvat. Yksi Jorma ei ilmoittautunut kumpaankaan.

7) Opastin ystävällisesti, että homo ei ole adjektiivi, vaikka sen sata kertaa tehtäväpaperiin kuvailevien sanojen kohdalle laittaisi ja olisi tyytyväinen tuotokseensa.

8) Todistin, miten isäntä veti teinipoikaa polkupyörän perässä narussa, ja minä vain nauroin.

9) Työnsin oppilaat pimeään sokkeloon selviytymään pois aivan itse.

10) Kun volyymi luokassa yltyi eikä ottanut millään laantuakseen, menin hetkeksi istumaan opettajanpöytäni alle.


Olkaa hyvä ja menettäkää yöunenne tehtävää ratkoessanne!

tiistai 11. syyskuuta 2012

Madame Ässän syyshoroskooppi

Tämä on universaali syyshoroskooppi melkein kaikille. Säästösyistä käytössä ovat ranskalaiset viivat, ja horoskooppiin on yhdistetty sää, lottovoitto ja hyvällä säkällä jopa maailmanrauha. Ei tarvitse sitten heti viikon päästä uutta ennustaa.

- Tähtien, planeettojen ja ulkoavaruuden asento on erityisen suotuisa niille, jotka luonnostaan pitävät syksystä. (Ihmetyyppejä.) He sytyttelevät himona tuikkuja, lyhtyjä ja pöytäkynttilöitä Seitsemän veljeksen langasta tehdyt polviin asti ulottuvat raitavillasukat jalassa, huokailevat kilpaa putoilevien ruskalehtien tahtiin ja juovat teetä pitämällä mukista romanttisesti kaksin käsin kiinni. Varpaat neulovat samalla uusia säärystimiä, villatakkeja ja virkeitä tupsupipoja, ja onnelliset aviopuolisot pyöräyttävät mainoskatkon aikana makoisat omenahillot tulille. Kellari on jo melkein täynnä luonnon omia herkkuja, mutta ajatus koko perheen ihanasta metsäretkestä kaatuneine puolukkasankoineen kutkuttaa jälleen mieltä! Syksyinen viima on raikas tuulahdus, ja vesisade puhdistaa mielen paremmin kuin jooga, vaikka sekin on syysmyrskyssä luomutilan pellonreunalla sielunkumppaneiden kanssa tajuntaa laajentava kokemus.

Tällaisten tähtien alla syntyneet voittavat syyskuussa lotossa huomattavan summan rahaa, jäävät pois töistä ja nauttivat elämästä: nyt on varaa ostaa jopa Maria Drockilan tai PartyLiten kynttilöitä!

- Vetäytyvien vuorovetten aikaan syntyneitä ottaa suuresti päähän, että aamuisin on jo aivan liian kylmä ollakseen alkusyksy - vastahan kesän vesisateet väistyivät. Mieltä sapettaa, että yöpakkaset jäädyttävät maan ja halla vie sadon, jota ei tosin jaksanut kyseinen fakta mielessä parvekkeelle edes kylvää. Puolukat ovat sitä paitsi pahoja, ja omenat tippuvat puusta päähän. Ajatus kalsarikerroksen lisäämisestä tiukkojen farkkujen alle oksettaa, vesisade yksinkertaisesti vituttaa ja lehtien haravoinnissa pääsee useamman rakon jälkeen tiukka perkeles. Jokunen yrittää virittäytyä ärsyttävän työkaverin vinkistä väkisin tunnelmaan sytyttämällä kaapista viimejouluisen tuikkupussin jämät, mutta ne käryyttävät vain mustan jäljen kattoon ja valuttavat talit uudelle matolle. Tee on kitkerää ilman hunajaa, jota ei tietenkään ole kaapissa, eikä parin hampaat irvessä kiskotun ja terveysvaikutteisen mukillisen jälkeen saa edes nukuttua. Sitten on taas aamu ja vettä sataa laakana kaula-aukosta napakoruun asti, joka hinkkaa ruskovillaisen aluspaidan alla ihoa. Lotossakin on viikko toisensa perään korkeintaan yksi oikein, ja karkaaminen ulkomaiden aurinkoon on haave vain. Kohti joulustressiä on kuitenkin mentävä ja talven ennätyshankia.

Madame Ässän kristallipallo sumenee tältä päivältä. Värikästä tai paskaa syksyä, ihan kummin vaan!

lauantai 8. syyskuuta 2012

Ette pane

Aina ei voi onnistua, huipputyyppikään. Tässäpä teille paljastus ja ihan oikea ote perjantain opetuskeskustelusta, jonka aiheena oli päihdekasvatus. Emme normaalisti pidä tuota äidinkielessä välttämättä ihan tärkeimpänä osa-alueena, mutta pohjustinpa minäkin omalta osaltani seuraavan viikon koko koulua koskettavaa tapahtumaa.

Pikkuraggareiden oli mietittävä erilaisten tapausten kohdalla, miten he itse toimisivat tai miten homma tosielämässä kenties oli tapahtunut. Eräs esimerkkitilanteista oli sellainen, että tuttu yläkouluikäinen oli sammunut 28 asteen pakkasella hankeen, ja he osuivat paikalle. Vaihtoehdot reagointeihin kuuluivat jokseenkin näin:

A) Kuljet ohi.
B) Menet, käännät toverin kylkiasentoon ja soitat ambulanssin.
C) Soitat poliisille.
D) Viet toverin terveyskeskukseen.

Kun kertasin vaihtoehtoja ja joku hirnui räkä poskella panevansa A:n, pääsi suustani nopeasti -  salamoiden sukua kun olen:

- No joo, kaveri makaa pakkasessa sammuneena, niin sitä ette sitten varmana pane.

Riemupa repesi siitä ja ilo ylimmilleen. On ihanaa vaikuttaa niin monen elämään positiivisesti.

torstai 6. syyskuuta 2012

Ei enään broiskua klo 12 reikäleipä

Maailma on täynnä ärsyttäviä asioita, kuten kuukautisia, rikkaruohoja, jäännösveroja ja pusikossa ylinopeutta kyttääviä poliiseja. Maailma on myös täynnä puistattavia sanoja tai sanontoja, joiden käyttäjän haluaisi kuristaa tai jota kohden haluaisi luoda vähintään kuolaa valuvan ja halveksivan katseen. Kyllä mulkaisu voi olla kuolainen, ainakin jos sattuu juuri seisomaan päällään.

Tässä minun listani, joka on yksinkertaisesti siinä järjestyksessä, kun sanoja mieleen tulvahti. Kokoelmaa kirjoittaessa meinasi päästä oksennus, ks. kohta 11.

1. Enään. Vetäkää nyt jo se ylimääräinen n päähänne!

2. Makrulooda. Voi että, kun äiti on trendikäs ja juttelee teineille heidän kielellään.

3. Hiilari. Mä en saa syödä perunaa enkä pastaa enkä leipää, kun niissä on niin järkyttävästi hiilareita ja ne tappavat ja turvottavat, jos erehdyn menemään niiden kanssa samaan huoneeseen.

4. Metukka. Se on metvursti. Hätätapauksessa menee myös meetvursti, vaikka kiristelenkin aina hampaitani, kun mies sanoo niin.

5. Täyskäri. Se on täytekakku.

6. Broisku. Se on broileri.

7. Protsku/prode. Mä oon siis niin ammattilainen ja käyn salilla sata kertaa minuutissa ja otan itsestäni peilin edessä habakuvia hihaton paita päällä varmasti unissanikin, ellen ole myös silloin karannut puntille.

8. Edukas. Oli ihan pakko ostaa tää ihana laukku, kun se oli niin edukas. Edullinen!!!

9. Kustantaa. Ai mitäkö se kustansi? No vittu kirjan!

10. Jorma ja vaimonsa. Jorma ja hänen vaimonsa, eikö se nyt mene sinne kaaliin/kupoliin/nuppiin?

11. Oksupoksu. Tuli jo.

12. Toimii kuin junan vessa. No miten se oikein toimii? Vetää paskat suoraan raiteille?

13. Matsku. Siis mitä matskuu tää on? Vuorivillaa.

14. Tehosteväri. Tehosteseinä. AAAARGH!

15. Vesiaihe.  Pakko pistää takapihalle koristesammakon viereen jokin kiva pikku vesiaihe. Miten olisi puro tai suihkulähde, mitä? Eikö kelpaa? 

16. Täysimetyksellä mennään. No minneköhän olet tisseinesi ryntäämässä?

17. Allekirjoittanut. Kun allekirjoittanut on jotain mieltä, se tarkoittaa, että minä olen jotain mieltä. Minä itse henkilökohtaisesti allekirjoittaneena olen sitä mieltä.

18. Naamakirja, lärvikirja, tykkääjä ja likettää. Ja siellä minäkin olen, laumasielu, peukalo ojossa.

19. Klo 12 reikäleipä. Revin jo hiuksiani. 

20. Sidukka. Samalla sitten tasapuolisesti olukka ja koskenkorvakka. 

21. Moonikset, mensut. Kamoon!

22.  Thaimaaseen. Mene ihan vapaasti, heippa.

23. Kuullostaa. Kuullostele sinne Thaimaaseen mennessäsi vaikka sipulia. Ei kun kuullota. Ei kun kulota. Ei, se oli ihan eri juttu. 

24. Sportata. En varmasti lähde kenenkään kanssa sportaamaan. En tosin urheilemaankaan, saati lenkille, mutta erityisesti vastustan sportaamista ja hikipantoja. Varsinkin pitkässä juoksussa.


Jotenkin minusta tuntuu, että tässä eivät ole vielä kaikki.
 

maanantai 3. syyskuuta 2012

Meikitön päivä my face

No niin. Kampanjaa on taas ilmassa kaikenlaista ja torstaina 6.9. ollaan sitten kuulemma luonnonkauniita kaikki. Sieltä se pursuaa kuulkaa syvältä sisimmästä ihmisen hehku ja kauneus, ja nainen on kauneimmillaan, kun hyppelehtii raikkaana saunan jälkeen vaahtopallo Linna-sampoota korvanjuuressaan.

Hevonkukkua, sanon minä. Kyllä se on kuulkaa niin, että syvältä pursuaa vain tali finnistä peiliin.

Muistan joitakin satoja vuosia sitten missikisat, joista nousi suuri ja eittämättä tärkeä keskustelu. Ehdokkaita oli päätetty kuvata suihkupuhtaina kylpylässä, ja vaaleat missit nousivat kuvat nähtyään kapinaan. Siellä olisin minäkin ollut eturintamassa itseäni puuhun tai vesiliukumäen kiinnityskouruun köyttämässä, jos olisivat hoksanneet minua kisoihin osallistumaan pyytää. Minulla on iso nenä, tiedän, mutta se on vain ominaisuus, eikä millään tavalla häpeäksi. Kulmakarvoja tai ripsiä minulla tai muilla kauniilla blondeilla ei sitten ilman värittämistä olekaan, joten jos luonnostaan tumma ja vaalea missi pannaan ilman meikkiä altaan reunalle keikistelemään, niin ei ole reilu peli ollenkaan. Siihen maailman aikaan kestovärjäykset ja pigmentoinnit olivat vasta pilkkeitä kosmetologien silmäkulmassa.

Kaikkien vaaleiden naisten puolesta minä sanon meikittömälle päivälle jyrkästi ei. Jotain rajaa, edes silmiin. Minun torstainen kauneuteni tuleekin runsaasta määrästä kajalia, valokynää, meikkivoidetta ja aurinkopuuteria ja jos kapinoin, pistän vielä poskipunaakin oikein reilulla siveltimellä ja turkoosia luomiväriä. Meikistä on kauneus tehty.

No, kampanja on paitsi leikkimielinen, myös jossain määrin totinen: kampanjointi tapahtuu ympäristöystävällisen kosmetiikan puolesta (lähde). Siis kampanjoidaan meikkaamista sillä, että ei meikata. Loogista.

lauantai 1. syyskuuta 2012

Pakki päälle ja kreppiä hiuksiin

Olen tässä täyttänyt vuosia ja juhlinut luonnollisesti vuorokaudet sekä ympäri että läpeensä, tanssinut, laulanut ja juonut limsaa. Lahjapakettien avaamisessa on vierähtänyt aikaa tuntitolkulla ja vuosirenkaiden laskemisessa toinen mokoma. Ikinuori silti olen ja hentoinen kuin tuulessa taipuva pajunvitsa. Odotan, että elämänkokemus karttuu ja minulle määrätään haukannäöstäni huolimatta silmälasit. Olen tosin varma, että voileipä putoaa hillopuoli alaspäin ja pakkomielteeni silmälaseista palkitaan loppuelämän harmaakaihilla tai kertalaakista umpisokeudella. Lasi on puoliksi jne.

Ajankulu on tunnetusti näin elämän ehtoopuolelle kallistuttaessa huimaavaa. Jonnekin katoaa hetkessä vuosi, kaksi, viisi ja jopa kymmenen. Aina sitä odottaa perjantaita ja ahdistuu jo etukäteen sunnuntaista, jonka jälkeen alkaa arki. Kellot raksuttavat pelottavan nopeasti, biologiset ja digitaaliset, ranteessa ja kaapissa. Muistan vuosia sitten näkemäni piirretyn lastensadun, jossa poika sai maagisesti hypättyä aina siihen hetkeen, jonka toivoi seuraavaksi tulevan: siinä sitä mentiin pikakelauksella syntymäpäivistä jouluihin, lomiin ja karnevaalista toiseen. Eipä aikaakaan, kun pojasta oli tullut vanhus, jonka elämä oli hurahtanut ohi ja josta oli jäänyt suurin osa elämättä. Ohjelma oli aivan kauhea ja pelottelun huippu ja pitäisi lailla kieltää. Ymmärrän tietenkin tarinan opetuksen, mutta pitääkö sitä nyt tuolla tavalla järkyttää herkkää mieltä?

Myös tämä ajatus pistää lähinnä oksentamaan pöydälle:
This is your life, and it's ending one minute at a time. (Tyler Durden) 

Niinpä niin. Taas meni yksi, jota ei ikinä saa takaisin. Kohti hautaa tässä kuljetaan, reippain mielin rekkain alle, vettä sataa taas ja illalla menen syntymäpäiväjuhliin. Miltä sitä tuntuisi itse täyttää jo 60 vuotta ja asettaa loput minuutit janalle? Ei muuta kuin pakki päälle ja kohti villiä nuoruutta. Ymmärrän hyvin niitä vanhempia rouvia, jotka kulkevat Fiorellan lumipestyissä farkuissa ja kreppaavat hiuksensa. Minusta tulee sellainen.