keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Parasta pukinkonttiin, vol. 2012

Nyt, kun postilaatikkoon kopsuu lasten lelukuvastoja ja puhe on ollut myös timanteista, on tarpeen antaa jouluvalmisteluohjeet myös miehille. Jos emäntä survoo pian hikipäissään lanttulootaa foliovuokaan, huolehtii siivot, paikkakortit ja kuusenalusmatot, hän todellakin ansaitsee kunnon joululahjan. Maailmanrauha ja hyvä tahtokin toteutuvat paljon paremmin uusi, säihkyvä timantti kaulassa tai korvanlehdessä.

Nämä alla olevat vinkit kannattaa jättää miesten näkyville myös tänä vuonna. Etenkin, jos ne eivät vielä edelliskerralla menneet perille.

"Tässä hieman glögiä nautiskellessani (kyllä, on melkein joulu jo) haluan kertoa teille kaikille ja erityisesti miehille, miten upeita timantit ovat. Lahjat eivät joulunpukin konttiin aivan itsestään kulkeudu, joten nyt korvat hörölle: ne pitää hakea vaimolle/tyttöystävälle/kumppanille kultasepänliikkeestä. Unohtakaa cd-levyt, kirjat ja tukisukkahousut, menkää korukauppaan. Ei yhtään haittaa, vaikka olisitte olleet edistyksellisiä tai hyvin koulutettuja ja käyneet siellä viime vuonnakin tai juuri syntymäpäiviä ennen. Kuulitteko, EI HAITTAA YHTÄÄN! Ja jos retkestä on kulunut enemmän kuin viisi vuotta, hävetkää silmät päästänne ja lähtekää matkaan nyt heti. Mitä kivikkoisempi tie, sen parempi. Olette sen ansainneet.

Lahjan ostaminen naiselle on äärettömän yksinkertaista ja helppoa, sillä koru käy lahjaksi aina. Miehen tulee kuitenkin valita koru itse, sillä lahjakortti ei ole osoitus muuta kuin epävarmuudesta, eikä nainen arvosta epävarmaa miestä. Mikä se sellainen laumanjohtaja on? Nainen tahtoo, että mies miettii, millainen koru naisen tyyliin sopisi. Oi sitä hellyyden määrää, jonka nainen kokee ajatellessaan miestään kaulakorutiskillä miettimässä, olisiko yksi, kaksi vai kolme timanttia sopiva määrä kimallusta. (Yksi iso, kiitos.) Jos nainen saa lahjakortin, hän toki ilahtuu, mutta on salaa hieman pettynyt siitä, ettei mies hoitanut yllätystä itse loppuun asti. Jos miehen valitsema koru on naisen mielestä ruma tai aivan vääränlainen, voi sen toki käydä kuittia vastaan vaihtamassa. Varmista tämä asia etukäteen.

Miehet ajattelevat jostain syystä usein siten, että nainen muka pärjää yhdellä sormuksella tai kaulakorulla. Voi hyvää päivää. Kun mies kerää LP-levyjä, ruuvimeisseleitä, oksasahoja, naisia, autoja tai ihan mitä vain, niin kai sitä nyt naisillakin pitää omat heikkoutensa olla. Ei sitä pitäisi olla vaikea tajuta. Luoja ei ole tarkoittanut, että naisen tulee samoja korvakoruja korvissaan viisi vuotta pitämän. Johan siinä tulee, no, öh, bakteeritulehduksiakin varmaan ja kaikenlaista vakavaa. Kuka haluaisi rakkaimmalleen tapahtuvan mitään pahaa? Kannattaa huolehtia myös naisen mielenterveydestä, joka voi paljon paremmin, kun ympärillä säihkyy.

Ennen kauppaan lähtöä suosittelen miehille vielä seuraavan viiden vinkin opiskelemista. Ohjeita noudattaessanne olette rakastettuja lopun elämäänne. (Niskahieronta silloin tällöin ja silittely ohi mennen parantaa asioita vieläkin enemmän.)

1) Ellet tiedä, pitääkö vaimo tai tyttöystävä enemmän valko- vai keltakullasta, tee hienovaraista kyselytutkimusta tai retki korurasialle. Ellei tyttöystävällä ole korurasiaa, hommaa sellainenkin ja muista täyttää sitä säännöllisin väliajoin. Muista, että koru käy lahjaksi ihan aina.

2) Hommaa keittiön pöydälle korukaupasta esitteitä. Nainen pitää kyllä varmasti huolen siitä, että joidenkin tuotteiden kohdalla on raksi tai että hän huokailee merkitsevästi tiettyjen sormusten kohdalla. Sen jälkeen eteneminen on helppoa.

3) Yksi pieni ja puhdas timantti on parempi kuin monta mitälietä, joissa on silmin havaittavia sulkeumia. Jos et ymmärrä kaupassa timanttien luokituksista mitään, epäile halpaa hintaa ja kysy tarkempia tietoja myyjältä. Jos timantissa näkyy paljain silmin mustaa, älä missään nimessä osta sellaista. Se on kuin valmiiksi naarmuuntunut auto tai vinoon poraava akkuporakone.

4) Koruja voi hankkia joskus muulloinkin kuin juhlapäivinä. Se on todellista yllättämistä ja rakkauden osoittamista. Ette uskokaan, monelleko ihmiselle nainen sinua sen jälkeen kehuu ja ylistää.

5) Luota korusarjoihin. Jos naisesi pitää jostain korusta paljon, tarkista, onko siihen saatavilla muita osia. Ekstrapisteet ja taivaspaikan mies saa siitä, että suunnittelee sarjan kultasepän kanssa itse. (Huom! Teetetty koru on usein edullisempi kuin massatuotantokoru - ja ilmentää rakkauttasi miljoonasti enemmän.)

Ei muuta kuin innokkaasti pukinkonttia täyttämään! Pian on sitten piparia ja torttuakin tarjolla!"

tiistai 30. lokakuuta 2012

Ankkavaalit


Iltapäivälehdet uutisoivat jälleen kilvan, miten hassuja ja näppäriä hylättyihin äänestyslipukkeisiin johtaneita piirroksia tai muita merkintöjä näissä kunnallisvaaleissa nähtiin. Oli kekseliäästi jälleen etenkin perinteistä ystäväämme Aku Ankkaa, ja sille tasolle se älykkyys sitten monella oli jäänytkin.

Ketä naurattaa, käsi pystyyn.

Minun mielestäni on turha sanoa, että protesti se on pienikin protesti ja parempi kirkkoveneen kuva kuin kotiin jääminen. Olen sen verran vakavahenkinen, että en kyllä yhtään jaksa tuollaisia naurettavia pelleilyjä, joita voisi odottaa alakoulu- tai yläkouluikäisiltä lapsilta. Eivät kaikki asiat ole ihan samoja, eikä kaikkia asioita tarvitse lyödä läskiksi. Jos on niin helvetin ahkera, että harjoittelee piirtämään Ankkalinna-naamoja päivät pitkät, niin merkkaisi sitten samalla allekirjoituksensa siihen alle, kun on niin kova tyyppi. Missä se kovuus näkyy, kun aikuisina ihmisinä nauraa kiherretään äänestyskopissa ja liimataan salaa jotain foliopaperista askarreltua kannanottoa teipillä äänestyslipukkeeseen kiinni? Jos tietäisin aikuisen sukulaiseni tekevän niin, häpeäisin silmät päästäni. Kuvitelkaapa vain vaikkapa isänne piirtelemään tai kirjoittelemaan hävyttömyyksiä sermin takana piilossa. Vaikka jos samasta omenapuusta on syöty, niin ehkä sitä on pidetty kuvaamataitokerhoa koko suvun voimin, kuka tietää.

Ärsyttää myös se, miksi tällaisista pelleilykupongeista tehdään uutisia ja otetaan lähikuvia. Kuinka sankariksi sitä höpönassuäänestäjä itsensä tunteekaan, kun kävelee äänestyspaikalta pois töherryksen tai kannanoton raapustettuaan. Oikein yläläpyt varmaan itselleen antaa ja itsetuntonsa voimissa hykertelee, miten on taas maailmalle näytetty ja demokratialle! Virne se vain syvenee, kun oma lippunen pääsee lehteen, sillä sitten sitä on ihan julkkis ja muuta tavoitettahan elämällä enää harvoin onkaan. Nykypäivän roskajournalismi saisi katsoa itseään peilistä ja hävetä, vaikka luulenpa vain, että se olisi minunkin vauhkoontumisestani vain tyytyväinen. Saimme aikaan reaktion, se myhäilisi.

Kaikenlaisia vitsiniekkoja ja älykääpiöitä sitä tähän maailmaan mahtuukin. Jos olet sellainen, nouskoon kasvoillesi häpeän puna, senkin keskenkasvuinen ipana. Haluaisin antaa sinulle miljoona tuntia jälki-istuntoa ja kasvatuskeskustelua, pistää nurkkaan ja joku vanhan kansan kansakoulun opettaja saisi antaa karttakepillä sormille. Siinä olisi vähän perinnettä Ankkalinnan ystävälle, kun suusta pääsisi kääk.


Näin sitä vaikutetaan. 

maanantai 29. lokakuuta 2012

Vielä on villihevosia

Viime perjantaina tuli todistettua, että vielä on villihevosia ja kaiken lisäksi niitä poukkoilee pitkin suojateitä kohtuuvireän pikkukaupungin aamusykkeessä.

Lähdin töihin aamulla noin kymmentä vaille kahdeksan. Kiihdytin maltillisesti lyhyen pätkän ylämäkeä, jonka jälkeen virittelin jo vilkkua oikealle. Vaarallisen risteysnäkymää peittävän pensasaidan takaa lähestyi kaksi pientä pyöräilijää, joista toinen vilkaisi taakseen, veti nopeasta liikkeestä johtuen samantien liukkaalla ensilumella kumoon ja liukui hetken matkaa kohti suojatietä - jota lähestyin siis minä, kuskien kuningatar. Sain aikoinaan ajokortin toisella yrityskerralla, mutta se oli kyllä aivan selkeästi inssimiehen vika. (Nimim. Vaikka suonsilmästä peruutan.) Kun tarkkailin, pääseekö pyörällä kaatunut nuorimies omin avuin takaisin pystyyn, rekisteröivät silmäni pensasaidan takaa liikettä. En kuitenkaan osannut valmistautua siihen, mitä pian näkisin: kaikenlaista hiipparia sitä näilläkin kulmilla pyörii, mutta hirveän usein ei työmatkalla jää tuijottamaan puskan takaa kirmaavaa viiden hevosen villihevoslaumaa.

Siinä minä olin. Siinä minä todellakin olin, hieroin silmiäni ja odotin suojatien edessä, että viisi reippaalla aamulenkillä laukkaavaa hevosta pääsee ylittämään tien. Yhden pysähtyneen hetken tuijotin epäuskoisena tummien eläinten joukkoa, joita johtajahevonen vei yllättävän siistissä jonossa pyörätietä eteenpäin, ja sitten ne olivatkin jo melkein kollegani etuovella.

Epäilemättä viiden kilometrin päässä olevalla niityllä oli käyty jonkinlainen tiukka aamukeskustelu:

- Nyt jumalauta karataan täältä!
- Älä nyt hullu viitsi. Minen ainakaan lähde.
- Sinä oletkin aina ollut tuollainen arkajalka. No, Polle? Mitäs sanot?
- On nyt tässä kaikenlaista hommaa, ei taida ehtiä. Yritän edetä kaviourallani.
- Humma ja Hepo, nyt lähdetään poijat kylille! Vähän seikkailumieltä!
- Jaa-a. Eipä siellä kyllä tule joka päivä ravattua. Totta vieköön, minä olen mukana! Eiköhän lähdetä, konit, kaikki vaan! Nyt tai ei koskaan.
- Siinähän menette. Turvallista matkaa vaan teille.
. . .
- Ei, odottakaa! Minä tulen myös. Tarvitsette lisää hevosvoimia!

Niin siinä sitten mentiin pian, kaikenlaiset hevosvoimat, rinta rinnan: minä tietä pitkin, hevoset vieressä pyörätietä. Mietin, pitäisinkö töissä turpani kiinni koko asiasta, etteivät pitäisi minua lopunkin pimahtaneena. En kuitenkaan pystynyt, vaan hirnuin huvittavaa asiaa isoon ääneen heti opettajainhuoneen ovella ja eläydyin kunnon varsahypyin hevosten tienylitykseen. Näyttävät sisääntulot ennen kaikkea. Onneksi sain uskomattomalle koulumatkalleni pian todistajan, joka oli nähnyt, että ainakin kolmen hevosen kaulassa oli roikkunut ihmisiä päiväkodin pihassa ja että yksi hevosista oli yrittänyt karata viereisen päiväkodin puolelle. Lapset olivat luonnollisesti olleet riemuissaan siitä, että heille oli järjestetty talutusratsastusta ja odottaneet oven takana jonossa vuoroaan. Lähde siitä nyt rakentamaan rauhallista isovanhempien vierailupäivää, kun henkilökunta ohjaa huitoen liikennettä ja niputtaa hevosia hyppynarulla yhteen.

Hummani hei ja huputiti. Kaikenlaista.







sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Toilettipaperia tuunaamassa

Pieni viikonloppuaskartelu silloin tällöin vapauttaa. Kiitos kaikille vessapaperihaasteeseen osallistujille! Koska olin mökillä ja askarteluvälineet jäivät tietenkin kotiin, en päässyt ihan niin kimalleliimaisiin ja upeisiin versioihin kuin olin mielessäni ajatellut. Luonnosteluasteella oli jo kaikenlaista kolmiulotteista vessapaperitornia ja viistomonumenttia, mutta ajattelin sitten kuitenkin pitäytyä ihan perinteisessä ja yksinkertaisessa askartelussa. Ettei tule teille alemmuuskompleksia, taas. Ette kuitenkaan ole ehtineet kertoa terapeutillenne vielä niitä kaikkia entisiäkään.

Olisin askarrellut näitä enemmänkin, ellei mies olisi tullut häiritsemään. Piilotin vessapaperinpalat nopeasti kirjan väliin, sillä ymmärrän, että touhu saattaa näyttää hieman hullulta, ellei ymmärrä luomisen päälle. Harmitti, että kaikki tyhjät rullat menivät takkaan polttopuiksi, sillä niillä työhön olisi saanut aivan uuden ulottuvuuden, Herra Lambi olisi pyörtynyt kateudesta ja palkannut minut sitten nopeasti ylipäälliköksi luovalle osastolleen. 

Olen käyttänyt toteutuksissani taiteilijan vapauksia, joista on turha tulla näppäränä huomauttelemaan. Tiedän kyllä, olen älykäs ja hirvittävän mukava. Vähän pyöreä, mutta hirvittävän mukava.

Tässä aikaansaannokseni, kehukaa vapaasti heti, kun itkultanne ehditte.

Tartu paskaan. Sillä siitä pääsee.

Mixikö Ässä? No six.

torstai 25. lokakuuta 2012

Rakkauden hinta

Prinsessa Madeleine on mennyt kihloihin ja avioituu ensi kesänä. Rakkaus se on hienoa ja juhlahumu etenkin, ja må hon leva och grattis på den där saken! Jag tycker om svenska och prinsesstorta. Tykkään monesta muustakin asiasta, kuten sohvatyynyistä, suklaasta, lautasliinoista ja timanteista. Sohvatyynyistä kauneimmat ovat silkkisiä, suklaasta parasta vaalea, lautasliinakokoelman tulee olla kattava ja timanttien suuria. Jos jalokivi on pieni, niin sanokaapa vain, mitä hyötyä siitä on noin niin kuin elämän kannalta? Kun nainen sanoo, että pikkutimantti on sievä ja se sopii omaan luonteeseen ja ettei oikeastaan pohjimmiltaan pidäkään timanteista, niin uskokaa minua, miehet: hän valehtelee. Olen kuullut monesta ilmeisen luotettavasta lähteestä, miten on rouvia alkanut harmittaa vihkisormuksen yksi minitimantti piilossa jossain sormen reunustalla. Siellä se surullisena viestii alemmuuskompleksia ja yksinäisyyttä, rakkauden olematonta liekkiä. Avioitumissuunnitelmien kiihkossa sitoutua olisi voitu vaikka Kinder-munan kivellä, mutta kyllä kymmenen vuoden jälkeen pitää jo ottaa indeksikorotus huomioon.

Kerran lapseni katseli kaulakoruani ja ihmetteli, miksi sen timantti on niin pieni, ettei sitä edes näy. Ohjeistin pojan välittömästi tiedustelemaan asiaa isältään.

Kyllä on sillä lailla, että miehen tehtävä on näyttää reviirinsä ja merkitä naisensa suurin elkein. Kohottaa kummasti naisen itsetuntoa, kun sormessa on sen kokoinen järkäle, että käsi laahaa maata ja timantti raapii parkettia. Ne ne ovat oikeita elämän jälkiä. On sitä paitsi tosi kiva nähdä, mitä liinallaan siivouspäivänä kiillottaa, sillä harva sitä nauttii pikkukiven puhdistamisesta hammastikulla mikroskoopin alla. Naisen yksinkertaisesti täytyy saada (mahdollisimman iso) kiiltävä kivi aina silloin tällöin, ja se kasvattaa myös intoa hoitaa kotia.

Nyrkkisääntönä voisi, miehet, pitää sitä, että koruja pitää ehdottomasti vaihtaa uusiin useammin kuin puhelimia. Olisiko siinä tarpeeksi tekninen esimerkki?

Näin paljon prinsessa Madeleinen kihlannut Chris O'Neill tulevaa vaimoaan rakastaa:




tiistai 23. lokakuuta 2012

Perseestä


Törmäsin tuossa pyllyasioihin, eikä ollut ensimmäinen kerta. Nettiartikkeli Peppu pyöreäksi - opas täydelliseen takamukseen kertoo meille kaikille, miten ihannetilaan pääsee. Ihanne on siis tietynlainen takapuoli: ei littana, ei roikkuva, ei tavallinen, vaan hyppyri, josta jopa Matti Nykänen ja Jens Weissflog voisivat vielä liidellä parisataa metriä silmät sidottuina ja sukset ristissä, ehkä jopa takaperin. Kyllä se vähän niin on, että jos persaus ei ole pyöreä ja terhakas, elämässä on kaikenlaista vialla ja joku voi luoda vaikka ihan säälivän katseen. Sitä paitsi tiedoksenne, että palloperse on seksikäs, ja seksi on asia, jota ilman tämä maapallo ei pärjää hetkeäkään.

Olet sitä, miltä takapuolesi näyttää.

Lihastohtorin artikkelista huokuu ammattitaito ja asiat on esitetty vakuuttavasti - ja mikä parasta, se on kirjoitettu pieni pilke silmäkulmassa. Kuitenkin lähtökohta, että täydellisen perseen pitäisi olla pyöreä, pistää tällaisen maallikon ärsyyntymään. Eikö ole jonkin sortin pakkomielle, että elämä pyörii takapuolen ympärillä: tulevat niskatkin kipeäksi siitä ympäri hyörimisestä ja menee kauheasti rahaa hierojalle. Lihastohtori lähestyy toki asiaa terveellisesti saliharjoittelun kautta ja neuvoo, "miten kehittää näyttävä hyppyrimäkiprofiilin sisältävä lihaksikas takamus oikeanlaisella harjoittelulla ilman plastiikkakirurgiahömpötyksiä". Niin. Kaiken lähtökohtahan on se, että ihmisellä kuuluu olla hyppyrimäen näköinen perse. Tahtoisin kyllä hieman erittelyä siitä, puhutaanko K90-mäestä vai kenties liitomäestä. Olisi kauheaa, jos pönkisi painoja reisi piukeana ja saisikin vääränmallisen mäen, vaikka jonkin Lahden hyppyrimäen, kun tähtäisi Bischofshofenin Paul-Ausserleitner-Schanze-mäkeen. Vaikka pahintahan on, ellei treenaa takapuoltaan ollenkaan: ahterisi kertoo elämästäsi totuuden. Ei niillä muilla arvoilla niin väliä olekaan. Sitä paitsi jos sattuu tykkäämään lenkkeilystä (sellaisiakin ihmisiä kuulemani mukaan on), se pilaa perseen ja sitä myötä elämän.

Voi perse. Perse, perse, perse.

Koska asia on vakava ja painaa varmasti meidän kaikkien selkäperseisten ja alemmuuskompleksisten mieltä kovasti, haluan muistaa kaikkia iloisella ja takapuolihenkisellä rallilla. Mietitään nyt tänään oikein kovasti hanureitamme, jotka epäilemättä ovat vääränlaisia.


perjantai 19. lokakuuta 2012

Diplomiaskartelijan vessapaperihaaste

Voitin keväällä tai joskus, en enää muista, Lambin tuotepaketin. Niin tuli postissa nenäliinaa ja lautasliinaa, pari rullaa vessapaperia ja ihminen onnelliseksi! (Lahjoitin tosin rumat lautasliinat äidilleni - joka toi ne vähän aikaa sitten mökkituliaisiksi takaisin.) Syy voittoon oli varmasti lohdutus: osallistuin netissä kilpailuun, jossa piti keksiä kyseisen vessapaperivalmistajan tuotteeseen mietelauseita. Hienon keksinkin, suorastaan nerokkaan, mutta ei onnistanut.

Hanki hyvää luettavaa, julisti Lambi. Ja pyyhi sillä sitten persauksesi, sanon minä. Äidinkielenopettajana olen toki ilahtunut siitä, että kansalaisia kannustetaaan jalon harrastuksen tiellä, mutta rullaan olisi voinut samantien painaa jotain yleissivistävää. Lähinnä tuli mieleen pätkiä vaikkapa kirjallisuusklassikoistamme, joita teistäkään kukaan ei tietenkään ole lukenut - paitsi että unohdin nyt hetken teidän olevan keskimääräistä huomattavasti älykkäämpää porukkaa, anteeksi kovasti. Totta kai Kivet ja Koskenniemet on kahlattu monta kertaa läpi. Minäkin kahlaan, joka ilta. Voi toki olla, etteivät kuolleet legendat olisi kovinkaan iloisia siitä, että heidän elämäntyöllään tai sitaateillaan pyyhittäisiin pyllyä. Mutta mitäs ovat kuolleet. Eivät pääse enää huutelemaan vastalauseita.

Koska olen diplomiaskartelija ja muutenkin lahjakas, julistan täten oman henkilökohtaisen vessapaperikilpailuni. Paras tätä blogia koskeva tai muuten vain yliveto lausahdus, miete, riimi, totuus tai no, mikä tahansa neronleimaus palkitaan siten, että lupaan omin pikku kätösin käyttää mahdottoman paljon kimalleliimaa ja tarralajitelmia sen ikuistamiseen. Voi että! Jännittää!

Kilpailu alkaa nyt, aikaa ensi viikon perjantaihin 26.10. Jos kukaan ei osallistu, itken silmät päästäni ja pyyhin paperilla takamuksen sijasta kyyneleeni.



Ps. Moni on varmasti miettinyt monta viikkoa suurimpana huolenaiheenaan sitä, milloin jatkotarina on tulossa. Odotan inspiratsioonia. Yksi osa on kirjoitettu, mutta se sijoittunee jonnekin keskelle jatkista sen vuoksi, että päähenkilö ei ole valitsemanne elämäntapakonsultti Keimo. Vale-eläinlääkärikin tuli ja halusi mukaan seikkailemaan.

torstai 18. lokakuuta 2012

GTX Ninja

Meillä on ollut kesäkuun alusta lainapupu ja samalla elämäni ensimmäinen lemmikki. Lapsena keskustelua kotieläimestä ei voinut edes viritellä, sillä isäni mielestä ainoa oikea, hyväksytty ja samalla maailman viisain eläin oli sika. Se ei kuitenkaan omakotitaloalueella ollut oikein käypä vaihtoehto, enkä sitä paitsi olisi varmaankaan ollut valmis syömään omaa possuani loppuratkaisuksi - niin hyvää kuin grillissä paistettu tai uunissa tuntikausia hajoavan mureaksi haudutettu sisäfile onkin. Siihen maailmanaikaan olohuoneessa asuvia minisikoja ei ollut vielä ratkaisuksi keksitty ja naapurin kissat kuseskelivat portinpieleen ja mourusivat kilpaa takametsän susien kanssa, joten lemmikkieläinilmapiirimme oli jokseenkin kireä. Ilman jäin.

Isäni on tosin aina kehunut minua kauniiksi. Eipä ihme, katso kuva.

Muutamalla ystävälläni oli onneksi koira ja toisella myös akvaariokaloja, joten niitä sain silitellä. Kalojen hellyydenkaipuu oli kylläkin harmittavan vähäistä, ja ne ovat mielestäni muutenkin pelottavia. En vieläkään uskalla olla samassa veneessä juuri virvelöidyn ja veneen pohjalle sätkimään heitetyn ahvenen kanssa, vaikka olen muuten tosi rohkea. En esimerkiksi pelkää yhtään mörköjä. Murhamiehiä pelkään vähän: olen monet kerrat kuullut iltasella alakerrasta rapinaa, näppäillyt puhelimeen hätänumeron soittamista vaille valmiiksi ja aseistautunut hiuslakkapullon kanssa nurkan taakse. Sillä on hyvä suihkauttaa murhaajaa silmiin, ja ellei kyseessä olekaan hullu tappaja, voi esittää olevansa juuri kylmän viileästi laittamassa hiuksia. Kalapelkoni johtunee siitä, että jouduin kerran heittämään kuolleen miljoonakalan vessanpönttöön ja huuhtelemaan sen sieltä autuaammille vesille, ja jos päästän itseni hetkeksikään ajattelemaan asiaa, olen varma, että kosto elää ja takapuoleeni hyökkää tappajahai. Isovanhempieni mökkilaiturilla en uskalla laittaa edes jalkoja veteen, sillä lukuisat pikkukalat ovat tulleet parveilemaan rantaan vain ja ainoastaan minun vuokseni. Olen varma, että joillakin kaloilla on jopa paholaisenpunaiset silmät.

Kalapuikoista tykkään kyllä.

Perheen allergiatilanteen vuoksi en ole saanut lemmikkiä nyt (nuorella) aikuisiällänikään, kunnes viimevuotinen kollegani keksi ratkaisun: saisimme heiltä lainaksi kesäpupun, sillä isossa pihahäkissä aurinkoisena kesänä yliherkkyyksistä ei tarvitsisi välittää mitään. Idea oli ihastuttava, ja niin meille haettiin pieni toffeenvärinen pupu heti kesäkuun ensimmäisellä lomaviikolla. Mies nikkaroi Tofu Tolopainen GTX Ninjalle ison, pulpettikattoisen majapaikan, ja niin alkoi elämäni lemmikin kanssa. Siellä makasin ja söin melkein heinätkin pesästä, niin jännittävää vauvapupun loikkimista oli katsella. Huomasin myös pian (kun mies päästi minut välillä vapaaksi), että polun varret ja ihmisten pihat olivat täynnä herkkuja, ja kerran revin salaa ison kimpun puna-apilaa jopa päiväkodin pihasta.

Nyt on aika sanoa pupulle heipat ja käydä viemässä se takaisin talveksi. Tofusta on kasvanut valtava möykky, ja hyvä, jos se mahtuu auton takaluukusta sisään. Pitää varmaan vuokrata pakettiauto, ellei sitten satuloi jänöä ja hyppelehdi muutamaa kymmentä kilometriä peltoja pitkin. Se olisi kyllä näyttävä loppuratkaisu: lehtori iltahyppelyllä otsalamppu heiluen. Grilliin Tofua emme sentään laita, niin kuin eräs oppilaani ihan tosissaan ehdotti. Oli ilmeisesti isäni hengenheimolainen.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Vihaiset kävelysauvat

Tosi kivat bokserit. Ostakaa kaikki.
Aika aikaansa kutakin ja Angry Birdseja. On se nyt saatana, että joka nurkasta kurkkii linnunnokka ja vaikka pakenisi metsään, roikkuvat hirvilläkin jo kylkikarvoista omat Angry Birds -heijastimet. Se on tietysti metsämiesten onni.

Kyllä minä ymmärrän, että kulta-aika pitää käyttää hyväksi ja hitti tuotteistaa maksimaalisen voiton keräämiseksi. Ensin aloitettiinkin mukavasti pehmoleluilla ja reppuihin roikkumaan ripustettavilla pikkuhahmoilla, eikä siinä mitään, söpöjä olivat. Sitten tulivat vihkot, kynät, kumit ja tarrat, joita alkoi nopeasti pursuta jokaisen ekaluokkalaisen penaalista niin, että osa tippui koulumatkalle, vieri virtana pitkin alamäkeä ja onnellinen löytäjä sai pitää. Ennen kuin ehdimme kuminauhaa venyttää, pääsivät markkinointipäälliköt ilmapalloihin, lautapeleihin, pussilakanoihin, paitoihin, karamelleihin, värityskirjoihin, puuhakirjoihin, sukkiin, pelikortteihin, onnittelukortteihin, muoviastioihin, kännykänkuoriin, korvakoruihin, mattoihin, limsatölkkeihin, boksereihin, reppuihin, polkupyöriin, pöytäliinoihin ja muistitikkuihin. Ommeltiin Linnan juhliin kohupuku ja rakennettiin teemapuisto. Mentiin avaruuteen. Synnyttiin itse linnuiksi ja asetuttiin linnunpönttöihin asumaan.

Minusta tuntuu, että linnuille käy vielä kuten Marimekon Unikolle. Niitä ei pian enää kestä. Siihen pisteeseen lienee päästy heti, kun kansa lähtee sauvakävelylle vihaisten lintujen huiskiessa takana tahtia tai istahtaa vessanpöntöllä Angry Birds -istuimen päälle. Linnunpaskaa alkaa epäilemättä olla jo joka paikka täynnä.


perjantai 12. lokakuuta 2012

Hyppää ruskaretkelle!

Tervetuloa ruskaretkelle! Kun Istanbulin noin sadasta miljoonasta kaiuttimesta kuuluneet viestihuudot ovat vielä tuoreessa muistissa, niin sitä jalomielistyy kummasti ja haluaa tällainen ujompikin matkaaja raottaa huntuaan. Ruskaretkikohde oli vähän Lappia kauempana, mutta vaihtavat ne oravat ja kastelemattomat kukat väriä ulkomaillakin. Yksi pystyyn kuollut tuija tervehtikin meitä hotellihuoneemme parvekkeella, joten tunsimme matkanjohtajan kanssa universumin johdatuksen välittömästi. Matkanjohtaja siskostani tuli siinä vaiheessa, kun minä olin jättänyt kaikki vaihdetut Turkin liirat kotiin keittiön pöydälle. Koska olemme neuvokkaita ja meillä on aina työn puolesta varasuunnitelma ja varasuunnitelman varasuunnitelma (vähintään kiireessä kopioitu ristisanatehtäväpino), emme hätääntyneet täysin paniikkiin, vaan lähdimme ulkomaille yhden lompakon voimin.

Olin ilmiselvästi loman tarpeessa, kun noin päässä liirasi.

Saavuimme perille Turkish Airlinesin ilmaisen ruoka- ja juomatarjoilun rattoisaksi tekemän lentomatkan jälkeen myöhään lauantaiyönä. Hotellimme Recital Boutique sijaitsi sympaattisesti vanhassa kaupungissa (Sultanahmet), ja taksikuski kurvasi hienosti öisellä kadulla syvennykseen kätketyn hotellin ohi. Emme tiedä, montako kertaa. Saavuimme kuitenkin loppuviimein paikalle peruuttaen, mikä oli enne siitä, että myös aika tulisi kulkemaan Istanbulissa hitaammin kuin missään muualla on koskaan kulkenut. Päivät nimittäin olivat ilahduttavan pitkiä, eikä edes kännykkää tarvinnut reissun aikana ladata, vaikka niin pitää kotona tehdä joka yö. Resepsuunin nuori mies toivotti meidät tervetulleiksi ja korotti huoneluokitustamme ylöspäin: huone oli todella kaunis, uusi ja siisti, eivätkä sen kaksi parveketta todellakaan haitanneet yhtään. Etenkään, kun isommalle paistoi aurinko koko päivän ja siitä oli kunnollinen merinäköala. Välillä tosin mietimme, onko sota Syyriaa vastaan alkanut sittenkin.

Kultaa ja mirhamia.
Normandian maihinnousu.


Ensimmäiset yöunet katkesivat varhain aamulla viidestä kaiuttimesta kuuluvaan lujaan ja siihen vuorokauden aikaan suorastaan rumalta kuulostavaan rukouskutsuun. Huomasimme kuitenkin, että kaikkeen tottuu, ja jo seuraavana päivänä aloimme pitää säännöllisin väliajoin kaikuvista sointukuluista. Oikeastaan voi luonnehtia, että melkeinpä odotimme seuraavaa kutsua: olimme nimittäin sopineet pitävämme aina silloin juomatauon tai pari. Vääräuskoisilla ei ole niin väliä. Sunnuntaina oli sitä paitsi mahtavan kuuma, joten nestetasapainosta oli huolehdittava tarkoin. Kiirehdimmekin nopeasti moskeijat, mineraatit ja sen sellaiset läpi, jottemme pyörtyisi. Ensimmäisen juomapysäkin tuoreista granaattiomenoista puserrettu mehu olikin joka kolikon arvoista. (Mitä muka luulitte meidän juovan?)

Sininen moskeijahan se siinä.













Hagia Sofia


Historiaähkyn ja visuaalisen tulvan jälkeen nautimme olostamme parvekkeella ja kuuntelimme rukouskutsuja. Onnellisuusasteemme nousi kuin kuumemittarin elohopea.

Miete: Tulevatkohan kutsuhuudot nauhalta vai veteleekö joku jatkuvasti virttä livenä? Kuinka pahasti sävelkulku voi mennä nuotin vierestä? Jos on sairauslomalla, kuka tuuraa? CD-levy? Kiva, jos laittaa vahingossa väärän ja kaiuttimen täydeltä tulvii Madonnaa koko kaupunki.

Huomio: Vaaleat naiset ovat kuumaa tavaraa turistirysissä. Seuraamme olisi liitytty mielellään, mutta olimme kylmiä ja murskasimme (varmasti tuhatpäin) toiveikkaita sydämiä.

Maanantai valkeni pilvisenä ja harmaana, mikä oli säätiedotuksista jo etukäteen todettukin. Emme kuitenkaan avanneet sateenvarjoa koko päivänä, sillä onnistuimme välttämään reippaan tunnin kuuron istumalla juuri silloin kahvilla ja granaattiomenamehulla, hehe. Ensimmäinen kohteemme oli kuitenkin kävelymatkan päässä sijaitseva sulttaanien palatsi Topkapi haaremeineen. Haaremiin ryntäsimmekin heti aluksi, sillä siihen liittyvä länsimaalaisten luoma mystiikka kiinnosti. Siellä olivat majailleet tummaihoiset eunukit, naiset ja hallitsijasuku, soittaneet, laulaneet, opiskelleet ja lukeneet. Ja jotain muuta. Suurin huomio kiinnittyi kuitenkin jälleen upeaan arkkitehtuuriin ja koristeluihin sekä maailman viidenneksi suurimpaan timanttiin, joka oli noin kooltaan noin 70 karaattia. Sitä ei saanut ripustaa kaulaan edes kokeeksi. Ahdasmielistä. Meinasin ottaa kostoksi salaa kuvan, mutta rynnäkkökiväärimiehet saivat minut toisiin aatoksiin.









Topkapista ajelimme näppärästi raitiovaunulla sillan yli keskustan länsimaalaiselle ostoskadulle (Taksimin kaupunginosa), ja jos joskus voi shoppailun väittää olevan rankkaa, niin nyt siitä oli tehty kunnon urheilusuoritus. Ensiksi ratikassa takapuolta hivelevien vanhojen äijänkäppänöiden pois potkiminen nosti hien pintaan, ja sen jälkeen pitkän ja hyvin jyrkän nousun asteleminen varvassandaalit jalassa olikin oikeastaan lastenleikkiä - mutta tuntui pohkeissa seuraavat kolme päivää. Suomalainen kuitenkin kiipeää tai itkee ja kiipeää, sillä siten säästi kolme liiraa eli vajaan kolmasosan granaattiomenamehusta. Perillä keskustan ostoskadulla olimme jo niin poikki, ettemme jaksaneet oikein edes shoppailla. Taisin raottaa kukkaron nyörejä sen verran, että pussissa oli maustekokoelma. Alkoi sataa vettä, ja pakenimme säätä yllä aikaisemmin mainittuun virvokeravintolaan.

Huomio: Huomasimme, miten vaisuilta ja ankeilta länsimaiset kaupat olivat alkaneet tuntua. Aloimme himoita käsin solmittua silkkimattoa vessaan. 


Taksimin ostoskatu.

Pakenimmekin pian Taksimista, joka on tunnettu myös yöelämästään, vanhan kaupungin valtavaan Grand Bazaariin. Basaarissa vierailee matkailusivujen mukaan päivässä 250 000 - 400 000 vierailijaa. Yhtä moni varmasti hukkuukin sinne loppuelämäkseen.

Suuri Basaari, rakennettu noin v. 1435.


Keskityimme pitämään itsemme edes jonkin verran kartalla, ettemme itkisi jossain tyynypinkan päällä eksymistämme ja päätyisi jalkavaimoksi syrjäkylille. Mietimme, mitä tulisimme seuraavana päivänä hakemaan, teimme reittisuunnitelman (suoraan ja vasemmalle tai jotain sinnepäin) ja lähdimme nauttimaan kuumasta vaahtokylvystä. Illalla katselimme myös Voice of Finland of Türkiye -ohjelmaa, emmekä ymmärtäneet suoritusten erosta yhtään mitään. Sekään, että kädessä oli yüksek alkollü siyah bira, ei tuonut valaistusta asiaan.

Tiistaina oli viimeinen ruskaretkipäivämme, joten päätimme käyttää sen viisaasti. Aurinko paistoi jälleen, joten paras paikka hyödyntää fiilis oli oma parveke. Kävimme aamulla heittämässä suunnittelemamme täsmäiskun basaariin, ja sain nopeasti ostettua yhden huivin, silkkityynynliinan ja pari koristeltua taskupeiliä. Sellaisia tarvitsee aina.

Huomio: Kaupustelijat kävivät aamulla vielä puoliteholla, eivätkä hyökkineet ollenkaan samalla tavalla kimppuun kuin ilta-aikaan. 

Tinkiminen on rasittavaa. Siunaus olivat paikat, joissa hinta oli reilusti valmiina. 

Miete: Miksimiksimiksi en ottanut toistakin tyynynliinaa tai kolmea? Tyhmätyhmätyhmä ja sohvatyynytaustani huomioiden suorastaan idioottimaista. Luulen, että olin kuumeessa. Samoin 12 liiran eli noin viiden euron huiveja olisi ihan hyvin voinut tuoda koko suvulle joululahjoiksi. Kauniita olivat ja halpoja, varmasti olisivat tykänneet enot ja sedätkin.

Loppupäivän vain istuskelimme auringossa, otimme päiväunet ja hengailimme vanhassa kaupungissa jo tutuiksi käyneillä kaduilla. Ostimme viime hetken tuliaisia ja kävelimme turisteina samoja reittejä tuhannetta kertaa. Mutta mikäs siinä, ei sitä nyt kolmessa päivässä jaksa mihinkään kansan pariin sivukujille matkustaa. Vedimme vielä viimeiset kebabit naamaan (Pirkan pakaste on parempaa) ja lähdimme pakkaamaan laukkuja aikaista lentokentälle lähtöä varten. Heräsimme ennen rukouskutsua.

Sellainen oli syysmatkamme pähkinänkuoressa. Siellä me olimme, kaksi opettajatarta ruskaretkellä Istanbulissa. Ammensimme opetukseen ja tuntisuunnitelmiin vaikka kuinka paljon kaikenlaista tärkeää, tai ainakin meidän oli tarkoitus pohtia asioita lentokoneessa tulomatkalla. Jotenkin silloin vain oli kovasti matalapainetta ja kaikenlaista ruokailua siinä vaivoina, piti katsoa laadukas elokuvakin (Sasha Baronin Diktaattori) ja ottaa torkut. Nyt pitää miettiä, missä ensi vuoden ruskafestarit pidetään.

perjantai 5. lokakuuta 2012

Pannaan otsikko

Hei. Täällä Ässä (ja Juoppokaaso). Mepäs lähdemme huomenna ulkomaille. (Lentokoneella. Juomatarjoilu kuuluu hintaan, suosittelen Turkish Airlinesia, aivan sama, minne lennät.) Niille, jotka eivät tiedä, kuka Juoppokaaso on, selvennettäköön, että hän on juoppo kaasoni, ollut jo vuodesta 2003.

Olemme päättäneet tuoda Turkista itämaisen maton (ja viinaa.) Turkissa on halpaa. (Kaljakin vain  muutaman liiran eli ehkä euron tai alle, laskin päissäni.) Hotellimme lähellä on kiva ravintola (josta saa Istanbulin halvinta olutta). Sieltä saa hyvää kepangia. Otamme myös ehkä yhden drinkin lomamatkan kunniaksi. (Viisitoista.) Harrastamme muutenkin paljon kaikenlaista kulttuuria. (Kuten haaremia ja paikalliseen juomakulttuuriin tutustumista.) Turkin oma olutmerkki on Gusta. (Hihihiihhiiii, eikä!) Hyvä vaateliike on puolestaan nimeltään Tena. (AAHAHHAAHAAA!!!) Ajattelimme myös ottaa aurinkoa. (Terassilla voi ottaa kaljaakin.)

Emme aio eksyä basaarissa, sillä minulla on mukaan tulostettuna kartta. (Minä luen karttaa.) Käymme jonain päivänä kuninkaan palatsissa ja haaremissa. Siellä on varmasti todella kaunista. (Siis kuinka monta miestä niillä sai olla?) Tästä tulee varmasti aivan mahtava ja rentouttava matka! (Kännissä koko reissu.)

Heippa! (Kippis! Serefe!)

tiistai 2. lokakuuta 2012

Minusta tuli megafoni

Olen tässä miettinyt kiertoilmaisuja. Tottahan tiedätte, että jossain vaiheessa roskakuski oli puhtaanapidon ammattilainen, kieppo deodorantti, sohva joukkoistuin ja sen sellaista höpöhöpöä. Ilokseni lähialueen ammattioppilaitoksessa uusille linjoille haettiin viime vuonna vanhoja kunnon putkimiehiä, puuseppiä, kokkeja ja tarjoilijoita, eikä termeillä kikkailtu niin, ettei nuori edes kunnolla tajunnut, mikä hänestä pitäisi isona tuleman. Missilinjaa ei valitettavasti vieläkään ollut, mikä on harmi ja oikeastaan suorastaan nättien tyttöjen syrjintää. No, niillä mennään, mitä on vaihtoehdoiksi annettu, sellainen on kova maailma.

Minusta piti tulla opettaja ja arvostettu lehtori. Ei meidän hakupapereissamme linjan kohdalla lukenut, että pedagogiset opinnot valmistavat myös psykologiksi, järjestyksenvalvojaksi, lakimieheksi, toimistotyöntekijäksi, sihteeriksi, talonmieheksi, äidiksi, nuoriso-ohjaajaksi, eläintarhapäälliköksi (jonnekin sinne apinahäkkien tietämille), tietosanakirjaksi, megafoniksi ja papukaijaksi. Pian varmaan hulluksikin, ellen sitten ollut sellainen jo ennen uravalintaani. Saatoin hiukkasen olla.

Kuulin oppilaiden tänään keskustelevan myös sanasta ohjus: he eivät ymmärtäneet, miksi joku aikuinen oli tituleerannut netissä itsensä ohjukseksi. Selitin kyseessä olevan leikkisä muoto sanasta ohjaaja ja vetäjä, mutta nuorukaisten mielestä ohjus liittyy vain ja ainoastaan sotaan ja ydinpommeihin, ja se, että minä tiesin, mistä oli kyse, vieritti minut heidän silmissään samaan leiriin kaikkien maailman ohjusten kanssa. Sanaleikki ei mennyt läpi, vaan se oli kuulemma tyhmä. Ei ole amiksessa ohjuslinjaa, tiesivät.

Tuliko teistä niitä, miksi lähditte opiskelemaan? Pitikö tulla missi, tulikin sihteeri? Pitikö tulla takki, tulikin kintaat? Mitä kaikkea sellaista, mitä tittelinne ei kerro, teidän ammattiinne kuuluu? Teettekö kaikkea muuta kuin mitä sukulaisenne luulevat?

Kysyy Ässä,
sekatyöläinen

Ei iskenderiä vessanmatolle

Olen alkanut aivan selvästi valmistautua monella tavoin edessä olevaa Istanbulin-matkaa varten. Tilasin esimerkiksi Saksasta mökille uuden, sinisen vessanmaton. Enkä minkä tahansa sinisen, älkää luulkokaan että tämä mitään huithapelitouhua on, vaan istanbulinsinisen. Sellaisen vähän satumaisen ja Aladdin-vivahteisen. Kyllä te tajuatte, kun oikein kovasti pinnistätte. Joillekin nämä sisustus- ja arkkitehtuurihommat ovat helpompia kuin toisille. Minultakaan ei mennyt taloa rakennettaessa kattorakenteen ymmärtämiseen kuin tasan niin kauan, että mies teki minulle talon pienoismallin piparkakkutaikinasta.

Istanbul lienee mystinen miljoonakaupunki, sekoitus itää ja länttä. Ajatus alkoi heti kirvoittaa ilmoille suurta runoutta.


Mekkaa päin

Turkissa eksyä voi aina basaariin,
toisaalta helppo on tukehtuu myös kebabiin.
Verhon taakse piiloon menee moskeijassa naiset
käyttäytymissäännöt on olennaiset:
älä katso miehiä rukoilemassa
ja Mekkaan päin hulluna kumartamassa.
Kerran mä eksyin meinaan väärälle puolen
ja ymmärrän nyt kyllä miesten huolen.
Vaikee oli kääntyä Mekkaa päin
kun minä tietty heidän takapuolensa näin.

Turkissa paljon on mattoja, nahkaa
niitä mä en aio ostaa päätä pahkaa.
Vessanmatto kotona on Ebaysta tilattu
ja istanbulinsinisellä aidoksi sudittu.
Sille en tiputa mä iskenderkebabia
laatu on kuitenkin aitoa kopiota.
Joku haluu Turkista maton olohuoneeseen
hullua on tunkea käärö lentokoneeseeen.

Ootan mä hirveesti Atatürk-kulttia
Bosborin helmee ja Konstantinopolia.
En ole ennen mä Istanbulis käynyt
ainoostaan kentällä nopeesti käväissyt.
Meinas multa mennä silloin passit sekaisin
tiskillä kun poliisille kiltisti nyökkäsin:
mies iski silmää ja hymyili mulle
oikein hyvää päivää kaunis Suomi-tyttö sulle.
Pahan silmän karkottimen ostin mä heti
mitäs tyyppi tähän väliin flirttailun veti.

Aion mä Istanbulis hulluna shoppailla
pitkin poikin basaaria eksyksis harhailla.
Koska oon fiksu, myös kulttuuria sivuta
ja Atatürkin patsaan päälle valokuvaan kivuta.
Jos tulee poliisi niin huivin päähän kääräisen
piiloon juoksen kaapunaisten sekaan epämääräisten.
Tärkeetä on ettei kylmä ole Turkis
toista se on teillä täällä kotinurkis.



Lämmintä on luvattu. Heti kun lähdemme pois, niin kipuaa kolmeenkymppiin.