perjantai 30. marraskuuta 2012

Ja voittaja on...

Kiitos kaikille laukkukisaan osallistujille! Minulla on ollut tosi hauskaa lukiessani laukkuarvontakommenttejanne ja hulvattomia perustelujanne. Ne ovat olleet järkeen ja tunteisiin vetoavia, nuoleskelevia, humoristisia, rimmaavia, huolellisesti mietittyjä, vaivannäköä vaatineita, hulluja, oivaltavia ja vaikka d) mitä, muuta. Olette te melkoisia, sata kapsäkkiä ansaitsisitte kaikki. Etenkin runoilijat, joista moni hiveli itsetuntoani kehuskelemalla persoonaani vuolaasti. Totta joka sana.

Aulis Gerlanderin henki puhui minussa ja käski suorittaa arvonnan siten, että nimilaput vaan arvontamaljaan ja sieltä voittaja esiin. Reilu peli ja meininki, eikä mitään tunteita kehiin.




Noita omin käsin leikkaamiani lappusia sitten vatkasin aikani ja laitoin silmät kiinni. Ainoastaan Onnetar-jumalattarella ja Auliksen hengellä oli valta ohjata sormeni sen osallistujan lappuseen, jolle voitto tällä kertaa oli tähtien mukaan kuuluva. Minulle sillä ei ollut minkään valtakunnan eikä vallihaudan väliä: laukku mikä laukku ja postimaksu mikä postimaksu.

Rumpujen pärinää, triangeleja ja putkipenaaleja...

Ja voittaja on...


Onnea, onnea, onnea vaan,
uusi laukku nro 1 ja perunamaa!


Hullummat eivät kyllä olleet Takun kirjoittamat perustelutkaan, ja vähän kyllä epäilen, että hän säikäytti tähdet ja planeetat uhkailullaan sen verran radaltaan, että muuta vaihtoehtoa kuin voitto ei yksinkertaisesti ollut.

"Mullahan on tälle laukulle kaikkein isoin tarve. Olen töissä FBI:ssä, ja tarvitsen ison laukun aseiden ja pommien kuljetukseen. Palkat kun ei päätä huimaa, ei tuollaista työsuhde-etuna saa. Uskoisin että sivutaskuihin mahtuisi laserhuulipunani, tiirikkatamppoonini sekä vakoilutietokonetaskupeilini.

Laukku näyttäisi sopivan myös tavaroiden pikaiseen sujautteluun, mikä sopisi vapaa-ajanharrastukseeni, kaupoista näpistelyyn. Suuaukosta sisään sopisi ohimennen niin Atrian kinkkuleike kuin Sokoksen meikkiosaston ripsentaivutinkin.

Kiitän ajastanne. Laukku tulee olemaan minun, viimeistään valtion avustuksella."



Takku, otan sinuun yhteyttä viikonlopun aikana. Seuraa FBI-tutkallasi kaikkia epäilyttäviä viestejä!


tiistai 27. marraskuuta 2012

Pitsi kivessä

Muistan, miten ensimmäisiä oikeassa elokuvateatterissa katsomiani piirrettyjä oli Disneyn Miekka kivessä. Ehkä. Saattoi se kyllä olla Hiidenkivikin, mutta kivi mikä kivi ja Aleksiskin vielä. Minulla onkin erityinen suhde kiviin, etenkin timantteihin, joita minulla on miljoonittain. Joulun jälkeen varmasti taas lisää.

Olinkin tänään erityisen onnellinen, kun lenkkeilin postilaatikolle kävin postilaatikolla ajoin postilaatikolle autolla. Minua odotti kirje kaukomailta Italiasta, josta kaikki tiet vievät näemmä meille. Kirjeen oli lähettänyt Lissu, jonka pitsikiviä ihastelin kerran suuresti hänen blogissaan. Katsokaa nyt, miten hienoja:


Kuva Lissun Titityy-blogista. Pöllin, koska olen kovis kuin kivi.




Lissu on ihana. Hän päätti ilahduttaa minua ja lähettää yhden tekemänsä pitsikiven lentokoneella Suomeen. Pieni kivi, suuri onni. Meikäläinen kutoisi, virkkaisi ja siksakkaisi tuollaista kolme vuotta, vaikka olenkin aika lahjakas käsitöissä. Tein yläasteella baseball-takin ja pillerihatun.



sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Riemu raikkahin, vaikka Pakistanista

Netissä pyörii vinkkejä siihen, miten Ikean joulukoristeita voi tehdä itse esimerkiksi maitopurkeista, ja samalla pannaan halvalla niitä, jotka ovat jouluhulluja ja pikkuisen luonnevikaisia jo syntymästään. Tiedän, että jotkut aloittavat seuraavan joulujuhlan valmistelun samantien, kun joulupukki tonttuineen on lyönyt oven perässään kiinni ja suihkinut porolla autotalliin riisumaan naamareita.

Tehdään nyt silti heti selväksi: minä en ole jouluhullu.

Vaikka en ole hurahtanut pipareihin, tonttutansseihin tai hyasintteihin, niin pullo glögiä on aina terveydeksi ja juhlat pimeyden keskellä paikallaan. Suomessa nimittäin ei saisi turhia juhlia: itsenäisyyspäivän vastaanotot ovat turhaa pröystäilyä ja ilotulitusraketit taivaalle paasattua rahaa. Ei, täällä pitää aina olla vaatimaton, istua yksin pimeässä nurkassa ja kääntää juhlan kunniaksi korkeintaan sukat toisinpäin. Riisipuurosta juhlallisen tekee se, että se on keitetty punaiseen maitoon, ja joulukinkkua pitää aina ärsyttävästi säästellä. Jokainen tietää, että kinkku on herkullisinta kuumana ja vasta paistettuna, mutta ei, näpit irti, ei saa ottaa kuin ihan vähän vain. Pitää säästää ja syödä kylmänä leivän päällä.

Jotenkin kauhean ankeaa aina kaikki. Pitää olla nöyrä ja kiitollinen, eikä sellainen voi oikeastaan olla muuta kuin körttinä kuusen alla himmeli päässä.

Minä en ole jouluhullu. En paljon. Olen sitä mieltä, että synttäreiden teema on synttärit ja ristiäisten ristiäiset, mutta jostain syystä joulun kanssa viime vuosina alkanut lipsua. On ruvennut tulemaan värikoodia, vaikutteita, hilpeitä joululauluja ja savustettua kalkkunaa, ja niinkin villiksi on ryhdytty, että maksalaatikosta on unohdettu rusinat. Kyllä olisivat olleet esivanhemmat kauhuissaan moisesta, kun kello löi viisi joulukirkkoreissulla ja sudet jolkottivat reen perässä. Se oli käsitys normaalista joulutunnelmasta, ei vihreä nurmikko joulukuussa ja siihen sävytetty valoletku rännistä roikkumassa.

Ruuna, virsta vielä. Lähde

Viime vuonna vietimme amerikkalaishenkistä joulua laulavine ja vilkkuvine joulukuusikoristeineen (kyllä, se oli kauheaa), eikä joulupallojen väreissä säästelty. Tänä vuonna joulua tullaan juhlistamaan  itämaan tietäjien mukaisissa tunnelmissa, ja koska en missään nimessä ole jouluhullu, en todellakaan tilannut eilen olohuoneen lattiaan pakistanilaista mattoa. Sellaisenhan nyt askartelee äkkiä vaikka kahvipaketeista, saa kimallukset ja kaikki puoli-ilmaiseksi.

torstai 22. marraskuuta 2012

Arvontaleikki

No niin, tadaa ja tsädäm! Kaiken mahtavan ja vieläpä torstain kunniaksi ensimmäinen, ainutlaatuinen ja kenties jopa viimeinen blogiarvonta alkaa tänään, koska olen ihana ja kaiken lisäksi worth it. Kielenhuolto-oppaita ei nyt valitettavasti ole jaettavaksi, mikä saa teidät luonnollisesti itkemään. Mutta ei hätää: kitisin sponsorikseni Bagsac-laukkumerkin maahantuojan Nahkapaikka Oy:n, ja nyt teillä on mahtava tilaisuus voittaa itsellenne kolmesta erilaisesta käsilaukusta mieluisin. Huom. Kaikki laukut ovat Bagsacin tämän vuoden mallistoa, ja jokaisessa on mukana myös pitkä olkahihna, 2 - 5 vetoketjullista taskua ja tietenkin myös erillinen paikka kännykälle.

Koska kahdeksannella luokalla opetellaan äidinkielessä erityisesti vakuuttavuutta, pyytäisin teitä perustelemaan, miksi haluaisitte/ansaitsisitte/ehdottomasti tarvitsisitte valitsemanne laukun. Vaikka käsilaukut eivät liity äidinkieleen millään tavalla paitsi yhdyssanan muodossa, minun elämääni ne kuuluvat erottamattomasti. Kommentteja ja perusteluja on muidenkin mukava lukea, ja eihän sitä tiedä, vaikka niistä saisi ekstrapisteitä. Opettajalla on aina valta tehdä mitä haluaa.

Laita viestin kommenttiboksiin, jos tahdot osallistua arvontaan! Arvonta koskee blogin lukijoita, joten kerrothan nimimerkkisi yhteydessä myös, mitä kautta blogia seuraat. Jos blogi on uusi tuttavuus, rekisteröidyhän parilla napsautuksella Google-lukijaksi vierestä tai liity esimerkiksi Blogloviniin, Blogilistalle tai helposti Ässän käkenä -Facebook-faniksi. Näin pääset mukaan kisaan. Muistathan olla langoilla arvonnan jälkeen, jotta tiedät voittaneesi ja voin toimittaa laukkusi perille.

Tässä esimerkkisuoritus:
Ässä, FB-tykkääjä ja Google-lukija, laukku 5. Rakastan laukkuja ja Ässää yli kaiken, ja tuohon laukkuun haluaisin Tenani laittaa. Pidättelyvaivani on melkoinen, eikä ihan mikä tahansa reppu riitä.

Arvonta suoritetaan kuun viimeisenä päivänä 30.11.2012. Virallinen valvoja on Aulis Gerlander.


Laukku 1.

Kaupungille, shoppailuun, hengailuun, kuoroharjoituksiin, kaverille, kahvilaan, konserttiin, kirjastoon, pankkiin tai töihin. Kun poikkeat tämä olalla ruokakauppaan, saat laukkuun sopimaan vaikkapa pakastebroilerin.


Laukku 2.

Oletko kyllästynyt mustiin ja tylsiin pikkulaukkuihisi? Tässä sähäkkä laukku asun piristeeksi! Iske kuin python ja sujauta kärmeksennahkakuviota kainaloon.

Reunustalla myös killuttimia, jotka eivät kuvassa näy. Kuvaajan vika.

Laukku 3.

Oletko hillityn tyylikäs business-nainen? Tämän laukun sisällä on erillinen tila miniläppärille tai iPadille, eikä A4-kokoisia papereita tarvitse taittaa. Ruskeansävyistä viileyttä rikkoo tässäkin laukussa kärmes, joka on varmasti kuningaskobraa tai jotain muuta viidakon kuningasta. (Tarzania?)

Reunustalla on myös killuttimia, jotka eivät kuvassa näy. Kuvaajan vika, osa 2.


Laukut kaverikuvassa.
















Onnea kisaan!

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Kunniankukko


Maailma on täynnä viisaita ihmisiä, muitakin kuin minä, ja yksi sellainen on Ärjyperän K. Pakko tosin sanoa, että tuosta nimimerkistä tulee jostain syystä mieleen vähän ruma sana. Ehkä siksi, että juuri muutama päivä sitten yksi oppilas mietti tunnilla, miltä tuntuisi, jos olisi puolimetrinen sellainen. Sanoin, että realismia käsitellään vasta yhdeksännellä luokalla.

Ja onhan tuohon nyt sekoitettu perää ja vaikka mitä, joten ei ihme, että mieli menee sekaisin. Lukekaapa kuitenkin, miten viisaasti hän minua blogitunnustusta ojentaessaan luonnehtii. Allekirjoitan joka sanan, ehdottomasti.

"Suomen ehdottomasti kaunein, hoikin ja älykkäin opettaja Ässä. Olisipa minullakin aikoinaan ollut noin uljas äidinkielen opettaja!"

Juuri äsken tiedustelin Facebookissa eräältä nuorelta mieheltä, kuka hänen uljas äidinkielenopettajansa oikein oli. Emme muistaakseni harjoitelleet p*******n v***n k***ää kovinkaan montaa kertaa, ellen sitten ole unohtanut. Muistakaa, että äidinkielenopettajanne vainoavat teitä aina. Tulevat uniinkin silloin, kun sitä vähiten odotatte. Äidinkieli on maailman tärkein oppiaine.

Tunnustuksen saajan pitää jakaa tunnustus eteenpäin kahdeksalle blogille. En jaksa. Minun pitää myös kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestäni. En jaksa. Kerron yhden, koska olen kuitenkin armeliaalla tuulella.

1. Näytin rippikouluiässä lampaalta. Ystäväni köksänope muistutti minua siitä tänään ottamalla valokuvatodisteen mukaansa ja esittelemällä sitä kaikille. Toisin kuin minulle palkintoineni, hänelle ei nyt kunniankukko laula, ja käyn heti huomenna kaatamassa desilitran suolaa hänen seuraavan kotitalousryhmänsä piparkakkutaikinaan.


maanantai 19. marraskuuta 2012

Viimeinen pari kaapista ulos

Oppilaat ovat tulleet viime päivinä rohkeasti kaapista. Kerran vuosikymmeniä ja -tuhansia sitten tuli melkein myös rehtori, sillä kesken tunnin kuului kaiuttimesta terävä koputus - ja hetken kuluttua uusi koputus. Naureskelimme tunnin outoa keskeytystä, sillä mitään muuta ei ilmoille kajahtanut, vaikka odotimme kuulutusta esimerkiksi lumipallojen heittämisen vaarallisuudesta. Sellainen voi osua silmään ja mitä, jos pallon sisällä on kivi? Niin! Näkö menee ja itku tulee varmasti kovimmaltakin haistattelijalta. Ainakin, jos onnistuu notkeana heittämään omaan silmäänsä.

Pian kaiutin kopisi taas, ja eräs oppilaista kehotti kolkuttavaa käymään rohkeasti sisään. Koska kajauttimen alla oli kaappi, kuulosti hauskasti siltä, kuin joku olisi ollut sen oven taakse lukittuna ja pyrkimässä ulos. Oppilas kannustikin vankia olemaan rohkea, ja siinä samassa kuului ikään kuin vastaukseksi, miten rehtori kiukustui kuulutuskopin huonosti toimivaan mikrofoniin ja tuskaili ääneen: "En minä nyt pääse täältä mihinkään!"

Sinne jäi, kaappiin, rehtoriraukka ja opettajalta pettivät Tenat. Pohjanmaa tulvi, ja tiedätte nyt syyn siihenkin.

Kaikkia oppilaita eivät kuitenkaan ole kaapinovet pidätelleet eikä edes pelottava haukankatseeni, sillä muutama on tässä viime aikoina ilmoittanut löytäneensä open pitämän blogin ja jopa lukevansa sitä (kymppi todistukseen ilman muuta), ja osa kuhisee asiasta keskenään välituntisin tai jostain kumman syystä ruotsin tunnilla. Ni måste studera hård där, säger jag! Lyssna på bandet och svara på frågorna - tala inte om mig. Så kan ni ha en bra framtid och komma presidenter eller prinsessor eller ihåg. Ymmärrän toki olevani etusivun juttu, ei siinä mitään: opettaja kirjoittaa blogia ja siellä on ollut kirosanakin jossain ja ei kyllä ole ollenkaan opettajan tyylistä tekstiä, sillä tiukkapipo se oikeasti on ja hullu ja läksyjäkin antaa liikaa enkä varmana jaksa lukea mitään romaania loppuun vaan lunttaan viereiseltä tai kännykästä, sillä opettajat ovat sokeita eivätkä koskaan näe kun pidän kännykkää sylissäni ja salaa facetan tai kun laittaa oppikirjan pöydälle pystyyn tai repun eteen niin sitten ei ainakaan huomaa.

Niin. Totuus on aina tarua ihmeellisempi, ja tämä onkin varoittava esimerkki Internetin vaaroista. Oikeastaan koko homma on juoni ja osa mediakasvatuskokonaisuutta, jossa lapsosten pikku kaalinpäihin (suloisiin tietenkin, ehkä ruusukaaleihin) on tarkoitus saada se, miten kuka tahansa voi netissä olla mitä tahansa. Ehkä minäkin olen oikeasti 68-vuotias, limanuljaska viiksimies, joka vain esittää äidinkielenopettajaa, enkä sittenkään huomattavasti alle 25-vuotias, kaunis, laiha ja herttainen opettaja, joka rakastaa lapsia yli kaiken ja käyttää vapaa-aikansakin genetiiviattribuuttien paikoilleen järjestelemiseen. Tai en ihan kaikkea vapaa-aikaa, sillä tärkeää on myös talvisin hiihtää ja luistella vastuusta.

Koska olen ihana, aion ehkä tällä viikolla järjestää sadan paukkumisen ja muutaman muunkin tasaluvun kunniaksi ensimmäisen, viimeisen ja ainutlaatuisen arvonnan. Jos jaksan, en tiedä, on niin kovasti stressiä ja kaikenlaista. Ajattelin, että kilpailuun voi osallistua kertomalla nimimerkkinsä/nimensä/suurimman salaisuutensa kommenttikentässä. Ne, jotka ovat rekisteröityneitä lukijoita tai tykkääjiä joko Google-raadissa tai Facebook-sivuilla, saavat kisaan ilmoittauduttuaan arvontakulhoon kaksi kuponkia. Muistakaahan kertoa ylempiarvoisuutenne! Vielä ei kannata kuitenkaan osallistua mihinkään, sillä minun pitää ensin hommata sponsori ja hulppea palkinto. Ehkä kielenhuoltokirjanen, pilkkusääntöopas tai Johdatus murteiden taistoon 1800-luvulla. Jotain sellaista, pitää nyt katsoa. Ellen tule sokeaksi, kun lumipallo lentää silmään.

lauantai 17. marraskuuta 2012

Katso köyden takaa, kurja

Olin tänään iltapukuostoksilla, ja kuten arvata saattaa, liian lihavahan sitä on melkein jokaiseen. Kun vetoketju ei mene kiinni vaikka kuinka kiskoo, siinä eivät myyjän selittävät ja hyvää tarkoittavat nämäovattosipientäeurooppalaistakokoakaikkienpitääottaanumeroataikahtaisompi
-sanat lohduta. Vielä kun on tällainen puolipygmi, niin pieleen menee myös puvun alaosan kanssa: helma laahaa masentuneena maata melkein ulko-ovelle asti, ja aika monen liikkeen lattioissa olisi kyllä ollut pölynpyyhkijöillä töitä jo useampi viikko sitten.

Saimme ystäväni kanssa päivän aikana monenlaista palvelua: mukavaa, asiantuntevaa ja joustavaa mutta myös tyrkyttävää (puku korostaa kyllä tosi kauniisti persoonallisuuttasi), tuhahtelevan epäasiallista (miten niin et etsi tällaista upeaa tyllihelmaista?) ja syyllistävää (suomalaiset eivät sitten ymmärrä mitään oikeasti hienojen juhlapukujen päälle).  Ehdottomasti oudointa kuitenkin oli, kun eräässä liikkeessä etsimme takaosan seinustalta pitkiä iltapukuja. Tunnelma oli jotenkin kummallinen heti ovesta sisään päästyämme, eikä sitä kyllä yhtään vahvistanut juhlapukuseinustalle, noin metrin verran pukujen eteen viritetty pyykkinaru. Siinä se oli ja erotti meidät puvuista. Hapertunut remmi oli solmittu molemmista päistä kiinni puolisotkuisiin vaaterekkeihin.

Katselimme toisiamme epäuskoisina, kun vanhempi myyjä pöllähti paikalle. Kun hän kysyi, miten voisi kenties auttaa, teki mieli vain viisata narua ja pyytää häntä leikkamaan se saksilla poikki tai vaikka sitten puremaan hampailla, jos saksista olisi liikaa vaivaa. Koska olemme kuitenkin kohteliaita ja kivoja, kerroimme meidän etsivän juhlapukuja - joiden luo meitä ei kuitenkaan ihan omin luvin ilmeisesti päästetty. Ei helmiä sioille, ks. kuva.


Niin, joo, jos minä ottaisin tuon narun tuosta, niin pääsette oikein katsomaankin.
No, teepä vaikka niin. Oikein tosi paljon kiitoksia, että osoittauduimme luottamuksen arvoisiksi. Onko joku kenties joskus oksentanut kaaressa pukujenne päälle, vai mistä moinen varotoimi?

Emme ostaneet liikkeestä mitään. Ehdin kuitenkin näpsäistä salaa pari kuvaa, sillä ette kuitenkaan usko koko juttua. Ensi järkytyksestämme kuvaa ei valitettavasti ole, vaikka ihan ilmiselvää piilokamera-ainesta olisimmekin olleet, mutta näettepä edes, miten nätisti myyjätär kääri köyden rullalle, ennen kuin päästi akat tanttujen kimppuun.




keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Valoa kansalle

Asun Mettäperällä, jossa banjo soi ja lännenmiehet ratsastavat. (Kaksi viimeksi mainittua lausetta ovat suoria kopioita erään oppilaan pienestä kirjoitustehtävästä joidenkin vuosien takaa, joten kunnia ja kymppi äidinkielestä hänelle. Hyvä on ollut myös hänen äidinkielenopettajansa, primusstipendin ansaitsisi.) Vaikka täällä sudet ulvovatkin kilpaa käpylehmiä ojasta pelastamaan kiirehtivän hälytysajoneuvon pillien kanssa, olen varma, että kehä kolmosen ja suuren citysykkeen ulkopuolella asumisessa on paljon hyviä puolia. Listassani on jo kaksi kohtaa: 1) Metroliput tulevat halvaksi. 2) Chevren saa takapihan vuohesta nopeasti ja näppärästi.

Tänään vireässä kaupunginosassamme oli heti aamusta suuri päivä: kotipolullemme alettiin asentaa katuvaloja. Ajatella! En asu ihan syrjäisimmällä laidunalueella, vaan melko lähellä tärkeimpiä tapahtumapaikkoja, joten sikäli on kyllä ollut hassua, että otsalamppu kireällä on pitänyt talviaamuisin koulumatkat taivaltaa. Ikävästi menee sumusäällä huuruunkin koko vehje ja paristot loppuvat vaarallisen sillan kohdalla. Mikä on yhteiskunnan vastuu, jos tuollaisessa tapauksessa astuu vahingossa väärään suuntaan ja tippuu hyiseen haijokeen? Kysyn vaan. Ei ole ollut opettajainkoulutuksessa pimeäsuunnistusta yhdenkään opintoviikon eikä -pisteen verran. Kenenkään ei pitäisi jännittää koulumatkaansa tälläkään ikää.

Katuvalot ovat aina olleet sydäntäni lähellä. Minulla on vielä tallella C-kasetti (mutta ei nauhuria sen soittamiseen), jolla puhuu kolmevuotias pikku-Ässä, haka askartelemaan jo tuolloin. Vanhempani ehdottavat nauhalla nimittäin  kyläilemään lähtöä, mutta minä en oikein meinaa ehtiä. Kun äitini tiedustelee, mitä askartelen, kerron saavani ihan pian valmiiksi paperista leikkaamani katulampun. Miettikää, mikä nero olen ollut jo pienenä. Ei voi joka lapsen odottaa olevan niin luova, että ihan itse keksisi vaativan katuvaloaiheen ja toteuttaisi noinkin haastavan projektin. Olen jotenkin aina ollut aikaani edellä tai ainakin kaupungin katuvaloprojektia.

Toivottavasti ovat hyvännäköiset lamput, sillä tällä hetkellä kadunvarressa sojottavat vain varret. Jos kaupungininsinööri on valinnut rumat valaisimet, ripustan niihin lähestyvän joulukuun kunniaksi sinisen välkkyvaloletkun. Saavat naapuritkin jouluilon ihan ilmaiseksi.



Vapaaehtoinen lisätehtävä, +1 p.
Millä tekstin sanalla on eniten attribuutteja? 
Ellette tiedä, mikä on attribuutti, vajotkaa häpeäkaivoon ja muistakaa ottaa evästä mukaan. Pohtivan aika on pitkä.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Kerää lampaankakka!

Sain tänään hullun päähänpiston. Ainahan olen vähän sekaisin ja parhaimpinakin päivinä puolivinksahtanut, mutta minkäs sitä luonnolleen voi. Pieni hullunkiilto silmissä on sitä paitsi paljon helpompi suunnistaa pimeällä. Minun on jo pitkään pitänyt kirjoittaa uusi jatkotarina, jonka yksi osa onkin ollut valmiina ainakin kuukauden, ellei ylikin, mutta jokin hommassa on tihkaissut. Jatkotarinoissahan improvisoin ja ujutan mukaan blogiin johtaneita Google-hakusanoja. Nyt päätin kokeilla jotain ekstremeä, sillä elämäni kaipaa vaaraa ja olen aina ollut mielettömän rohkea. Jätin kerran ysiluokalla jopa läksyt tekemättä ja katsoin kirjan lukemisen sijaan lukiossa elokuvan.

En ole muuttanut mustattuna näkyvien hakusanojen aikajärjestystä, vain ainoastaan joidenkin hakusanojen sijataivutusta niin, että muoto sopii lauserakenteeseen. Olen lisäksi yrittänyt tunkaista hakusanoja tai hakusanarimpsuja tekstiin vähintään joka toiseen lauseeseen. Lopputulos on järjetön ja tarina loppuu kuin seinään, mutta stadaa, näin se menee:


LAMPAANKASVATTAJAT

Tiistai keskellä elokuuta oli onnenpäiväni. Sain tekstiviestin, että olen voittanut kilpailussa lampaan! Se toimitettaisiin postilaatikkooni seuraavalla viikolla, mikä sattuikin sopivasti: saisin siitä oivan kolmekymmentävuotislahjan vaimolleni, joka oli toivonut suureellisesti kultasepänliikkeen kauneinta timanttisormusta. Sellaiseen minulla ei oikomishoitajana ollut todellakaan varaa, mutta olin jo säästänyt hieman myymällä pikaluistelutrikooni. Haaveilin silti lakkaamatta lottovoitosta ja irtisanoutumisesta, sillä halusin tietenkin ilahduttaa vaimoani kaupan isoimmalla timantilla. Valitettava fakta vain taisi olla, että rahani riittäisivät ainoastaan rumaan amalgaamiin, jota olinkin epätoivoissani harkinnut varastavani työpaikaltani hammaslääkäristä. Vaimo oli joskus toivonut myös kuumamankelia kotikäyttöön, sillä hän oli kyllästynyt vetämään lakanoita yksin ja silittämään niitä. Kuumamankelikin oli kuitenkin nettitietojen mukaan hävyttömän hintainen. Olinkin askarrellut ruusua sukkahousuista, jottei kukkiin kuluisi yhtään ylimääräistä.

Olikin pitänyt mennä tuhlaamaan niin paljon Citymarketin erotiikkafilmeihin, soimasin itseäni. Turha hupitarrakin jääkaapin ovessa muistutti pienistä heräteostoksista, joita minulla oli tapana tehdä. Mutta lammas: se tulisi pelastamaan paljon.

"Kuka keksi britatortun", hyräilin iloisena itsekseni valmistellessani vaimolle syntymäpäiväkakkua pakastimeen. Annas, kun pannaan vähän lisää sokeria, jotta tulee maukasta. Kyllä minä kotitalouden opit muistan: makkarakeittoon kunnolla suolaa ja pullaan sokeria. Muistan myös hämmentävän hyvin sen, että opettajallani oli sukkahousut, kun hän selitti Itikan käristemakkaran synnystä. Kukaan luokan pojista ei voisi unohtaa hänen kiinalaisin kukkaköynnöksin kirjailtuja sukkahousujaan. Kampasimpukkaresepti ei todellakaan jäänyt mieleemme, kun mietimme posket punaisena, olisiko opettajalta virkavirhe jättää meidät ilman syytä tukiopetukseen koulun jälkeen. Opettajalla oli seksikäs takamus, vaikka muistan kyllä myös sen, kun erään kerran paksun terveyssiteen rajat näkyivät tiukan hameen läpi. Minä itse henkilökohtaisesti en moisesta välittänyt, sillä näkyyhän uikkareistakin joskus läpi, eikä se ole häpeä sekään - ehei, ei ollenkaan. Kerran Kiirunan uimahallissa eräällä liikunnan sijaisopettajalla, joka näytti ihan Panu-maalitytöltä, näkyi uikkarin kastuttua vähän liikaa läpi. "Ihan meetvurstin näköinen, lihaa ja läskiä täynnä", ilkuin keskenkasvuisena uimavalvojan kuullen ja sain siitä hyvästä myöhemmin tuijottaa jälki-istunnossa rastia taulussa. Ei kannattaisi hihhuloida liikuntatunnilla, tajusin viimeistään siinä vaiheessa, kun jouduin kirjoittamaan tapahtuneesta myös äidinkielen tunnilla kalevalaisen katumusrunon.

Vaimon syntymäpäivä koitti. Etupihalta kuului kuin metsäkauriin varoitusääni, kun lammasta tuotiin. "Herranjumala!" huusi kovasti kiroileva vaimoni kauhuissaan. "Paljonko tuo lammas painaa? Mitä ihmettä sinä olet oikein ajatellut?" jatkoi hän vihaisena vessapaperista askartelemani kiikarit kaulassaan. Olin askarrellut ne hänelle, jotta synttäriyllätyksen saapumista olisi kerrostalon viidennestä kerroksesta mahdollisimman hyvä seurata. "Minä en tuollaista tappajaeläintä tähän huusholliin huoli", latasi vaimo seuraavaksi tuunattu kansallispuku yllään. Italialaisiin kynttilänjalkoihin oli aseteltu kauniisti pitkät kynttilät tunnelmaa luomaan, mutta niiden liekit lepattivat uhkaavasti ja melkein sammuivat vaimon syytäessä suusta huutoaan. Osa valuvasta talista roiskui ja tippui pöydälle, kun vaimo naputti sanaisesta arkustaan tulemaan kuin pahainen niittipyssy. Riensin lampaan tuojia vastaan, ja päätimme ulkona, että ruma risukko pihalla saisi toimia eläimen kiinnityspaikkana toistaiseksi, sillä syntymäpäiväyllätykseni ei ollut ollenkaan mieluisa. Sisälle lampaalla ei kuulemma olisi tulemista. "Ei edes parvekkeelle!" kuului huuto kaiteen yli.

"Me lähdemme huomenna ulkomaille", päräytti vaimo illalla, kun hänen pahin suuttumuksensa oli laantunut. Se selittikin, miksi Elisan sivuhistoriassa oli näkynyt tiedonhakua Lapin lomaesitteistä, Hullusta Porosta, Aasian mannerlaatoista, rantakassin kaavoista ja siitä, paljonko Istanbulista saa tuoda tupakkaa. Vaimo oli arvannut, etten kykene kunnon 30-vuotisjuhlien järjestämiseen, joten hän oli pelannut varmaan päälle ja järjestänyt kaiken itse. Helppohan hänen opettajana oli: tehdä vain poissaoloaan varten sijaiselle Excel-taulukko välituntivalvonnoista, valmistella tälle energinen aamunavaus ja viikon kuvaamataidontunnit. Sitten vähän biologian tunnille aina tarpeellista tupakkavalistusta nuorille ja luurangon askartelemista Topsy-puikoista sekä äidinkielessä indikatiivin preesensin yksikön kolmatta persoonaa ja neuvoja esitelmää jännittäville. Toista se oli kiireisellä oikomishoitajalla lomanpidon suhteen, mutta minunkin loma-anomukseni vaimo oli hoitanut jo salaa etukäteen.

Eipä siinä sitten auttanut kuin ommelluttaa suomenlippu reppuun ja alkaa muutenkin valmistautua matkaan kohti paratiisisaaren vedenpäällistä bungalowia. Vaimon mieltä lepyyttääkseni matkustimme junalla lentokentälle samanlaiset kurssituulipuvut yllämme. Mieliala alkoi kohota. Tiesin, että rouva oli laittanut oikein ruohonväristä kynsilakkaa varpaankynsiinsä, vaikka olikin yleensä meikitön nainen. Vaimo oli kyllä hyvännäköinen luonnostaan: hänellä oli hyvä perse, joka tosin kalpeni meitä tervetulleiksi toivottamaan tulleen isoperseisen naispikajuoksijan rinnalla. Aloha, ajattelin.

Aurinko paistoi bungalowimme ikkunanpieleen ja mietimme, miten oppia juomaan hotellin tervehdyksenä lähettämää punaviiniä. Olimme aina olleet sitä mieltä, että ihminen on humalapäissään typerä, emmekä olleet viinaksiin sortuneet. Masentuneita alkoholisteja on jo kotimaa täynnä, se oli mottomme. Olimme joskus katsoneet yhdessä televisiosta dokumenttia, jossa alkoholistit vetivät vessanpuhdistusainetta korvikkeena, ja se oli saanut meidät pidättäytymään väkijuomista. Köllöttelimmekin vain omalla vedenpäällisellä terassillamme ja annoimme Pirjon Pakarin eväsleipien tuoman turvotuksen laskettua.

Viidentenä lomapäivänämme turkoosi mopo kaarsi laituria pitkin, ja lähettipoika heilutteli meille tullutta faksia. Se oli kotimaasta taloyhtiön puheenjohtajalta:

"Palauttakaa ystävällisesti lammas välittömästi. Nurmikonleikkuu kärsii, ja asukasyhdistys on joutunut tilaamaan teitä varten Kerää koirankakka -kyltin. Lammaskyltit olivat loppuneet."

Niinpä niin. Ei ollut vaimosta lampaankasvattajaksi. Vajavaisia ovat.

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Matikkakisa

Yhdeksäsluokkalaisilla oli tänään Maolin järjestämä peruskoulun matematiikkakilpailu. Koska paperi oli loppupäivästä opettajainhuoneen pöydällä yleisesti ihmeteltävänä, minäkin, vanha pimpohumanistimatemaatikko, otin asiakseni vähän päässälaskelmoida hyppytuntini ajankuluksi. Ensimmäiseen tehtävään pökkäsi. Eihän siinä totta vieköön edes laskettu mitään, ja minun erikoistaitoni ovat plussat ja miinukset, ei biologia.

Kokeilkaapa:

1. Puutarhassa on uusi kukka. Anne arvelee sen olevan punainen ruusu. Samista se on violetti petunia ja Tiinasta punainen daalia. Kukin on oikeassa joko värissä tai kukkalajissa. Mikä ja minkä värinen kukka puutarhassa on?

Laji:

Väri:

Perustelu:


Ps. Tiedän kyllä vastauksen ja sen, millainen on daalia. Älkää luulkokaan, etten osaisi oikeasti ratkaista tehtävää vaikka sokeana korvakuulolla. (No, kävin kysymässä matikanopettajalta, kun en jaksanut mitään kukkajuttuja.)

tiistai 6. marraskuuta 2012

Teepä kuvakirja, teepä!

Olen tässä tehnyt valokuvakirjoja jo useamman päivän tai jos totta puhutaan, viikon, sillä on vähän jäänyt tuo arkistointipuoli heikoille. On ollut kaikenlaisia kiireitä. Nyt olen kuitenkin edennyt jo vuoteen 2009, joka oli kolme vuotta ja seitsemän kiloa sitten. Oikeastaan kuvakirjojen teko onkin vaarallista ja valokuvat suuri syy kansamme masennukseen: joko sitä katsoo katkerana, miten laiha onkaan joskus ollut tai sitten vihaa, miten joskus tuli päästettyä itsensä niin pulskaan kuntoon, että pitää lainata biologian luokan mikroskooppia löytääkseen kaksoisleuastaan pään. Kuvakirjaurakkaa on jäljellä epäilemättä vielä useampi päivä, ja alan kokea, että minua on johdettu harhaan. Kuvakirjan tekemisen mainostetaan nimittäin olevan niin helppoa, että ei kun vain kone päälle ja kas, kirja onkin jo ajatuksen voimalla valmis ja postiluukkuun samantien pikajuosten toimitettu, ellei postimies ole välillä kaatunut tai otsalamppu tippunut kurvissa ojaan.

"Teet kuvakirjan helposti ja vaivattomasti."

Minä nyt kysyn vaan, Ifolor, miten 18 000 kuvaa saa näppärästi mahtumaan pariin valokuvakirjaan? Että siirretään vain valitut kuvat ohjelmaan, nostetaan jalat pöydälle ja huokaistaan ihastuksesta, kun automaatiokäsi asettelee otokset taiteellisesti lomittain ja ilmoittaa kirjan olevan valmis lähetettäväksi? Niinkö, minä kysyn? Niinkö?

JUMALAUTA!

Homma menee näin: Valokuvia on koneella jotain miljoona. Niistä metsästetään ensin tietyn vuoden kuvat, siirretään ne omaksi tiedostokseen ja hymyillään vielä, kun ihan mukavaa puuhaahan tämä on, kuvakirjan tekeminen. Seuraavaksi edelleen järjettömän suuresta kuvatulvasta pitää karsia pois huonot, samanlaiset, epäolennaiset, väärin rajatut ja muuten vain tärähtäneet otokset. Päästään johonkin tuhanteen kuvaan. Tehdään laskutoimitus. Jos yhteen kuvakirjaan mahtuu maksimissaan 7x100 kuvaa, täytyy jatkaa poistamista. Harkitaan vuoden jakamista ensimmäiseen ja toiseen puoliskoon tai kvartaaleihin, mutta koska postimaksut pitää maksaa jokaisesta kirjasta erikseen, tullaan järkiin ja jatketaan karsimista. Mitäs sitä nyt pääsiäisestä, kinderistä ei tullut sormusta, trullin sormi jäi oven väliin ja lammas maistui, no, lampaalta ja on paljon parempi taljana lattialla.

Työskennellään pari päivää. Huomataan, että koululta lainassa olleessa kamerassa onkin ollut asetuksissa väärä päivä ja vuosi ja opettajien kulttuurireissukuvat ovat siirtyneet kuvavirrassa noin vuodella taaksepäin. (Tämä tapahtuu tietenkin oikeasti vasta sen jälkeen, kun ne on jo ehditty asetella kuvakirjaan paikoilleen, joten ei kun deleteä vaan sillekin turhalle työlle ja miettimään, kuka idiootti koulun kameran säädöt on tehnyt tai pikemminkin jättänyt tekemättä. Löydetään ehkä syyllinen ja käytetään vähän voodoo-neulaa.) Siirretään kuvia, rajataan niitä, poistetaan punasilmiä ja säädetään valotusta.

Jossain vaiheessa päästään oikeasti kuvakirjan kimppuun. Valitaan miljoonasta teemasta, millainen ja minkävärinen kirja halutaan. Aloitetaan yksi ja tajutaan, että ruma tulee ja se viimeksi valittu oli paljon parempi - ja siihen mahtuukin sitä paitsi 16 pikkukuvaa yhdelle sivulle. Aletaan lisätä albumiin kuvia, jotka on jo hylätty. Ollaan jossain vaiheessa valmiita ja laitetaan automaattinen kuvien juoksutus päälle, kas noin. Nyt on sekunnissa valmista. Jaaha, päin helvettiähän se meni. Juuri väärä kuva on esillä isoimpana ja jokin herkkä ja onnistunut takimmaisena. Ei muuta kuin sivu sivulta muokkaamaan ja kuvatekstejä kirjoittamaan. Kuvaohjelma kaatuu. Kirja jää jumiin tietokoneen ruudulle. Pääsee itku. Päätetään jatkaa huomenna, josko homma sitten taas toimisi.

Valmistellaan seuraavana päivänä otsikko, etusivun esittelyteksti ja takakansi. Oletusfontti on ruma, joten vaihdetaan fonttia, jolla teksti ei sitten tilaan mahdu. Keskitetään, asetellaan, vaihdetaan väriä harmaasta mustaan, kun ei muutakaan keksitä. Ei tullut takkia, tulikin hanskat. Lähetään tilaus. Tiedoston siirto jää jumiin, kone huutaa erroria ja tarkistusta ja hyväksytkö peruutuksen? Tarkistetaan, että rahat ovat tietenkin siirtyneet tililtä. Ilmoitetaan asiakaspalveluun, että tilaus pitää perua ja kokeillaan ehkä joskus uudelleen tai sitten ei, todennäköisesti ei.

Pysyväthän ne kuvat oikeastaan aika hyvin siellä koneellakin. Helposti ja vaivattomasti.