perjantai 10. maaliskuuta 2017

Mettäperäläisen olennaisia kulttuurimietintöjä

Olin tuossa viikko sitten hiihtolomalla ja jokseenkin onnellinen siitä. En pessyt vessanpönttöä tai yhtäkään koneellista pyykkiä, en siivonnut kaappia. En luistellut, en hiihtänyt, en juuri kävellytkään tai edes kirjaa lukenut. Jäätelön söin ja makkaran paistoin, korjasin kokeet, vaihdoin maton, kävin baletissa ja taidenäyttelyssä. Niihin piti oikein lähteä, kun meillä täällä Mettäperällä on hieman vähemmän Kansallisoopperoita ja museoita, pahemmin ei metrojakaan.

Kun on sopivasti jouten, ehtii ajatella kaikenlaista. Makkarakastiketta tehdessäni pohdin erityisesti sitä, miten vanha kunnon käristetty kastike onkin hyvää, mutta erityisesti loppuviikon balettiesitys sai minut mietteliääksi. Tällaisia ankarasti tuumailin sekä joutsenten karkeloidessa että prinssien hyppelehtiessä:

1. Saako harpunsoittaja yhtä paljon kuukausipalkkaa kuin viulisti tai oboisti? Miltä tuntuu odotella tunti ja saada sitten vihdoin vetää pari säveltä nuottirivin lopusta? Että niin kuin mahtaako vituttaa? Jos palkka on yhtä suuri, mitä mieltä muut soittajat ovat siitä, että itse harjoittavat hulluna soitantaa joka biisissä ja laskevat tahtia, kun toinen vain istuskelee ja miettii omiaan? Onko harpisti (tarkistin Googlesta) koskaan ollut niin mietteissään, että on unohtanut seurata kapellimestaria ja nukkunut sointujensa ohi? Paljonko siitä tulee sanomista - ja huomaako yleisöstä kukaan?

Että on maailmassa kyllä epäreiluutta vähän joka paikassa, sanon minä. Opettajienkin kesken esimerkiksi. Helpompi on esimerkiksi kotitalouslehtorin suorittaa arviointi: sen kun ottaa ja maistaa sitä kääretorttua tai lohikeittoa, että onko tarpeeksi sokeria ja suolaa. Ja saman palkan saa kuin meikäläinen, joka ei saa kuin muutaman suklaalevyn silloin tällöin, ja nekin ovat lahjuksia.

2. Milloin balettitanssijoiden pohkeet lakkaavat tulemasta kipeiksi?

3. Kävelevätkö balettitanssijat vapaa-aikanaan varpaankärjet yhtä lailla ulospäin sojottaen kuin balettikävelyssä, jolloin askellus on melkein v-kirjaimen muotoista? (Perustuu parituntiseen observointiin.) Aika rumaa kävelyä on se, vaikka muuten ovatkin niin sulavaliikkeisiä, ettei ääntäkään pääse, vaikka kuinka hyppivät.

Näin myös sieluni silmin itseni loikkimassa lavalla, eikä se ollut ollenkaan kaunista.

4. Jos baletisti - loogisuus kunniaan - tanssisi vahingossa liian lähelle lavan reunaa ja kas, tipahtaisi vahingossa sen harpunsoittajan päälle, tapahtuisiko sekin kevyesti ja elegantisti suuremmitta kolhuitta?

Ja heti näin itsenikin kaatumassa elegantisti keskelle harppua.

5. Miksei miesbalettitanssija eli miesballerina voisi olla ballerino?

6. Miestanssijoilla on kyllä aivan mahdottomat jalkalihakset ja huomattavan tiukat pöksyt. Oikeastaan tämä housuasia oli ihmettely numero yksi, mutta naamioin kiinnostukseni ja maltoin odottaa tänne asti. Mielessäni käväisi sangen monesti, käyttävätköhän he stringejä vai jättävätkö kaiken alta pois. Lisätietoa voi tarjota, jos on asiantuntemusta, sillä tämä on aika olennainen asia näin harvemmin tanssia seuraavalle.

Kiinnitin myös huomiota siihen, miten pitkä ja ohuet kädet monella ballerinalla oli. Paljon pitemmät ja ohuemmat kuin minulla.

7. Miksi Kansallisoopperan vessajono on tuhat kertaa nopeampi kuin minkään muun olemassa olevan vessan? Miten lasketaan, mikä määrä vessakoppeja on tarpeeksi, sopivasti, sen verran hyvin, että jono oikeasti vetää?

8. Onko Joutsenlammessa kukaan koskaan kaatunut lavalla vaikkapa jonkin hyppelehdinnän päätteeksi? Miten siitä noustaan kunnialla, kun ei saa edes puhua mitään, että ohhoh, sillä tavalla sitten loikkasin ja jalkoihini sotkeuduin ja että no ei tässä mitään, elämä jatkuu ja tuolta tuleekin jo joutsenparvi.

9. Miten eriarvoisessa asemassa lapset ympäri Suomen ovatkaan, ainakin jos ajattelee kulttuurillista antia. Kyllä kasvaa kaupungeissa sivistyneempiä ihmisiä kuin keskellä korpea. Yhtään en yleistä, mutta näin on. Harva täältä korvesta kuskaa lapsiaan tai itseään kovin usein yhtään minnekään, kun aina pitää ensin ajella monta tuntia, että on perillä. Ja sitten pitää vielä tulla takaisinkin, bensa maksaa ja junalippu ja lento palaa yöllä ja muut ovat kentällä jo melkein kotona. Että pistäydypä nyt sitten vähän itseäsi sivistämässä. Meikäläinenkin oli ihan täysi-ikäinen (juuri täytin), kun lähti ensimmäisen kerran ulkomaille. Ruotsia ei tietenkään lasketa, se on toinen kotimainen.

Meilläkin on toki täällä ihan oma museo, mutta se kertoo lähinnä sodasta ja kotiseudusta ja on auki kesällä kuukauden. Eivätkä edes lapset pääse sinne ilmaiseksi. Niin että kasvata nyt siinä sitten. Ei varmana voi aloittaa harpunsoittoakaan.



Kireähköt trikoot.



torstai 26. tammikuuta 2017

On pakko matkustaa mun jonnekin

Vaikka kulunut talvi olisi ollut yhtä matalalentoa, on syytä muistaa, että vaikka oma maa onkin mansikka, matkailu avartaa. Nykypäivänä maailmalle suuntaaminen saattaa olla jopa hämmästyttävän edullista ja suorastaan näppärääkin: sitä voi tuosta vaan lähteä vaikkapa huitsin nevadaan tai niin pitkälle kuin pippuri kasvaa! Kaikki eivät kuitenkaan välttämättä tahdo lähteä matkaan passi taskussa, vaan haaveilevat matkasta maineeseen tai tähtiin. Joka tapauksessa on oikeastaan aivan sama, minne kiiruhtaa, kun vain pitkä on tie.

Lienee sanomattakin selvää, että nopein tapa matkustaa paikasta toiseen on lentää kuin leppäkeihäs.

Matkan suunnittelu ja erityisesti pakkaaminen ovat asioita, joihin kannattaa keskittyä erityisen tarkasti. Joskus matkalaukusta on perillä löytynyt jopa jänis! Vanha lastenlaulu osaa kertoa, että parempi olisi, jos laukussa olisikin leipää ja piimää vaan. Tämä on hyvä vinkki etenkin niille, jotka lähtevät ummikkoina ulkomaille: kotimaa kuin taakse jää, niin on omat ruisleivät mukana ikävää helpottamassa. On silti syytä muistaa, että niin se vaan huolellisestikin pakattu laukku voi kadota kuin pieru Saharaan. Kuulemani mukaan matkalla Alabamaan tai puolivälin krouviin näin on käynyt useita kertoja.

Matkustustapoja ja -kokemuksia on yhtä monta kuin matkaajaakin: yksi on lentänyt yli käenpesän, toinen kuin päätön kana. Jollakulla reissu taasen on loppunut lyhyeen kuin kananlento, mikä on yleensä valitettava tosiseikka etenkin silloin, kun tulee eteen viimeiselle matkalle lähtö. Silloin onkin sopiva luikauttaa virsi Oi herra, jos mä matkamies maan... Näiltä reissuilta tullaan kuitenkin harvemmin maitojunalla takaisin. Entisestä pois juna vie.

Kaiken tiukan matkustamisen hurmassa kannattaa pitää mielessä, että tärkeintä ei ole määränpää vain matka.

Ei muuta kuin hyvää matkaa itse kullekin! Elämänmittaista ja lyhyempääkin, vaikka ison kiven juureen.