torstai 31. heinäkuuta 2014

Paljas ja pers

Elokuu meinaa päästä yllättämään, mutta ei hätää: näillä kauniilla riimeillä pääsee takuuvarmasti fiilikseen. Jos ei muunlaiseen niin sääliin ja myötähäpeään. Minulla ovat selvästi nyt runopäivät meneillään, joten kaivoin kaapista kolmen luurangon vierestä pari vanhaa, täällä ennen julkaisematonta riviä. (Tuopa kuulosti mukavan pätevältä.) En oikeasti ole mikään runoilijaluonne, jos nyt satutte vahingossa luulemaan. En ollenkaan, mutta välillä henki puhuu minussa. 

Se on ehkä mummoni. Hänkin oli kaappirunoilija. Välillä perheessämme puhuu myös makkaran henki, sillä juuri muutama päivä sitten nuotiomakkaraan ilmestyi viesti: kuoreen repeytyivät kirjaimet HYI. 




Epätarkka, mutta aito todistekuva makkaran hengestä.



Keskuudessamme väijyy myös lättyjen henki. Äitini, jonka sukunimi viittaa hyvin läheisesti erääseen sarvipäiseen eläimeen (ei hirvi, ei lehmä, ei kili, kauris, etena eikä poro), huudahti hämmästyksestä paistaessaan mökillä ohukaisia.




Todistekuva 2. Lätyn hengellä oli asiaa.


Nyt on siis vielä ainakin yksi riimipäivä. Innoituksena on toiminut isoo kirkonkylä, mikä sopii siihen, että käväisen siellä pikapikaa huomenna. Jaan nimikirjoituksia Sokoksen kulmalla noin klo 10. 



Paljas ja pers


Paljasjalkainen helsinkiläinen

ja persjalkainen eteläpohjalainen
- oli heillä kohtaaminen
sattumanvarainen.
Törmäsivät päistikkaa
rientäessään odottamaan ratikkaa.
Se on sellaanen,
joka menöö kiskoolla tiätä myären,
mietti eteläpohjalainen
Itikan makkaraa syären.


*   *   *


Kiirus


Korko mukulakivien välissä

kiire korvien välissä.
Missä välissä ehdin Kauppatorille?

Joka välissä ratikkaa väistelen.



*    *   *


Isäntä 


Tuumas kaupungis peltoaukeiden mies:

"Ei oo puutetta setelistä suurista,
mutta ostan kaiken Tuurista."




keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Kesämekko kinnaa

Vireän suven jälkeen alkavat työt, ja kireät toimistovaatteet aiheuttavat jo ajatuksenkin tasolla puistatuksia. Kesä on ihmisen parasta aikaa heti elämän jälkeen, kyllä se niin on, joten ahdistaahan se ruotuun palaaminen luonnollisesti vähän yhtä sun toista. Minua ainakin ahdistaa. Ja Minnaa, kuunnelkaa nyt.


Kesämekko kinnaa


Kyllä kiristää Minnan pinnaa:
kesämekko kinnaa.
Vaatteessa niukassa 
on sauma kovin piukassa. 
"Hitto, kun on vetoketju tiukassa", 
itkee Minna hädissään
sangrialasi kädessään.

Kas, puumalla kuumalla
uumallaan on pari kesäkiloa
- suveen on mahtunut 
viiniä ja iloa.
Muuttunut on naisen muoto:
ennen niin hoikka ruoto
on alkanut kasvaa,
ja mahassa ja reisissä
on todellakin ylimääräistä rasvaa. 

Minna, oi, Minna.
Punkku ei ole elämän kunkku.
Tapojasi muuta:
nipistä kiinni sitä suuta, 
hissuttele tissuttelutahtia.

Peilistä heijastuu läskipossu.
Laske kädestäsi punkku, olut, siideri, 
sangria, valkkari, kossu!
Jalkaa nosta toisen eteen
kahlaa veteen,
ui, mene lenkille
älä jää istumaan tuoppi kourassa penkille.

Penkoo Minna hyllyään
ja peilaa suurta pyllyään.
Ei ole mieli keveä, 
sillä onhan perä kyllä aivan hirveän leveä.
"Mitä ihmettä puen päälle nyt?
Miten olenkaan itseni tähän tilaan päästänyt?"
kiroaa nainen mielessään,
kun sangria vetää jo viimeisiään.

Minna löytää kaapista mekon löysän, pinkin 
ja kaataa lasiin uuden drinkin. 
"Ehdin ottaa vielä vähän.
Hätään tähän 
tarvitsen juomaa
tuomaan helpotusta
ja lieventämään ahdistusta.
Aina vaikka maanantaina
ehtii kyllä lopettaa
tissuttelun kokonaan.
Mut onpa hyvää punkku tämä,
onneksi ostin pullot nämä."

Pian Minnan mielestä
mikään ei ole enää pielessä: 
töihin on aikaa viikon verran
ja kerran ehtii jos toisenkin
kiskoa vaikka kuoharin.
Kippis kesälle, nostaa hän maljan
ja suunnittelee avaavansa 
vielä ainakin yhden kaljan.



tiistai 29. heinäkuuta 2014

Ei ole ihmisen paikka eläinpuvussa

Olette varmaankin nähneet ylipirteän, ehkä hieman tärähtäneen ihmiskissan pomppimassa Viking Linen uudessa mainoksessa. Siellä se joraa, hyppii ja viuhtoo rannalla ja merellä, kas kun ei hyppää liikkuvasta laivasta innostuksissaan aaltoihin ja lyö päätään kariin.

Hyvä Viking Line, minä en halua matkustaa aluksillanne enää milloinkaan. En tahdo mennä samojen seinien sisälle pelottavan hyperkissan kanssa. En uskalla. Tuollainen tulee ja tappaa.

Viikinki-Ville (ADHD)


Jostain kumman syystä joka urheilukilpailuissa on karvaturri heiluttamassa tassua ja taputtamassa käsiä ja jokaisessa itseään kunnioittavassa marketissa vähintään kerran vuodessa käymässä Muumi tai Nalle Luppakorva. Miksi? Ensinnäkään Muumi ei varmastikaan ole lähes kaksimetrinen korsto, jota lasten täytyy mennä äidin tai isän taakse piiloon ja jota käteltyään tai halattuaan saa ylpeiltä vanhemmilta miljoona rohkeuspistettä ja diplomin seinään. Muumihan on sellainen pieni pallomaha, joka on aivan ehdottomasti hieman lyhytkasvuinen elukka, eikä todellakaan mikään lastennurkkauksessa jyräävä jättiläinen.  

Miespuolinen tuttavani oli kerran kesähelteellä ostoskeskus-Muumipeikko. Tuttava ei ole mikään pikkututtava, joten hän hikosi turkiksessaan niin, että meinasi henki lähteä. Ei ole helppoa kaikilla kesäkeikoilla, joihin heikkoina hetkinään lupautuu. Anna-Leena Härkönen kuvaakin jossain kolumnissaan, miten kinastelevaa ja välejään selvittelevää pariskuntaa koputetaan kaupassa olkapäälle, ja sielläpä virnuilee Muumi ilmapallokimppu kourassaan (tassussaan?). "Painu sinä, Muumi, vittuun!" huutaa nainen, ja Muumi luikkii kauhistuneena tiehensä. 

En lakkaa milloinkaan nauramasta mielikuvalle. 

Eräänä vuonna Muumi-yleisöä tosin itketti erityisen paljon. Seinäjoen kaupunginteatteri esitti vuonna 2010 lastennäytelmän, jota kaikki kynnelle kykenevät seudun tenavat kuskattiin luonnollisesti katsomaan, jotta maksimoitaisiin jälkikasvun sivistys. Järkytys oli kaikkein pienimmille katsojille suuri, kun ilmeisesti sekä kuumuus- että ääniteknillisistä syistä elukat riisuivat sovitussa kohdassa kesken näytelmän päänsä irti ja esittivät näytelmän loppuun vain kostyymin alaosassa. Siinä käytiin monessa perheessä hieman keskustelua päivän päätteeksi. Karkeloi kansa ja kunnailla soi. 

Vaikka en jaksakaan ihmiseläimiä, minua toisaalta vähän harmittaa, että olen hukannut edesmenneen  isoisoäitini antaman avaimenperän, jossa oli Moskovan olympialaisten Mischa-karhu. Kukaan koko suvusta ei ole matkustanut Venäjälle, eikä minulla ole mitään käsitystä siitä, mistä avaimenperä oli mummolle joutunut. Se olisi kuitenkin ollut konkreettinen muisto opettajaisoisoäidiltäni kahden posliinijoutsenen lisäksi. Senkin voisi laittaa saunanikkunalle.

Tältä näytti naapurimaan nallen koko suku, jota meistä kukaan ei käynyt tapaamassa. Ovathan nuo toisaalta keskimääräistä söpömpiä maskotteja. Oikeastaan yhtä söpöjä kuin kaikki ne pehmonallet, joita ihmiset asuntojen myynti-ilmoitusten perusteella kasaavat sänkyjensä päälle ja sohvannurkkiin kodikasta tunnelmaa luomaan. 


Miska pentuineen

Aina maskotit eivät kuitenkaan ole näin selkeän hyväntahtoisia myyntituotteita hymyineen. Kenen ideakopasta esimerkiksi nämä hemmot on revitty? Mitä ihmeitä ne oikein ovat? Pepsodent-tuubista puristettuja, henkiin heränneitä jättiläishammastahnoja? Hyvä luoja.


Bestikset Golgate ja Pepsodent


Maskotit voivat olla myös monella tavalla luonnehäiriöisiä. Tämä punkkarihenkinen karvatalja on päässyt oikein kunnon tositoimiin.


"Ei saakeli, miten hyvännäköinen kirkuliisa, kourinpa hieman tisseistä!"

Kyllä näiden esimerkkien perusteella pitää maskottien ompeleminen lopettaa. Ei ole normaalia tällainen pehmohahmokulttuuri, ei sitten ollenkaan, varsinkaan näillä helteillä. Ei saa jättää lapsia ja koiria autoon, mutta tyypin voi kyllä sulloa karvapukuun ja komentaa marketin sata-asteiselle seinänvierustalle ilmaisten värityskirjojen kanssa päivystämään.

Muumit, repikää päänne irti! Majavat, leikatkaa häntänne ja jättäkää ne. Koirat, purkaa poikki kahleenne. Kaikki ihmiset eläinten sisällä, liittykää yhteen ja käykää taistoon! Jotain muutakin varmasti kesätöiksi löytyy, mansikanpoimintaa vaikka.







perjantai 18. heinäkuuta 2014

Kesän ihmetyksiä, osa 4. 144 000 litraa vettä

- Minulla on ollut tässä kesällä hieman kastelu-urakkaa, ja onneksi uppopumput on keksitty. (En ymmärrä niiden toiminnasta oikeasti mitään, laitan vain johdon seinään ja alan lorottaa. Paitsi että kerran pumppuun tarttui hauki, kätevää.)

Kellotin, että 10 litran kastelukannun täyttämiseen kuluu aikaa n. 30 sekuntia. Nokkelimmat osaavat laskea päässä, minä laskin koneella, että täten minuutissa täyttyy kaksi kannua eli 20 l vettä. Kun ajatusta laajentaa, tunnissa kuluu 1200 l vettä ja normaalissa päivittäisessä kasteluajassani (4 h) 4800 l.

Kun puutarhurointia on kulunut kaksi viikkoa, olen vienyt järvestä 67200 litraa uimavettä ja kuukaudessa 144 000 litraa. Kyllä siinä osuu elokuussa maha pohjaan.

- Jeesuksella oli aluksi 12 seuraajaa, eikä hän voinut mitenkään aavistaa, miten kovan suosion saavuttaisi. Ei vain voinut, vaikka vetten päällä kävelikin ja teki tempun toisensa jälkeen. Nyt Jeesuksella on 2 376 000 000 seuraajaa, osa aktiivisempia kuin toiset.

En edes tiedä, mitä tuollainen määrä numeroita tarkoittaa, mutta kysyn heti syksyllä ensimmäisenä matematiikanopettajalta, joka todennäköisesti määrää minut läksypiiriin.

- Espanjalaisilla naisilla on kaikilla pitkät hiukset. Kaikilla! Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu alkaa viimeistään neljänkympin tietämillä lyhentää latvoista enemmän kuin kaksihaaraiset. Lyhyet hiukset ovat Tosiaikuisuuden merkki.

Voi tosin olla, että Juanitalla on suomalaista suurempi karvankasvu, ja hiuksissa on varaa harveta kauniisti. Mutta silti. Ei leikkaa espanjatar hiuksia pois.

- Tuolla ylhäällä on kappeli. Sanokaa nyt, totta vie, miten sinne on kuljetettu kaikki rakennusmateriaali?  Olisi painajaismaista voittaa tarjouskilpailu urakasta tuollaiselle työmaalle, vaikka on niitä onneksi kai kaikenlaisia jakkeja ja muita orjia edes pikkuisen hommaa helpottamaan.



Santa Barbaran kappeli Riva del Gardalla.



torstai 17. heinäkuuta 2014

Kesän ihmetyksiä, osa 3. Se on Hesa, jos niin haluaa

Tässä kesän ja oikeastaan elämän mittaan minua on alkanut ärsyttää se, että joidenkin tärkeilijöiden mielestä on aivan kauhean maalaista erehtyä sanomaan Helsinkiä Hesaksi ja että moukat ne niin tekevät, kun eivät oikeasta, säälittävät, tiedä. Tutkimustulosten mukaan suhtautuminen pääkaupungin eri nimityksiin on tosin neutralisoitumassa, mutta keskustelupalstoilla väittely siitä, miten ilmaisut Stadi ja Hesa mielletään, käy välillä hyvinkin kiivaana. Millä oikeudella joku, ihan noupadi, voi muka päättää, mitä joku toinen voi sanoa?

Hesa, Hesa, Hesa. Noin. Sieltä se vaan tulla putkahti sujuvasti. Jos se tekee minusta maalaisen ja maalainen on synonyymi idiootille, niin siten olkoon, ja menköön kukin Helsinkiin, Hesaan, Stadiin, isolle kirkolle tai kylille ihan miten itse milläkin kerralla tahtoo. On aivan sama, kuka on missäkin syntynyt tai puoli sukua asunut ja kuollut ja kenellä on oikeus sanoa mitäkin. Tällainen nuoresta aikuisuudesta vähän kypsempään ikään kasvaminen on saanut aikaan sen, että pystyy varsin mainiosti käsittelemään omaa maalaisuuttaan. On ainoastaan mahtavaa, että on tilaa kääntyillä.

Suomalaiset ovat melko lailla yhtä tolloja joka puolella maata. Ei tee Helsinki, Hesa eikä Stadi maailmankansalaiseksi, ei sen yläpuolella asuminen tyhmäksi.



keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Kesän ihmetyksiä, osa 2. Aplodit lentokapteenille!

Seuramatkojen kuningasaikana oli lentokoneessa tapana yltyä vimmaisiin aplodeihin koneen laskeuduttua räjähtämättä kiitoradalle. Oli lennetty viisi tuntia Mallorcalle tai loman jälkeen kotiin, oli oma Suomi-kone alla ja päällimmäisenä mielessä kiitollisuus onnistuneesta ilmasiirtymisestä toiselle puolelle maapalloa. Mikäpä muu siinä tulee mieleen kuin käsien yhteen hakkaaminen? Kiitos, kapteeni, kun toit meidät turvallisesti perille. Kiitos, ettet törmännyt muihin lentokoneisiin etkä pelikaaniin, et juuttunut ukkospilveen, tehnyt vaarallista silmukkaa, väistit turbulenssit vuorten yllä, tarjoilit ilmaiset ruuat, mutta juomat ostin itse, kiitos.

Kiitos, että olemme hengissä, kapteeni!

Miten noloa, kuuluu nykyään ajateltavan - ja varsinkin silloin, kun joku onneton menneen ajan jäänneraukka erehtyy läpäyttämään käsiään pari kertaa yhteen ennen kuin ymmärtää ympärillään salaa naureskeltavan. Oi, sitä ylenkatsomisen riemua. Kyllä siinä tajuaa nopeasti lopettaa moisen suosionosoittamisen heikompiälyinenkin.

Miksi, kysyn minä. Miksi ihmeessä ei saa ihminen taputtaa, jos siltä tuntuu? Miksi ihmeessä kaunis, suorastaan herttainen kulttuuriperinne on pitänyt lopettaa? Kun muut eivät niin tee, ruotsalaisetkaan? Kun hävettää? Kun on tässä nyt niin maan perkeleesti painettu jo lentokoneella ympäri maapalloa ja on kuulkaa sen verran arkipäivää tämä matkustelu, ettei tässä nyt taputtelemaan ruveta. Sitä paitsi työtään vain tekevät, ei sitä kenellekään muullekaan kesken työpäivän taputella, ja palkkaakin saavat niin paljon, että pitää osatakin pitää kone ilmassa. Ja tulla alas, ei se mikään ohjelmanumero ole.

Kuulkaapa ihmiset. Olen sitä mieltä, että taputtaminen takaisin lentokoneisiin ja kiitos sille, jolle kiitos kuuluu. On huikea saavutus tulla ehjänä taivaalta alas, kun ei edes ymmärrä, miten koko vehje siellä ylipäätään pysyy. Sitä paitsi ihminen saa taputtaa halutessaan vaikka bussikuskille, Ruotsin-laivan kapteenille tai kaupan kassalle, ei tänne jurottamaan ole tultu. Pikkulapsetkin taputtavat, ja heissä on ilo.

Minä alan aplodeerata lentokoneessa joka kerta. Jos ihmiset katsovat säälien, taputan myös keskivaiheilla matkaa ja pistän hihkuen päälle.


sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Kesän ihmetyksiä, osa 1. Pekka ja banaani

Koska te kaikki muutkin olette luonnollisesti heinäkuussa kesälomalla, teillä on aikaa miettiä kanssani maailman ihmeellisimpiä asioita, jotka olen ihan itse keksinyt pääni vaivaksi. Näitä on jotenkin tosi vaikea käsitellä, kun on pieni ja aivoiltaan hieman vaatimaton. Olen varma, että koette asian samoin. Ensimmäinen kesäsarjan ihmetyksistä liittyy banaanin matkoihin maailman ympäri.

Ajatelkaapa, miten paljon enemmän yksittäinen banaani saattaa matkustaa kuin vaikkapa joku meistä Mettäperän ihmisistä. Siellä se kasvaa ensin, raukka, plantaasilla Costa Ricassa (äh, se olikin se kahvipaikka), Santa Mariassa (mauste ja Napoleonin laiva) Del Montessa (ananas) Chiquitassa (no niin, löytyihän se!), sen poimii 10 sentillä päivässä orja ja panee bambukoppaan. Noin, siellä se on ja saa tarran kylkeensä. Tiluksilta banaani pääsee ensimmäiselle auto- ja laivamatkalleen, kenties jopa lentokoneeseen. Finnair tuo tertun Suomeen, jossa se kuskataan rekalla Ivalon K-markettiin. Matkalla rekkakuski syö salaa yhden banaanin, se on tullut hänelle tavaksi, mutta ottaa onneksi juuri viereisestä laatikosta.

Ivalolaisen Pekan tekee mieli banaania evääksi, ja kas, Chiquita-terttu päätyy hänen keittiöönsä pöydälle, sillä Pekalla ei poikamiehenä ole hedelmäkoria. Pekan kaveri soittaa, että nyt olisi äkkilähtöjä halvalla ja että lähdepäs, vanha patu, viikoksi Mallorcalle, kun sinulla on lomakin ja reissu on halpa ja minä hoidan varauksen. Pekka innostuu, sillä Mallorcalla hän on kerran käynyt, maisemat mukavan tuttuja ja Carmenit kauniita etenkin muutaman allasbaarin puolimakean Happy Hour -drinkin jälkeen. Laittavat sateenvarjonkin, ei Suomessa vaan.

Pekalle tulee kiire etsiä uimahousut ja pakata lentolaukkuun muutama t-paita. Lähtö olisi samantien, sillä Ivalosta olisi ajeltava ensin pääkaupunkiin, vaikka oikeastaan kaikki Rovaniemen alapuolinen oli Pekalle jo etelää. Piti ottaa evästä, joten siitä pari banaania reppuun ja päivän lehti lentomatkaa varten, joka tosin olisi silloin jo eilisen lehti. Tuskinpa se maailma siitä niin paljon muuttuisi, joten samapa tuo. Niin lähtivät Pekka ja banaanit maailmalle.

(Tässä välissä hypätään suoraan Mallorcalle, sillä muuten matkakuvauksesta tulee liian pitkä ja koska kävi niin hauskasti, että Pekka ei syönytkään matkalla banaania. Timo halusi pysähtyä kusihädän hetkellä tienvarren ABC-liikennemyymälään, ja he päätyivät syömään siellä lounaan noutopöydästä. Matkalla ei euroja säästettäisi.)

Hotellissa Pekka sujahti Speedoihinsa ja nosti eväsbanaanit pöydälle. Vähän oli jo niihin tullut osumaa matkalaukussa, mutta hyvin kelpaisivat vielä vaikka aamupalaksi, joka heillä ei kuulunut majoituksen hintaan. Kylläpä olikin hyvä, että otin evästä mukaan, tuumi Pekka pulahtaessaan uima-altaaseen.

Niin. Tästä voimme päätellä, että keskiverto banaani on kova reissumies. Sille ei välttämättä riitä, että tulenpa tässä banaanimaasta Suomen-perälle Lapin viimeiseen kolkkaan, vaan sitten lähdetään vielä uudelle matkalle heti perään. Kuinka moni meistä matkustelee yhtä paljon parin viikon aikana kuin banaani? Kysyn vaan. Että on siinä banaanilla äkkiä lentomaileja alla ja maisemia palmuista pinjoihin. Melkein kateeksi käyvät sellaiset lentopisteet.