lauantai 30. heinäkuuta 2011

Joutsenlaulu

Blogin otsikko on kovin luonnonläheinen, joten on ehdottoman tarpeellista oikaista, että en yhtään tykkää linnuista. Paitsi broilerista. Se visertää oikein kauniisti.

Ensinnäkin linnut ovat tyhmiä. Lentävät ne toki Afrikkaan asti ja takaisinkin, mikä nyt voi äkkiseltään kuulostaa uskomattomalta, mutta onko tuo nyt niin kovin kummallista ainakaan nyt enää navigaattoriaikana? On kuitenkin paljon kysymyksiä vailla vastauksia: Mitä järkeä on lentää jonnekin Afrikan liepeille asti (ymmärrän toki Kanarialintujen kotiseutukaipuun, mutta noin muuten), jos voisi lepuuttaa jalkojaan jo, sanotaan nyt vaikka, Pohjois-Italiassa. Mikä kussakin linnussa sanoo, että nyt, juuri nyt tämän marokkolaisen temppelin katolle pitää minun pesimään ja ruikkimaan asettuman ja rukouskutsujen kanssa kilpaa huutaman? Ja onko linnuilla jokin lennonjohtojärjestelmä, jonka perusteella tietystä suomalaisesta pihapuusta on lähtölupa kohti Makedoniaa syyskuun 30. päivä klo 17.30? (En tiedä, milloin linnut muuttavat. Ilmeisesti talvea vasten kuitenkin, sen verran olen ottanut selvää.) Entä, jos ei halua lähteä? Kuka pakottaa? Onko siihen kenelläkään nokan koputtamista?

Mutta se paluu minua jaksaa erityisesti hämmästyttää. Tai se jatkuva reuhtominen maiden välillä. Yrittäisivät saatana päättää.

Mieheni on yhtä innostunut linnuista kuin minäkin. Vuosia sitten ajelimme mökille ja pysähdyimme tienvarteen ihastelemaan pienellä lammella romanttisesti kaulailevia joutsenia. Näimme joutsenpariskunnan useasti, mutta aloimme jossain vaiheessa hieman kummastella niiden vakiintumista samalle lammelle. Yllättävän paikoillaankin olivat. Mieleemme hiipi epäilys siitä, että linnut eivät olisikaan aitoja. Havainto nolotti ja huvitti yhtä aikaa, mutta sittenpä toinen joutsenista tekikin tempun ja sukelsi! Seuraavana vuonna linnut olivat jälleen palanneet. Sitä seuraavana Velj. Keskisen puutarhamyymälässä myytiin alennuksella samanlaisia muovijoutsenpariskuntia.

Onnekseni paikallislehtemme on kunnostautunut, sillä se on ojentanut auttavan kätensä. Kerran tai kaksi viikossa saa jokainen pikkubongari kartuttaa tietouttaan, sillä esittelyssä on jokin pihapuuston tai lähimetsän tipitii. On tosi kiva, että mukana on myös kuva! Lyijykynällä piirretty, mustavalkoinen.  Onko siis hei mitään järkeä siinä, että joka ikinen kerta kuvassa on harakka?! (Tai varis, en erota niitä joka kerta.) Kysyn vaan.

Paras lintujuttu kautta aikojen on silti tositarina aidon luontoharrastajan ostohaluista. Opiskelutoverini isä oli päässyt ilmoituksellaan Suomen Kuvalehden Jyviä ja Akanoita -palstalle:

Halutaan ostaa lintujenbongauskiikarit.
Markku Varis, Kotka.

En pysty lopettamaan nauramista.

Vaikka en siis olekaan mikään lintujen paras ystävä, olen tehnyt pieniä myönnytyksiä. Keittiöni verhoissa on mustia pikkulintuja. Ne istuvat siinä mukavasti sähköisten kytkentäkaavioiden ja voimavirtojen päällä. Ja joutsenet! Ne ovat kyllä ihan hirmu kauniita posliinisina lasivitriinissä. Eh.




Testaa tietoutesi: kuvassa Google-kuvahaun tulos sanalle undulaatti. Kumpi se noista on? Valinta on vaikea.

torstai 28. heinäkuuta 2011

Sulttaani siellä, sulttaani täällä

Tapahtui ihan vain pari vuotta sitten:

Olin opiskeluaikoinani lenkillä kaupungilla. (En juossut, toim. huom.) Paikallinen avohoitopotilas päivysti eräässä valoristeyksessä, tervehti minua jo kaukaa, katsoi päästä varpaisiin ja huusi lujaa: "Venäläiset huorat ovat valloittaneet kaupungin! Minä olen sulttaani!" Katsoin viisaimmaksi kiirehtiä pakoon. Venäläisillä huorilla on nopea askel.

Seuraavalla viikolla olin melkein yhtä onnekas, vaikka ystäväni ei ollutkaan ihan yhtä arvovaltainen. Päivän opiskelut oli opiskeltu, ja olin kävelemässä kotiin. Minua vastaan tuli keski-ikäinen, puolihameeseen pukeutunut ja hyvin räikeänpunaisella huulipunalla itsensä maalannut nainen, joka kääntyi perääni ja latasi: "Ei luulisi noin rumalla naamalla kehtaavan kulkea."

Opiskelin Jyväskylässä. Terveisiä.


Tapahtui eilen: 

Keinuin illalla leikkipuistossa. Otti mahanpohjasta. (Päätelmä: Olen vanha  vähän vanhentunut.) Vauhtia ottaessani huomasin hiekalla keinun vieressä lukuisten karkkipapereiden seassa kaksi avattua Sultan Conture -kuorta. Sillä lailla. Toivottavasti eivät olleet syöneet niitäkin. Ensimmäinen nyt vielä voisi mennä vahingossa, mutta luulisi toisen kohdalla jo ymmärtävän. Ehkä.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Sinusta ei koskaan tule hienoa naista

Minunkin elämässäni on ollut Anders. En enää muista hänen sukunimeään, jos siitä nyt koskaan oli sen kummemmin puhettakaan.

Anders ja Janne olivat ulkona puutarhassa. He pelasivat jalkapalloa. Tilanne kärjistyi siihen, kun Janne (tai Anders) tarjosi kaverilleen purukumia: "Vill du ha tuggummi?" Tulen muistamaan teinipojat lopun ikäni, vaikka Toppen 7 olikin harvinaisen huono ruotsinkirja. Sen kuvitus oli osittain niin vanhanaikaista, että hävetti. Erään kappaleen ikimuistoisessa otoksessa Andersin (tai Jannen) äiti seisoi kuvaajaan nähden sivuttain, ja hänen rintansa sojottivat yhtä terhakkaina kuin Madonnalla tötterövuosina. Toisaalta se oli hyvä keino herättää yläasteikäisten oppilaiden huomio, mutta siihen se huomio sitten todellakin jäi: Piirtelimme lyijykynällä mäkihyppääjiä laskemaan rintoja pitkin. En muista, mitä senkertainen kappale käsitteli. Enkä ole edes poika, ks. kuva.

Historiantunnilla luokkamme huligaanit harrastivat käsitöitä: heillä oli mukana valkoista ompelulankaa, joka oli leikattu sopiviksi, noin 30 cm:n pituisiksi pätkiksi. Lanka tuupattin nenään, jonka jälkeen vedettiin muutamia kertoja hengitystä oikein voimakkaasti sisään ja kas, langanpää putkahti roikkumaan nielusta. Sitten vain sormet kurkkuun, pienimuotoista kakistelua, langasta kiinni ja näyttävä veto suun kautta ulos.

Pinsettiote testataan neuvolassa vauvan ollessa vähän alle vuoden ikäinen. Taso oli saavutettu.

Mieleenpainuvin koulumuistoni on kuitenkin valitettavasti se, miten opettaja haukkui minut ja ystäväni koko koulun kuunnellessa hartaasti. Oli talvi joskus 1800-luvulla. Pakkanen oli kova, ja olin juuri ollut angiinassa. Sijaisopettaja antoi minulle ja ystävälleni luvan viettää sen päivän välitunnit sisällä, ja niin me teimme harmonia polkien ja virsiä laulaen. Välituntivalvojana toiminut vanha rouva väitti kuitenkin meidän valehtevan hänelle, joten hän katsoi asiakseen laittaa meidät ulos ilman kenkiä ja päällystakkia. Pakkasessa seisoskelu ei pitemmän päälle tuntunut järkevältä, joten kiersimme hätäpäissämme vielä piharakennuksen ja päätimme sen jälkeen uskaltaa mennä takaisin sisään. (Kellot olivat soineet jo välitunnin päättymisen merkiksi.) Kun kiipesimme portaita luokkaamme kohti, alkoi hillitön huuto, jonka sanoman muistan ikuisesti: "Sinusta ei koskaan, koskaan tule hienoa naista!"

Eipä kai sitten. Kyseinen opettaja ei tunnistanut minua enää muutama vuosi sitten ala-asteen luokkakokouksessamme vieraillessaan. Heja.

Koulu on ihana asia! Skålen är en wunderbaum sak.

tiistai 26. heinäkuuta 2011

Viimeisen aterian sillit

Eilen syötiin taas! Lähipiirissä oli kylmän kiven heittäjää ja synttärisankaria, joten mikäs sen parempi suunnitelma kuin grillata pihviä ja toista pihviä ja kauhoa pippurikastiketta päälle. Etenkin, kun ruokapuolen hoiti joku muu ja sai itse keskittyä vain laittamaan sopivalla tahdilla tavaraa suuhun. On hyvin tärkeää, että jaksaa, joten otin toisenkin kerran ja söin salaa vähän lastenkin lautaselta.

Olenkin miettinyt, että eihän sitä milloinkaan ei tiedä, koska saa ruokaa viimeisen kerran. Olisi aivan hirveää, että viimeisenä aterianaan olisi syönyt, sanotaan nyt vaikka, yhden perunan. Kyllä vaan olisi kannattanut ottaa vaikka silli päälle. Ja koska silli olisi vatsassa varmasti tosi yksinäinen, on viisasta ja inhimillistä antaa sille kaveri mukaan. Peruna ja kaksi silliä, siitä tulisi jo paljon tyytyväisemmäksi niin Ahti-silli kuin mielikin.

Jos pitäisi etukäteen valita ihan oikea viimeinen ateria, homma menisi vaikeaksi. Ensinnäkin, mitä jos juuri ruokailuhetkellä haluaisikin jotain aivan muuta? Olisi raukka valinnut listalleen T-luupihviä, mutta tekisikin aivan hirveästi mieli muusia ja punajuurta? Pilallehan siinä menisi koko loppuelämä, vaikka olisiko tuolla nyt sitten enää mitään väliä. Sitä paitsi pitäisikö viimeisen aterian olla jotain luksusta vai jotain, josta tulee lapsuus mieleen? Kyljystä ja kiinankaali-ananassalaattia? Kananmunakastiketta? (Se oli suurinta herkkuani, kuvitelkaa.) Sitä paitsi saako viimeiselle aterialle toivoa alkuruoan, pääruoan ja jälkiruoan? Sovitaan niin, nyt saa.

Näin se menisi. Tänä päivänä. Huomenna listalla voisi olla kalapuikkoja.

1) Tirisevän kuumat valkosipulikatkaravut. (Kas, tämä oli nyt kyllä itsellenikin ylläri.)
2) Lihaa nyt ainakin. Sisäfilettä. Ehkä jokin argentiinalainen, täydellisesti kypsytetty, murea pihvi. Kermaista, paksua pippurikastiketta. Uuniperuna ja jotain ihanaa täytettä ja tarpeeksi. Yleensä se soosi loppuu aina kesken, miksi?
3) Loppuun ehdottomasti valkosuklaamousse, jonka päällä on paksuja maitosuklaalastuja. Ah.

Kyllä noilla pärjäisi ilman silliäkin. Millainen sinun listasi olisi?

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Sikailua

Eilen oli rokkipäivä. Koska olen tosi punkkari, puin ylleni niin kireät farmarihousut, että reidenympärys pieneni monta senttiä. Aivan mahtavaa. Hengittäminen oli toki epämiellyttävää, mutta "Kaikkehen tottuu, paitti puukkoon seljäs ja siihenki tottuu, jos makaa vattallansa". Sitä paitsi on loogista, että kun jostain kireästä luopuu (hermot), niin jotain kireää pitää tulla tasapainon vuoksi tilalle.

Loppuillasta askeleeni saattoi tosin olla hivenen verran horjuva. Ihan vain väsymyksestä, tietenkin. Nestetasapainosta huolehtiminen on kauhean tärkeää kesäkuumalla, sillä muuten voi vaikka ottaa ja pyörtyä, mutta pitää aina muistaa myös syödä hyvin. Eilen keskityin nauttimaan kokonaisena paistettua sikaa ja toistakin. Henkilökuvaani katsellessa en ole kyllä ihan varma, miten hyvä idea se oli. 

Tarkkana tyttönä kaivoin jossain vaiheessa iltaa käsilaukustani muistiinpanovälineet ja otsalampun (oli jo pimeää) ja tein festivaalialueella huomioita: 


- Kansa eroteltiin aidalla kahtia, Tärkeisiin ja rahvaaseen. VIP-ihmiset saivat istua oikeilla vessanpöntöillä. 
- Rokkikansa joko rokkasi, eläytyi ja lauloi mukana tai seisoi sandaaleissaan suorana pötkönä ilmeenkään värähtämättä. Kuka hullu sitä muka kättään pyynnöstä heiluttaisi, hyvänen aika. Viihdyttäköön nyt keskenään siinä, kun siitä palkan saa ja paljonkohan oikein saakaan! Onkohan koulujakaan käynyt ikinä, pitkätukka.
- Joillekin näytti olevan kansallisperinteisesti hyvin tärkeää ehtiä juoda kaikkea mahdollista ja niin paljon kuin mahdollista. Toisten, mahdollisesti vaimojen ja tyttöystävien, tehtävä oli motkottaa siitä.
- Toisilla oli rokkiniitit, kajalit ja bändipaidat, toiset olivat lähteneet rikkaruohojen nyppimisen jälkeen markkinoille ostamaan metrilakua. 
- Naiset ja miehet nyt vain eivät aina sovi samaan maailmaan, varsinkaan loppuillasta. Yksi ilmoitti haluavansa erota, kun ei ollut edes ehtinyt kotona kunnolla hiuksiaan kuivata. Syy on täysin ymmärrettävä.

Olipa hyvät bailandot! Huomenna laihdutetaan taas!

perjantai 22. heinäkuuta 2011

Nettisipsejä kullekin

Ihminen on hyvällä säkällä onnellinen, kun sillä on virikkeitä. Virikkeet voivat olla monenlaisia. Olen hankkinut elämääni jonkin verran sellaisia.

1) Postimyynti. Tänäänkin postissa odottavat uudet lakanat sekä jälkitoimituksena tulevat shortsit. Miten ne osasivatkaan tulla tällaisena kuumana päivänä! Eilen katselin netistä yli metrin korkuisia kynttilänjalkoja puutarhaan, pöytägrilliä ja ihan muutamaa vaatetta vain. Mutta en tilannut! Postimyynti on taitolaji.

Väitän oikeastaan ansaitsevani diplomin tai sen puutteessa Valioluokan nettishoppailija -tittelin, sillä olen hankkinut järkevästi ja harkiten esimerkiksi
- suomalaisia säkkituoleja Ranskasta
- tanskalaisen termospullon Ruotsista
- italialaisia kynttilänjalkoja Belgiasta

ja kesymmin
- lastenvaunut ja -istuimen sekä rannekellon Saksasta
- matkarattaat Hollannista
- sohvatyynyjä, sängynpeiton ja lenkkitossut Britanniasta
- julisteita ja musiikkia Amerikoista
- kosmetiikkaa Hong Kongista ja Jerseystä.

Mieskin on pikku hiljaa oppinut tavoille, huraa! Pari viikkoa sitten hän tilasi netistä 15 pussia sipsejä.

2) Rikkaruohojen kitkeminen. Se on hommaa, joka vapauttaa sielun. Voisin olla ammatiltani kitkijänainen, jos sitä olisi mahdollista tehdä sateella sisätiloissa ja työaika olisi jotenkin mukavasti muokattavissa. Ajattelisin, että jotain yhdeksästä kolmeen olisi sopiva, ja kesälomat tietenkin runsaahkot.

Rikkaruohojen kitkeminen myös kasvattaa luonnetta, sillä aina ei voi osua oikeaan.

3) Askartelu. Tänään olen jo askarrellut vessapaperirullasta kahdet jouluaiheiset kiikarit. Niissä on kimalletarroja ja rakennusliikkeen teippiä. Pystyisittekö vaan itse samaan, mitä? Vanhoilla päivillä voisi perustaa jonkin askartelimon: kiikareita kolmet kympillä.

4) Teinit. Jos ei muuten ole luonnostaan virkeä, niin kun hakeutuu töihin teiniviiksien pariin, vetreytyy kummasti. Heiltä kuulee viimeisimmät hitit ja hutit, oppii uusia, tärkeitä sanontoja ja miettii usein, mihin sitä päänsä onkaan pistänyt. Erään kerran pulpetin alle. Oli pakko katsoa ihan lähietäisyydeltä, kun viisitoistakesäinen, 180-senttinen kölli oli jäänyt sinne jumiin.

Lisää virike-ehdotuksia otetaan mielellään vastaan. Olen tosin varma, että näillä pääsee jo pitkälle.

Ps. Ei tullut timantteja.

torstai 21. heinäkuuta 2011

Vinks, vinks.

Tänään on kaikkien maailman Ässien nimipäivä! Tähtisadetta! Etevimmät nettietsivät voivat tästä päätellä esimerkiksi sen, että en ole mies. Prinsessathan harvoin ovat.

Miehistä puheen ollen olisi kovin suositeltavaa, että sellainen ymmärtäisi tänään muistaa minua rehevällä kukkakimpulla ja pienellä yllätyksellä. Tulee kuitenkin huomioida, että naiset rakastavat myös isoja yllätyksiä. On vaikkapa täysin naurettavaa väittää, että monta pientä timanttia rivissä olisi enemmän ja kivempi kuin yksi iso. Kaikista paras olisi tietenkin yksi iso keskellä ja monta pientä rivissä siinä reunalla tai suoraan sitten ihan reippaasti koko sormen ympäri, kun on kerran alettu niitä istutella. Samalla vaivallahan niitä enemmänkin upottaa.

Luulisi näillä ohjeilla osaavan. Voi, kuinka minua jo jännittääkään! Pitää varmaan panna huulipunaa.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Maailmantuskaa matikasta

Meillä oli eilen lasten kanssa elokuvailta, ja menetin sen vuoksi mielenrauhani. Popcorn-osuuden aikana olin vielä varsin mainiosti hyvinvoinnin puolella, mutta sitten alkoi alamäki.

Kuvitelkaapa tilanne, jossa näkökenttänne vasemmalla laidalla puksuttaa juna, sanotaan nyt vaikka vauhtia 100 km/h, joka on sellainen mukava ja helposti käsiteltävä tasaluku. Vähän niin kuin nykyinen painoni, vaikka siinä ei olekaan mitään mukavaa tai helposti käsiteltävää. Vaihdetaan siis. Juna kulkee kahdeksaakymppiä. (Oikeasti painan tietenkin jotain 50 kg, ettette luule.)

Juna on tavarajuna, ja niin kuin elokuvissa aina, siinä on avoimia oviaukkoja, joista karkulaiset, kerjäläiset ja seikkailuhenkiset voivat hypätä sisään. Ei kiinnitetä huomiota nyt siihen, että junaan laskee näyttävästi vuorenrinnettä alas ja puunkuoripulkalla pujotellen kaksi susikuonoa, vaan siihen, että junan viereen ilmestyy lentäen lintupari. Yksinkertaisempikin tajuaa, että lentovauhdin täytyy olla junan vierellä samainen 50 kg/h. No niin, näettekö junan, sen kyydissä makaavat sudet ja vieressä lentävät ankan ja hanhen? Älkää anna sen häiritä, että ankalla roikkuu kaulassaan golfbägi ja että mietitte nyt kuumeisesti, paljonko oikeasti painan.

Mies esitti minulle kysymyksen, joka oli ihan helppo (olipa), mutta aiheutti silti minulle pienen mielenrauhan järkkymisen ja maailmantuskankin: jos lintupari lentäisi oviaukosta susien kanssa junaan sisään ja jatkaisi lentämistä avoimessa ja tyhjässä tavaravaunussa, mitä vauhtia niiden pitäisi lentää?

Toiset meistä ovat blondeja linnanneitoja, toiset eivät. Toisten meistä pitäisi myös laihduttaa, toisten ei.

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Assan Kakena

Minua jostain syystä huvittaa aivan kauheasti, että osoiterivillä lukee assankakena. Mettäperällä on nimittäin ihan oma Assa, ja arvatkaapa, kuka on sieltä kotoisin? Kyllä vain. Ja koska Assalla ihan oikeasti asuvat kaikista kovimmat jätkät, Kaket muun muassa, niin meitsi on vähän niin kuin melko kova jätkä itsekin. Assan Kake. Rokrok. Osasin joskus soittaa klarinettia, joten repikää siitä. Ja huom.: ostin juuri Kikan kokoelmalevyn hintaan 12,95 e.

Prinsessuus ja Kakeus ovat ehkä pikkuisen ristiriidassa keskenään, mutta kuka sitä nyt ei jollain lailla jakomielitautinen olisi? Naisilla on sitä paitsi kaikki oikeus muuttaa  mieltään juuri silloin kuin siltä tuntuu, ja vaikkei aina tuntuisikaan. Se on sisään rakennettu ominaisuus, jota lievittää vain suklaa. Se, joka sanoo, ettei välitä suklaasta, esittää. Minäpä olenkin tänään jo syönyt kulhoon jähmettynyttä leivontasuklaata, jota alunperin sulatin viikonlopun Pätkis-kakun kuorrutetta varten hieman liikaa. Nyt olen siinä etuoikeutetussa asemassa (assassa), että saan lohkaista kipon pohjalta paksun, jähmettyneen kimpaleen ja haukata suun suklaata täyteen. Siinä on kuulkaa ihan eri fiilis kuin levyssä tai patukassa. Onnea on. Olen varma, että ainakin joku ymmärtää.

Muutenkin olen ollut jo tosi ahkera. Olen ehtinyt myös jo, tuota, öh, juoda kahvia. Lisäksi olen listannut mahdolliset sadepäivän aktiviteetit, joiden ainoa ongelma on se, että ne kaikki sijaitsevat liian kaukana toisistaan. Aloittanen ruuanlaitolla, joka sijoittuu keittiöön.

Mikäköhän muuten korvaisi sanan aktiviteetti? Kun puhutaan sadepäivän aktiviteeteista, tulee jotenkin liian tehokas ja urheilullinen olo. Entä, jos haluaa tehdä jotain kivaa, mutta ei olla mitenkään erityisen aktiivinen? Eikö sadepäivä voisi olla vain passiviteetti?

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Ahvenelle ryyppy

Eilen oli sitten juhlapäivä, ja kaikilla oli niin mukavaa. Itse söin voileipäkakkua niin kuin en olisi leipää ikinä nähnytkään, mutta tavoistani huomattavasti poiketen jätin triplasuklaakakun kokonaan maistamatta. Olen hirvittävän huolestunut ja aion ohjata itseni puhutteluun. Onneksi pakkosyöttöä voi kokeilla hoitomuotona heti tänään, sillä vieraiden paikallaanolevista kehuista huolimatta kakkua jäi hieman. Ei se ole emäntä eikä mikään, jos ei osaa mitoittaa tarjoilujaan siten, että pikkuisen jää vielä seuraavallekin päivälle fiilisteltäväksi.

Illan tuoksinnassa ei ehtinyt käki kukkua, mutta päädyimme ihmettelemään erityisen syvästi ja monelta kantilta yhtä asiaa:

- Miksi ihminen voi ja saa hakata kirveellä polttopuita takapihallaan tai mökin liiterin vieressä tuhannen päissään, mutta ruohonleikkurilla ajaminen on rikos? Onko kirveen kanssa heiluminen jotenkin erityisen paljon hillitympää touhua kuin puutarhurointi? Kuinka monen kirveellä voi tappaa sille päälle (kännipäälle) sattuessaan? Entäs ruohonleikkurilla? Jotenkin mieluummin sitä näkee itsensä juoksevan ruohonleikkuria kuin kirvesmiestä pakoon, hmm. Mikä holhousyhteiskunta tämä oikein on, kun kännipäissään ei saa vetää rinkiä ruohonleikkurilla talon ympäri, jos siltä tuntuu? Kauhean kahlitsevaa.

- Jos on oikein ilkeä tai ei ole muuta tekemistä, voi käydä tarjoamassa nurmikkoa päältä ajettavalla leikkurilla ajavalle naapurille ystävällismieliset huikat tai pari ja soittaa sen jälkeen poliisille. Harmi, että Mettäperän naapurissa on toisella puolella pusikko ja toisella järvi. Tarjoa siinä nyt sitten pupujussille tai ruohoa ajavalle ahvenelle ryyppy. No, säästyypähän enemmän itselle. Jee sinänsä.

- Jos hakee näyttävää tapaa poistua, voi toki ajaa leikkurilla järveen.

Oikeastaan muuta älyllistä ja henkevää emme sitten miettineetkään, vaan keskityimme syömään, juomaan ja seurustelemaan. Se ehkä on kuitenkin vielä mainitsemisen arvoista, että pappani mukaan kaikki ongelmat ratkeavat nuorina sillä, että illalla sängyssä vähän pökkää toista jalalla. Siitä se sitten lähtee.

Onnistuneet juhlat, arvioisin!

lauantai 16. heinäkuuta 2011

Suolakurkkuraastetta

Lauantai on erinomainen päivä raastaa suolakurkkuja. (Ja ihan turha tulla sanomaan, että ne ovat maustekurkkuja. Eivät ole.) Koska leivon nykyään jostain syystä melko harvoin, saan sitäkin parempia ideoita, mikä näkyi siis tänään suolakurkkujen raastamisena. Olin saanut päähäni tehdä voileipäkakun.

En ole ikinä nähnyt kenenkään raastavan suolakurkkuja, saati sitten syönyt niistä tehtyä raastetta, joten sikäli koen olleeni hyvinkin nerokas ja uraauurtava. Taputapu. Olen varma, että huomiset vieraat huomaavat heti vaivannäköni ja elleivät huomaa, ohjailen heitä hellästi siihen suuntaan. Huomio se on kerjättykin huomio.

Kun sain savukinkkuisen ja hienosti muussatun suolakurkkuseoksen tähdittämän voileipäkakun jääkaappiin maustumaan, tekaisin vielä pari pellillistä Brita-tortun pohjia, otin pakkasesta aiemmin rakkaudella leipomani Pätkis-kakun (ja nyt puhutaan sitten todellisesta Pätkis-kakusta, jossa on kolminkertainen määrä suklaata) ja odotin kärsimättömästi sen sulamista. Kun on kerran suklaalinjalla aloitettu, pannaan sitten myös sillä reippaasti kuorruttaen. Olen varma, että huomiset vieraat huomaavat vaivannäköni. Elleivät, vajotkoot hetkeksi häpeäkaivoon. Saavat tulla pois, kun annan luvan.

Ettette kuvittelisi, että tämä on leivontablogi, kerrottakoon, että ei ole. Tämä on vähän yli 25-vuotiaan, Etelä-Pohjanmaalla asuvan kauniin, laihan ja ihanan prinsessaopettajan, jolla on hyvä luonne, blogi ihan tavallisen arjen (jollaista prinsessalla toki yleensä on) tapahtumista, havainnoista, kouluelämästä, ärsytyksistä ja hehkutuksista. Välillä suolakurkuista ja välillä ikkunanpesusta, toisinaan jopa timanteistakin. Haluaisin kauheasti lisää sellaisia. Niihin tulee himo, ihan niin kuin suolakurkkuihinkin.

Tänään oli siis leivontapäivä, joskin ehdin myös pestä sivukorvalla pyykkiä ja mitä sitä nyt yleensä lauantaisin tulee tehtyä. Eipä juuri mitään. Lauantai on prinsessojen lepopäivä.