torstai 31. maaliskuuta 2016

Sopiva määrä noloutta on hyvästä

Opettajan työssä on eduksi, jos osaa ainakin silloin tällöin heittäytyä ja hullutella, ja vielä parempi on, jos pystyy nolaamaan itsensä aina välillä. Silloin voi näyttää, että kaikesta selviytyy ja itselle voi nauraa. Minä olen esimerkiksi kaatunut opettajanpöydällä, mistä olen hyvin ylpeä, koska harvoin sitä pääsee sellaisella kehuskelemaan. Kerran taas olin opettajainhuoneessa pöydän alla, kun rehtori ja kaksi muuta opettajaa saapuivat ruokailemasta. (Se, että otin valokuvaa, ei välttämättä tullut kenellekään ensimmäisenä mieleen. Minun oli kuitenkin pakko kuvata, sillä koulun sammalenvihreä lattiaraita sointui niin kivasti lenkkareihin! Eipä olisi kukaan ikinä uskonut, että siitäkin raidasta tulee joskus jotakin.)

Nuorten mielestä opettajat tosin taitavat olla jokseenkin noloja sekä aina että luonnostaan, pelkkä olemassaolo riittää. Jotkut asiat tai tilanteet ovat kuitenkin piirtyneet aivan erityisesti verkkokalvolle, kuten kieltenopettajan suiponmalliset rintaliivit tai se, kun satoja vuosia sitten eräällä fysiikan tunnillamme matemaattisten aineiden lehtori hermostui ruokavälituntiaikeistamme niin, että kiipesi hame päällä pöydälle (ei kaatunut!) ja alkoi huutaa. Siihen loppui se syömään lähteminen, vaikka osa olikin roikkunut jo viisi minuuttia ovenkahvassa kiinni.

Kyllä ennen vanhaan olikin kiire nauttimaan päivän maksakastike, silakkalaatikko tai sipatti.

Muistan myös oikein hyvin sen, kun oppilaanohjaajamme pyysi meitä kysymään häneltä seksistä ihan mitä vain, hän kyllä vastaisi. Siihen maailmanaikaan ei terveystietoa ollut vielä keksittykään, mennä rellestettiin vain ja kuoltiin keuhkosyöpiin ja kondyloomiin, joten opo hieman yritti ohjata meitä oikeille urille ja sopiville kaupan hyllyille. No, me raapustimme ruutupaperinpalasille posket punaisina tunnin aluksi kysymyksiä, joita opettaja sitten nosteli kulhona toimivasta piposta vastattavaksi. Muutama kohta menikin asiallisesti, mutta sitten joku halusi tietää, miten usein opettaja vetää käteen.

Siitä oppilaasta tuli suurperheen isä.

Yksi rehtoreistamme nolasi itsensä hauskalla tavalla, kun kuulutti keskusradiosta jotain, epäilemättä tärkeää tiedotetta. Linjat kuitenkin pätkivät, eikä kuulutus onnistunut kunnolla. Rehtori oli onneksi hienosti ajantasalla, koputteli mikrofonia kuulutuskopissaan ja ilmoitti kuuluttavansa pian uudelleen, sillä hänen tuli vaihtaa uusi mikroskooppi. Uusi mikroskooppi toimikin moitteetta.

Käsityötunnilla opettaja jäi puolestaan jumiin tarvikevarastoon. Olimme hieman neuvottomia, sillä yksi hyvin voimakastahtoinen ryhmämme oppilas piti ovea kiinni ja ilmoitti opettajalle, että tämä voisi ihan hyvin olla siellä loppupäivän. Jostain rakosesta opettaja teki kuitenkin paluun, ja oppilas joutui puhutteluun. Opettajan oli varmasti hieman noloa kertoa esimiehelleen, että oli istunut oppitunnista vartin komerossa.

Että on niitä kaikenlaisia aivan olemattomankin noloja tilanteita maailma ja koulu täynnänsä. Ystäväni mielestä nolointa oli sanoa ensimmäisenä yläkoulupäivänä ääneen oma nimensä. Minua taas nolottaa näin jälkikäteen silloinen permanentattu etutukkani. Muutama viikko sitten koulussa oppilas ilmoitti, että olisi todellakin maailman nolointa, jos sattuisi pääsemään poikaystävän kuullessa pieru. Tai oppitunnilla. Joku opettaja oli kuulemma antanut alakoulussa moisesta jälki-istuntoakin.

Hyvä, opettaja, ja siitäs sai, oppilas! Pieru on nolo asia, joten oppiipahan vetämään sisäänpäin.



tiistai 29. maaliskuuta 2016

Sinut on erotettu

Minua ei ollut vielä koskaan aikaisemmin erotettu mistään. Kerran, yhdeksännen keväällä, olin tosin rehtorin puhuttelussa siitä, etten tahtonut soittaa klarinettia naapurikaupungin vanhainkotikeikalla musiikkiryhmän kanssa. En tietenkään, sillä samaan aikaan oli pesäpallo-ottelu, jossa minun oli määrä olla lukkari.

Soitin vanhainkodissa.

Kerran taas sain ylinopeussakot, mutta se nyt oli oikeastaan poliisien vika, sillä kenen auto muka ei laskettele alamäkeä noin kuuttakymppiä? Sitä paitsi silloiset 18-vuotiaat, oikeasti rikolliset luokkakaverini olivat ajelleet reittiä aikaisemmin kilpaa, ja kas, ettei tuolloin ollut paikalla yhtään ainoata tutkalaitetta tai pusikoksi naamioitunutta poliisia. Niin että oikeastaan olen kaikkeen syytön tai ainakin syyttömämpi kuin moni muu, ja tuollaiset kaltoinkohtelut todellakin jättävät syviä arpia. Ei ihme, että pitää nyt olla tällainen myöhäispunkkari.

Niin siinä sitten nimittäin pääsiäisenä kävi, että potkut tuli. Kyllä vain, pystyin hankkimaan itselleni potkut äidinkielen opettajain Facebook-ryhmästä, ja se on kyllä saavutus, kun lähdetään ensinnäkin siitä, että on loma. Tällaiseen pystyy ainoastaan kulmakunnan kovin muija, opettajista pahin ja ihmisistä myös. No, mitäpä tein? Kolme sanaa kirjoitin - ja heippa! Niin lyötiin varoitusta antamatta ovi kiinni nenän edestä ja jätettiin lehtori Ässä oman onnensa nojaan.

En saisi enää keskustella intohimoisesti kenenkään kanssa transitiiviverbien käyttäytymisestä lauseenvastikkeissa tai väitellä siitä, kuuluuko oppilaan olla itseohjautuva ja saada edetä koko ajan omaan tahtiinsa, vai janoaako hän kuulla opettajan sanaa. Ryhmän ylläpitäjä sen sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: Yksin itke ininäsi, keskenäsi keinot keksi.

Samalla, kun olin tapahtuneesta puulla päähän lyöty, minua alkoi naurattaa aivan älyttömästi. Tämä olisi ehdottomasti urani ja muistelojeni kohokohta, sillä kuinka moni kollegoistani on muka saanut potkut Facebook-sivujen suljetusta ammattiryhmästä? Mitähäh? Ei varmasti kukaan! Täytyy sanoa, että oppilaillani on maailman pätevin opettaja, sillä on todellakin selvää, että yläkoulussa täytyy olla katu-uskottavuutta kaiken sen lauseenjäsennyksen ja novellianalyysin keskellä. Miten opettaja voi muka samaistua puberteettinsa kuohuntavaihetta elävän oppilaan mielenliikkeisiin, jos vain istuu Kalevala-koru kaulassa pöytänsä takana ja soittaa luikuttaa kanteletta? Oppi menee paljon paremmin perille, kun joikaa vähän astetta kovempaa elämänkokemuksistaan, jollaisia ei ole, ellei ole ollut vastoinkäymisiä. Niin kuin vaikkapa minulla pääsiäislauantaina.

Joka opettajan pitäisi saada kerran elämässään potkut edes jostakin.

Vaikka urani rock'n'rollforever-kohokohta on nyt saavutettu - ja minut hyväksytty väärinkäsityksen ja ryhmän ylläpitäjän liian nopean laukaisusormen jälkeen takaisin ryhmään anteeksipyyntöjen kera, tämä on silti melko korkea sulka hattuun.

Lapset, lehtori Ässä on nyt ehompi punkkari kuin koskaan, ja täältä pesee. Heti ensi viikolla, ehkä maanantaina tai tiistaina tai jonain sopivana päivänä, mennään sillä tavalla lapsentahtisesti, alkaa ihan varmasti pilkkusääntöjen kertaus. Säestän kaiken sähkökitaralla, ja kipsinen Elias Lönnrot -patsas yhtyy mukaan. Vastoinkäymisiä ja voittoja oli hänenkin elämässään, ja jos nuoresta muka tuntuu koulunkäynti rankalta, niin Elias voittaa kisan aina.

Kävelepä itse noin 15 000 kilometriä. Helpompi on lukea se Kalevala.













perjantai 18. maaliskuuta 2016

Nurkkaan häpeämään

Kaikki ovat hyviä jossain: kielissä, ruuanlaitossa, palapelien kokoamisessa tai sitten syyllistymisessä  ja häpeämielessä.

Ajatellaan nyt vaikkapa hiihtolomaa: Opettaja kysyy loman jälkeen, ovatko lapset hiihtäneet. Ville-poika on kiertänyt kolmesti järven ja Aadako se otti sukset mummolaankin mukaan, hyvä, hyvä! Aktiiviset kollegat vertailevat sekä kilometrejä että pitopohjia ja sitä, miten oli missäkin hyvä ladut ja jo muuten tamppasi Keurusselällä viimeisen päälle latukone. Että on siinä nyt sitten kiva hörppiä tauolla kahvia ja hävetä nurkassa, kun ei ole hiihtänyt lomalla laisinkaan tai edes suksia omista, vaikka latu hakee melkein kotiovelta.

Kyllä minäkin joka päivä aioin. En sitten kuitenkaan kerinnyt, ja tiistaina oli hirveän kova tuuli.

Ihminen voi tuntea syyllisyyttä myös vaikkapa perunasta. Siinä onkin outo ristiriita: suksitella pitää, sillä niin on aina on tehty ja havuja, perkele, mutta perunaa ei sen sijaan saa syödä, vaikka nimenomaan on aina syöty. Nyt sitä pitää välttää, koska monet jumppaajat sanovat niin ja siinä on hiilihydraattia ja no, perunaa.

Ihan hirveän pahaa on perunamuusi, kun jättää siitä perunan pois.

Todella suurta syyllisyyttä aiheuttaa huutaminen, etenkin, jos naapurit kuulevat. Maltti pitää säilyttää, vaikka lapsi on kiivennyt katolle ja hyppää sieltä Stigalla alas tai vaikka uskonnon kokeesta on tullut 6-. Kyllä pitää vesan muistaa, olivatko opetuslapset tiellä kohti Jerusalemia vai Jerikoa. Ja entäs jumalanpalveluksen kaava sitten? Ei todellakaan riitä, että pappi tietää.

Hyvin helposti voi tuntea huonoa omaatuntoa myös siitä, ettei ole lukenut pitkään aikaan kokonaista kirjaa tai lähettänyt joulukortteja. Hävettää lisäksi vietävästi joka kerta, kun muistaa, ettei ole soittanut ystävälle, käynyt mummolassa tai pessyt meikkejä kasvoilta. Ei olisi saanut ostaa taas pinaattilättyjä, tipauttaa tonnikalapurkkia roskikseen, keskittyä kännykkään, juoda puolta pullollista punaviiniä.

Ja kuinka moni onkaan syyllistänyt itseään siitä, ettei jaksanut viedä lasta vauvauintiin, käytti kertakäyttövaippoja ja osti valmissoseita - tai ettei todellakaan nauttinut yhtään muskarista, jossa melkein vielä vauvaikäisen olisi pitänyt kävellä nätisti ympyräkäyntiä ja heiluttaa huivia eikä missään nimessä saada soittaa koko ajan tamburiinia, koska ajellaan hiljaa, isi, nyt vaan. Olisi sitä paitsi pitänyt survoa itse porkkanat, pakastaa ne rasioihin ja lypsää viimeisetkin maidot ja mehut. Hyvä äiti olisi. Hän olisi myös herännyt neljältä aamulla salille, sillä jumppa-aika otetaan, elämä on valintoja!

Syyllisyyttä tuntee syödystä suklaasta tai syömättä jääneistä vitamiineista. Samoin sotkuisesta kodista, siivoojasta, likaisista ikkunoista, jonkun palkkaamisesta niitä pesemään, pitkästä nurmikosta, robottiruohonleikkurista, siitä, ettei leivo pullaa, siitä, että leipoo ja syö pullaa. Mustikat pitäisi kerätä metsästä, terassilaudat öljytä, rikkaruohot kitkeä ja pensasaita leikata. Hävettää, kun naapurin pihan lumet on aina luotu, mutta itse ei millään viitsi, jaksa, ehdi eikä edes halua.

Säästöprojektit vasta syyllistävätkin, sillä jokainen turha ostos tuo pahan mielen. Olisinko pärjännyt ilman uutta paitaa, vaikka se onkin aivan ihana ja tekee minut onnelliseksi ja tulee väriäkin poskiin? Voinko tilata perjantaina pitsat? Olisiko ollut halvempaa hiihtää sinne Jerikoon kauppaan? Kun kaikkien näiden taakkojensa jälkeen päättää armahtaa itsensä ja tehdä iltapalaksi munavoita karjalanpiirakkansa päälle, pieleen menee jälleen: niin vain taas kippasi käsi kulhoon aivan liikaa suolaa ja vieläkin enemmän voita ja kolesterolia tulee ja verisuonitautia, kun on suvussakin sitä.

Koulun munavoi on terveellisempää, muttei maistu miltään.