keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Hyvän mielen haaste

Sain eilen -S-:ltä blogihaasteen, jossa tehtävänä on kertoa kymmenen hyvää mieltä tuottavaa asiaa satunnaisessa järjestyksessä.




Koska olen kovis, en jaa mitään eteenpäin, mutta ne lukijat, joilla on blogi ja joita vastaan haaste ei ole vielä tullut, saavat ilman muuta ottaa halutessaan haasteen täältä omakseen. Olkaa hyvä. Olen jalomielinen. Ja laiska. Enkä tunne ketään. Voi minua raukkaa, yksin täällä maailmassa.

Ensinnäkin: kymmenen (10) hyvää mieltä tuottavaa asiaa! Olen ollut sen verran peruskiukkuinen tässä viimeiset viisi vuotta, että jopa vaikea heitettiin.  Kokeillaan nyt kuitenkin, sillä eihän sitä tiedä, vaikka menisi ja yllättäisi itsensä. Perusluonteeltanihan olen kuitenkin aika valoisa, se on vain nyt päässyt välillä vähän unohtumaan. Olen opettajanhuoneessakin yleensä sellainen kulmiensa alta katseleva peikko, joka jossain nurkassa ryystää yksistään hiljaa kahvia. Välillä voin murahtaa, jos joku uskaltaa tulla liian lähelle. Oppilaille en puhu tunnilla mitään, lataan vain ajastetun Powerpoint-esityksen seinälle ja katselen, kuka ehtii kirjoittaa ja kuka ei. Kyllä ne siinä kehittyvät nopeiksi äkkiä. 

Jos nyt kuitenkin oikein kaivelee, niin minua ilahduttavat nämä:

1. Kevään ensimmäiset parvekeaamukahvit. Oikeasti kahvi on pahaa, mutta parvekkeella voi vetää vaikka viisi kuppia ja kas, palaa ruskettuu samalla. 

Jokseenkin näin:




2. Rikkaruohojen nyppiminen se vasta on mahtavaa puuhaa. Aina ei tiedä, mitä siinä panee nyppien, mutta se ei olekaan pääasia. Pääasia on aivottomuus. Siinä sitä vain nyppii tuntitolkulla ja parantaa elämänlaatuaan. Ja uskokaa pois, en sitten yhtään ole puutarhurityyppiä. En tunnista kuin ruusun. Siinä on piikkejä. Ruusun voi toki sekoittaa orapihlaja-aitaan ja siiliin, jos hätiköi.

Lapseni ensimmäinen kirjoitettu lause kuului: "Äiti nypiimässä rikkaruohoja." Se luki piirustuksessa, jonka pyysin minusta tekemään. Odotin prinsessaa, ja läheltähän tuo liippasi. Tiesittekö muuten, että liippaaminen tarkoittaa Etelä-Pohjanmaalla pyllyn pyyhkimistä?

3. Hyvä kirja ilahduttaa aina. Sellainen, jonka lukemista ei meinaa malttaa odottaa tai jonka ei soisi päättyvän ollenkaan. Maailman paras kirja on Häräntappoase. Olen minä muitakin lukenut. 

"Mun sisässä alko startata niin et kipinät kipristeli. Koko heinäkuu Stokiksessa kuvittele. Loppukesä siis pelastettu. Mä melkeen lauloin kolmiäänisesti Merikannon Syksyn henkäyksen ja rutistin lapun penaaliin. Sirkka pisti kai merkille et sen lempipoika rakenteli pilvilinnoja. 
- Alpo! se miukas korokkeelta. Mä havahduin. Mä olin varmaan taas jäänyt tuijottamaan johonki pisteeseen.
- No mitä Sirkkeli?
Mä katoin sitä ihan myönteisen ja vastaanottavaisen näkösenä.
- Taas sinä nukut siellä. Sano mitä minä teen seuraavaksi tälle yhtälölle?
Taululla oli pitkä x ja y-litania ja sulkeita niin saatanasti, mistä se keksiki niitä joka paikkaan.
- No? tiukkas Sirkka ja napautti sormella jotain x:ää. - Mitä minä teen tälle?
- Ammu se."

Ai että!

4. Sohvatyynyjä pitää ihmisellä olla, sillä ei ole hyvää mieltä ilman kunnon tyynyvalikoimaa. Minulla on aika kattava kokoelma, mutta ei ollenkaan täydellinen. Niinpä tilasin muutama päivä sitten pari tyynyä lisää. Ihmisen pitää kehittyä harrastuksissaan. Minä olen kehittänyt lähinnä määrää ja tyynyjen hintaa.

5. Perjantai-ilta. En selittele.

6. Lauantai-ilta. Vielä ehtii juoda loput tonkasta.

7. Ulkoporeallas on hyvän mielen, ilon ja riemun keksintö. Kun kuvittelee olleensa lillumassa ammeessa noin puoli tuntia, on aikaa kulunutkin puolitoista. Siellä sitä unohtuvat huolet ja murheet, eikä tarvitse edes jumpata tai jotain muuta yhtä rasittavaa. Hiihtolenkissä ja porealtaassa on vissi ero.

8. Mummot, mummut ja papat. Ystävät, lähisuku. Kivat kollegat. Naapurit. (Eivät ne, jotka antavat koiriensa kuseskella meidän portinpieleen. Heille näytän hampaita. Niitä on yritetty oikoa, mutta pelottavat ne ovat vieläkin.) Maailma. Rauha ja hyvä tahto. Nälänhädän poistaminen. Aids-rokote. Kyllä noista kaikista vähän mieli ilahtuu. Huomatkaa, että asiat ovat tietenkin tärkeysjärjestyksessä, ja kivat ihmiset pääsevät sijalle kahdeksan melkein heti rikkaruohojen jälkeen.

9. Timantit ovat ihania, ja kyllä niitä katsellessa mieli sekä kiihtyy että rauhoittuu yhtä aikaa. Lapseni katseli tässä kerran kaulakoruani ja ihmetteli: "Äiti. Miksi sinulla on niin pieni timantti, ettei sitä edes näy?" Ohjasin häntä kääntymään välittömästi isänsä puoleen.

10. Saan hyvän mielen joka kerta, kun joku kehuu. Ja ellei niin tapahdu, pitää kehua itse itseään. Onneksi se on kauhean helppoa. 

Toivottavasti teitäkin ilahduttaa jokin asia elämässä. Ellei, niin hankkikaa itsellenne harrastus ja tutustukaa ihmisiin! Niin sitä aina neuvotaan.

tiistai 28. helmikuuta 2012

Korppukestit?

Olen tänä ankeana lumimyrskypäivänä miettinyt, että jo on turha tämä Kalevalan päivä. Niin kuin siinä mielessä, että kuinka moni tänään muka lukee Kalevalaa ja lausuu hulluna loitsuja? Mitä? Löytyykö eepos kirjahyllystä, häh? Koska olen sivistynyt, niin minulla on tietenkin vaikka minkälaisia versioita ja kansikuvia ja Lönnrotin Kansanlaulujakin kaapin kätköissä. Voin myös käsi sydämellä vannoa, että luettukin on ja itse asiassa useampaan kertaan. Mutta miten on teidän tavallisten kuolevaisten laita?

Jos iski alemmuuskompleksi, niin ei hätää. Sen kun vain vetäisette netistä sopivan sivuston auki ja harpotte menemään joka toisen rivin, niin sillä siitä selviää. Kalevalassa on tapana ottaa asiat varman päälle ja toistaa tapahtumat ainakin kahdesti, joten nykyajan kiireinen ihminen voi ihan hyvin hyppiä teoksen pikana läpi. Kätevää ja tehokasta.

"Pikkukoululaisen pakkopullan sijaan Kalevalaa voi pitää maistuvaisena, aromikkaana perinneherkkuna", kuvailee Internet. Sehän tässä nyt kuitenkin se ongelman ydin onkin. On suomalaisen kulttuurin päivä ja Lönnrot on syystä sankarimme satumainen, virrenveisaaja virkeä, mutta kyllä on Kalevalan päivän suunnittelu jäänyt pahasti puolitiehen! Miettikää nyt, Runebergillä on torttunsa, laskiaisella pullansa. Jeesuksen syntymää juhlistetaan lanttulaatikolla ja juhannuksena lyödään grilli täyteen käristemakkaraa. Mitä saa Kalevalan päivänä? Kulttuuria. Se on kuulkaa kulttuuri paljon mukavampaa, kun on munkinrasvaa rinnuksilla.

Asiaan on saatava muutos. Kalevalan päivän täytyy saada oma perinneleivoksensa, ja minä lupaan lähteä etsimään sitä etunenässä. Ja se on iso nenä, suvulta saatu. Ehdotuksia otetaan vastaan, sillä asia on tärkeä. Itse olen ajatellut esimerkiksi Väinämöisen vehnäpitkoa, Kullervon kivileipää, Pohjan neidon naimapiparia, Tuonelan joutsentorttua tai Marjatan puolukkapiirakkaa. Etenkin viimeisin voisi olla oikein sopiva vaihtoehto, vaikka näinä lumentuloaikoina puolukoiden poimiminen on tehtykin hieman hankalaksi. Mutta ei se ollut helppoa Eliaksellakaan. Siitä lähdetään.

maanantai 27. helmikuuta 2012

Käty-bileet!

Jostain kumman syystä minulle avautui tässä äkillisesti mahdollisuus muutamaan iltatuntiin ihan itsekseni eli törkeän hyvässä seurassa. Tai tunteja olisi toki niin monta, kuin tahtoisin viinitonkan kanssa valvoa, mutta eihän sitä nyt kovin myöhään kannata, jotta jaksaa aamulla herätä joogaamaan ja tekemään virkistävän hiihtolenkin lumisateessa. Siitä sitä saa voimia ja elämän evästä!

Olen niin tämän ansainnut. Seitsemän ja puolen vuoden raadannan jälkeen tämä on ehkä ensimmäinen kerta. Kyllä, säälikää vaan. Voin tanssia, laulaa tai lämmittää vaikka saunan. Äh, mitä turhia, sinne vain lauteille ja kylmä nakki käteen. 

Koska haluan korostaa sivistyneisyyttäni, kerron, että päivän velvollisuudet on hoidettu esimerkillisesti: olin tänään jälkipolven kanssa elokuvissa, sillä myös heitä pitää sivistää äitinsä jalanjäljille. Piilo-opetussuunnitelmassani korostetaan tietenkin erityisesti runoutta, kirjallisuusanalyysia ja korkeakulttuuria, joten luimme ensin aamulla Sodan ja rauhan loppuun ja lähdimme sitten matkaan. Täältä synkemmän sivistyksen kehdosta tarvitaan nimittäin pitkä siirtymätaival isommalle kirkolle, jotta tultaisiin fiksummaksi ja opittaisiin ihmisten tavoille. Laitoimme oikein farmarihousut ja kauluspaidat ylle, sillä ajatuksena oli myös ruokailla hampurilaisravintolassa. Oi, onnea, siellä oli pallomerikin! Lapseni ovat nyt niin täynnä tapakasvatusta, että yli läikkyy. Saavat sitten rehvastella kylänväelle oikein urakalla.

Risto Räppääjä oli paska, ja mietin siinä istuskellessani kahdeksan euron edestä maailmankaikkeuden tarjoamia suurempia elokuvahelmiä. Minun ja siskoni yksi lemppareista on Juha Veijosen, Samuli Edelmannin ja Outi Mäenpään Lomalla. Se vasta onkin paska, mutta silti juuri sellainen, että sen voi katsoa joka vuosi (pari kertaa) uudelleen ja eläytyä Mallorcan huimiin rantatunnelmiin. Oi. Lomalla ei silti mitenkään vedä vertoja Pretty Womanille, jonka olen nähnyt noin neljäkymmentä kertaa, ja joka on ehdottomasti universumin ja -salin paras romanttinen elokuva. Tästä en ala edes väitellä, joten turha esittää eriäviä mielipiteitä, deletoin ne samantien. Yhä edelleen nimittäin jännitän samoja kohtia kuin kymmenen vuotta sitten, ja Julia-huora on kaunis ja Richard rikas.

Hmm. Kävin Wikipediassa. Pretty Woman on kaksikymmentäkaksi vuotta vanha elokuva. Ei muuten mene läpi. Onneksi se on lähde, johon ei ole luottamista. Äikänopet ovat toivottavasti teitä niin ohjeistaneet.

Eräs toinen suosikeistani on eteläpohjalaisiin maisemiin keskittyvä Häjyt. Muistan, kun katsoin sen silloisen poikaystäväni kanssa samassa leffateatterissa, missä tänään Risto Räppääjän, ja ajattelin, että elokuva oli hyvä - mutta vain hyvä, ei erinomainen. Sittemmin olen perinnekasvatuksen ja murretietouden nimissä esittänyt siitä pätkiä ysiluokkalaisille noin kaksisataaviisikymmentä kertaa, ja olen sitä mieltä, että elokuva on nerokas. Myönnän kyllä, että Veijonen on huono, mutta Samuli ja vanhempi väki suoriutuvat kerrassaan loistavasti. Ja on siellä piilotettuna totuuden siemenkin: "Kummalliseksi menny tämä mailma: nuaret flikat jua viinaa ja raavaat miähet syä salaattia!"

Ja jos tänne saakka olette ihmetelleet, mitä otsikko tarkoittaa, niin menkää elokuviin ja selvittäkää itse. Kaikkea sitä kuulkaa oppii kahdeksalla eurolla.

Vaihtoehtoinen lopetus

Jos Tarmon tarinan synkkä lopetus ei miellyttänyt, kokeile tätä. (Toisaalta säästin teidät siltä, että koko poppoo olisi lähtenyt Bangkokiin, Irmeli olisi ollut lentoemäntä ja kone olisi haaksirikkoutunut tai mitä niille nyt tapahtuu.) Viime yönä pyöriskelin ja heräilin useasti, sillä yritin sitoa erilaisten unenpätkien lankoja epätoivoisesti yhteen ja suunnitella seuraavan alkua. Tämä vaikutti minuun enemmän kuin luulinkaan. Mutta ei hätää, olen jo ihan terve!

*  *  *
Tarmo avasi silmänsä, sillä jokin sitkeä ääni ei luovuttanut ja tunkeutui vähitellen hänen tajuntaansa. Mies ei ymmärtänyt yhtään, mistä oli kyse: hän makasi hangessa, jalka oli tulessa, tuossa oli hänen autonsa, kauempana toinen. Tutunnäköinen. Sitten tosiasia toisensa jälkeen jysähti kauhistuttavana hänen mieleensä, ja mieheen iski kauhea hätä. Piti paeta. Herranjumala, tämäkö oli kaiken loppu? Piti jatkaa eteenpäin. Tarmo alkoi vetää itseään hangessa syrjempään, mutta tajusi pian, että pääsi kyllä pystyynkin. Miestä hävetti. Näinkö sekaisin voi kolarissa mennä?

Oliko toisen auton kuljettaja hengissä? Mitä hänen pitäisi tehdä? Soitto jatkui.

- Ei saatanan saatana, kirosi mies epätoivoisesti ääneen. - Mitä minä teen, mitä minä teen? Tarmo ei saanut kiinni loogisen ajattelun hivenestäkään. Sitten hän alkoi tajuta, että puhelin soi. Mies taputteli taskujaan ja paikallisti kännykän oikeanpuoleisesta takintaskustaan. Soittaja oli tuntematon.
- Haloo? huusi Tarmo, eikä aivan pystynyt peittämään hätäänsä.
- Irmeli Kujansuu tässä, hei! Anteeksi, että soittelen näin yllättäen, et varmaan osannut odottaa. Minä olen se nainen, jonka tapasit kaupassa ja joka auttoi sinua kaatuneiden ostosten kanssa. Citymarketissa tänään aiemmin, muistatko? Tuota, sain sinun puhelinnumerosi soittamalla Autorekisterikeskukseen, tunnusti nainen selvästi vähän nolona.
Irmeliin asti Tarmo ei vielä ollut ehtinyt tapahtumia kelata, eikä hän sitä paitsi ollut ajatellut tapaavansa tätä enää koskaan. Nyt ei todellakaan ollut sopiva hetki tälle keskustelulle. Hänen olisi paettava ja nopeasti. Aivan pian joku varmasti pysähtyisi onnettomuuspaikalle, ja sitten eivät enää heppoisat selittelyt riittäisi. Joka puolella hangessa näkyi erivärisiä hieromasauvoja, joiden alkuperää Tarmo ei ymmärtänyt millään. Aivot raksuttivat silti sillä teholla, mihin ne juuri nyt pystyivät. Hän oli sulkemassa puhelinta, kun kuuli sieltä uudelleen Irmelin äänen.
- Oletko vielä siellä? tämä tiedusteli. - Anteeksi kauheasti, taisin vain häiritä. Olen pahoillani.
- Ei kun olen minä täällä, Tarmo sai vihdoin suustaan. - Tässä on nyt vähän kaikenlaista. Tuota, tämä saattaa nyt kuulostaa vähän oudolta, mutta et sattuisi olemaan halukas auttamaan minua? Taas, lisäsi Tarmo, ja vähän hysteeriseltä kuulostava naurahdus pääsi hänen suustaan. Ei tämä naurun paikka ollut, mutta tapahtumien kulku alkoi jo ylittää miehen käsityskyvyn. Hän selitti Irmelille, että tarvitsisi kyydin Suomen puolelle ja majapaikan pariksi päiväksi. Muuta hän ei paljastanut. Nainen ei ikipäivinä suostuisi moiseen, ajatteli Tarmo, sillä tiesi, että sekä hän itse että pyyntö kuulostivat lähinnä sekopäisiltä.
- Selvä, vastasi Irmeli hetken hiljaisuuden jälkeen. Tämä ei ollut hänen tapaistaan, mutta kai sitä joskus piti seikkailukin aloittaa. Hän oli tuntenut tänään sydämessään läikähdyksen ja toiminut kerrankin hetken mielijohteesta. Nyt katsottaisiin, mihin se johtaisi.

Irmeli vilkaisi kalenteriaan. Lauantai, 25.2.2012. Hän etsi toppatakkinsa, heitti avaimet, lompakon ja puhelimen käsilaukkuunsa ja lähti kohti autotallia. Irmeliä jännitti. Se oli mukava tunne pitkästä aikaa.

*   *   *
No niin. Ei tämä lopu ollenkaan. Nyt vain kuvittelette, että
1. Lena kuolee onnettomuuspaikalla dildo kädessään ja auton neonvaloputket musiikin tahtiin vilkkuen.
2. Tarmo pääsee pakenemaan elokuvatyyliin juuri ennen kuin hänen autonsa räjähtää.
3. Tarmo raahautuu pikkutien varteen ja odottaa kylmissään Irmeliä. Pelastava enkeli saapuu ja vetää miehen tiukkaan syleilyynsä. Huulet kohtaavat, ja he rakastelevat villisti auton takapenkillä.
4. Tarmolle selviää vaimon osallisuus firman taustapuuhissa. Tarmo ottaa avioeron ja vaimo vetää itsensä hirteen. Tytär Laura on raskaana Markulle ja muuttaa tämän kanssa yhteen.
5. Tarmo ja Irmeli elävät onnellisina elämänsä loppuun asti ja saavat koeputkihedelmöityksellä kaksoset. Irmeli on 42-vuotias, mutta onneksi virkeä. Kaksoset pyrkivät kuudentoista vuoden kuluttua Idolsiin ja voittavat ja toinen menee Jone Nikulan kanssa naimisiin. Toinen alkaa laulaa Tuksun kanssa duettoja.
6. Sen pituinen se.

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Kiiruna.Työpaikat.Nyt! (Koko tarina yksissä kansissa)

Tiedoksi: Tarmon tarina lähti liikkeelle siitä, että lukijat äänestivät kuukauden parhaimmat sanat ja lauseet, joilla oli tultu blogiin. Tehtävänäni oli ujuttaa ne tekstiin, ja ne näkyvät siinä lihavoituina. Itse asiassa hommassa kävi niin, että sain tungettua mukaan niitä enemmän kuin oli tarkoituskaan, sillä se oli kauhean hauskaa puuhaa! Kun juoni alkoi sitten paisua ja osia tulla lisää, loppuivat jossain kohtaa hakusanat. Lopputarinassa onkin käytetty pelkkää nopeahkoa improvisointia, ei niinkään syvällistä ajattelua. Se sopii blondille oikein hyvin. 

Tässä yhdessä pötkössä kaikki osat (1 - 8), sillä poistin avaruuteen lukuisat yksittäiset tilaa viemästä. Mukavia lukuhetkiä!



Kiiruna.Työpaikat.Nyt!

Osa 1. 


Tarmo Kalervo Ristolainen oli hyvä mies: lempeä yhden lapsen isä ja luotettava alainen. Tavallisena työpäivänä hän naputteli tunnollisesti tilauksia koneelle, keitti toimiston naisille kahvit ja jutteli mukavia, mutta saattoipa järjestelynpuuskissaan käydä joskus vähän jonkun hermoillekin. Pääosin kaikki oli kuitenkin hyvin, niin töissä kuin kotonakin.

Tänä perjantaina Tarmon huolellisesti rakentama kulissi alkoi kuitenkin horjua ja pahasti. Miehen toimistohuoneen ovelta kuului koputus.

- Sisään, huikkasi Tarmo, ja ovesta astui isokokoinen isäntä kumisaappaat jalassa.
- Päivää. Onko Ristolaisen Tarmo? kysyi tulokas.
- Kyllä, oikea mies. Milläs asioilla liikut? Voinko olla avuksi jotenkin? tiedusteli Tarmo ja katseli huoneeseensa astellutta määrätietoisen oloista miestä. Tämä jäi seisomaan ovenpieleen, sillä huoneessa ei muuta istumapaikkaa ollut kuin se, jolla Tarmo itse jo istui.
- Tuota, tämä on nyt vähän kummallinen juttu. Uskoisin, ettet ole valmistautunut vierailuuni millään tavalla.  

Tarmo tuijotti sisään tullutta henkilöä kummissaan. Mistä oli kyse?

- No, mitä miehellä sydämellä? kysyi Tarmo naama virneessä, sillä hän oli ollut koko päivän erityisen hyvällä tuulella, eikä osannut ottaa maatalouslomittajan näköistä miestä mitenkään erityisen vakavasti. Tarmon kyllä kelpasi muutenkin hymyillä, sillä juuri hänen hymyynsä vaimokin oli aikoinaan ihastunut, ja mikäs sitä oli nauraessa, kun hampaissakaan ei ollut koskaan ollut reikiä. Siitä Tarmo oli erityisen ylpeä. Jokin tulijan ilmeessä sai hänet kuitenkin äkkiä astetta varovaisemmaksi.

- No tuota, madalsi tulija ääntään ja käänsi ovea takanaan hieman raolleen. - Tämä voi nyt kuulostaa oudolta, mutta ilmeisesti osaat neuvoa minua erään asian suhteen. Olen ymmärtänyt, että tunnet jokseenkin hyvin yrityksen "Big Kyrvät". Loppulause tuli jo aivan kuiskaamalla.
Tarmo kalpeni ja henkäisi syvään. Miten oli mahdollista, että tulija tiesi... Mitä tämä kaikki tarkoitti? Kuka oli vuotanut? Samalla, kun lukuisat kysymykset risteilivät miehen päässä, hän mietti kuumeisesti, miten selviäisi tilanteesta.
- Nyt en kyllä ymmärrä, mistä puhut, yritti Tarmo. - Ole hyvä ja poistu asiattomuuksinesi työntekoani häiritsemästä. Hullu! rääkäisi Tarmo vielä spontaanisti loppuun ja pelästyi itsekin reaktiotaan. Asia oli saanut hänet hermostuneemmaksi kuin hän olisi kuvitellutkaan. Huolellisesti rakennettu kulissi oli vaarassa horjua, ellei jopa kaatua. Nyt oli pelissä paljon.

Vieras ei kuitenkaan hievahtanutkaan.

- Kuulostavatko neonputket basson tahdissa tutulta? heitti lähemmäksi asteleva mies hieman röyhkeästi. - Kuulostavatko? Niistä minä tulin puhumaan ja salaseurastanne. Minä tiedän kaiken ja olen tullut selvittämään asian. Sellainen tehostevärin hinta - puhumattakaan äänestä - ei ole mikään helposti selitettävä juttu. Joten annahan tulla, minä odotan.

Tarmon katse harhaili. Ilmoitustaululla oli pari lasten piirustusta ja presidenttiehdokas Biodeen vaalilause, jonka hän oli viime viikolla huumorimielessä siihen kiinnittänyt. Ei hän ruotsalaista äänestäisi, kun ei kielestäkään mitään ymmärtänyt, mutta piti kuitenkin itseään perushauskana miehenä. Työpöydällä näkyivät myös päivän hommat siististi lajiteltuna, ja ikkunassa roikkuvat, vaimon valitsemat kukkapainetut verhokankaat toivat sopivasti kotoisuutta kurinalaiseen järjestykseen. Tarmon katse kiersi pitkin työhuonetta, vaikkei hän oikeastaan nähnyt ajatuksiltaan mitään. Kaatuisiko kaikki tähän? Kaikki, millä hän oli yrittänyt perheestään huolehtia? Ei elämä toimistotyöläisen palkalla mitään herkkua ollut. Jopa lasten sukset oli pitänyt ostaa alesta, vaikka Tarmo oli ollut elämänsä hiihtomiehiä ja arvosti lajia suuresti. Yritystoiminnan myötä olisi ollut pian varaa elää herroiksi ja hankkia vaikka useampi ovikello samaan taloon - mikä olisi tietenkin ollut pröystäilyä, mutta kerrankos sitä. Hän oli ottanut tietoisen riskin ja ymmärtänyt jossain määrin seuraukset, mutta ajatellut, että tämä päivä ei välttämättä koskaan tulisi tai että siihen mennessä he olisivat jo muualla, tavoittamattomissa. Selitys perheelle oli valmiina: veikkausvoitto olisi mahdollistanut hänen jäävän töistä pois. Suunnitelma oli vaikuttanut hyvältä ja parin promillen humalassa melkeinpä aukottomalta. Nyt näytti kuitenkin pahalta.

Tulija ilmeisesti huomasi, että Tarmo kävi keskustelua itsensä kanssa ja että tämä mietti kuumeisesti etenemisvaihtoehtoja.
- Asia on nyt sillä tavalla, että otatte minut mukaan toimintaan, jolloin homma pysyy salassa ja poissa viranomaisten korvista. Jatkamme toimintaa vähin äänin ja matalammalla profiililla. Hankimme halvat osat Kiinasta, kuten olette aikaisemminkin tehneet, mutta vaihdamme toimittajaa. Tehdas on tarkkailun alaisena, joten riskejä ei kannata ottaa. - Big Kyrvät, naurahti tulija, saa luvan toimia peitenimenä edelleen, sillä se, jos jokin, toimii hommassa erinomaisesti. Kuten olette huomanneet. 

Big Kyrvät, niinpä niin, ajatteli Tarmo. Kaikki oli lähtenyt pari vuotta sitten joulukuisessa saunaillassa leikkimielisestä ajatuksesta perustaa seksivälineyritys lisätienestin toivossa. Tarmo ja Markku olivat vitsailleet idealla, ja se oli illan kuluessa useamman oluen voimasta alkanut kuulostaa omiin korviin jopa erinomaiselta. Yrityksen nimikin oli ollut helppo keksiä, sillä siinähän sitä oli tarjolla miehisyyttä omasta takaa. Seuraavana päivänä ajatus tuntui tosi hullulta ja hävettävältäkin, mutta niin vain miehet huomasivat, että idea jäi kytemään. Seuraavan kerran iltaa istuessa asia tuli taas esille, ja sitten alettiinkin ottaa asioista selvää.

Kävi niin, että miehet löysivät kaukomailta sopivan välinetoimittajan. Sitä yhtiökumppanukset eivät vielä tienneet, että bisnes lähti pyörimään paremmin kuin he olivat uskaltaneet ajatelleetkaan ja että sama tehdas toimitti myös huonolaatuisia kopiota autontuunausvälineistä. Putki mikä putki, ajattelivat miehet ja aloittivat myös pienimuotoisen riskibisneksen: he alkoivat puolihuomaamatta tuoda maahan neonputkia, joiden laatu ei vastannut nykyisiä tiukkoja EU-normeja. Harrastelija-tuning-autoilijat eivät kuitenkaan alkuvaiheessa olleet vielä niin tarkkoja alkuperästä, vaan hyvä hinta-laatusuhde ja kavereita kirkkaammat neonvalot kiinnostivat. Tarmo ja Markku jatkoivat putkien ostamista Kiinasta pilkkahintaan ja myivät ne sievoisella voitolla nettikaupassa, jonka toiminta oli verhottu valitusten varalta tarkasti.

- Mistä olet saanut kaiken tiedon? kysyi Tarmo viimein pitkän hiljaisuuden jälkeen.
- Markun ei kannattaisi ottaa niin paljon viinaa. Sitä tulee laverreltua kännipäissään kaikenlaista, vastasi tulija, joka vasta nyt esittäytyi Kimmoksi. Tarmo epäröi, mutta paiskasi viimein tämän kanssa kättä. Jos vaimo tai työtoverit saisivat tietää hänen epämääräisistä touhuistaan, kaikki olisi mennyttä. Tarmo ei pohjimmiltaan ollut mies, jollaiseksi oli pikku hiljaa ajautunut. Asia oli vaivannut häntä itseäänkin jo jonkin aikaa. Näennäinen järjestyksenpito tuntui pitävän päätä edes jotenkin kasassa, kun omatunto kolkutti.

Toimistopöydällä alkoi soida puhelin. Tarmo nyökkäsi miehelle, että joutuisi ottamaan puhelun vastaan. Niin tehdessään hän havaitsi vieraan tekevän lähtöä.
- Palaan asiaan, huikkasi tämä, katsoi Tarmoa merkitsevästi silmiin ja asteli saappaineen käytävään.

Puhelun loputtua Tarmo lysähti tuoliinsa ja tunnisti paniikin nousuvan. Tähän oli ajauduttu. Oli pakko toimia. Hän näppäili tietokoneelle hakusanat Kiiruna työpaikat nyt ja päätyi selaamaan tuloksena olevia vaihtoehtoja. Niitä oli vähän. Ei ollut aikaa pysähtyä huumoriblogeihin, sillä Tarmo ymmärsi, että hänen oli perheineen häivyttävä. Pian. Jos vaimo saa tietää, haluan kuolla, ajatteli Tarmo.

Kiiruna alkoi vaikuttaa aivan hyvältä vaihtoehdolta.


Osa 2. 

Tarmo kelasi tapahtumia nopeasti mielessään. Kumppanusten bisnestoiminnan lievät hämäryydet olivat selvinneet ulkopuoliselle, joka oli tullut kertomaan tiedoistaan hänen työhuoneeseensa täysin yllättäen kesken työpäivän. Kuka tahansa olisi voinut kuulla, eikä siihen ollut varaa. Tarmoa kylmäsi, sillä hän tiesi, ettei varsinkaan vaimo kestäisi totuutta. Mitä hän oli mennyt tekemään? He olivat olleet Markun kanssa paljastua jo silloin, kun televisiosta tuttu ja BB-pimpiksi itseään mainostava pornoviihdealan Jessica oli soittanut hänen kännykkänumeroonsa ja yrittänyt tehdä mainoskauppoja. Se puhelu oli pitänyt lopettaa lyhyeen, sillä Kirsti oli ollut kuulevine korvineen vieressä. Bisnesmies Tarmossa oli hieman harmistunut: kampanjalla olisi todellakin saanut myyntiin vauhtia. Sen verran miehellä oli kuitenkin järkeä päässä, että hän ymmärsi homman alkaneen paisua jo liian laveaksi. Hänen oli suojattava omaa henkilöllisyyttään. Pienellä paikkakunnalla skandaali olisi asia, jota ei päästettäisi unohtumaan koskaan.

Markku perkele, manasi Tarmo yhtiökumppania mielessään.

Toimintasuunnitelma alkoi valjeta Tarmon mielessä, ja hän huokasi raskaasti avatessaan työhuoneen nurkassa olevan kaapin oven. Kaapin pohjalla oli aivan tavalliselta näyttävä urheilukassi. Aivan kuin sairaalakassi, hymähti Tarmo mielessään, kun tajusi yhteyden: hän oli pakannut laukkuun kaiken nettifirman kannalta välttämättömimmän.

Hän muisti hyvin, miten Lauraa oli aikoinaan lähdetty kiireellä hakemaan. Lasta oli yritetty kauan, ja ihmeen päivä koitti vasta, kun Kirsti oli jo neljänkymmenen. Tarmo oli päässyt synnytykseen mukaan, vaikka hyöty oli jäänytkin kovin pieneksi. Kova mies ja pyörtymään meni, naljaili lähisuku koko seuraavan vuoden ja tarinalle hohoteltiin jokaisilla syntymäpäivillä. Kun isäsikin silloin otti ja kaatui niin että otsa kumahti sängynlaitaan. Oli synnytyksestä jäänyt silti muistikuviakin: vaimo huusi ja kirosi niin, ettei Tarmo ollut sellaiseen hänen ajatellut koskaan edes kykenevän ja joutui jopa tämän puolesta häpeämään. Kirsti oli mennyt ilokaasusta niin sekaisin, että oli alkanut piereskellä ja nauraa räkättää kilvan. - Pieru haisee ihan popcornilta, oli tämä yhtenä hetkenä hekottanut hysteerisenä ja itkenyt sitten seuraavana, miten kukaan ei varmaan pitänyt häntä enää viehättävänä. Tarmo oli kiittänyt luojaansa, kun kätilö pisti kaasuhanan kiinni ja pyysi keskittymään synnytyksen etenemiseen.

Kauan oli jo niistä ajoista, sillä Laura oli täyttänyt menneenä kesänä viisitoista. Se on herkkä ikä, ja tytön kanssa olikin ollut viime aikoina vaikeaa. Koulumenestys oli heikentynyt, kotiintuloajoista tapeltiin ja Kirstin mukaan tytöllä oli poikaystäväkin. Tarmo huokasi, heitti kassin olkapäälleen ja katsoi vielä, ettei kaappiin jäänyt mitään tärkeää. Hän käveli työpöytänsä luo ja otti vadelmavenelaatikosta viimeisen karamellin. Kaikki oli valmista. Tarmo silmäili työhuonettaan viimeisen kerran ja painoi oven kiinni.

- Lähden tapaamaan asiakasta, hän huikkasi viereisen huoneen Ullalle, joka oli juuri puhelimessa ja nosti kättään tervehdykseksi. Sinne jäi työpaikka, jossa hän oli viihtynyt jo yli kaksikymmentä vuotta. Oli häntä kilpailevaan firmaankin monesti kosiskeltu, ammattimiestä, mutta uskollisuus ja mukavuudenhalu olivat vieneet voiton.

Tarmo huomasi jo kotipihassa, että keittiössä oli valot. Kahvin tuoksu leijaili miehen nenään, kun hän astui ovesta sisään. Hän huusi kenkiä riisuessaan tervehdyksen keittiöön, jossa Kirsti istuikin lehteä lukien kahvikuppi toisessa ja pullansiivu toisessa kädessään. Pullan päällä oli sipaisu maksamakkaraa, mitä Tarmo ei koskaan ollut oppinut ymmärtämään. Makuyhdistelmä oli hänen mielestään kauhea, mutta Kirsti vain nauroi hänen epäluulolleen. Tarmo katsoi vaimoaan. Siinä tämä oli autuaan tietämättömänä siitä, mitä kaikkea hänen selkänsä takana oli tapahtunut jo pari vuotta.

- Tuota noin, rykäisi Tarmo. - Olisi vähän asiaa. Kirsti katsoi häntä kysyvästi. Kysyisi nyt jotain, mietti Tarmo hermostuksissaan. Vaimo kuitenkin leikkasi lisää pitkoa ja odotti. Aina se oli ollut tuollainen pullahiiri, vaikka se ei varressa näkynytkään. Tarmo oli oikeastaan aika ylpeä vaimostaan. Kyllä hän tiesi, että moni mies käänsi päänsä tämän perään. Useasti kertaa hän oli ihmetellyt onneaan ja sitä, mikä oli saanut Kirstin valitsemaan hänet, vaikka muitakin olisi ollut tarjolla jonoksi asti.

- Joudun lähtemään työreissulle pariksi päiväksi, ehkä useammaksikin. Pohjoisesta soitettiin. Asiakkaan kaivinkoneiden ohjelmistoissa on ilmennyt sen luokan virhe, että minun on lähdettävä paikalle. Viikonlopun kyläily meidän on peruutettava, ellette sitten lähde Lauran kanssa kaksin.

- Vai sellaista, vastasi Kirsti tyynesti. - Tiedätkö, oikeastaan aika hyvä, jatkoi hän sitten. - Laura on ollut nyt viime aikoina niin hankala, että voi tehdä ihan hyvää viettää hänen kanssaan aikaa ihan kahdestaan. Inhoan kyllä vetelehtimistä yli kaiken, ja onhan se nyt melkein sairautta jäädä sänkyyn makaamaan aamuisin, mutta kuule, niin juuri me teemme! Nukumme myöhään, kuljemme koko päivän pyjamassa, katselemme elokuvia sohvalla makoillen ja olemme vain. Juuri sitä me nyt tarvitsemme. Kyllä sinne kylään myöhemminkin ehtii, innostui Kirsti ja haukkasi pullaa. Hänen suupieleensä jäi maksamakkaraa, mikä häiritsi Tarmoa, muttei hän hennonnut siitä sanoakaan. Hän sanoi painelevansa pakkaamaan ja lähtevänsä sitten samantien.

Tämähän kävi helposti, ajatteli Tarmo. Hän oli sullonut vaihtovaatetta ja hammasharjan urheilukassiin, suikannut suukon vaimonsa poskelle, luvannut soitella ja istunut autoon. Muut asiat olivatkin sitten päin helvettiä. Noin viikossa hän saisi toivottavasti asiat järjestymään, mutta helppoa se ei tulisi olemaan.

Oli aloitettava Markusta. Tarmo näppäili numeron ja odotti. Puhelu ohjautui vastaajaan, niinpä tietysti.

- Tarmo täällä terve. Kyllä sitten saatana olet meidät liemeen järjestänyt! Joku Kimmo marssi työpaikalle ja tiesi seksivälinebisneksestä ja neonvaloputkista ja uhkasi perkele poliisilla, ellemme ota mukaan hommaan! Meikäläinen on ulkona nyt! rääkäisi hän puhelimeen. - Sinulla on viikko aikaa hoitaa oma osuutesi kuntoon. Muistat kyllä, mitä on sovittu.

Tarmo lopetti puhelun ja painoi kaasua. Mieli oli jännittynyt. Täältä tullaan, Kiiruna. Lumiauraajan palkka ei olisi iso, mutta sillä ei ollut näissä peleissä mitään merkitystä. Kun hän saisi jyrättyä toimiston matalaksi, todisteet olisi tuhottu.

Seuraava puhelu lähtisi Lenalle.


Osa 3. 

Tarmo keräsi voimia. Hän ei ollut ollenkaan varma, miten sanansa asettaisi, mutta Lenalle soittaminen oli tässä tilanteessa väistämätöntä. Lena paistoi täydelliset pullat, oli tehnyt niin monet kerrat, mutta tässä ei ollut nyt kyse kahvittelusta, vaan jostain aivan muusta. Lena oli ainoa, joka tiesi jotain heidän nettifirmansa kytköksistä Kiinan neonputkibisneksiin, ja juuri se, joka oli hoitanut miesten firman asiat siihen malliin, että muutamilla oikeanlaisilla toimenpiteillä siteet Kaukoitään saataisiin vaivihkaa katkaistua ja hävitettyä jäljettömiin. Vaikka no, naurahti Tarmo mielessään, jäisihän jälkeen ainakin tuhat myytyä hieromasauvaa ja kasa erotiikkafilmejä.

Tarmoa ei kuitenkaan naurattanut kauan, vaan hän vakavoitui ja valitsi puhelimestaan Lenan numeron. Tietenkään Lena ei löytynyt hänen osoitekirjastaan omalla nimellä, vaan yhteystiedot oli kaiken varalta tallennettu M-kirjaimen kohdalle. Tapani Metsälä oli osoittautunut hyväksi peitenimeksi, sillä se kuulosti rehdiltä suomalaiselta kaivurimieheltä, jonka voisi silmää räpäyttämättä väittää olevan asiakas jostain päin Suomea. Kouvolasta, hän oli joskus ajatellut, vaikkei syytä keksinytkään. Kertaakaan hän ei onneksi ollut joutunut kenellekään mitään selittelemään, joten sikäli kaikki oli hyvin. Eikä Kirsti hänen puhelintietojaan edes penkoisi, siitä Tarmo oli varma.

Puhelin tuuttasi.
- Lena.
- Tarmo tässä, hei, tervehti mies. - Käyn nyt suoraan asiaan, joten kuuntele tarkasti: käry kävi. Poliisi ei vielä tiedä mitään, mutta ulkopuolisella on Markun todistus asiasta. Humalainen, mutta kylliksi vaarallinen kuitenkin. Sinun pitää hävittää kaikki todisteet Kiinan neonputkikaupoista. Nyt heti. Firman nimeä ei saa näkyä missään, minun nimeäni ei saa näkyä missään, Markkua ei ole koskaan missään mukana ollutkaan. Ymmärrätkö? Olen ajamassa Kiirunaan, mutta on tässä vielä runsaasti matkaa ja ajotunteja. Ehdit varmasti tehdä sitä ennen sen, mitä tilanne vaatii.
Lena kuului ihan selvästi nielaisevan pari kertaa ja miettivän kuumeisesti tulevia toimia.
- Selvä. BK:n alasajo alkaa samantien. Tai no, melkein. Ensin minun on saatava yhteys Bangkokiin, mitäs se kello nyt onkaan siellä? Helvete, Tarmo. Saat kyllä maksaa.
Kuului epämääräistä paperien kahinaa, näpytystä ja sitten: - Juu, kyllä sieltä varmaan vielä tähän aikaan turistit nimikaulakoruja saavat, joten paikallinen linkkimme lienee myös hereillä. Tai jos ei ole, herätetään, uhmasi Lena. Hän oli jo selkeästi tilanteen tasalla.

Tarmo ja Lena vaihtoivat vielä muutaman sanan käytännön asioista, ja mies kiitti puhelun loputtua onneaan siitä, että he olivat löytäneet tämän nettietsivän kautta. Etsivän palkka oli syönyt aikoinaan ison osan aloittelevan firman pääomasta, vaikka eihän se edes ollut kuin parin pomppulinnan hinnan verran, oli tämä itse verrannut Tarmon epäröidessä. No, nyt investoinnin arvo mitattaisiin. Toivottavasti Lena tietäisi, mitä tekisi - ja mikä tärkeintä, häviäisi itsekin sen jälkeen. Tarmo puristi rattia ja vaihtoi nelosen silmään. Rekan ohitettuaan hän rentoutui hieman ja alkoi hioa toimintasuunnitelman yksityiskohtia mielessään. Onneksi kaikki oli edes jotenkin tullut mietittyä etukäteen. Kyllä sitä rungollakin jotain teki, kun oksia sahattiin.

Ajomatka tuntui pitkältä kuin Dianan hääpuvun laahus. Kemin ohitettuaan Tarmo alkoi katsella sopivaa pysähdyspaikkaa, sillä kusella pitäisi käydä, eikä olisi pahitteeksi myöskään syödä jotain. Hän oli kuitenkin päättänyt ajaa läpi yön, ettei aikaa tuhraantuisi yhtään enempää. Markkukin oli monen vastaajaan soitetun viestin jälkeen soittanut häpeissään, mutta Tarmo oli jo ottanut ohjat. Keneenkäs tässä nyt enää luottaa voisikaan kuin itseensä, ajatteli hän huomatessaan edempänä loistavat Citymarketin valot. Tervetuloa, ne kutsuivat. Mies päätti ajaa sinne.

Tarmo keräsi koriinsa kaikenlaista tarpeellista. Olisi pitänyt ottaa kärry, hän harmitteli, muttei kuitenkaan jaksanut lähteä sitä enää hakemaan. Tarmo sieppasi Jaffa-pullon kainaloonsa, oikaisi sitten miestenosastolle naisten Urheilun ja vapaa-ajan läpi ja pisti sivusilmällä merkille naisen, joka lähti muutaman uimapuvun kanssa kohti sovituskoppeja. Aika hyvännäköinen, ajatteli Tarmo, mutta karisti ajatuksen mielestään. Perhettä tässä ollaan pelastamassa, ja sen piti pysyä johtoajatuksena. Kun Tarmo kuitenkin vielä vilkaisi taakseen, juoksi kulman takaa pikkukärrynsä kanssa lapsi. Limsapullo lensi kaaressa hänen kainalostaan, ja kuului kauhistunut huuto.

Ei, kuului kauhistuneita huutoja...


Osa 4. 

Kirkujia oli kolme, tajusi maassa makaava Tarmo. Ensimmäisenä huusi pikkupojan äiti, sitten äitinsä reaktiota pelästynyt lapsi, ja kolmas ääni kuului naiselle, joka hänen keskittymisensä oli saanut herpaantumaan. Näyttävän ilmalennon seurauksena Tarmo makasi maassa ja katseli, kuinka kuohuva limsa levisi pitkin lattiaa. Piparkakkupaketti oli iskeytynyt maahan hänen viereensä, olikin pitänyt napata ne hyllynpäädystä mukaan. Uusia hän ei enää hakisi. Perseestä koko piparit ja elämä ja firma ja kaikki. Tarmon kurkkua kuristi, mutta itkenyt hän ei ollut vielä koskaan. Ei edes lapsena, kun sai remmistä kiivettyään katolle terveydenhoitajaa pakoon. Se olikin ollut jekku. Koko veljeskööriä oli tultu rokottamaan, mutta hepä olivat keksineet kiivetä tikkaita pitkin ladon katolle ja vetää tikapuut sinne perässään. Kauan oli niistä ajoista.

- Herranjumala, Juuso! kuului pikkulapsen äiti huutavan huolesta, vihasta ja varmasti häpeästäkin rientäessään Tarmon ohi poikansa luo. - Anteeksi kauheasti, hän huusi ohi kiihdyttäessään. Ilmeisesti pojalle ei kuitenkaan ollut käynyt mitenkään, vaan törmäyksen suurin uhri oli Tarmo: hän ainakin näytti olevan ainoa maassa makaava, ellei ympäri lattiaa kierineitä ostoksia otettu huomioon. Tarmo oikoi jännittyneenä jäseniään, mutta vaikutti onneksi siltä, että mikään kohta ei ollut mennyt rikki - paitsi ketsuppipullon korkinkulma. Ei ihme sitä huudon määrää: tilanne näytti paljon verisemmältä kuin oli.
- Oletteko kunnossa? kysyi naisääni hänen vierestään. - Pystyttekö nousemaan pystyyn?
Tarmo katsahti ylös ja tajusi kysyjän olevan nainen, jonka syytä kaikki osittain oli. Tai no, itsehän hän taakseen vilkaisi ja vikaa oli vilkkaassa pikkupojassakin, mutta kuitenkin. Tarmoa hävetti. Iso mies maassa rähmällään, siitä oli gloria kaukana.
- Kiitos kysymästä, ei tässä kai pahemmin käynyt. Mutta kylläpä minä sotkun järjestin, pystyi Tarmo jo naurahtamaan.
Pari myyjää oli jo kiiruhtanut paikalle, joten se puoli alkoi hoitua vikkelään. Myyjät varmistivat Tarmon olevan kunnossa ja vakuuttelivat, ettei hänen tarvitsisi huolehtia siivoamisesta. Tarmo kiitteli ja alkoi kerätä tavaroita lattialta koriinsa. Hän huomaisi saavansa naisen avukseen. 

 - Oletteko nyt varmasti kunnossa? kysyi nainen vielä ja esittäytyi Irmeliksi.  
 - Eiköhän tässä päästy pelkällä säikähdyksellä ja pienellä kuhmulla otsaan. Olen läpikulkumatkalla, joten jatkan tästä jo kiiresti matkaa. Kiitos vain kovasti huolenpidostanne - ja hyviä uinteja, ei Tarmo malttanut olla lisäämättä. Nainen selvästi punastui, kun tajusi miehen katselleen häntä niin tarkkaan.

Tarmo vilkaisi nopeasti kelloa. Olisi lähdettävä jo matkaan, aikaa ei ollut hukattavana. Päätä alkoi jomottaa. Irmeli jäi hämmästyneenä katsomaan miehen loittonevaa selkää, kääntyi sitten kannoillaan ja lähti kohti sovituskoppia, jonne hän oli ollut menossa. Kaikenlaista, hän ajatteli.

Ostosten - tai niiden, mitä niistä oli jäljellä - maksamisen jälkeen Tarmo suuntasi kahvilan virkaa toimittavaan pieneen kanttiiniin. Hän otti ison kahvin ja huomasi ilokseen, että myynnissä oli ainaisten sämpylöiden lisäksi isoja lihapiirakoita. Hän pyysi myyjää lämmittämään samantien kaksi ja asettui sitten pöytään ruokailemaan. Pöydistä näkyi suoraan kassoille, ja kauppa näkyi käyvän. Niin se oli käynyt heilläkin, mutta nyt touhu piti lopettaa. Surku sinänsä. Kaikki ylimääräinen tulo oli ollut tarpeellista, vaikkei se kovin helposti ollutkaan tullut. Salailu eniten otti voimille, ei nettifirman pyörittäminen niinkään. Lena oli ollut oiva apu ja vannonut olevansa hiljaa. Hän oli tehnyt näitä toimeksiantoja ennenkin. Tarmon luottamus oli kova. Kunhan nyt vain pääsisi itse perille viimeistelemään hävityksen.


Lihapiirakat maistuivat. Kun mies oli syönyt, hän otti ostoksensa ja lähti kohti parkkipaikkaa. Kassalla ostoksiaan pakkaava Irmeli heilautti hänelle iloisesti kättä. - Hyvää matkaa, tämä huikkasi. Tarmo nosti kättään tervehdykseksi ja hymyili. 

Hymy teki hyvää. Irmeli, maisteli Tarmo nimeä mielessään.




Osa 5.

Tarmo ajeli hyvillä mielin yhä pohjoisemmaksi ja lähestyi Torniota. Se saisi olla rajanylityspaikka tällä kertaa, sillä se oli vaihtoehdoista vilkkain, eikä Tarmo halunnut herättää yhtään ylimääräistä huomiota. Kun auto lipui vieraan maan puolelle, tunsi Tarmo olonsa jotenkin juhlalliseksi: tämä olisi hänen viimeinen reissunsa Kiirunaan. Nyt ei todellakaan oltu Ruotsista voita hakemassa kuten 80-luvulla, ja vielä vähän aikaa sitten vallinnut levollinen mieli alkoi taas pikku hiljaa vaihtua vakavuuteen ja pieneen pelkoonkin. Mitä, jos suunnitelma ei onnistuisi? Mitä, jos hän jäisikin kiinni? Tarmo ei uskaltanut ajatella asiaa enempää.

Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Vanha kansa oli ollut viisas.

Suunnitelma oli hioutunut ajokilometrien aikana seuraavanlaiseksi: Kiirunan toimisto, tai oikeammin varastona toimiva rakennus oli tuhottava. Lena oli jo aloittanut papereiden hävittämisen, mutta ongelmaksi jäi vielä itse rakennus. Hän oli saanut aiemmin neronleimauksen ja pestautunut netistä löytämäänsä työpaikkaan lumiauraajana, sillä monien vierailujensa valossa hän tiesi, että pohjoisen aurauskalusto oli syystäkin järeä. Koska Tarmo ei tietenkään voinut vaarantaa nimeään, hän oli kysellyt työpaikan perään keksityllä nimellä ja homma oli jo suullisesti hänelle luvattu. Lars Gustafsson, maisteli hän mielessään. Larsin hän keksi omasta päästään, mutta Gustafsson oli tarkkaan harkittu: se viittasi nimittäin hänen entiseen liikunnanopettajaansa, jota hän edelleen ihaili. Siinä oli maailmanennätysmies edelleenkin, ja ajatus sellaisesta sitkeydestä antoi voimaa. Tarmo huomasi kuitenkin olevansa vähän huolestunut kehittelemästään nimiviidakosta. Hänellä ei ollut varaa sekoittaa väärennettyjä Tapaneita ja Larsseja puheisssaan.

Mies ratin takana huokasi. Pitäisi skarpata.

Suunnitelman seuraava vaihe oli se, että auratraktorin saatuaan Lars-Tarmo ajaisi silmänlumeeksi kylillä pari rinkiä ja sen jälkeen koneen kylmän rauhallisesti tyhjätyn toimistovajan seinään. Se ei olisi huomaamaton ratkaisu, mutta huomaamattomampi kuitenkin kuin vajan polttaminen. Rakennus sijaitsi onneksi sen verran syrjässä asutuksesta, että jysäys ei todennäköisesti aiheuttaisi tienoossa kummastusta. Lena oli sitä paitsi jo järjestänyt vanhoille laudoille hakijan. Miten, sitä hän ei edes tiennyt, mutta luotti naiseen ja tämän kontakteihin. Ei ollut muutakaan vaihtoehtoa. Kotiin hän ei todellakaan alkaisi polttopuita kuskaamaan. Ajatus aiheutti tyrskähdyksen, ja räkää lensi tuulilasiin asti. Juttu alkoi saada Tarmon mielessä koko ajan surkuhupaisampia piirteitä. Kirstin ja hänen elokuvamakunsa eivät koskaan olleet oikein kohdanneet, eikä vaimo ikinä halunnut katsoa loppuun komedioita, joille hän hirnui kilpaa sipsikulhonsa kanssa. Laura seurasi yleensä äitinsä esimerkkiä, pakeni olohuoneesta tämän vanavedessä ja sulkeutui huoneeseensa tietokoneelle. Nyt hän oli itse kuin huonon elokuvan päänäyttelijä ja varmaan ohjaajakin, eivätkä Kirsti ja Laura edes tienneet rooleistaan. Kaikki on minun syytäni, tunsi Tarmo taakan harteillaan.

No, kun vaja olisi jyrätty, ei tallella olisi enää yhtään konkreettista todistetta firman olemassaolosta, hän voisi palata kotiin ja jatkaa normaalia elämäänsä. Työpaikasta hän ei ollut varma, mutta saisi kaiken ehkä selitettyä yksinkertaisesti sairastumisella. Se olisi sitten sen ajan murhe.

Tarmo kelasi tulevia tapahtumia mielessään.
- Ei jumalauta! tajusi Tarmo yhtäkkiä ja kirosi. - Voi saatanan saatanan saatana.
Hänen mieleensä oli juuri pälkähtänyt, ettei kukaan ollut muistanut yli tuhannen kappaleen dildovarastoa eikä sataa filmiä, joita myös varastoitiin toimistolla. Niitä ei kyllä kannattaisi hävittää, sillä ne voisi vielä jotenkin vaihtaa puhtaaksi rahaksi. Ongelmia aiheuttavat neonputket oli onneksi myyty viimeistä kappaletta myöten, ja niiden välittämiseen liittyvä kuvio oli tärkeämpi asia hävitettäväksi. Tarmo päätti, että hän kuljettaisi rahanarvoisen lastin peräpenkillä kotiinsa. Ei niitä kannattaisi hankeenkaan jättää. Hän soitti samantien Lenalle tarkentuneista kuvioista ja sai kuulla, että nainen oli ollut tehokas: nettisivut oli jo kaadettu, osoitetiedot, rekisterit, pankkitilit ja kaikki mahdollinen hoidettu Bangkokin kontaktia käyttäen olemattomiin, ja tällä hetkellä oltiin tuhoamassa Kiinaan liittyviä dokumentteja.

Kohta firmaa ei olisi. Ei olisi koskaan ollutkaan. Hän jyräisi vielä varmuuden vuoksi koko rakennuksen kumoon, joten mitä muuta sitä enää tarvitsisi tehdä? Tarmo tuli siihen lopputulokseen, ettei mitään. Lena saisi maksun heti, kun homma olisi selvä. Markun kanssa hänellä olisi kyllä vielä juteltavaa. Tämä oli pääsemässä kuin koira veräjästä.


Osa 6. 

Lena sulki puhelimen tyytyväisenä. Tänään hän todellakin tunsi tehneensä töitä, ja se tuntui hyvältä. Miten säälittävän pientä miesten nettibisnes olikaan ollut siihen verrattuna, mitä hän oli aikaisemmin tehnyt. Yksi pieleen mennyt keikka Kaukoidässä oli kuitenkin pilannut kaiken, ja hänen oli täytynyt vetäytyä hetkeksi pohjoiseen pitämään matalampaa profiilia. Kun häntä oli Big Kyrvät -nimisen pikkuyrityksen toimialalaajennuksen yhteydessä tiedusteltu hoitamaan mahdolliset päivänvaloa kestämättömät ongelmakohdat, se oli ollut kuin viesti korkeimmalta - jos nyt firman nimeä ja taivaan valtakuntaa voisi samassa yhteydessä edes ajatella. Lena oli tyytyväinen siihen, että pääsi puuhastelemaan jotakin, jotta pysyisi toimeliaana ja valppaana, mutta olisi silti koko ajan sopivasti ja riskittä sivussa.  Samalla hoitui vaivihkaa suhteiden ylläpitäminen itään, joten mikään ei olisi voinut mennä paremmin. Tarmolla ei ollut aavistustakaan, mikä hän oli naisiaan. Merkantti, kyllä, mutta se oli vasta alkua.

Markku oli soittanut hänelle tänään jo aamusta. Hieman tokkuraisena, mutta hätäisenä, mistä hän oli heti ymmärtänyt, että kaikki ei ollut mennyt suunnitelmien mukaan. Lenan kävi Tarmoa vähän sääliksi: tämä oli hyvä mies, muttei ollut ollenkaan kärryillä siitä, millainen hänen ystävänsä ja yhtiökumppaninsa oikein oli. Markku oli saanut ystävänsä mukaan liiketouhuihin muka viattoman ja vähän hullunkin idean kautta, mutta hänen tarkoituksensa oli koko ajan ollut vain ja ainoastaan väistää vastuuta ja vierittää operaatioiden mahdollisesti epäonnistuessa vastuuta muiden niskoille. Tarmo oli hyväntahtoinen pelinappula, jonka luottamus tulisi saamaan tänään kovan kolauksen. Lena itse teki hommaa vain rahasta, mutta ei hän sydämetön ollut. Tarmoa kävi sääliksi.

Markku oli kertonut, että oli humalapäissään avannut liiketoiminnan saloja eräälle puolitutulleen vähän liiankin avoimesti. Kimmo ei ollut mikään puhtoinen mies: päivät hän hääri navetassa, mutta ulkonäkö petti. Mies oli ollut vankilassa taloussotkujensa vuoksi ja vapautunut viitisen vuotta sitten. Kun hän oli kuullut neonputkikaupasta ja siihen liittyvistä muista hämäräpuuhista, olivat miehen silmät alkaneet kiiltää, ja hän oli siitä paikasta tahtonut touhuun mukaan. Markku oli luonnollisesti kieltäytynyt. Jo seuraavana päivänä Tarmo oli kuitenkin soittanut Lenalle ja kertonut oman tarinansa päivän kulusta - siitä, miten tuntematon mies oli tullut hänen työhuoneeseensa ja uhannut paljastaa viranomaisille kaiken. Mitä Tarmo ei tiennyt, oli se, että firman laittomuudet eivät jääneet neonputkiin, vaan Markku oli sotkenut yrityksen jo vaarallisen paljon hämäräpuuhiin. Erotiikkavälineiden lisäksi firma oli tuonut salaa maahaan muutakin kiellettyä kuin Tarmon tiedossa olevat tuning-tuotteet. Neonputket olivat pientä puuhastelua muuhun bisnekseen verrattuna.

Lena tunsi olevansa ristitulessa: auttaako molempia vaiko vain toista? Rahan tai uskollisuuden takia hän ei tätä hommaa tehnyt, vaan vaikuttimet olivat aivan muualla, ja valinta oli siksi vaikea. Markku oli siinä mielessä mies hänen makuunsa, että vaikka kyse oli pikkukaupungin tekijästä, tällä oli selvästi suunnitelmalliset otteet ja luottamus menestykseen. Kyllä sen pystyi pimeän puolella harhailemallakin saavuttamaan, sen oli Lena itse nähnyt. Pari vuotta piilossa silloin tällöin oli vain ammatin varjopuolia. Toisaalta hänen sydämensä oli Tarmon puolella, mutta kuka helvetti oli niin tyhmä, että uskoi kaverinsa vakuutteluja siitä, että tarvittaisiin toimisto Kiirunaan? Kirstin-pelko se Tarmoa vei, ei järki. Lenan olikin jo monesti tehnyt mieli paljastaa miehelle, että heidän seksivälinelähetyksissään tuotiin maahan myös kiellettyjä lääkkeitä. Eivät suomalaiset lääkäriin menneet Viagrojaan hakemaan, vaan ne hankittiin katu- ja nettikaupasta laittomasti. Siinä oli mutka, joka oli Markun organisoima, ja josta Lena tiesi vain sen vuoksi, että hänen hommansa oli valvoa tietoliikennettä ja sitä, ettei heitä jäljitettäisi asiaan millään tavalla. Tarmolle oli uskoteltu, että varuillaan piti olla neonputkien vuoksi, mikä oli toisaalta totta, mutta pientä sen rinnalla, mitä kulissien takana oli jo muutaman vuoden tapahtunut.

Ja nyt Tarmo, tai pikemminkin Lars, oli tulossa jyräämään toimiston kumoon. Hänen oli päätettävä, totellako Tarmon vai Markun käskyjä. Aikaa päätöksentekoon ei olisi enää kauan.


Osa 7.

Kaikki ratkesi, kun Lena näki Kirstin soittavan. Tämä oli jo aikapäivät sitten tutkinut miehensä puhelimesta Soitetut-listan, ja epäilykset olivat ymmärretysti heränneet, kun puhelutiedot osoittivat soittoja tehdyn pitkin yötä. Kirstille oli selvinnyt, että Tapani Metsälä ei ollutkaan kaivurimiehiä tai ylipäätään Tapani Metsälä ollenkaan. Lena oli saanut eräänä päivänä kipakan puhelun, eikä homman selvittely ollut jäänyt yhteen kertaan. Kaikkea hän ei ollut suostunut paljastamaan, mutta terävänä naisena Kirsti oli päässyt johtolankoja yhdistelemällä perille siitä, mitä  hänen selkänsä takana suurin piirtein oli tekeillä, ja kun firman rahallinen tuotto oli paljastunut, oli hän tehnyt valinnan toiminnan hiljaisesta jatkamisesta. Tarmolla ei ollut siis aavistustakaan paitsi Markun, niin myöskään oman vaimonsa osallisuudesta toimintaan. Voi miesraukkaa.

- Onko Tarmo jo lähellä? kysyi Kirsti.
- Saapuu piakkoin. Olen vielä kahden vaiheilla siinä, mitä tehdä.
- Anna palaa vaan, vastasi Kirsti käskevällä äänellä, mutta Lena saattoi erottaa sävyssä myös väreilevää jännitystä. Nämä olivat asioita, joista erotti ensikertalaisen.
- Selvä sitten. Siinä on kyllä riskinsä, mutta jos niin tahdot. Ymmärrät varmaan, että se maksaa, lisäsi Lena. Ilmaiseksi hän ei likaisia töitä tehnyt.
- Älä siitä huoli, vastasi Kirsti ja lopetti puhelun lyhyeen.
Siinä oli sitten kova nainen, ajatteli Lena ja hymähti. Häntä eivät pikkuvaimot määräilisi, mutta hän oli asiaa tarkasti mietittyään tullut samaan lopputulokseen kuin Kirsti. Sitä tämän ei toki tarvitsisi tietää, sillä maksupolitiikan kannalta oli parempi esittää, ettei hän tekisi itsenäisiä päätöksiä. Pilaan tai pelastan toisten ihmisten elämän rahasta, ajatteli Lena. Mikäs siinä.

Sen kummempia enää miettimättä Lena ryhtyi hommiin. Hän punasi huulensa, valutteli mustasta kanisterista toimistoon bensiiniä, kaivoi työpöydän laatikosta tulitikkurasian ja sulki silmänsä keskittyen tulevaan. Tapahtukoon sinun tahtosi, hän lausui ilkikurisesti mielessään ja ajatteli, että häntä eivät biorytmit, horoskoopit, miehet, naiset eivätkä kaikkivaltiaat hallitsisi. Hän oli nainen, joka teki, mitä halusi, tai ainakin, mistä sai eniten rahaa. Hän otti tulitikun ja raapaisi. Heitettyään sen toimiston nurkkaan lattialle leimahti ahnas liekki välittömästi nuolemaan vanhaa lautaseinää. Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön, ajatteli Lena mielessään tietämättä, että Tarmo oli juuri lausunut autossaan täsmälleen samat sanat kuin hän.

Sen jälkeen kaikki tapahtui nopeasti: Lena löi oven kiinni, pakeni paikalta ja kiitti mielessään sankkaa lumipyryä, joka takasi sen, ettei autonrenkaista jäisi pihaan jälkeäkään. Hänen osuutensa oli nyt hoidettu, ja jos Kirsti oli sanojensa mittainen nainen, rahat ohjautuisivat hänen tililleen jo tänään. Ellei näin kävisi, Kirsti olisi pulassa ja tiesi sen. Ei tämä ottaisi riskiä, siitä Lena oli varma ja ajatteli kaikkia niitä suunnitelmia, joita hän oli yksinäisinä ja toimettomina päivinä elämänsä seuraavia vuosia varten tehnyt. Olisi jo aikakin vaihtaa maisemaa, sillä piileskely olisi pian tarpeetonta ja vaikka varovaisuuteen oli vielä syytä, tekisi maisemanvaihdos jonnekin lämpöisempään terää. Kaksi vuotta Kiirunassa oli tarpeeksi. Huomenna hän varaisi liput Bangkokiin, jonka hälinään olisi helppo hukkua. Lenan poskia alkoi kuumottaa, ja suu levisi odottavaan hymyyn. Hän tapaisi taas Dimitrin. Nainen vilkutti vasemmalle ja valmistautui kääntymään liittymästä valtatielle ja kohti uusia tuulia. Se, mikä häneltä jäi lumipyryssä huomioimatta, oli vastaan tuleva auto.


Osa 8.

Tarmo vihelteli radiossa soivan tutun kappaleen melodiaa. Ei hän musiikkimiehiä ollut koskaan ollut, mutta kuunteleminen oli mukavaa ja juuri nyt keskittyminen jonkun lähettämään biisilistaan piti ajatukset kevyempinä kuin mihin olisi ollut aihetta. Tarmo ajatteli paitsi Lauraa ja Kirstiä, myös sitä, miten hän keventäisi omaatuntoaan viemällä heidät kaiken tämän jälkeen lomalle. Viime kerrasta olikin jo aikaa, mies laskeskeli mielessään. He olivat olleet Kanarialla Lauran 10-vuotispäivän aikoihin, ja mukana oli ollut myös tuttavaperhe lapsineen. Nyt hän halusi reissuun vain oman perheen voimin, sillä sen hän oli heille todellakin velkaa. Ellei harvakseltaan putkahtelevia työmatkoja otettu lukuun, hänen leipätyönsä noudatteli onneksi toimistoaikaa - mutta nettikauppaa piti pyörittää salaa vapaa-ajalla. Tarmo oli verhoillut sen kuntoiluun: hän sanoi käyvänsä kävelylenkeillä, uimassa tai kuntosalilla, ja ihme kyllä Kirsti ei ollut vielä ihmetellyt sitä, miksi tuloksia ei tullut. Kerran uimahousut oli jäänyt kastelematta, mutta hän oli nopeasti tajunnut kertoa, että uimahalli oli ollut veden vaihdon vuoksi suljettuna ja että hän oli sitten lähtenyt virkistävälle happihyppelylle. Luojan kiitos, ettei Kirsti ollut kuullut mistään oikeaa asianlaitaa. Kirstillä itsellään olikin niin hyvä varsi, että Tarmoa vähän hävetti seistä hänen vierellään mahakumpuineen. Ei se vielä iso ollut, mutta etelänlomaa varten olisi varmaan hyvä tiputtaa muutama kilo. Sitä jäisi pian gigolojen varjoon, tuumaili Tarmo.

Kiiruna 10. Kyltti maantien varrella osoitti, ettei matkaa olisi enää paljon jäljellä. Pian hän olisi perillä lyömässä viimeistä niittiä firmansa historiaan. Sitä, että yritys oli koskaan ollut edes olemassa, ei tulisi tietämään kukaan. Tarmo päätti tarkistaa vielä lumiauramiehen osoitteen, sillä lunta tuli sankasti ja akuutin työvoimapulan vuoksi hänet haluttaisiin varmasti samantien hommiin. Siksihän hänet suoraan puhelimessa työhön palkattiin, mikä oli tuntunut Tarmosta suorastaan riemuvoitolta. Palaset loksahtelivat kohdalleen, ja jo tänään kaikki olisi ohi. Kappale radiossa vaihtui. Tarmo tunnisti sen yhdeksi Lauran kuuntelemaksi hitiksi, vaikkei siitä juuri pitänytkään. Paras musiikki oli tehty 70-luvulla: ei ollut Led Zeppelinin ja CCR:n lyönyttä. Kun hän oli yrittänyt esitellä tyttärelleen omaa mielimusiikkiaan, tämä oli tuhahdellut ja julistanut maailman muuttuvan. Niin kai se oli. Tarmo kurotti osoitteen hansikaslokerosta, kirosi koko ajan huononevaa keliä ja alkoi naputtaa tietoja navigaattoriin. Fjällvägen 268. Hän ehti tajuta vastaantulevan auton ajovalot, sadasosasekunnin kauhistumisen ja sen, että menetti autonsa hallinnan. Sitten pimeni.

Ambulanssin ja pelastushenkilökunnan saavuttua paikalle näky oli ollut lohduton. Kaksi henkilöautoa oli törmännyt pahasti yhteen. Toisen auton kuski, vaalea nainen, oli ollut tajuntansa menettäneenä ja vaikeasti puserruksissa autossaan, ja palokunnalta kesti tovi, ennen kuin se sai leikattua hänet turvallisesti irti. Naista oli lähdetty viemään kiireesti lähimpään sairaalaan, mutta ennuste oli todennäköisen sisäisen verenvuodon vuoksi erittäin huono. Toista autoa oli kuljettanut mies, jonka povitaskussa ollut lompakko tarkensi hänen olevan Suomen kansalainen. Tarmo Kalervo Ristolainen, syntynyt 13.3.1958, tarkisti poliisi kädessään olevasta ajokortista. Ilmeisesti turvavyö ei ollut jostain syystä ollut onnettomuushetkellä käytössä, ja mies oli sinkoutunut törmäyksen voimasta ulos. Sellaisessa tilanteessa harvoin selvisi. Ei nytkään. Hänellä olisi edessään raskas tehtävä ilmoittaa tapahtuneesta lähiomaisille. Miten helvetissä hän sen tekisi? Sanavarastoon ei kuulunut kuin perkele ja Helsinki.

Omituinen ilta kaiken kaikkiaan, mietti poliisi. He olivat onneksi osuneet kolaripaikalle tuoreeltaan, sillä olivat suorittamassa hälytysajoa Kiirunan takametsiin tulipalon vuoksi. Osa yksiköstä olikin jatkanut sinne ja osa, hän mukaan lukien, jäänyt selvittämään onnettomuutta ja hälyttämään lisäapua. Kaikista kummallisinta tilanteessa oli se, että ilmeisesti naisen autossa oli ollut pahvilaatikko, josta oli lentänyt tienoolle satamäärin hieromasauvoja. Näky kolaripaikalla oli yhtä aikaa sekä lohduton että hupaisa.

Kaikenlaista, pyöritteli poliisi päätään ja lähti järjestämään muun liikenteen turvallista kulkua onnettomuuspaikan ohitse.






*   *   *

Yleisön pyynnöstä vaihtoehtoinen lopetus:


Tarmo avasi silmänsä, sillä jokin sitkeä ääni ei luovuttanut ja tunkeutui vähitellen hänen tajuntaansa. Mies ei ymmärtänyt yhtään, mistä oli kyse: hän makasi hangessa, jalka oli tulessa, tuossa oli hänen autonsa, kauempana toinen. Tutunnäköinen. Sitten tosiasia toisensa jälkeen jysähti kauhistuttavana hänen mieleensä, ja mieheen iski kauhea hätä. Piti paeta. Herranjumala, tämäkö oli kaiken loppu? Piti jatkaa eteenpäin. Tarmo alkoi vetää itseään hangessa syrjempään, mutta tajusi pian, että pääsi kyllä pystyynkin. Miestä hävetti. Näinkö sekaisin voi kolarissa mennä?

Oliko toisen auton kuljettaja hengissä? Mitä hänen pitäisi tehdä? Soitto jatkui.

- Ei saatanan saatana, kirosi mies epätoivoisesti ääneen. - Mitä minä teen, mitä minä teen? Tarmo ei saanut kiinni loogisen ajattelun hivenestäkään. Sitten hän alkoi tajuta, että puhelin soi. Mies taputteli taskujaan ja paikallisti kännykän oikeanpuoleisesta takintaskustaan. Soittaja oli tuntematon.
- Haloo? huusi Tarmo, eikä aivan pystynyt peittämään hätäänsä.
- Irmeli Kujansuu tässä, hei! Anteeksi, että soittelen näin yllättäen, et varmaan osannut odottaa. Minä olen se nainen, jonka tapasit kaupassa ja joka auttoi sinua kaatuneiden ostosten kanssa. Citymarketissa tänään aiemmin, muistatko? Tuota, sain sinun puhelinnumerosi soittamalla Autorekisterikeskukseen, tunnusti nainen selvästi vähän nolona.
Irmeliin asti Tarmo ei vielä ollut ehtinyt tapahtumia kelata, eikä hän sitä paitsi ollut ajatellut tapaavansa tätä enää koskaan. Nyt ei todellakaan ollut sopiva hetki tälle keskustelulle. Hänen olisi paettava ja nopeasti. Aivan pian joku varmasti pysähtyisi onnettomuuspaikalle, ja sitten eivät enää heppoisat selittelyt riittäisi. Joka puolella hangessa näkyi erivärisiä hieromasauvoja, joiden alkuperää Tarmo ei ymmärtänyt millään. Aivot raksuttivat silti sillä teholla, mihin ne juuri nyt pystyivät. Hän oli sulkemassa puhelinta, kun kuuli sieltä uudelleen Irmelin äänen.
- Oletko vielä siellä? tämä tiedusteli. - Anteeksi kauheasti, taisin vain häiritä. Olen pahoillani.
- Ei kun olen minä täällä, Tarmo sai vihdoin suustaan. - Tässä on nyt vähän kaikenlaista. Tuota, tämä saattaa nyt kuulostaa vähän oudolta, mutta et sattuisi olemaan halukas auttamaan minua? Taas, lisäsi Tarmo, ja vähän hysteeriseltä kuulostava naurahdus pääsi hänen suustaan. Ei tämä naurun paikka ollut, mutta tapahtumien kulku alkoi jo ylittää miehen käsityskyvyn. Hän selitti Irmelille, että tarvitsisi kyydin Suomen puolelle ja majapaikan pariksi päiväksi. Muuta hän ei paljastanut. Nainen ei ikipäivinä suostuisi moiseen, ajatteli Tarmo, sillä tiesi, että sekä hän itse että pyyntö kuulostivat lähinnä sekopäisiltä.
- Selvä, vastasi Irmeli hetken hiljaisuuden jälkeen. Tämä ei ollut hänen tapaistaan, mutta kai sitä joskus piti seikkailukin aloittaa. Hän oli tuntenut tänään sydämessään läikähdyksen ja toiminut kerrankin hetken mielijohteesta. Nyt katsottaisiin, mihin se johtaisi.

Irmeli vilkaisi kalenteriaan. Lauantai, 25.2.2012. Hän etsi toppatakkinsa, heitti avaimet, lompakon ja puhelimen käsilaukkuunsa ja lähti kohti autotallia. Irmeliä jännitti. Se oli mukava tunne pitkästä aikaa.

*   *   *
No niin. Ei tämä lopu ollenkaan. Nyt vain kuvittelette, että
1. Lena kuolee onnettomuuspaikalla dildo kädessään ja auton neonvaloputket musiikin tahtiin vilkkuen.
2. Tarmo pääsee pakenemaan elokuvatyyliin juuri ennen kuin hänen autonsa räjähtää.
3. Tarmo raahautuu pikkutien varteen ja odottaa kylmissään Irmeliä. Pelastava enkeli saapuu ja vetää miehen tiukkaan syleilyynsä. Huulet kohtaavat, ja he rakastelevat villisti auton takapenkillä.
4. Tarmolle selviää vaimon osallisuus firman taustapuuhissa. Tarmo ottaa avioeron ja vaimo vetää itsensä hirteen. Tytär Laura on raskaana Markulle ja muuttaa tämän kanssa yhteen.
5. Tarmo ja Irmeli elävät onnellisina elämänsä loppuun asti ja saavat koeputkihedelmöityksellä kaksoset. Irmeli on 42-vuotias, mutta onneksi virkeä. Kaksoset pyrkivät kuudentoista vuoden kuluttua Idolsiin ja voittavat ja toinen menee Jone Nikulan kanssa naimisiin. Toinen alkaa laulaa Tuksun kanssa duettoja.
6. Sen pituinen se.



perjantai 17. helmikuuta 2012

Keskivertoa parempi kuski

Olen aina ollut hyvä peruuttamaan, lähinnä kuitenkin taaksepäin. Sakotkin olen saanut vain kerran elämässäni, eikä se edes ollut omaa syytäni. Nopeusrajoitus oli nimittäin aivan liian pieni, joten katsokoon vaan peiliin sekin kyltin pystyttäjä ja tekisi jotain tähdellisempää elämällään. Ehkä olen myös kerran kaasuttanut paniikissa päältä ajettavalla ruohonleikkurilla juuri istutetun puuntaimen yli, mutta se taas johtui paskasta ruohonleikkurista.

Esitin loistavia peruutustaitojani jo autokouluaikoina. Ajoin korttini opetusluvilla ja kaiken lisäksi pakettiautolla, joten sitä oppi väkisinkin pakittamaan aika näppärästi peilin kautta. Siltä pohjalta on vaikea ymmärtää, että reputin ajokokeen ensimmäisellä yrityskerralla ja että syynä oli ulottuvuuksien hallinta - tai se, etten muka hallinnut ulottuvuuksia. Jumaleissön, vaikka suonsilmästä olisin itseni pois peruuttanut ja ylös nostanut. Olen ihan varma, että inssillä yksinkertaisesti oli kaunaa opetusluvilla ajavia kohtaan ja että oikeasti olin jo tuolloin erityislahjakas. Olen nimittäin nykyäänkin keskivertoa parempi kuski.

Kaikilla ystävilläni ei kuitenkaan mene yhtä hyvin, ja ajotaidoissa on totisesti parantamisen varaa. Ihan kivoja he silti ovat ja herttaisia, ei siinä mitään. Hyväksyn heidät pikkuvioista huolimatta, ja koska olen itsekin hyvä tyyppi enkä tietenkään paljasta täällä kavereitteni syvimpiä salaisuuksia, voitte kuvitella, että seuraavat töppäilyt ovat tapahtuneet minulle.

No niin, eräänä päivänä lähdin siis vähän ajelulle poikaystäväni äidin uudehkolla autolla. Siinä vain sitten jotenkin kävi niin, että kun tarvitsin pakkia, sitä ei ollut. Se oli hävinnyt, kerta kaikkiaan vain kadonnut jäljettömiin. Yritin paniikissa ryskyttää kaikki vaihtoehdot läpi ja avasin varmaan myös pari kertaa takaluukun ja ikkunat, huidoin tuulilasinpyyhkijöillä ja manasin - ja jäin jotenkin mysteerisesti  jumiin valtatielle. Keskelle. Poikittain. Siinä minä olin ja häpesin silmät päästäni, painoin kaasua ja kytkintä ja kaikkea, mitä nyt painaa keksin, yhtä aikaa ja erikseen. Takaa tulevat autot jäivät ihmettelemään touhua, eivätkä oikein uskaltaneet lähteä kummaltakaan puolelta ohi, ja myös vastaan tuleva liikenne pysähtyi. No, elämässä pitää olla tähtihetkiä. Pakki löytyi sitten jossain vaiheessa ihan vahingossa, ja kertynyt väkijoukko antoi kunnioittavasti tietä nuorelle naiskuskille, joka ajoi äkkiä viisisataa metriä takaisin kotiinsa.

Tätä siis ei tapahtunut serkulleni, joka on muuten ihan välkky tapaus.

Toinen ystäväni (olkoon sitten, vastatkoot kaikki omista ajeluistaan) päätti kerran nollata matkamittarin mitatakseen kotimatkansa pituuden. Ei siinä mitään, hyvä idea sinänsä, mutta hän sattui saamaan sen kesken ratinväännön ja ollessaan juuri kääntymässä risteyksessä vasemmalle. Kas, sinnehän se jäi käsi väliin ja ratti jumiin, joten matkaa tuli talviliukkailla muutaman ympäripyörinnän verran pitemmästi. Mutta se oli varmasti tarkoituskin, näyttävät piruetit ennen kaikkea. Ystävä esitti tyynesti, että juuri näin hän tämän käännöksen oli suunnitellutkin menevän, käynnisti tuoksinnassa sammuneen auton uudelleen ja ajoi kylmän viileästi paikalta niin kuin mitään kummallista ei olisi tapahtunut. Samainen ystävä oli myös kerran ollut kovasti myöhässä ja keksinyt talon pihaa lähestyessään, että sammuttaa vauhdista moottorin. Niin kuin valmiiksi ja muutaman sekunnin säästäen, tiedättehän. Hän ajoi juuri hyvää vauhtia pitkin pitkää koivukujaa, joten ei kun virta pois ja turvavyö auki. Muuten hyvä, mutta sen jälkeen ei ollut enää jarrua.

On minulla varovaisiakin ystäviä. Eräs niistä kertoi hiljaittain siitä, kun oli ollut ensimmäistä kertaa elämässään mopoajelulla kaupungin keskustassa. Ei silloin mitään mopokortteja ollut, joten kotona vain neuvottiin (jos neuvottiin), että oikealta tulevia pitää väistää. Risteykseen oli sitten osunut yhtä aikaa hänen kanssaan paappa, jolle oli ilmeisesti opetettu, että pitää väistää kaikkia. Siinä he olivat odotelleet kahdestaan risteyksessä huomista päivää. Mutta mikäs siinä, ellei ole kiire minnekään. Voi niitä maisemia ihailla paikoillaankin.

Kaikenlaisille sitä kortteja, mopoja ja ruohonleikkureita annetaankin. Edesvastuutonta.

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Halpamatkalaisena

Saimme vihdoin sovittua ystävien kanssa kesän reissuajankohdan ja etenkin kohteen. Päätimme vetää budget-kortin esiin ja varata mahdollisimman halvat heinäkuulennot sinne, missä Uunokin aikoinaan seikkaili. Kentältä ajelemme sitten vuokra-autolla majoituspaikkaamme, joka ei ole varsinaisesti hotelli, muttei kyllä telttakaan. Olen arvoituksellinen, tiedän, mutta se on perimmäinen luonteenpiirteeni heti erinomaisuuden jälkeen.

Halpamatkalaisen tulee ottaa huomioon monta seikkaa, sillä kun peruslähtökohta on säästäminen, on oltava tarkkana!

- Vertaa lentohintoja huolellisesti. Jos pinna kestää, kierrä vaikka Kööpenhaminan ja Istanbulin kautta perille Osloon. Siinä voi säästää kympin. Kympillä saa monta kal limsaa.

- Tosiguru varaa menon halvimmalta lentoyhtiöltä, vaikka lento laskeutuisikin kohteeseen klo 03.25 aamuyöllä tai matka pitäisi tehdä siivellä seisten. Siinä voi säästää kympin. Kympillä saa perillä vaikka kal kaksi uimapatjaa ja lapset tyytyväisiksi ainakin vähäksi aikaa.

- Unohda iltapukuvalikoimasi. Koska iso matkalaukku ruumassa maksaa, yritä pärjätä käsimatkatavaroilla - ja voit säästää kympin per suunta. Siis toistan, kympin per suunta. Se tekee äkkiä laskettuna kaksikymppiä, jolla saa koneessa koko porukalle kal sämpylät.

- Jos joudut alistumaan niinkin alhaiseen kuin 5 kg:n käsimatkatavararajaan, ei hätää: pue kaikki viikon vaatteet päällesi. Lentokoneessa on aina kylmä, eikä halpalentoyhtiöillä ole tarjota sinulle huopaa. Rannalta kerätyt kivet joudut unohtamaan, mutta tärkeimpiä ovat sydämen muistot.

- Tee eväitä. Kun ostat tarjouksesta leipää ja paistat sen väliin pari kananmunaa, kuluu aika lennolla mukavasti, kun voit askarrella ruokailun jälkeen käärepaperista teeman mukaan lennokkeja -  ja säästät ainakin kympin. Kympillä saa esimerkiksi kal ruokajuomaa. Tosimatkaaja tosin nieleksii viisi tuntia ja juo sitten perillä lentokentän lähimmän vessan hanasta.

- Jos kuitenkin olet aikeissa ostaa vettä, huomioi, että vesipullo on kentällä aina halvempi kuin koneessa. Säästät jopa 50 senttiä. Sillä ei saa kal mitään, mutta säästö se on pienikin säästö.

- Perillä ruoka kannattaa tehdä itse. Lomallahan sitä ollaan ja on aikaa! Kun käy lähimarketissa ja ostaa kaappiin kahvit, sämpylät ja meetvurstit, säästää tosi paljon rahaa. Miehet säästävät myös hermonsa ja voivat naisten kokatessa ottaa kal aurinkoa tai nokkaunet.

- Kal Juoma on lähimarketissa huomattavasti halvempaa kuin baaritiskillä tai ravintolassa.

- Pidä aina mukana ohutta, matkakokoista pyyhettä, jonka voit ilmaiseksi levittää rannalle. Saat säästetyllä kympillä kal hiekkalapion ja -sangon.

- Pääsylippujen hinnat vesipuistoihin ovat suorastaan törkeät. On myös iloa ilman kal vesipuistoja. Laittakaa kasvot veteen ja puhaltakaa perunoita! Miten kivaa!

Näitä kaikkia vinkkejä noudattaen olet jo ennen lomaviikon loppua tienannut korin kal monta kymppiä, jotka voit panna säästölippaaseen. Pyydän silti huomioimaan, että kaikista halvimmalla pääsee, kun ei lähde minnekään tai hyppää eläinpuistoon aidan yli.

tiistai 14. helmikuuta 2012

Rakkautta vaan

Ystävät pussiin

Ässä teitä rakastaa
ja pussiin pakastaa
pullaa
paistaa
aurinko helmikuun.

(Oikeasti on hirveä myrsky ja lumi sataa kaula-aukosta sisään. Enkä varmana paista pullaa, sillä niistä tulee aina rumia ja kovia ja koen alemmuutta ystävääni kohtaan, joka tekee täydellisiä pullia ja on vielä kaiken lisäksi laiha. )

Kiitos, että käytte täällä, ystäväiset, tuttavaiset ja tuntemattomat. Jaksan kirjoitella tasan niin kauan, kun juttuja joku lukee.

maanantai 13. helmikuuta 2012

Persettä penkkiin, toverit!

Tämän kevään ylioppilaskirjoitukset ovat parhaillaan käynnissä, ja jumppasalit täyttyvät taas kuullun ymmärtämiskokeiden jälkeen eväskoreista ja ehkä muutamista ajatuksistakin. Olisi kerrassaan huikeaa osallistua ylioppilaskirjoituksiin uudelleen! Ei sillä, että edellisestä kerrasta olisi vielä kovin kauan, mutta noin niin kuin huvin vuoksi. Olisi sangen mukavaa ja varmasti myös itsetuntoa kohottavaa käydä nappaamassa esimerkiksi muutama puolihuolimaton laudatur. Helppoahan se olisi, kun on luonnostaan fiksu. Olenkin tässä pohtinut, että ylioppilastutkintojärjestelmään tulisi välttämättä tehdä radikaali uudistus: jotta valkolakin arvostus kohoaisi, ihmisen tietotaso pitäisi tarkistaa säännöllisin väliajoin. Ehdotankin täten kokeen uusintaväliksi kymmentä vuotta, sillä siinä ehtii joko kypsyä tai unohtaa kaiken. Ellei kokeista pääsisi tarkistusvuotena läpi, lakki otettaisiin yksinkertaisesti pois ja vappuna tulisi itku. Kokelaista voisi myös tehdä tosi-tv-ohjelmia.

On ylioppilaskokeissa muutakin uudistettavaa. Ensinnäkin YTL voisi edes joskus osoittaa huumorintajunsa ja laittaa kuultuihin ratkaisurivistöksi leikkisät musiikkitermit ABBA ja ACDC. Kyllä siinä kokelaat hieraisisivat pari kertaa silmiään ja vaihtaisivat hätäpäissään vastauksensa. Usko loppuisi myös takuulla silloin, kun koko mustattava rivistö olisi pelkkää A:ta. Mutta ei lautakunta mitään tajua, koska sillä on kiire keskittyä Gaussin käyrän toteutumiseen. (Joka muuten keksittiin puoli vuosisataa ennen Gaussin syntymää, mikä on mielenkiintoista sinänsä.)

Jos koe järjestettäisiin kaavailemallani tavalla uusittavaksi tietyin väliajoin, sitä voisi vanha ylioppilas sydämessään miettiä, miten kävisi. Minulla menisi toki hyvin, mutta miettikää vaan omalle kohdallenne, raukat. Äidinkielestä nyt tietenkin pääsisi jokainen läpi, sillä kuka sitä nyt ei muka omaa äidinkieltään osaisi? Sitä on oikeastaan melkein turha edes koulussa opettaa, sillä kaikkihan osaavat puhua ja kirjoittaa?!! Matematiikastakin olisi syytä selviytyä, koska taskulaskimellahan sitä vaan näpytellään ja derivoidaan sitten lopuksi, ellei muuta keksitä. Sitä paitsi nykyajan leikkiylioppilaskokeissa ei tarvitse edes kirjoittaa laajaa matematiikka, vaikka olisi sen kurssit suorittanut. Aivan pelleilyä. Toista se oli vanhoina hyvinä aikoina. Ja mitä ne kaikki kompensaatiopisteet muka ovat? Säälipisteitä, sanon minä. Aikoinaan ruotsikin oli pakollinen, joten tänka på det och lyssna på bandet! 

Reaaliaineet voisivat olla hieman vaikeammat päästä läpi, mutta elämänkokemuksella niistäkin varmasti selvittäisiin. Itse kirjoittelin aikoinani psykologian ja maantiedon, ja vähän jäi makkarajärviä hampaankoloon: Opettaja perkules jätti kuulusteluista pois kaksi kappaletta, jotka katsoi turhiksi - ja yllätys, että toisella niistä olisi ansainnut maailman helpoimmat kuusi pistettä. Jos siis olisi lukenut. En tietenkään lukenut, sillä opettajan sana on laki, minkä noudattamisesta olisi kyllä pitänyt myös saada pisteitä. No, mannerlaattateoriat ainakin menisivät vieläkin vaikka unissaan, mutta Euroopan karttaa pitäisi vähän kerrata hieman Syyrian kohdalta. Onneksi psykologia on sentään helppoa, koska olen sairaan hyvä ihmisasiantuntija ihan luonnostaan. Eilen esimerkiksi ymmärsin puolesta katseesta, että kannattaisi olla hiljaa. En silti totellut, sillä jonkun on oltava oikeassa.

Kielissä menestyisin edelleen huikeasti, sillä olen tosi lahjakas niissä ja katson paljon televisiota. Oppilaille olen uskotellut puhuvani sujuvaa englantia, ruotsia, saksaa, ranskaa, italiaa, viroa ja unkaria, sillä yläkouluikäisille menee täydestä, kun eläytyy esitykseen. Mutta uskokaa tai älkää: kirjoitin  aikoinani parhaimmat pisteeni ruotsista. Olen niin prinsessa Victoria.

Siinähän tuo sitten jo olisikin. Aika helppoa. Tärkeintä taitaakin olla se, mitä ottaa evääksi.

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Pakettimatkalla paratiisiin

Lomakuume valtaa takuuvarmasti aina, kun ympärillä on metrinen hanki. Klikkailen perhelomahelvettejä markkinoivia lomasivuja tunnista toiseen ja päädyn joka kerta päivän päätteeksi samaan hotellivaihtoehtoon. Aloitan kyllä sitkeästi aina Arubasta, mutta mies väittää, että kahdeksan tonnia perhelomasta on liikaa. Tympeän rajoittunut ihminen. Seilaan siis raukka Mallorcan, Kyproksen ja Rhodoksen väliä, vertailen hintoja, altaita, vesipuistoja ja huoneiden pohjapiirustuksia ja mitä kauemmin niin teen, sitä varmemmin matkoja ei enää ole jäljellä. Olen huomannut myös sen, että iän tuoma, no, ikä, tarkoittaa sitä, että alle neljä tähteä ei riitä.

Lomaesitteissä, nettisivuilla ja haaveissa kaikki on täydellistä: aurinko paistaa sadekaudellakin kuumasti, ruokaa saa syödä niin paljon kuin jaksaa (vaikkei bikineissä voikaan) eikä kukaan huku. Minä haluan Tjäreborgiin! Minä haluan täydellä turistibussilla parinsadan metrin pituiselle, aidatulle nurmikolle, jossa on ruotsalaisia, saksalaisia ja venäläisiä päällekkäin, keskellä uima-allas ja yhdessä nurkassa minigolf. Haluan maaterassin, osittaisen merinäköalan, suoran yhteyden altaalle, siivouksen kuusi kertaa viikossa ja rannekkeen käteen. Kun meitsi lähtee lomalle, pitää saada kaikki ruokamyrkytystä myöten.

Jotkut hullut haluavat Mallorcan sijaan Suomeen kaamoksen keskelle. Hollantilainen tuttavamme oli ollut joulun aikana perheineen Levillä, ja heillä oli ollut oikein kiva lumiloma: oli kokeiltu Lapin-kastetta (nokiviivat poskeen, á 100 e), husky-ajelua, porotokkaa, joikaamista, jääkartingia ja mitä sitä nyt Lapissa kuuluu normalisti tehdä. Kahdeksi tunniksi varattu savusauna oli maksanut yllätykseksi 500 euroa, ja laskeskelimme, että sillä hinnalla olisi saanut Thaimaassa 110 h hierontaa. Mutta kerrankos sitä, elämyksiä. Jotain he olivat sentään saaneet maassamme ilmaiseksikin, sillä revontulijumalat olivat olleet suotuisia. Taivaalla hehkuvia värejä ihmetellessään hollantilaisporukka oli luullut, että näytös painettiin päälle ravintolan katkaisimesta. Oli siinä ollut Aslakilla vakuuttelemista, ettei pitkin pusikkoa juokse saamelaisia tai porotokkaa taivaalle taskulampuilla huitomassa.

Meilläkin mies tykkäisi kyllä lasketella, mutta minä en Lappiin tahdo. On sitä hiihtokumpua tuossa omastakin takaa, joten pohjoinen saa minun puolestani pitää lumihankensa ja poronsarvijauheensa. Sitä paitsi jos muistatte, minulla on aivovamma, joka hyvin tehokkaasti estää kääntymisen esimerkiksi suksilla tai polkupyörällä oikealle. Uskokaa pois, se on laskettelussa aika rajoittava tekijä. Elämässä ei niinkään. Minusta ei huomaa päällepäin mitään.

Minä haluan ulkomaille kuumaan. Mitä enemmän nahka palaa, sitä parempi loma.

torstai 9. helmikuuta 2012

Tuulipukulandia

Paikallislehti, Etelä-Pohjanmaa 9.2.2012

Tuulipukukapina

Minä nyt oikein tänne yleisönosastolle ajattelin kirjoittaa. Olen miettinyt sillä tavalla, että näinä kuntaliitosten aikana kunkin vielä olemassa olevan kunnan tai kaupungin pitäisi lahjoittaa kaikille asukkailleen tuulipuvut. Tai rikkaat voisivat omistaan maksaakin, joutaisivat kyllä. Tuulipukujen värin pitäisi kuvata mahdollisimman hyvin kyseisen paikkakunnan ideologiaa, elinkeinoa, luontoa, erityispiirrettä tai muuten vain vaikkapa vittumaista luonnetta. Rintapieleen voisi ommella myös logon, sillä sellaisia on kuitenkin kovalla vaivalla suunniteltu, ja loisihan se myös yhteisöllisyyttä, kun joka pirtissä iltapuhteina parsittaisiin.

Niin sitä minä vaan, että ne tuulipuvut olisivat tosi kätevät, kun erottaisi heti, mistä kukin on kotoisin. Että ollaanko niin kuin samaa pitäjää aivan alunperinkin, vai onko vain pakko meidät samaan kirjastoon tai kunnantaloon ajanut. Se on sillä lailla, että kun viisikin naapurikuntaa laitetaan yhteen, niin kyllä siinä kansa epämiellyttävästi sekoittuu.

Omia juuria pitää kunnioittaa, ja siksi me tarvitsemme tuulipukuja. Ajattelin, että johtajilla voisi olla kuntaliitospuvut ja meillä muilla sitten ne oman kylän puvut. Toivoisin myös pisimpään paikkakunnalla asuneille ja nopeimmin tilaaville sauvat kaupanpäälle. Niillä voisi tökkiä esimerkiksi pirkanmaalaiset takaisin kotipitäjäänsä.

Nimim. Näin moon sen miättiny

*   *   *
Vastine:

Hyvä Tuulipukukapinoija!

Kiitämme mielipiteestäsi paikallislehdessämme 9.2.2012. Luimme ehdotuksenne valtuuston samaniltaisessa kokouksessa ja keskustelimme tuulipukujen mahdollisesta hankkimisesta jokaiselle kunnan asukkaalle. Olemme iloisia, että kuntaliitos kiinnostaa ja keskusteluttaa.

Valitettavasti meidän täytyy todeta, että kunnan talous ei kestä yhtään ylimääräisiä menoja. Paikallinen kangaskauppa kuitenkin lupasi kuntalaisille 15 %:n alennuksen viime vuoden tuulipukukankaista, ja koska työväenopistossa on vielä ompelupiirissä vapaita paikkoja jäljellä, voi tuulipuvun ommella halutessaan myös itse. Jos kiinnostus on suurta, on ensi syksylle mahdollista lisätä kurssi Ommellaan tuulipuku I ja II, joista ensinnä mainittu aloittelijoille ja jälkimmäinen edistyneemmille.

Koska olimme kuitenkin hyvin ilahtuneita ehdotuksesta, päätimme valtuustossa yksimielisesti, että jos ompelukurssi toteutuu, saavat osallistujat kurssin päätyttyä lahjoituksena kunnan kangasmerkin. Myös paikallislehden kuvaaja tulee luonnollisesti paikalle.

Lopuksi haluan vielä muistuttaa, että toimintastrategiaamme ei kuulu väkivaltaan kannustaminen. Jos teillä on omia suksi- tai kävelysauvoja, emme kehota "tökkimään" niillä ketään. Edes pirkanmaalaisia.


Terveisin

Jarmo Kuisma
kunnanjohtaja

*   *   *
Paikallislehden nettikeskustelussa kuohuu 10.2.2012.

klo 15.30: Tuulipuku my ass!

Siis ei oo todellista! Me ollaan epäuskoisina seurattu paikallislehden yleisönosastokeskustelua tuulipuvuista. (Meillä on koulussa joku sanomalehtiviikko.) Me nuoret voidaan kertoa, että ei mistään hinnasta laiteta päälle jotain hikistä tuulipukua, joka kaiken lisäksi olisi jostain viimevuotisesta kankaasta tai esmes itse ommeltu. Siirtykää nyt tälle vuosituhannelle!! Vain eläkeläiset ja pariskunnat käyttää samanlaisia tuulipukuja, eikä se hei tosiaan näytä hyvältä. Jos vähän seuraisitte muotia ja blogeja, niin huomaisitte kyllä.

Me ollaan keksitty paljon parempi idea. Hankitaan kaikille Onepiece-kotiseutuhaalari. Niitä saa netistä parilla sadalla eurolla tuunattuna (ainaskin nimen saa painattaa niin miksei jotain liito-oraviakin), ja niitä on kurssillakin paljon helpompi ommella kuin tuulipukuja. Olis sitä paitsi tosi siistiä, jos opettajilllakin olisi edes joskus nykyaikaiset kuteet.

Kuntaliitokseen me ei oteta kantaa, ei kiinnosta.

Jossu ja Mandi
Mettäperän yläkoulu 8 B


klo 16.05: Jossulle ja Mandille

Ihan vain tiedoksenne, että se EI OO mikään Onepiece, vaan OnePiece. Kantsisko tarkistaa faktat ja elää ite tällä vuosituhannella?! Ja siis liito-oravia?! Mitä vittuja ne muka on?

Frontside Ollie -98 <3


klo 16.23: Näkökulma tuulipuku- ja haalarikeskusteluun

Tarvitseeko viattomia luontokappaleita nyt sotkea tähän? On ihan hyvä, että te nuoret olette nyt näin aktiivisesti asialla, mutta pidetään keskustelu asiallisena, eikö vaan?  

Kyllikki


Klo 16.50: Kylli-tädille

Pidä keskenäs. 

Frontside Ollie -98 <3


Klo 17.45 Huolestunut äiti

Ollien äiti täällä kirjoittelee Kirsikan eli "Ollien" nimimerkillä. Ensiksikin Kyllikki voisi nyt ymmärtää, etteivät nykynuoret todellakaan tiedä liito-oravia olevan edes olemassa. Meidän Kirsikalla on kuule elämässä paljon tärkeämpiäkin asioita kuin luonto.

Frontside Ollie -98 <3

 Klo 17.47 Huolestunut äiti

No niin, vahingossa painoin nappia ja se lähtikin viesti sitten samantein, kun ei aina pysy näissä niin kärryillä. Siitä tuulipukuasiasta minä vaan vielä, että eikö joku Lastensuojeluliitto tai Lions Clubi voisi ottaa tehtäväkseen ommella niitä kaikille? Tai seurakunnan väki, onhan siellä niitä aktivisteja? Ajattelin vain kun niillä tuntuu aina olevan niin energiaa kaikenlaiseen.

Frontside Ollie -98 <3


Klo 18.23 The real FO

Sori mun äiti. Se on välillä vähän nolo.

Frontside Ollie -98 <3  


Klo 21.05 Hyvä keskusteluväki!

Kunnanjohtajan ominaisuudessa haluan vielä kertaalleen kiittää kaikkia aktiivisuudestanne asian suhteen. On ilo huomata, miten myös nuoriso on herännyt tarkastelemaan kuntaliitosta ja sen vaikutuksia näinkin syvällisesti. Kunnanvaltuusto pysyy kuitenkin edelleen kannassaan, jonka mukaan alkuperäisehdotus yhtenäisistä tuulipuvuista nimenomaan itse ommeltuna on kannatettava ajatus: se  paitsi ehkäisee harrastustoimintana syrjäytymistä niin myös työttömyyttä. Ompelupiiri kaipaa kipeästi uusia jäseniä, eikä paikkakunnan ainoa kangaskauppakaan olisi kampanjasta pahoillaan.

Toimikaamme kaikki yhdessä hyvän asian puolesta!

Jarmo Kuisma


Klo 21.30 Sauva-arvonta

Mettäperän Lions Club Ladies on tämäniltaisessa kokouksessaan tehnyt päätöksen, jonka mukaan yhdistys lupaa arpoa ompelukurssille osallistujien kesken kolmet Marimekon Unikko-kuosiset kävelysauvat!


Lions Clubin Ladiesin puolesta
Maarit Metsälä-Iso-Haavisto


Klo 23.59 (Otsikko)

Ei saatana. Akat ompeloo ja sauvakävelöö. Ja pirkammaalaaset. 

Tosimiäs


Lauantai 11.2.2012

Klo 00.20 Pirkanmaa is the best

Kommentti kännykällä täältä Pirkanmaan puolelta: me ei todellakaan haluta kuntakiimokseen teidän kanssa! Meistä ei tule Etelä-Pohjalaisia juntteja tekemälläkään. Pitäjää ihan vapaasti tuulisukunne!

Anonyymi


Klo 00.33 Haha!

Kiimailkaa te homot vaan sillä puolella rajaa niin paljon kuin haluatte. :D

Tosimiäs


Klo 08.10 Toimitus vastaa

Toimitus sulkee viestiketjun kuntaliitoksista ja tuulipuvuista epäasiallisuuksien vuoksi ja muistuttaa nettikeskustelun säännöistä. Kansalaisten keskustelu aiheesta jatkokoon kiivaana muilla foorumeilla.

keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Ilmoitustaulu

Päivitys aamulla 9.2.2012 klo 7.57

Tänään puoleen päivään asti valokiilassa Paha Täti. Jos hän nukkuu onnensa ohi, lukijoista ensin ilmoittautumaan ehtivä pääsee valitsemaan aiheen! Vauhti kiihtyy ja panokset kovenevat. :D

Ässä


Mettäperällä 8.2.2012 klo 11.30

Lupasin lukijoiksi virallisesti ilmoittautuneiden kesken arvonnan, jonka voittaja saa valita tekstin aiheen.

Olen nyt suorittanut hyppytunnillani virallisen arvonnan. (Tein toki myös tuntisuunnitelmia monen viikon edestä.) Kysyin kollegalta numeron 1 - 35, jonka perusteella laskin lukijaluettelosta voittajan. En enää muista, mikä se oli, mutta voittajan muistan: hän on Outi! Onnenpäivä!

Koska aina pitää olla myös varasuunnitelma, minulla on nytkin sellainen. Ellei Outi ilmoittaudu aiheineen tai toiveineen tämän päivän aikana, huomenna pääsee määräilyvallankahvaan Paha Täti. Jee! Tiedän, että olette huisin innoissanne!

Pusuja
Ässältä

Ps. Unohtui: Kyselyn mukaan 67 %:lla vastanneista ei ole minkäänlaisia ongelmia blogisivujen käytettävyydessä. Häikkää on joskus 14 %:lla ja aina 17%:lla. Koska olen huikea matemaatikko, lasken yhteenvedoksi prosentit 67 vs. 31. Onkohan vaivalla muokatulle pohjalle syytä tehdä jotain?

maanantai 6. helmikuuta 2012

Kurrea on tuuletettu

kurre laulaa
jäit sateen taa
on siitä jo aikaa

nyt on laulu uus
kuuden vuoden kuuliaisuus
ja maken kanssa kumppanuus

kurre tuulettaa
voittoa upeaa
meinaan biisille oksentaa

kurre ja kolehmainen
väinämöisen häpäisten
on jalanjäljillä märkähattupaimenen

on biisi blues
tuki jo kurre suus
tao kansi sanaiseen arkkuus

ilmaisee kansa äänestäen
päätös: yksimielinen
on aika mikrofonin sulkemisen



Rikoo on riskillä ruma

Voi jumaleissön, taas on tullut pari kiloa perseeseen ja reisiin, tuskaili Irmeli itsekseen sovituskopissa. Hän oli ostamassa uutta uimapukua, sillä lapsenlapsen kanssa olisi mentävä lauantaina uimahalliin, kun kerran luvatuksi tuli. Hauskaahan se olisi, sen hän tiesi, mutta uimapuvun ostaminen keskellä talvea oli paitsi hikistä ja rasittavaa, myös siitä syystä hankalaa, että sesonkiaika oli auttamattomasti takanapäin - tai toisinpäin ajateltuna vasta tulossa. Ensimmäiseksi hän oli kolunnut läpi urheiluliikkeet, mutta keski-ikäinen nainen Speedoissa, tietäähän sen. Irmeli löysikin itsensä maitokauppareissulla Citymarketin sovituskopista ja huomasi, että vaikka musta mummomallin perusuikkari oli susiruma, niin se oli myös halpa ja ennen kaikkea toimiva: siihen mahtuivat sekä runsaahko ahteri että D-kupin rinnat. Vielä vuosikymmen sitten reisien selluliitit olivat häirinneet häntä kovastikin, mutta aika oli mielelle armollinen, vaikka se vartaloa muovasikin mielensä mukaan.

Irmeli oli todistanut naisten sovituskoppituskaa myös sivusta. Urheiluliikkeessä hän ei ollut voinut välttyä kuulemasta viereisen kopin naista, joka jutteli verhon läpi ystävälleen.
- En todellakaan tule mihinkään jumppaan tällaisena valaana, oli tämä puuskahtanut ilmeisesti tiukkaa toppia pään yli kiskoessaan.
- Totta kai tulet, älä nyt ala enää perua. Ei sinua siellä kukaan katsele, ja ainahan me voimme mennä turvallisesti takariviin.
- Helppohan sinun on sanoa, kun olet hinkannut kuvioita jo monta vuotta ja vedät vatsoja varmaan unissasikin. Kuule, Elisa: ei kaikkia voi urheilu kiinnostaa, on tässä muutakin elämää.
- Niin kuin mitä? oli ystävä sivaltanut naureskellen. Sovituskopista kuului huokaus.

Irmelin oli käynyt sääliksi kohtalotoveriaan ja hän oli vilkaissut verhon välistä naisen ystävää. Tämä oli solakka, urheilullisen jäntevä ja jo ryhdistä huomasi, että kyseessä ei ollut tavallinen tallaaja. Lihaksistossa oli näkynyt vuosien työ. Tyttö oli hävinnyt äkkiä jonnekin, mutta palannut takaisin Irmelin kiskoessa saappaita jalkaansa. Mukana tällä oli ollut lisää jumppavaatevaihtoehtoja - ja jotain myös itselleen:
- Katso, mitä löysin! Aivan käsittämätön löytö! Erä pikaluistelutrikoita on seitsemänkymmenen prosentin alessa, ja siellä oli yksi juuri minun kokoani. Katso, miten hyvän värinen, tällainen hopeanhohtoinen huppukin! Toivottavasti koko 36 ei jää liian isoksi, oli selvästi ilahtuneen oloinen  Elisa tuuminut ja pujahtanut sovituskoppirivistön päätyyn.

Muistot olivat vallanneet Irmelin mielen myrskyn lailla. Tuollainen hänkin oli joskus ollut: hoikka, hyväntuulinen, urheilullinen nuori nainen. Ei hän pikaluistellut sentään, ehei, sellaiseen ei ollut aikaa eikä mahdollisuuksiakaan, mutta maatalon työt pitivät hänet kyllä liikkeessä. Siihen Martti oli hänessä aikoinaan ihastunutkin. Irmeli oli ollut hänen mielestään suloinen ja kiehtova yhdistelmä herkkyyttä ja riuskuutta, ujoutta ja iloista menevyyttä. Se ei ollut ollut salamarakkautta hänen puoleltaan, mutta Martin sitkeyden ansiosta hän oli viimein suostunut tämän kanssa tansseihin. Vuoden kuluttua he olivat menneet kihloihin ja seuraavana kesänä juhannuksena naimisiin. Martti oli ollut hyvä mies, oli Irmeli huokaissut mielessään. Kovaa on elämä. Miehen se ottaa ja selluliitit jättää.

Viimeisen sovituskopin Elisa olikin saanut kuulla pikaluistelutrikoita ylleen vetäessään, miten hän huikkasi lähtiessään:
- Luistelkaa ja jumpatkaa, te tytöt, vielä kun voitte. Ei se onnea tuo, mutta mahtuu sitten minun ikäisenä helpommin uimapuku päälle ja hyvässä lykyssä oikein Speedokin.

Irmeli palautti uimapuvut myyjälle ja lähti kotiin. Uimapukuongelma oli vielä ratkaisematta, mutta mieli oli yllättävän hyvä. Kyllä se jostain kohdalle tulisi, niin uimapuku kuin uusi rakkauskin. Hän ei vielä tiennyt, että ensimmäinen odotti Citymarketin tangolla, eikä sitä, että toinen yllätys tapahtuisi jo lauantaina. Selluliiteista huolimatta.

torstai 2. helmikuuta 2012

Ilmoitustaulu

Tervetuloa, uusi lukija Martsu!

Koska ilahduin tästä kovasti, ajattelin alkaa jakomieliseksi ja muistaa teitä, jotka olette lukijoiksi ilmoittautuneet. Pidän tässä ensi viikolla arpajaiset, joiden voittaja saa määrätä  omaa sydäntä lähellä olevan tekstin aiheen. Olkoon se mikä vaan. Vaikka sälekaihtimet tai pakettiauton lämmityslaite.

Yours truly,
Ässä

Ps. Ihan pian on uusi tasalukukin sivunäyttöjen määrässä rikki. Pieni se vielä on, mutta vaatimattomuus kaunistaa ja kärsimys jalostaa. Se, ken huutaa tämän viestin kommenttiboksiin luvun rikkoutumisen jälkeen "hep", saa myös valita tekstin aiheen.

Salainen sivuhistoria

Tajusin tänään, että jos joku skandaalinhakuinen tietomurtautuja tunkeutuisi luokkani sähköiseen tietojärjestelmään (kuulostaa hyvältä, minulla on siis läppäri pöydällä) ja vakoilisi koneeni liikennettä, hän raapisi päätään varmasti hyvin epäuskoisena tai päästäisi röhönaurut. Tiedoksenne kuitenkin heti ensimmäisenä saatettakoon, että sivut, joille olen netissä päätynyt, ovat suhteellisen säädyllisiä. No, yksi on homoaiheinen. Sille tupsahdin vahingossa, kun etsin ysiluokkalaisille keskustelun pohjaksi vaalimateriaalia. Jos joku kuitenkin pääsisi näkemään ainoastaan sanat, joita olen päivän mittaan hakukoneeseen syöttänyt, hän ei ehkä ymmärtäisi, mitä teen työkseni. Tai minua ylipäätään. Potkut, puhuttelu tai työterveys ainakin uhkaisivat samantien. Antakaa minun siis selittää. Nyt on puolustuspuheenvuoron aika.

Tässä lista hakusanoista selityksineen. Huomaatte vain ja ainoastaan, miten omistautunut olen työlleni opettaa kielioppia.

Kotka ääntely
Mitä itse muka vastaisit oppilaalle, jota nyt kerta kaikkiaan askarruttaa suuresti, mitä kotka sanoo? Raakkuuko se, mitä? Olisitko muka tiennyt, että "erityisesti pesän lähellä tavallisin ääni on kimeä ja kaklattava kovien äänten sarja, kli kli kli kli..." Olen sitä mieltä, että oppilaan hätään on reagoitava ja hänen tiedonnälkänsä tyydytettävä. Tämä selvitys suoritettiin heti aamutunnilla ja liittyi Bjørn Bjørnsonin novelliin, ettette luule minun heti ensimmäisellä tunnilla lipeävän tarkasti laaditusta tuntisuunnitelmastani. Ja kokeilkaapa sitä paitsi lausua kirjailijan nimi.

Palomies varuste trampoliini nimitys
Puhuimme onnettomuuksista ja juutuimme miettimään, mikä on sen kankaan nimi, jolle parvekkeelta tai pilvenpiirtäjän katolta hypätään ja jolla palokunta ottaa hyppääjän kiinni. Ei löytynyt nopeaa infoa noilla hakusanoilla, joten päätimme nimittää sitä vain pelastusmatoksi. Olimme oikein tyytyväisiä termiin, joten asia ratkesi mukavasti.

Sitä minä vaan ihmettelen, että eikö siitä kimpoa takaisin sinne parvekkeelleen tai lyö päätään sen alareunaan sitä ennen? Aika vaarallista touhua. En hyppäisi, saisivat tulla hakemaan.

Lammas paino
Kirjoitusharjoituksen juonenkäänteeseen liittyen tarvitsimme ehdottomasti tiedon siitä, paljonko aikuinen lammas painaa. Harmi, että suurin osa hakutuloksista viittasi lihatiskille paloitellun pääsiäislampaan kilohintaan. Päättelimme kuitenkin lahjakkaina lampaan painon muutamasta eri tietolähteestä. Se meni varmasti aika lailla oikein. Kerroin myös, että lampaat ovat herkkiä hukkumaan. Lapsoset saivat arvailla, miksi.

Kongo matkustuskielto
Oppilaat suunnittelivat luokkaretkeä jonnekin kauas ja päätyivät haluamaan Kongoon. Valaisin heitä maan suhteellisen vaarallisista matkustusoloista, joista olin onneksi osittain tietoinen ennen Googleakin. Minulla on runsaasti yleissivistystä. Olen lukenut Ilkka Remeksen kirjan, jossa mennään pitkin Kongon kaivoksia ja pelastetaan maailma täpärältä tuhoutumiselta.

Munamies levy
Tarkistin, onko se todellakin myynyt kultaa. Järkyttävää kyllä, kyllä.

LSD
Kunnon koulupäivään kuuluvat  myös huumeet ja sen sellaiset nautintoaineet. Luin oppilaille tositapahtumiin perustuvaa Nancy-kirjaa, ja tarkistimme välillä vähän tietouttamme huumepolitiikan suhteen. Oppilaat kuuntelivat pupillit laajentuneina.

Skitsofrenia oireet
Minulla on varmaan niitä. No ei ole, olen ihan selväpäinen ainakin keskellä viikkoa. Samaisen Nancyn ongelmiin liittyi mielenterveysdiagnoosi, josta kerroin faktoja oppilaille. Ääni käski minua tekemään niin. Minusta tuntui, että olin Hans ja että oppilaat hyökkäävät kimppuuni ja että ikkunasta paistaa lämmin aurinko. Siinä vaiheessa ymmärsin, että ei ole totta.

Katsokaahan vain, mitä oma hakusanaluettelonne teistä kertoo. Yhtä kummallisia olette kuin minäkin, se on varmaa.