Rikoo on riskillä ruma

Voi jumaleissön, taas on tullut pari kiloa perseeseen ja reisiin, tuskaili Irmeli itsekseen sovituskopissa. Hän oli ostamassa uutta uimapukua, sillä lapsenlapsen kanssa olisi mentävä lauantaina uimahalliin, kun kerran luvatuksi tuli. Hauskaahan se olisi, sen hän tiesi, mutta uimapuvun ostaminen keskellä talvea oli paitsi hikistä ja rasittavaa, myös siitä syystä hankalaa, että sesonkiaika oli auttamattomasti takanapäin - tai toisinpäin ajateltuna vasta tulossa. Ensimmäiseksi hän oli kolunnut läpi urheiluliikkeet, mutta keski-ikäinen nainen Speedoissa, tietäähän sen. Irmeli löysikin itsensä maitokauppareissulla Citymarketin sovituskopista ja huomasi, että vaikka musta mummomallin perusuikkari oli susiruma, niin se oli myös halpa ja ennen kaikkea toimiva: siihen mahtuivat sekä runsaahko ahteri että D-kupin rinnat. Vielä vuosikymmen sitten reisien selluliitit olivat häirinneet häntä kovastikin, mutta aika oli mielelle armollinen, vaikka se vartaloa muovasikin mielensä mukaan.

Irmeli oli todistanut naisten sovituskoppituskaa myös sivusta. Urheiluliikkeessä hän ei ollut voinut välttyä kuulemasta viereisen kopin naista, joka jutteli verhon läpi ystävälleen.
- En todellakaan tule mihinkään jumppaan tällaisena valaana, oli tämä puuskahtanut ilmeisesti tiukkaa toppia pään yli kiskoessaan.
- Totta kai tulet, älä nyt ala enää perua. Ei sinua siellä kukaan katsele, ja ainahan me voimme mennä turvallisesti takariviin.
- Helppohan sinun on sanoa, kun olet hinkannut kuvioita jo monta vuotta ja vedät vatsoja varmaan unissasikin. Kuule, Elisa: ei kaikkia voi urheilu kiinnostaa, on tässä muutakin elämää.
- Niin kuin mitä? oli ystävä sivaltanut naureskellen. Sovituskopista kuului huokaus.

Irmelin oli käynyt sääliksi kohtalotoveriaan ja hän oli vilkaissut verhon välistä naisen ystävää. Tämä oli solakka, urheilullisen jäntevä ja jo ryhdistä huomasi, että kyseessä ei ollut tavallinen tallaaja. Lihaksistossa oli näkynyt vuosien työ. Tyttö oli hävinnyt äkkiä jonnekin, mutta palannut takaisin Irmelin kiskoessa saappaita jalkaansa. Mukana tällä oli ollut lisää jumppavaatevaihtoehtoja - ja jotain myös itselleen:
- Katso, mitä löysin! Aivan käsittämätön löytö! Erä pikaluistelutrikoita on seitsemänkymmenen prosentin alessa, ja siellä oli yksi juuri minun kokoani. Katso, miten hyvän värinen, tällainen hopeanhohtoinen huppukin! Toivottavasti koko 36 ei jää liian isoksi, oli selvästi ilahtuneen oloinen  Elisa tuuminut ja pujahtanut sovituskoppirivistön päätyyn.

Muistot olivat vallanneet Irmelin mielen myrskyn lailla. Tuollainen hänkin oli joskus ollut: hoikka, hyväntuulinen, urheilullinen nuori nainen. Ei hän pikaluistellut sentään, ehei, sellaiseen ei ollut aikaa eikä mahdollisuuksiakaan, mutta maatalon työt pitivät hänet kyllä liikkeessä. Siihen Martti oli hänessä aikoinaan ihastunutkin. Irmeli oli ollut hänen mielestään suloinen ja kiehtova yhdistelmä herkkyyttä ja riuskuutta, ujoutta ja iloista menevyyttä. Se ei ollut ollut salamarakkautta hänen puoleltaan, mutta Martin sitkeyden ansiosta hän oli viimein suostunut tämän kanssa tansseihin. Vuoden kuluttua he olivat menneet kihloihin ja seuraavana kesänä juhannuksena naimisiin. Martti oli ollut hyvä mies, oli Irmeli huokaissut mielessään. Kovaa on elämä. Miehen se ottaa ja selluliitit jättää.

Viimeisen sovituskopin Elisa olikin saanut kuulla pikaluistelutrikoita ylleen vetäessään, miten hän huikkasi lähtiessään:
- Luistelkaa ja jumpatkaa, te tytöt, vielä kun voitte. Ei se onnea tuo, mutta mahtuu sitten minun ikäisenä helpommin uimapuku päälle ja hyvässä lykyssä oikein Speedokin.

Irmeli palautti uimapuvut myyjälle ja lähti kotiin. Uimapukuongelma oli vielä ratkaisematta, mutta mieli oli yllättävän hyvä. Kyllä se jostain kohdalle tulisi, niin uimapuku kuin uusi rakkauskin. Hän ei vielä tiennyt, että ensimmäinen odotti Citymarketin tangolla, eikä sitä, että toinen yllätys tapahtuisi jo lauantaina. Selluliiteista huolimatta.