maanantai 18. toukokuuta 2015

Fatass vs. Misupeipiparpi

Lomakausi siintää jo edessä. Etkö mahdu viimekesäisiin mekkoihisi? Kinnaavatko farkkusortsisi? Oletko jälleen lipsunut? Käykö niin aina, taas ja jälleen kerran?

Mikä sinua vaivaa? Missä on itsekurisi muusikattilan edessä? Etkö häpeä, että häviät taistelussa korvapuustille? Veditkö pullaa kokonaisen pussin kostoksi (kenelle?) yhdeltä istumalta?

Luuseri. Mitä sinulla on sanottavana puolustukseksesi?


Jatkuvasti sahaa painoni mun
olo on kuin syöttöpossun lihotetun.
Käsi pistää väkisin suuhuni ruokaa
kahden eestä kiskon lasagnevuokaa.
Kohtuus kaikessa, vanha kansa opettaa
silti en voi millään mä vetämistä lopettaa.

Leipä on hyvää, syön niitä monta
syyttää saan luonnettani ponnetonta.
Stoppia en osaa pistää mä tähän
kostoksi otan vielä ranskanleipää vähän.
Päälle sit kasaan oikein kunnolla juustoa
kyllä se, kuulkaa, vahvistaa luustoa.

Sukuni on lihavaa, geenit määrää tahtia
turhaa on näin ollen kaloreita vahtia.
Mummokin on vähän tuhdimmanpuoleinen
miksi mä oisin yhtään erilainen?
Helppohan niiden on salilta huudella
joita on siunattu laihuudella.


Ahaa. Suvun syyksi sysäät kaiken. Mitä tähän tuumaa Misupeipiparpi?


Mitä siinä vingut, saamaton läski
kuka sua taas muka syömään käski?
Mummo on mummo ja sinä olet sinä
lopetapa heti tuo säälittävä kitinä.
Farkkusi jos kinnaavat reisistä ja mahasta
elämäntapamuutos ei liene pahasta.

Lähde siis lenkille, pyöräile tai kävele
ylämäkee kiipeä, ylös, alas pyrähtele.
Joogaa ja tanssi, lähde tyttö uimaan
kalorit nuo palaa hyvin aamutuimaan.
Aina pitää löytää aikaa myös itselle
endorfiineistä tulee niin hyvälle mielelle!


Pullukka puolustautuu:


En minä halua aamulla herätä
kuudelta voimani rippeitä kerätä.
Lähteä lenkille, pyöräillä töihin
keskityn mieluummin nukuttuihin öihin.
Elämässä tärkeintä on nauttia siitä
ei minun aikani salille riitä.

Huolehdin kodista, lapsista ja perheestä
en mistään vyötärön makkaraerheestä.
Jos olen mielestänne lihava ja saamaton
harvemmin kuitenkaan aivan onneton.
En ymmärrä sitä että elämä on salilla
harva sitä kroppaansa esittelee Balilla.

Oisin, joo, mieluusti paljonkin hoikempi
mutta tää on asia mulle oleellisempi:
nautin ehkä himpun verran liikaa elosta
vaan eipä tarvi kärsiä hiilareiden pelosta.
Syön mitä syön ja liikun jos ehdin
ajoittain paljon myös vetelehdin.

Uikkarit vähän voi vyötäröstä puristaa
elämää en silti haluu liikaa kuristaa.
Siinä menee raja että punnitsen ruokani
antakaa mun pitää lasagnevuokani!
Dieettieväsrasiaa en ota kylään mukaan
sitä ei saa mua tekemään kukaan.


Misupeipiparpi ei ihan ymmärrä:

Tahdon minä kysyä tämän vielä sinulta
mikset voi ottaa mallia minulta?
Aamulla puuroon purkki raejuustoa,
sekin kyllä varmasti lujittaa luustoa.
Kun syöt runsaasti rahkaa ja kanaa,
niin sä et kovin kauan painoasi manaa.

Jokainen haluaa näyttää hyvältä,
läskinä oleminen on aivan syvältä:
miks ei voi elää terveellisesti pitkään
muuhun ei riitä tekosyyt mitkään. 
Ei ole hirveää jumpata vähän
vertaas nyt kroppaasi vartaloon tähän!



Pullukka ei anna periksi:


Kuules nyt Misupeipiparpi sä pieni
itse mä valitsen elämisen tieni.
Elämästä me ei olla koskaan samaa mieltä
väisty siis vähäsen rantavalaan tieltä.
Kaunis sä olet, hoikka ja vahva,
ei sulla pullistele jenkkakahva.

Mieluummin kuitenkin elän miten haluan
grillatun kyljyksen luutkin kaluan.
Kukaan ei oo tyytyväinen itseensä koskaan
usko en yhtään muuhun roskaan.
Nostele sä painoja, jatkuvasti jumppaa
minä tanssin elämässä kevyempää humppaa.



Misupeipi:


Ehkä mä luovutan sun suhteesi, valas
et ikinä saa tarpeeksi painoa alas.
Aina on tekosyitä liikkumatta jättää
ja kotona ruokaa suuhunsa mättää.
Etkö sä tajua: terveydelläs leikit,
turvonnutta naamaa ei peitä edes meikit.


Fatassin kosto:

Pistä sä rintas ja perseesi nettiin
sitä kautta lähde itseäs ettiin.
Painoja nosta ja tankoon laita rautaa,
kuva ota kaikille: katso tätä nautaa!
Minulla on asiaa teille, missit
tsekatkaapa miten isot ja mahtavat tissit.

On minun perseelläni kokoa kyllä
vyötärön ympäri ei käsivarret yllä.
Silti oon kiva, en yhtään paha
mua ei kuvasta vain iso maha.
Eletään tyytyväisenä kaikki täällä 
vaikka olis rannalla bikinit päällä.


Misukki on jo lähtenyt salille, Fatass lausuu laulujaan yksin. Molempi parempi.



maanantai 11. toukokuuta 2015

Raggari-isä koulunpenkillä

Koulussamme oli lauantaina oppilaiden ja vanhempien yhteinen koulupäivä. Tämä ei ollut ensimmäinen kertani tunneilla vanhempien kanssa, vaikka vastaavasta edellisestä yhteiskoulupäivästä onkin yhtäkkiä päässyt kulumaan yli kymmenen vuotta. Silloin ensimmäinen tunti loppui niin hupaisasti, että naurattaa vieläkin.

Opetin ensimmäisinä työvuosinani myös historiaa, sillä kukapa nyt ei tykkäisi oppia menneisyyden virheistä ja olla jälkiviisas. Opetussuosikkini oli ehdottomasti Suomen sota (1808 - 1809) ja sen strategiat, vaikka opiskeluaikoina sivuaineeni mielenkiintoisimmat aiheet olivatkin Suomen noituuden historia sekä Helsingin prostituoitujen historia. Niitä en yläkoulussa enkä lukiossa päässyt kovasti korostamaan, mikä on luonnollisesti opetussuunnitelman suuri puute.

Kymmenen vuotta sitten ensimmäisellä aamutunnilla oli juurikin historiaa. Oppilaat olivat valmistelleet vanhemmilleen tietovisailun, jonka vastauksia isät ja äidit ihan tosissaan ryhmissä pohtivat. Lopputunnista etupenkin Roope-isä alkoi kuitenkin osoittaa merkkejä siitä, että hänellä oli jotain mielessä. Pian nousi käsi pystyyn.

- Roope, nyökkäsin asiaankuuluvasti ja annoin hänelle puheenvuoron.
- Kun tässä on nyt tällainen juttu, hän aloitti ja kaiveli taskujaan. - Kun mulla on tällainen lappu.
- Jahas. Mikäs lappu sinulla nyt sitten siinä oikein on? kysyin ja katselin virnuilevaa aikuisoppilasta.

Roope lähti kävelemään kohti opettajanpöytää, ja muut vanhemmat seurasivat kiinnostuneina, mitä tuleman pitäisi. Taiteltu paperi ojennettiin opettajalle.

- Lue siitä vaikka ihan ääneen, kehotti Roope. - Se koskee välituntia.

Otin paperin ja minua alkoi hymyilyttää.


LUPALAPPU

Oppilaalla Roope Tammisto (hlötunnus) on vaimon myöntämä lupa tupakoida koulupäivän aikana. 

Terveisin
Leena Tammisto


Luokallinen aikuisia räjähti nauruun. Valaisin Roopea tupakoinnin vakavista vaaroista ja siitä, että koska tupakointi on koulun järjestyssäännöissä kielletty, en luonnollisesti voisi sitä koulupäivän aikana sallia.

Ja niin Roope lähti välitunnille.

Myöhemmin kävi ilmi, että hän oli jäänyt kiinni nuorten suosimalla tupakkanurkalla ja saanut välituntivalvojalta jälki-istuntoa. Valistunut isä teki asiasta rehtorille valituksen, ja kahden tunnin jälki-istunto korvattiin koulunjälkeisellä istumisella paikallisessa pubissa tuopin äärellä.

Kodin ja koulun yhteistyö on iloinen ja tärkeä asia. Enemmän pitäisi sellaista olla. Ja Roopeja.







perjantai 8. toukokuuta 2015

Endorfiini-invalidi

Liikkumisesta ja erityisesti hieman reippaammasta liikunnasta saa kehoon endorfiineja ja hyvän olon tunteen. Olette varmasti havainneet esimerkiksi Facebookissa tilapäivityksiä, joissa hehkutetaan urheilun tuomaa mahtavaa fiilistä.

Juoksin ihanan kympin lenkin kaatosateessa ja nyt on niin hyvä olo! 

Treenasin salilla painoina miljoona kiloa ja kyykkäsin niin, että meinasin lopuksi oksentaa. Oksensinkin. Upea fiilis! 

Pakko päästä urheilemaan, muuten tulen hulluksi! 

Ylämäkijuoksusta tulee onnelliseksi ja saa virtaa!

Voiko endorfiineille olla immuuni? Mitä, jos urheilu on pakkopullaa tai parhaimmillaankin vain ihan ok? Pääsevätkö kaikki liikkumisen jälkeiseen hurmokseen?

Minusta ei ole tullut urheiluhullua. Olen varma siitä, että minussa on jokin kemiallis-fysikaalis-henkinen häiriö: minuun eivät tehoa särkylääkkeet, eikä urheilu tee minusta autuasta. Suorituksen jälkeen olen korkeintaan tyytyväinen siihen, että tein jotain, mutta en ole vielä koskaan saanut treenistä (inhoan sanaa) autuutta. Ajatus lenkistä vesisateessa vituttaa ja vastatuulessa se vituttaisi vielä enemmän. Aamuherätys ei varsinaisesti houkuta sekään, sillä aamuyö on nukkumista varten. Hikiponnistelun miettiminen ei saa mieltä kihelmöimään, vaan pesemään ensin esimerkiksi koneellisen pyykkiä ja kitkemään pari kukkapenkkiä.

Kiteytettynä urheilu ei siis mitenkään erityisen varsinaisesti huvita. Mikään pakko ei aja minua juoksemaan rinnettä tai portaita ylös alas. Tykkään kyllä monesta lajista, mutta kiksejä niistä en saa.

Ennen kuin urheiluhullut ja jumppakärpäset kauhistuvat aivan liikaa ja tarttuvat toimeen minua käännyttääkseen, täsmennän, etten suinkaan ole sitä mieltä, etteikö jokaisen pitäisi ja kannattaisi liikkua terveytensä vuoksi. Tietenkin pitäisi. Kummastelen vain sitä, etten koskaan, ikinä enkä milloinkaan ole saavuttanut suorituksen jälkeistä superhyvää oloa. En edes silloin, kun punnersin circuitissa yhtä nopeasti jalat penkillä kuin ex-poikaystäväni, joka oli pari kertaa ennemminkin punnertanut.

Minussa ei vapaudu endorfiineja. En tiedä, mitä ne ovat.




maanantai 4. toukokuuta 2015

Opettajan ja opottajan ongelmat

Usein sanotaan, että jokainen on jossain hyvä. Joskus sujuu matematiikka: hoksaavuus on vertaansa vailla ja lisätehtävät eivät riitä. Yksi muistaa ruotsin sanat, toinen hallitsee hattutemput. Joku on käsistään kätevä: hitsaa saumat mennen tullen, kaivertelee kellokaapin.

Jos onkin kuitenkin kaikessa keskinkertainen, tasahyvä tai suorastaan tasahuono, minkä vahvuuden sieltä oikein nostaa (väkisin) esille? Miten opettaja tukee, miten kotiväki kannustaa? Miten lapsi voi kokea kukoistavansa, ellei kukoista missään? Kuinka pitkälle riittää, että yrittää parhaansa, noin niin kuin loppuelämässä?

En tahtoisi olla oppilaanohjaaja.

Koulumaailmassa näkee monenlaisia oppijoita: on ahkeria, on luontaisesti älykkäitä tai nopeita hoksaajia, on puurtajia, on velvollisuudentuntoisia. Osalta vaatii kotiväki, osalta ei yhtään, ja mitä vanhemmaksi lapsi tulee, itse jo pitäisikin työskentelyyn ohjautua ja ottaa siitä vastuuta. Suomen peruskoulussa kokeesta pääsee kyllä läpi, jos kirjan on avannut kotona ja tehnyt tai edes yrittänyt tehdä läksyjä.

Koska oppilaita ei voi syyttää laiskuudesta, vaikka puhtaasti siitä monella olisikin kysymys, muotoilemme oppilaan olevan motivaationpuutteinen. Onko motivaation puutteessa kyse enemmän lapsen tai nuoren motivaationpuutteesta vai siitä, ettei opettaja ole tehnyt opeteltavasta asiasta innostavaa tai mielenkiintoista? Voiko tylsästä asiasta saada mielenkiintoisen? Pitääkö kaiken  kiinnostaa? Paljonko koulussa pitää puurtaa vain sen vuoksi, että sitä se elämä kuitenkin tulee olemaan: turhauttavia työtehtäviä, sitkeää venymistä äärirajoille, epämiellyttäviä tilanteita ja niistä selviämistä? Voiko sekä koulussa ja töissä olla mukavaa, ja pitääkö niistä nauttiakseen olla keskimääräistä parempi jossain?

Entäs, jos töistään nauttiikin juuri sellainen, joka ei ole hommaa osannut, vaan ylittänyt itsensä ja työnjohdon? Entäs, jos koulussa onkin tärkeämpää asioista kiinnostuminen kuin sen oppiminen, montako poikasta kettu synnyttää tai miten relatiivipronominit viittaavat? Ilmiöt ja asiat pikkuseikkojen taustalla ovat usein ne kiintoisimmat. Se, että tykkää katsella luontodokumentteja televisiosta on loppupeleissä tärkeämpää kuin se, mitkä ovat ulkoa opetellut Afrikan sivujoet luokalla. Kun uskonnon kokeessa neljännellä luokalla on koealuetta koskevassa kirjasarjan kokeen oikein-väärinväittämässä vaihdettu opetuslasten reittimääränpääksi Jerikon sijaan Jerusalem, lienee kyse silkasta nipottamisesta. Kumpi oli tärkeämpää: se, että Jeesus ilmestyi heille ennen taivaaseen astumistaan ja selitti pääsiäisen tapahtumia vai se, mihin suuntaan opetuslapset olivat vuoristotiellä kävelemässä?

Sitä minä tässä nyt vain mietin, että miten sitä saa lapsista ja nuorista kasvamaan tasapainoisia ja itseensä luottavia aikuisia, kun tietynlaiset laput silmillä näkee oppilaasta enimmäkseen vain sen puolen, miten tämä onnistuu äidinkielen tunnilla? Mikä minun oppiaineessani on tärkeintä? Ovatko ne pilkkusäännöt ja ymmärrettävät kirjalliset tuotokset, ovatko ne sijamuodot? (Jälkimmäiset eivät varmasti.) Onko tärkeämpää oppia olemaan rohkea muiden edessä vai tunnistaa tekstilajit? Onko olennaisinta se, että vaikka aina ei tiedollisesti ja taidollisesti onnistu, huomaa sen, miten kiinnostavia asioita oma kielemme pitää sisällään? Millä kiinnostus mitataan? Koenumerollako sittenkin sekin? Kielenhuollollisesti huonolla esseellä?

En minä tiedä. Opettajuutta etsiessä, aina ja vieläkin. Nuorta ymmärtäessä, melkein aina ja toivottavasti.



sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Oman elämänsä superlatiivi

Elämä ei läheskään aina mene ihan putkeen, vaikka olisi kuinka ihana ja kiva, tunnollinen, ahkera, hauska, kokenut, nuorekas, aktiivinen, ulospäinsuuntautunut, lahjakas, yhden naisen ideariihi, iloinen, kehityksen kärjessä, huumorintajuinen, ystävällinen, jämpti, älykäs, kokeileva, kannustava, ennakkoluuloton, reipas, uskottava, tehokas ja mitä näitä nyt on. Hyvä tyyppi.

Jokainen meistä on varmasti kokenut elämässään isoja pettymyksiä. Ei ole tullut ajokorttia ensimmäisellä kerralla, opiskelupaikkaa toisellakaan. Elämän rakkaus on jättänyt, avioliitto purkautunut, ajoitus on ollut väärä. On mennyt isot kaupat sivu suun, samoin uusi työpaikka. Lasta on toivottu pitkään, ei ole saatu lasta. Lapsen kanssa on ongelmia. Itsensä kanssa on ongelmia. On sairastelua, pelkoa sairastumisesta, työuupumusta, masennusta, elämän kevään ikuista kaipuuta. Joskus pettymykseksi riittää pienempikin paha, kuten se, että mainoskuvastossa ihastuttanutta puseroa ei ole enää saatavilla.

Minua on tällä viikolla harmittanut niin paljon, etteivät siihen ole serpentiinit auttaneet. (En tajunnut vetää heliumia henkeen, siitä olisi voinut saada avun. Viranomaiset tosin varoittavat moisen vaarallisuudesta, mutta harva sitä nyt on ilmapalloon kuollut.) Ei lähtenyt kenkutus vappukuohuvallakaan, jonka itselleni kohotin. Yritin myös keskustella asiasta, puida sitä monelta kantilta, pyöritellä hyviä ja huonoja puolia, kallistua ensimmäisiin. Yritin unohtaa tapahtuneen kauniilla kävelylenkillä metsän siimeksessä, järven aaltoja kuuntelemalla (pohjoistuuli puhalsi pipon läpi aivoihin), saunomalla kahdeksassakympissä, rentoutumalla elokuvaa katsellen, lukemalla kirjan, tekemällä hyvää ruokaa, syömällä suklaata, nukkumalla pitkään. Yritin olla vappunaamiaisissa punk-henkinen ja kanavoida pettymykseni keskisormen kautta ulos.




Ei onnistunut unohtaminen, vaikka kuinka olin tupeerannut. Ei, vaikka oli kuinka tiukat housut.

Moni tietää, että hyvä keino mielen keventämiseen on kirjoittaminen. Ellei sekään onnistu, ja edelleen kiehuu, on huudettava homma vastatuuleen. Kun aikansa karjuu, loppuvat voimat. Sen jälkeen ei ole enää paljon sanottavaa - tai jos on, niin ei muuta kuin sama uudelleen. Tämän viimeisen keinon hankaluutena on se, että joku voi kuulla ja pitää hulluna, mutta isäni opetti, ettei toisten tuijottamisesta kannata välittää. Silloin tosin olin neljä ja olimme harjoittelemassa apupyörittä ajoa.



Minä olen hyvä tyyppi. Minä olen superlatiivi.