sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Oman elämänsä superlatiivi

Elämä ei läheskään aina mene ihan putkeen, vaikka olisi kuinka ihana ja kiva, tunnollinen, ahkera, hauska, kokenut, nuorekas, aktiivinen, ulospäinsuuntautunut, lahjakas, yhden naisen ideariihi, iloinen, kehityksen kärjessä, huumorintajuinen, ystävällinen, jämpti, älykäs, kokeileva, kannustava, ennakkoluuloton, reipas, uskottava, tehokas ja mitä näitä nyt on. Hyvä tyyppi.

Jokainen meistä on varmasti kokenut elämässään isoja pettymyksiä. Ei ole tullut ajokorttia ensimmäisellä kerralla, opiskelupaikkaa toisellakaan. Elämän rakkaus on jättänyt, avioliitto purkautunut, ajoitus on ollut väärä. On mennyt isot kaupat sivu suun, samoin uusi työpaikka. Lasta on toivottu pitkään, ei ole saatu lasta. Lapsen kanssa on ongelmia. Itsensä kanssa on ongelmia. On sairastelua, pelkoa sairastumisesta, työuupumusta, masennusta, elämän kevään ikuista kaipuuta. Joskus pettymykseksi riittää pienempikin paha, kuten se, että mainoskuvastossa ihastuttanutta puseroa ei ole enää saatavilla.

Minua on tällä viikolla harmittanut niin paljon, etteivät siihen ole serpentiinit auttaneet. (En tajunnut vetää heliumia henkeen, siitä olisi voinut saada avun. Viranomaiset tosin varoittavat moisen vaarallisuudesta, mutta harva sitä nyt on ilmapalloon kuollut.) Ei lähtenyt kenkutus vappukuohuvallakaan, jonka itselleni kohotin. Yritin myös keskustella asiasta, puida sitä monelta kantilta, pyöritellä hyviä ja huonoja puolia, kallistua ensimmäisiin. Yritin unohtaa tapahtuneen kauniilla kävelylenkillä metsän siimeksessä, järven aaltoja kuuntelemalla (pohjoistuuli puhalsi pipon läpi aivoihin), saunomalla kahdeksassakympissä, rentoutumalla elokuvaa katsellen, lukemalla kirjan, tekemällä hyvää ruokaa, syömällä suklaata, nukkumalla pitkään. Yritin olla vappunaamiaisissa punk-henkinen ja kanavoida pettymykseni keskisormen kautta ulos.




Ei onnistunut unohtaminen, vaikka kuinka olin tupeerannut. Ei, vaikka oli kuinka tiukat housut.

Moni tietää, että hyvä keino mielen keventämiseen on kirjoittaminen. Ellei sekään onnistu, ja edelleen kiehuu, on huudettava homma vastatuuleen. Kun aikansa karjuu, loppuvat voimat. Sen jälkeen ei ole enää paljon sanottavaa - tai jos on, niin ei muuta kuin sama uudelleen. Tämän viimeisen keinon hankaluutena on se, että joku voi kuulla ja pitää hulluna, mutta isäni opetti, ettei toisten tuijottamisesta kannata välittää. Silloin tosin olin neljä ja olimme harjoittelemassa apupyörittä ajoa.



Minä olen hyvä tyyppi. Minä olen superlatiivi.








8 kommenttia:

  1. Kevät ja loppusuora. Oppilaat ja opettajat ovat kaikki maitohapoilla. Valitettavasti molemmat ihmisryhmät on sijoitettu päivisin samaan tilaan. Voimia. Loma häämöttää! Ratkaisut tulevat ajallaan ja vitutus huuhtoutuu kevätsateisiin. Tai viimeistään syyssateisiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitenkään en ole laskenut, mutta 19 noustavaa kouluaamua jäljellä.

      Kiitos sadetsempeistä, kyllä sitä varmaan vielä päälle sataa. :D

      Poista
  2. Tiiätkö mikä on myös tosi ärsyttävää? Se kun punkkari näyttää keskaria. Enkä mä ees oo tehnyt sille mitään, mitä nyt joskus vähän hassusti kommentoinut sen juttuja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt kuule lopetat. Yhtään ei ole kiva tuollainen ailahtelevuus.

      Poista
    2. Älä kuule tuu neuvomaan. Annan pusuja, jos huvittaa.

      Poista