maanantai 4. toukokuuta 2015

Opettajan ja opottajan ongelmat

Usein sanotaan, että jokainen on jossain hyvä. Joskus sujuu matematiikka: hoksaavuus on vertaansa vailla ja lisätehtävät eivät riitä. Yksi muistaa ruotsin sanat, toinen hallitsee hattutemput. Joku on käsistään kätevä: hitsaa saumat mennen tullen, kaivertelee kellokaapin.

Jos onkin kuitenkin kaikessa keskinkertainen, tasahyvä tai suorastaan tasahuono, minkä vahvuuden sieltä oikein nostaa (väkisin) esille? Miten opettaja tukee, miten kotiväki kannustaa? Miten lapsi voi kokea kukoistavansa, ellei kukoista missään? Kuinka pitkälle riittää, että yrittää parhaansa, noin niin kuin loppuelämässä?

En tahtoisi olla oppilaanohjaaja.

Koulumaailmassa näkee monenlaisia oppijoita: on ahkeria, on luontaisesti älykkäitä tai nopeita hoksaajia, on puurtajia, on velvollisuudentuntoisia. Osalta vaatii kotiväki, osalta ei yhtään, ja mitä vanhemmaksi lapsi tulee, itse jo pitäisikin työskentelyyn ohjautua ja ottaa siitä vastuuta. Suomen peruskoulussa kokeesta pääsee kyllä läpi, jos kirjan on avannut kotona ja tehnyt tai edes yrittänyt tehdä läksyjä.

Koska oppilaita ei voi syyttää laiskuudesta, vaikka puhtaasti siitä monella olisikin kysymys, muotoilemme oppilaan olevan motivaationpuutteinen. Onko motivaation puutteessa kyse enemmän lapsen tai nuoren motivaationpuutteesta vai siitä, ettei opettaja ole tehnyt opeteltavasta asiasta innostavaa tai mielenkiintoista? Voiko tylsästä asiasta saada mielenkiintoisen? Pitääkö kaiken  kiinnostaa? Paljonko koulussa pitää puurtaa vain sen vuoksi, että sitä se elämä kuitenkin tulee olemaan: turhauttavia työtehtäviä, sitkeää venymistä äärirajoille, epämiellyttäviä tilanteita ja niistä selviämistä? Voiko sekä koulussa ja töissä olla mukavaa, ja pitääkö niistä nauttiakseen olla keskimääräistä parempi jossain?

Entäs, jos töistään nauttiikin juuri sellainen, joka ei ole hommaa osannut, vaan ylittänyt itsensä ja työnjohdon? Entäs, jos koulussa onkin tärkeämpää asioista kiinnostuminen kuin sen oppiminen, montako poikasta kettu synnyttää tai miten relatiivipronominit viittaavat? Ilmiöt ja asiat pikkuseikkojen taustalla ovat usein ne kiintoisimmat. Se, että tykkää katsella luontodokumentteja televisiosta on loppupeleissä tärkeämpää kuin se, mitkä ovat ulkoa opetellut Afrikan sivujoet luokalla. Kun uskonnon kokeessa neljännellä luokalla on koealuetta koskevassa kirjasarjan kokeen oikein-väärinväittämässä vaihdettu opetuslasten reittimääränpääksi Jerikon sijaan Jerusalem, lienee kyse silkasta nipottamisesta. Kumpi oli tärkeämpää: se, että Jeesus ilmestyi heille ennen taivaaseen astumistaan ja selitti pääsiäisen tapahtumia vai se, mihin suuntaan opetuslapset olivat vuoristotiellä kävelemässä?

Sitä minä tässä nyt vain mietin, että miten sitä saa lapsista ja nuorista kasvamaan tasapainoisia ja itseensä luottavia aikuisia, kun tietynlaiset laput silmillä näkee oppilaasta enimmäkseen vain sen puolen, miten tämä onnistuu äidinkielen tunnilla? Mikä minun oppiaineessani on tärkeintä? Ovatko ne pilkkusäännöt ja ymmärrettävät kirjalliset tuotokset, ovatko ne sijamuodot? (Jälkimmäiset eivät varmasti.) Onko tärkeämpää oppia olemaan rohkea muiden edessä vai tunnistaa tekstilajit? Onko olennaisinta se, että vaikka aina ei tiedollisesti ja taidollisesti onnistu, huomaa sen, miten kiinnostavia asioita oma kielemme pitää sisällään? Millä kiinnostus mitataan? Koenumerollako sittenkin sekin? Kielenhuollollisesti huonolla esseellä?

En minä tiedä. Opettajuutta etsiessä, aina ja vieläkin. Nuorta ymmärtäessä, melkein aina ja toivottavasti.



12 kommenttia:

  1. sanoisin silti, että nuo ymmärrettävät kirjalliset tuotokset ovat aika olennainen taito kuitenkin, vaikkei ehkä pilkut vimpan päälle kohdillaan olisikaan tai sijamuotoja osaisikaan nimetä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin, juuri noin. Viittasin tuossa sijamuotojen epäolennaisuuteen, en ymmärrettäviin kirjallisiin tuotoksiin. Voisin ehkä muotoilla peräkkäiset virkkeet vielä paremmin.

      Poista
  2. Kun seuraa keskusteluja esim. sosiaalisessa mediassa ja nettilehtien keskustelupalstoilla, niiden perusteella tärkeintä äidinkielen tunneilla olisi luetun ymmärtämisen oppiminen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja perustelutaito... Se on myös melkoisen hukassa.

      Poista
  3. Onhan ne pilkkusäännöt ja konjunktiivit ihan tärkeitä, mutta musta olisi hyvä jos kaikki nuoret hoksaisivat edes jotain lähdekritiikin merkityksestä. Valitettavasti kovin moni pitää kaikkea kirjoitettua tekstiä yhtä pätevänä ja siksi (some-)kansalla menee iloisesti sekaisin keskustelupalstojen, blogien ja oikeiden tiedotusvälineiden sisällöt. Osa taas pitää kaikkea virallista totuutta salaliittolaisten juonina ja heidän mielestään totuus löytyy muutamilta valikoiduilta nettisivuilta. Mulla on käsitys, ettei tää ole vain meidän lankapuhelinten aikaan syntyneiden ongelma, vaan myös nuorisolla on vaikeuksia erottaa jyviä akanoiden seasta. Nyt kun kuka tahansa voi olla sisällöntuottaja, niin se tuotettu sisältö on varsin kirjavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tällä hetkellä ongelma on lukiossakin jo se, että netistä löytyy aivan liikaa kaikenlaista mukavaa kopioitavaa. Raja oman tuottamisen ja lähteiden (väärin)käytön välillä on heikentynyt huomattavasti.

      Poista
  4. Minusta Suomen koululaitos on hakoteillä siinä mielessä, että mitä siellä pidetään tärkeimpänä asiana. Se on virheiden korostaminen esim. kielten opiskelussa. Tämä on ikiaikainen perinne ja on todella hämmästyttävää, että tästä ei voida luopua ja katsoa asioita laajemmin. Äidinkielen taidon pitäisi olla kaikkein tärkein oppiaine. Sen osaamiseen tai osaamattomuuteen rakennetaan koko tuleva opiskelu niin vieraiden kielten kuin myös muiden aineiden osalta. Meillä taaperretaan lillukanvarsissa ja kiusataan oppilaita lauseenjäsennyksillä (mitä väliä, onko inessiivi vai illatiivi, jos ei ymmärrä mistä tekstissä on kyse) kun viisainta olisi opettaa nuoriso lukemaan kirjoja, erilaisia tekstejä ja myös tuottamaan kelvollista tekstiä itse. Olen yliopiston lehtori ja yhä enenevä määrä opiskelijoista on sellaisia, joille kaikki tekstit ovat samanlaisia - täyttä faktaa, luultavasti, tai sitten ei ehkä kuitenkaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen nykyhaaste on myös se, että oppiaine on niin täynnä kaikenlaista, ettei mihinkään (ei kielenhuoltoon, kielioppiin, kirjallisuuteen, kirjoittamiseen tai ilmaisuun) ehdi perehtyä kunnolla. Se on harmillista.

      Poista
  5. Kielten opettajana en sanoisi, että kielten opiskelussa tärkeimpänä asiana on virheiden korostaminen. Opetan kieliä alakoulussa, jossa pidän tärkeimpänä ylipäänsä kielen käyttämistä "rohkeasti" (niitä virheitä pelkäämättä). Oppilaiden puheesta ei nykyaikainen kieltenopettaja korjaa virheitä, kirjoitelmissakaan ei punakynä hirveästi heilu. Summatiiviset kokeet on toinen juttu, mutta niitä ei kouluvuoteen mahdu niin paljon verrattuna oppituntien määrään. Ehkä sinulle, Ida-Sofia, on sattunut kovin vanhanaikaisia kieltenopettajia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikä vain minulle, vaan omille lapsilleni sekä lukuisille opiskelijoilleni, joita olen kohdannut ja opettanut 30 -vuotisen yliopiston kielenopettajan urani aikana. Keskustelemme tästä ongelmasta aika ajoin opiskelijoitteni kanssa ja valitettavasti virheiden korostamisen kulttuuri elää ja voi hyvin. Hienoa, jos alakoulussa toimitaan toisin kuin ylemmällä tasolla. Ehkäpä muutos on sieltä alkanut. Toivon ainakin niin.

      Poista
  6. Komppaan Anonyymia tuossa edellä. Todellakaan ei kieltenopiskelussa korosteta virheitä enää vaan tavoitteena olisi juurikin puhumisen rohkeus ja viestin välittyminen. Tottakai kielioppiakin tarvitaan ja siinä kokeissakin virheet toki merkitään, mutta pääpaino on kyllä viestinnässä nykyään ja siinä ei sanajärjestykset ja sijapäätteet ole niin nuukia ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on hieno suunta! Turhaan tuppisuita olemme jo luonteemme ja perinteidemmekin puolesta, mitä tosin on sitten vähän vaikeampi muuttaa.

      Poista