torstai 21. helmikuuta 2013

Irtoo kuin veturi junasta

Ystäväni vinkkasi minulle eilen, että VR:llä on edullisia matkoja myynnissä. Suorastaan halvoiksi niitä haukkui, eikä syyttä: puolen Suomen halki pääsisi jopa vitosella, mikä nyt ei ole yhtään mitään verrattuna junalla kulkemisen normaalihintoihin. Yllätyin tosin kuukauden päivät sitten positiivisesti myös siitä, että matkustaessani normaalihinnalla ja vähän junallakin siinä sivussa sai mukana ollut jälkikasvu istua vieressäni ihan ilmaiseksi. Nykyään ei kovin äkkiä nimittäin usko mihinkään ilmaiseen, sen ovat puhelinmyyjät opettaneet. Eilen kuitenkin harkitsin vakavasti yhtäkkistä halpamatkaa pääkaupunkiin, mutta mihinkäs sitä nyt rouvasihminen noin vaan lähtee. Ehkä kulttuuria ja perinteitä ylläpitämään eli keittiöön tekemään ruokaa ja tyhjäämään tiskikonetta.

Jossain vaiheessa nuoruuttani, josta ei ole järin kauan, matkustin junalla vähän enemmänkin. Muistankin opiskeluajoiltani pari hupaisaa tapausta junamatkustamiseen liittyen. Olin istuutunut paikalleni odottamaan lähtöä, ja niin teki lähipenkissä käytävän toisella puolella istuva mummokin. Muori oli tomerana: mukana olevista laukuista löytyi heti alkajaisiksi kutimet matkantekoa jouduttamaan, ja asettelipa hän siinä sangen herttaisesti myös kettukarkkieväät ja voileivät viereiselle tarjottimelle. Kyllä matkanteossa nälkä tulee.

Juna osoittikin siinä pian käynnistymisen merkkejä ja lähti hiljalleen liikkeelle. Taajamajunan kaiuttimesta kuului konduktöörin ääni: "Tämä on taajamajuna nro 457 Jyväskylästä Seinäjoen kautta Vaasaan ja edelleen Rovaniemelle." Samalla, kun konduktööri jatkoi tiedotusta seuraavista pysähdyspaikoista ja junassa kiertävästä tarjoilukärrystä, nousi muori lujaa huutaen pystyyn ja juoksi paniikissa kohti ovia. Eipä aikaakaan, kun hän oli löytänyt mikrofoniin puhuvan konduktöörin ja kiljui kaiuttimien kautta: "Aaapuaaa! Pysäyttäkää juna! Minä menen Tampereelle!"

Kuinka ollakaan, juna pysäytti ja peruutti. Muori keräsi ripeästi karkkinsa, kutimensa ja kamppeensa ja hyppäsi puolivauhdista asemalaiturille. Ja sitten mentiin taas. Juna toiseen ja muori toiseen suuntaan.

Kerran olin puolestaan matkalla kesätenttiin, niin kuin kaikki ahkerat opiskelijat tekevät. Oli hyvin, hyvin kuuma, oli ollut jo pitemmän aikaa. Junan vauhti alkoi yhtäkkiä hiipua, ja pysähdyimme lopulta keskelle metsää. Melko pian meille sitten tiedotettiin, että matkanteko junalla loppuisi siihen ja että odottaisimme bussia. Syynä oli se, ettei veturi päässyt kulkemaan kiskoja pitkin ratojen lämpölaajenemisen vuoksi. Korostaisin, että maa oli siis Suomi. Koska paikalle tilatun linja-auton saapuminen kesti lähemmäs tunnin, kärsimme vanhassa junassa järkyttävästä kuumuudesta ja pyysimme, että konduktööri voisi myydä meille näkösällä olevasta tarjoilukärrystä juomaa. Ei kuulemma onnistunut, kun ei ollut yrittäjä itse paikalla.

Ruokakärry-yrittäjää olisikin varmasti ihan tosi paljon harmittanut tuplahinnalla tyhjäksi myyty kärry. Siinä sitten vain katselimme sitä.

Ihan kaikista paras VR-tapaus oli silti kuulutus, joka kajahti eräänä syksynä, kun juna oli jälleen kerran pysähtynyt kesken matkan. Luulimme, että jäimme odottamaan vastaantulevan junan ohitusta, mutta ehei. Pieleen meni. "Hyvät matkustajat, anteeksi keskeytys. Pysähdyimme, koska veturi irtosi."


tiistai 19. helmikuuta 2013

Hurahtiko naapurisi?

Olen monesti miettinyt sitä, miten johonkin lajiin, harrastukseen, elämäntapaan tai vaikkapa tai uskonlahkoon hurahtanut on ainakin alkuhuumassa - ellei sitten koko loppuelämänsä - kovasti julistamassa tai jopa tuputtamassa muille omaa elämäntapaansa. Kun valaistuminen on koettu, on omasta hyvästä olosta pakottava tarve kertoa naapureille ja muulle kansalle kaikkia mahdollisia teitä, hyppiä tasajalkaa ja tiputtaa vaikka lehtisiä postiluukusta, ellei muuta keksi. Jumppaamisen ilon ja laihduttamisen hurman löytänyt hehkuttaa esimerkiksi endorfiinejaan ja heiaheiaansa Facebook soiden ja kokee, että meidän muiden on aivan äärettömän tarpeellista tietää, montako kaloria aamulenkillä kellon lyödessä viisi paloi ja millaista käyrää tällä kertaa tuli sykemittariin ja miten totta vie mahtava fiilis ilman sauvoja hiihtämisestä tai punttisalilla oksentamisesta tuli jo ajatuksen tasolla. Jumalan lapsi haluaa puolestaan kaikkien löytävän Jeesuksen Kristuksen veren ja ilosanoman ja jakaa Raamatun-lauseita mennen tullen ja välillä vähän Elämään eksyneiden huoneentauluja ja auringonlaskukuviakin. Mökillä viihtyvä istuu kannonnokalla nuotiokahveilla ja päivittää onneaan luonnonhelmasta joka ikinen viikonloppu ja lomapäivä savu kivasti silmissä kirvellen ja saisi, mokoma, jäädä sinne lintujensa kanssa kilpaa visertämään, toinen jakaa vauvan neuvolaraportteja (kuukausirapsa) pilkulleen ja grammalleen ja onhan sitä opittu jo päärynäsosettakin syömään ja mamma on ylpeä. Omasta alasta, lajista tai elämäntyylistä tulee yllättävän äkkiä se ainoa oikea, tai jos ei äärimmäisyyksiin lähdetä, niin ainakin pikkuisen parempi kuin muista, ja kaikkien tulisi se ymmärtää.

Ei meitä muita kiinnosta! Ei ainakaan jatkuvasti.

Hurahtaminen on oikeastaan tosi kummallista. Mikä saa ihmisen yhtäkkiä muuttamaan aikaisemmat tapansa ja uppoutumaan johonkin asiaan kaikin voimin? Onko se ihannetila vai häiriötila? Jos kokee herätyksen ja alkaa vaikkapa, sanotaan nyt että dreijata olohuoneennurkassa kreikkalaistyyppisiä salaattijuustoja ruukkuja, mikä voima saa ottamaan kipoista valokuvia joka päivä ja lataamaan niistä kollaasin nettiin, vaikka rumia ja vinojakin ovat? Jos omistaa lemmikin, pakkoko niistä lenkittelyistä on numeroa tehdä? Joku kävi koiran kanssa tien päässä kääntymässä ja se on uusi päivä tänään ja töihin, mars? Mitä sitten! Eivätkä ne lasten suusta kuullut tosi hassut jutut oikeasti mitään hauskoja ole, velvollisuudentunnosta tuttavat niistä tykkäävät. Yksi rasittavimmista pakkosyötöistä on blogijuttujen jatkuva linkittäminen: pannaan kyllästymiseen asti jakoon omia ja kaverin päivän asuja tai blogimerkintöjä, niin kuin mitään muuta tässä maailmassa ei olisi.

Lopettaisivat kirjoittamisen, kun eivät ole edes ammattilaisia, vaikka niin kovasti sellaista itsestään kuvittelevat.

lauantai 16. helmikuuta 2013

Oma koti paras koti?

Koska monesti mittelöidään siitä, mikä on ihmisen paras asumismuoto, niin ajattelin kerätä tähän puolueettoman listan jokaisen asumismuodon plussapalloista. Koska oma koti on usein paras koti, ei ole tarkoitus haukkua mitään tai ketään huonommaksi kuin toista, (vaikka kerrostaloasuminen onkin aivan perseestä), vaan kerätä näkökulmia ja herättää ajatuksia painoksi sinne vaakakupin pohjalle.  Lista voi toimia oivallisena tiedonhakupankkina niille, jotka kamppailevat sukulaistensa kanssa siitä, pitäisikö rakentaa oma tupa vai kannattaisiko asua loppuelämä veneen alla.



Kerrostaloasumisen plussat:

- Hissi on jännittävä. (Jos talossa on hissi.)
- Portaita kiipeäminen kymmenenteen kerrokseen laihduttaa. (Jos talossa on hissi, sitä ei tässä tapauksessa saa käyttää edes muuttopäivänä.)
- On paljon naapureita ja aina on joku kotona ja saa käydä lainaamassa sokeria.
- Ikkunasta ei välttämättä näe kukaan sisään ja voi pärjätä ilman sälekaihtimia tai halutessaan jopa verhoja.
- Hyvällä onnella seinä- ja kattonaapurit ovat kivoja.
- Kaupustelijoiden on vaikea päästä sisään myymään pölynimureita tai tauluja tai yhteisvastuuta.
- Ovisilmästä näkyy hassusti ja se naurattaa.
- Ovipuhelin on aivan älyttömän jännä vehje!
- Vanhoissa kerrostaloissa voi olla roskakuilu ja mikäs sen kätevämpää.
- Ei tarvitse tehdä ikinä lumitöitä.
- Jos joku idiootti tupakoi tai grillaa parvekkeella, voi kirjoittaa yleisönosastolle tai isännöitsijälle ja pistää taloyhtiön hallituksen tiukille.
- Parvekekukkien kastelu riittää ja multasäkit tulevat halvaksi.
- Posti lentää luukusta melkein syliin.


Rivitaloasumisen plussat:

- Jos pääsee rivitalon päätyyn, on vain yhdet naapurit, ja ihan parhaalla mahdollisella tuurilla kukaan ei kulje keittiön ikkunan edestä.
- Saa kivan pikku pihavarastokopperon.
- Oma piha on iloinen asia, ja siinä voi hoitaa voikukkia ja ottaa aurinkoa.
- Pihalle saa trampoliinin.
- Omalla terassilla saa grillata makkaraa ja kyljystä niin paljon kuin kerkiää.
- Jos on valinnut taloyhtiön viisaasti, joku lykkii lumet ja ehkä nurmikotkin, kun itse ottaa rennosti ja nauttii elämästä.
- Lastenvaunujen ja -rattaiden kanssa on helppo kulkea ovesta sisään.
- Paskoja naapureita on oletettavasti vähemmän kuin kerrostalossa.


Omakotiasumisen plussat:

- Kukaan muu paitsi rakennusvirasto ei määrää mitään.
- Saa istuttaa vaikka viisimetrisen orapihlajamuurin rajalleen, jos tahtoo.
- Ei tarvitse odottaa kenenkään lupaa vaikkapa roskakatoksen korjaamiseen tai maksaa jonkun toisen rikkoutuneista liesituulettimista tai ikkunaremonteista.
- Lumenluonti ja ruohonleikkuu ovat monen mielestä kivoja kuntoilumuotoja.
- Saa huutaa ja raivota, eikä kukaan soita heti sosiaaliviranomaisille tai anna kirjallista varoitusta.
- Voi iskeä nauloja seinään niin paljon kuin huvittaa.
- On keskimääräisesti enemmän tilaa kääntyillä kuin muilla.
- Voi rakentaa juuri sellaisen kodin kuin haluaa tai rahat antavat myöten.
- Postiluukun kolahdus ei herätä viideltä aamulla. 
- Pihalle saa vaikka kaksi trampoliinia.
- On aina autopaikka myös vieraille.



*   *   *
Olkaa oikein hyviä ja vapaita kuin taivaan linnut kerryttämään listoja kokemuksillanne ja epäilemättä hienoilla mielipiteillänne. Tämä voi olla monelle kotia suunnittelevalle untuvikolle hyvinkin tärkeä tietolähde.

Ihan susi homma

Koska olen nähnyt useasti susia Ähtärin eläinpuistossa, olen pätevä kommentoimaan kaikkea, mikä liittyy eläimiin. Meteoriittien, meteoroidien ja meteorien (ota niistä nyt selvää) lentoratojen lisäksi erityisesti susiasia on puhuttanut suomalaisia viime päivinä kovasti. Itärajalla ja ties missä kaikkialla on pelokkaiden asukkaiden ja vähän porojenkin mielestä susia nimittäin enemmän kuin kotitarpeiksi: asukkaat eivät esimerkiksi uskalla antaa lastensa leikkiä yksin ulkona ja rakentavat ulkona vaunuissa nukkuville vauvoille pihahäkkejä petojen varalta. Susikuono ei ole hyvä kuono, ei ainakaan omassa pihassa. Sudella on suuret silmät, suuret korvat ja valtavan suuri suu.

Jos susi tulee vastaan isoäidin tai lampaan vaatteissa, niin lankaan kuulkaa menee pätevämpikin Punahilkka.

Liian liki pyrkivien susien alueilla asuvien pelkoon on luvattu vastata yrittämällä saada alueelle viisi sudenkaatolupaa. (Lähde) Sitä minä tässä mietin, että jos lupaa ei ole ehtinyt saada, mutta sattuu hukan vaikka puolivahingossa hukan jousipyssyllä ampumaan tai vauhdista kamppaamaan, saa varmana vankilaa hätävarjelun liioittelusta ja eläinrääkkäyksestä ja vaikka mistä - ainakin, ellei tee sitä kotipihassa. Onpa kiva, jos tappaa suden vaikka lenkkipolulla kahdensadan metrin päässä kotoa ja oikeus katsoo sinun liioitelleen hätävarjelua. Raiskata se susi varmaan pitäisi, niin saisi tässä maassa mahdollisimman lievimmän tuomion. Suomessa on nimittäin paljon isompi paha ajaa susihukan kanssa vaikkapa 80:n alueella sadan kilometrin tuntinopeutta, kuin raiskata se ja aiheuttaa kaikille osapuolille epäilemättä elinikäisiä traumoja. Koska olen nähnyt lakikirjan, olen aika hyvä myös näissä oikeudellisissa asioissa.

Sitä minä vaan, että miksi sen ihmistä uhkaavan eläimen henki tai pikemminkin hengettömyys on niin iso juttu? Ei ole kyse siitä, että niitä pitäisi meidän hulluna jahtaaman tai siitä, että susi olisi kokonaan pois kuolemassa, vaan yhä kanta ihan tarpeeksi voimissaan puhkuu ja puhisee. Suomessa oli tämän kuun alussa 120 - 135 sutta, arvioi Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. (Lähde) Se ei kuulosta näin äkkiseltään suurelta määrältä, mutta jos ihminen ei yhtään pelota ja mieli tekee nurkkia kiertämään, on jotain tehtävä.

Venäläisillä susilla ei ole viisumia, joten itärajan toiselta puolelta saamme ainakin noille mahdolliselle viidelle lisäkaadetulle täydennystä ihan varmasti. Niille takapihoille asti.

torstai 14. helmikuuta 2013

Huomenta kuulutuskopista

Minulla on maailman ihanin luokka, ja sillä on kyllä kieltämättä ja ihan objektiivisesti arvioituna myös maailman ihanin luokanvalvoja. Kun mainitsin kuukauden päivät sitten, että aamunavausvuoroni osuu ystävänpäivälle, painoi muutama sen mieleensä ja tuli jokin aika sitten (epäilemättä loistavan ja innostavan, suorastaan mieleenpainuvan) lauseenjäsennystunnin jälkeen puheilleni. Kohtaamisia oli kaksi, sillä tytöt jäivät juttelemaan eri päivinä täyteen kirjoitetut A4:t käsissään. En edes tiedä, olivatko he keksineet idean ihan yksikseen vai yhdessä - mutta sillä ei ollut väliä. Väliä oli oma-aloitteisuudella: he halusivat kerätä tietoa ja keksiä mukavaa sanottavaa. He halusivat miettiä, mikä kappale tukee sanomaa ja on päivään sopiva. He halusivat jännittää ja pistää itsensä likoon koko koulun kuullen. Heillä oli tahtoa. Heillä oli viitseliäisyyttä.

Ehdottomasti parhaintahan tässä hommassa oli silti se, että ymmärsin pääseväni itse pälkähästä. Eläköön, Amerikka ja ystävänpäivä! Olemme ihania ja rakkaita ja halipusit jokaiselle, paitsi niille abiturienteille, jotka eivät antaneet minulle tänään karkkia. 

Tänään estradi oli siis oppilaideni. Minä kyykin stereoiden edessä lattialla nappeja vetämässä painelemassa, kun nuoret, jollainen epäilemättä vielä itsekin olen, seisoivat vierekkäin mikrofonin ääressä ja kertoivat kaikille, mistä ystävänpäivä on saanut alkunsa ja millä eri tavoilla silloin voi muista läheisiään. Kukaan ei pyörtynyt, en minäkään, emme kikattaneet hysteerisesti tai edes rikkoneet stereojärjestelmää, vaikka äänensäätönapit pitikin kääntää täysille, jotta levy alkoi kunnolla kuulua. Kyllä on moisen viisiminuuttisen jälkeen voittajafiilis niin opettajalla kuin oppilaillakin. Kymppi äidinkielestä meille jokaiselle kolmelle tai ainakin suklaatikkari.

Aikaisemmin oppilaiden pitämät aamunavaukset olivat paljon yleisempiä - omina yläasteaikoinani jopa villitykseen asti - mutta nykyisin koulussamme ei juurikaan oppilaiden ääntä aamuisin kuulu. Tai no, ainakaan kaiuttimesta. Yleisimmin aamunavauksen aikana tehdään unohtuneita läksyjä, räplätään puhelinta, kuiskitaan vieruskaverin kanssa tai maataan pulpetilla ja levätään vielä hetki ennen kuin kirjallisuushistoria taas alkaa ja jatkuu eikä ilmeisesti lopu koskaan. Aina kovaäänisestä ei kuulu opettajankaan ääntä, sillä aamuvelvollisuus saatetaan kokea ylimääräisenä pahana, kenties jopa vaivana ja monesti hieman turhauttavanakin hommana. Menneisyyden jäänne se minunkin mielestäni on, mitä sitä kieltämään. Kuulunkin itse niihin, joiden puolesta koko touhun voisi ihan hyvin lopettaa kokonaan, mutta joka kuitenkin arvostaa valmisteltuja aamunavauksia ja mietittyä sanomaa hyvinkin paljon. Pidän siitä, kun joku viitsii. Arvostan sitä, kun joku innostuu. Aamunavaus ei nimittäin ole minun juttuni sitten ollenkaan. Ansioni ovat kaikilla muilla aloilla, kuten maastohiihdossa ja eväiden syönnissä.

Joskus suunnittelin ilkikuriittani, että soitan omilla vuoroillani saman kappaleen joka ikinen kerta eläkkeelle jäämiseeni asti. Suunnitelma oli muuten hyvä, mutta hukkasin levyn ensimmäisen neljän kerran jälkeen. Siihen mennessä kukaan ei ollut huomannut mitään, ja veikkaan vahvasti, että kaikki tulevat vuodet olisi menty sujuvasti ja epäilyksiä herättämättä Foo Fightersin tahtiin. Juju piilee siinä, ettei biisi saa olla liian tuttu, vaan mukavan iskevä ja leppoisa, mutta kuitenkin sujuvasti taka-alalle jäävä. Sanoilla ei ole merkitystä, sillä niistä kukaan yläkouluikäinen ei saa kuitenkaan mitään selvää. Sääliksi käykin ruotsinoperaukkoja, jotka joka kevät huudattavat Sommartideniä tai Sommaren är kortia. Suurimmalla osalla oppilaista ei ole aavistustakaan, mistä on kyse, sillä ruotsi on homojen kieli ja ei muuta kuin huppu päähän ja herättäkää, kun aamunavaus on ohi. 

Ihanaa ystävänpäivää teille kaikille. Olette epäilemättä hyviä tyyppejä kaikki tai ainakin melkein yhtä hyviä kuin minä. 



tiistai 12. helmikuuta 2013

Lumilinnassa tukka hyvin

Eräs tuttavani naureskeli opiskeluaikoinaan sitä, millaisia valinnaisainekursseja heillä oli ammattikorkeakoulussa tarjolla. Kaikista parhain jäi mieleeni, sillä kuka hullu nyt ei valitsisi lumilinnantekokurssia? Mistä kaikesta jäinkään oman urapolkuni vuoksi vaille? Jo siinä olisi karjalan kieliopin poljentakin tarttunut aivan toisella tavalla, kun välillä olisi pyöritellyt lumipalloa ja iskenyt viirin korkeimmalle kukkulalle. Minä haluaisinkin tavata kaikki lumilinnantekokurssilaiset ja haastatella heitä siitä, miten paljon heille on ollut ammatissa vapaasti valittavista opinnoista hyötyä. Ei sillä, etteikö minullakin olisi sellaisia ollut. Oli, oli, monenlaisia. Karjalan kielen kurssi esimerkiksi ja Terho Itkosen Kielioppaan kirjatentti.

Kävin huvikseni tutkimassa, mitä kaikkea tällä hetkellä on ympäri Suomen tarjolla. Otanta ei ole laaja, mutta jo nopeasti muutaman oppilaitoksen sivuilta löytyy vaikka mitä - ja epäilemättä hyödyllistä.

- Golfin jatkokurssi: Tämä on tosiopiskelijan kurssi, sillä viheriölle ei kuka tahansa perusopintolainen pääsekään. Olisi tosi hyvä, että jokaisen vaikkapa uskontotieteilijän iltapäivään kuuluisi jotain tämäntapaista. Kyllä siinä Lutherin teesit naulautuisivat luonnon keskellä tarpoessa paljon paremmin takaraivoon ja linnanoveen kuin yliopiston kirjastossa, ja jos ajattelee vaikkapa opettajaa, niin hutilyönnit kasvattaisivat oikein hyvin itsehillintää. Ei sillä, että sitä kouluelämässä tarvitsisi, mutta noin niin kuin muuten vain. 

- Onko tukka hyvin, näkyykö kello: Ei totta vie. Mitä tällä kurssilla tehdään? Valokuvamalleja? Onpa kuitenkin hyvä, jos vaikka hitsaajille tarjotaan tätä kurssia yhtenä vaihtoehtona, sillä hyväntekeväisyyskalenteria sitä tekee yksi sun toinenkin porukka. Me olemme opettajien kanssa jo vuosia sitten suunnitelleet omamme. Minä kieun kuvassani kuin aapiskukko tai matkin Turkan Jukolan veljeksiä. Köksänopella on pullat uunissa ja torttua ja piparia tarjolla ja atk-opella on edessään pelkkä haukattu omena.

- Rikostenpaljastamistehtävien perusteet: Tämä on varmaan vähän sama kuin se, että teetätän kasiluokkalaisilla Seura-lehden edelliskesän numerosta löytyneitä salapoliisitehtäviä dekkarikirjallisuustunnilla. Että olisi ollut hyötyä tällaisesta kurssista, jos olisi meille ollut tarjolla. Nyt on aivan itse pitänyt kesällä pölliä lehti vanhempien mökiltä.

- Itsetuntemusta elokuvien avulla - kurkistus elokuvaterapiaan: Elokuvakurssi meillä jo pyörii, mutta että terapiakin hoituisi siinä samalla. Kauheat paineet ensi vuotta ja kurssin uudistamista ajatellen. Ei muuta kuin kuraattori mukaan hommiin ja luokka sohvia täyteen.

- Miedot alkoholijuomat: Siideri ja kalja. Helppo kurssi.

- Väkevät alkoholijuomat ja juomasekoitukset: Tällä kurssilla sitä karjalaa vasta olisikin puhuttu. En tosin minä, sillä olen aspolutismi.

- Ehostuksen tehostemenetelmät: Pakko päästä!

- Hiusjatkot: Tämä vain epätoivoisille ja kaljuille.

- Mikroautoilu: Tätä ei missään tapauksessa voi järjestää alkoholijuomakurssin jälkeen samana päivänä. Toivottavasti koululla on joku, joka ymmärtää lainsäädännön päälle.

- Passi ja hammasharja: Joku vanha patu on keksinyt näppärän kurssin, jonka nimestä nykynuoriso ei ole koskaan edes kuullut mitään. Toista se on itse patulla, joka kelaa videonauhalta vanhoja jaksoja kaiket päivät edestakaisin ja kirjoittaa yleisönosastolle, miten ennen muinoin kaikki oli paremmin. Luentosarja alkaa tietenkin kyseisen viihdeohjelman parhailla paloilla, minkä jälkeen puolet kurssin valinneista keskeyttää koko touhun.

Ja sokerina pohjalla, pisteenä i:n päällä ja kuin nyrkki silmään.

- Elämänhallinta: Olen käynyt aivan väärää koulua. Lumilinnoja ja elämänhallintaa tukka hyvin mikroautoradalla. Miksen mennyt ammattikorkeakouluun?

maanantai 11. helmikuuta 2013

Hitsillä silmään (advli + advli)

On tärkeää osata lauseenjäsennystä. Kun miettii, mikä on lauseen appositioattribuutti, on totuuden lähteellä ja jotenkin tunnelmastakin muodostuu nopeasti tavallista vakavahenkisempi ja hartaampi. Jos joku tuleva autoasentaja tai levyseppähitsaaja väittää viiksenhaivenet vavisten, ettei tee muka lauseenjäsennyksellä niinku elämässään yhtään mitään, niin esitän eriävän mielipiteen: koskaan, milloinkaan tai ikinä ei voi tietää, mihin päätyy. Kuinka moni meistä opettajistakin on vannonut, ettei varmana ainakaan opettajaksi ryhdy, ja siellä sitä vain napautetaan karttakepillä oppilaiden sormia huonosti sujuneen läksynkuulustelun jälkeen.

Lauseenjäsennys se on ja pysyy tärkeänä asiana opetussuunnitelmaa, uskokaa vain huviksenne. Voitte kuulkaa aivan hyvin hitsata vaikka itseänne ammattikoulussa vahingossa silmään, ja mitäs muutakaan tekemistä teillä on sairaalasängyssä kuin alkaa opiskella vaikka jotain eksoottista kieltä luurit korvilla, jos niitä koskaan olette edes pois ottaneet. Jos eivät ole pohjatiedot kunnossa, niin kyllä itku tulee toisesta silmästä, kun ensin on mennyt puoliksi näkö ja sitten käskee vielä ääni muodostaa saksan kielen lauseeseen akkusatiiviobjektin. Että tuliko ylenkatsettua lauseenjäsennystä äidinkielen tunnilla, tuliko? Niin makaa kuin petaa. Senkin opit ysiluokalla, jos vain vähänkin maltoit kuunnella siellä takarivissä.

Sitä paitsi kyllä on mennyt kummalliseksi tämä maailma, kun raavaat miehet syövät salaattia ja uuden oppikirjan lauseenjäsennystehtävistä on yhtäkkiä unohdettu attribuutti kokonaan. Tuosta vaan, mitään varoittelematta! Edellisessä oppikirjassa taidettiin sentään vähän maininnan tasolla attribuuttia hilppaista eikä suoraan nurkkaan hylätä. Kyllä on törkeää pullamössösukupolven lellimistä ja järjetöntä oikoreitin hakemista onneen, sanon minä. Mitään ei tehdä kunnolla, mennään vain kuin rastireittilankoja pitkin avustettuna maaliin. Ilmiö on näkyvissä myös matematiikassa, jonka sijaistraumoista kärsin vieläkin ja kenties koko loppuelämäni: kun lasketaan aitauksen pituutta, pyöristetään tulos viidellä metrillä ylöspäin. Viidellä metrillä! Milli- ja senttimetrit minä vielä ymmärrän, mutta että useampi metri! Millaiseksi sinnepäin-elämäksi tämä kaikki on muuttunut? Kyllä minun nuoruudessani piti olla tarkka, ja on aivan turha tulla minulle selittämään mitään merkitsevistä numeroista. Joo, joo, on tietenkin järkevämpää pyöristää lankkuaidan pituus ylöspäin, sitä en kiellä, sillä kalpaten käy timpurin, jos lankku loppuukin pienen mittavirheen vuoksi kesken. Rahaa siinä silti palaa turhaan, jos joka kerta ottaa lähemmäs kymmenen metriä (viiden voi pyöristää varmastikin samalla logiikalla kymmeneen) ylimääräistä aitavärkkiä tai laskeskelee, montako laattaneliötä ottaa varmuuden vuoksi liikaa. Ei parane mennä valitsemaan kaupan kalleinta mosaiikkilaattaa, jossa on kultahippuja, vaikka kuinka tekisi mieli. Tiedä, miten pyöristävät kassalla.

Aikaa, paikkaa, tapaa, keinoa, syytä ja määrää vain teille kaikille, ja lauseenjäsennys kunniaan. Muistakaa, että predikaatti on jokaisessa lauseessa aina.

lauantai 9. helmikuuta 2013

Paljastuksia



 Soja on kauhean kiva, sillä kirjoittaa näin. (Totta joka sana, sillä kansanperinteilijä ei valehtele. Kalevalassakin on kaikki totta Väinämöistä myöten, ja tanhuajat ovat aina tosissaan, varsinkin kun kiertävät kengät kopsuen avorivistössä jumppasalia.) 

"Ässän käkenä -blogin kauneus on sanoissa, joilla Ässä kikkailee, heruttelee ja maalailee hervottomia tarinoita."

Kyllä. Juuri noin. Lisäisin luonnehdintaan myös sisäisen kauneuteni, joka varmasti on välittynyt teille kaikille. Tunnustukseen kuuluu jälleen paljastella jotain itsestä, joten ei kai tässä muukaan auta. Pitäkää penkeistänne kiinni: tässä teille kahdeksan asiaa elämästäni, joita ette ole tienneet, ettekä välttämättä olisi halunneetkaan tietää.

1) Pihapuskassamme on vieläkin jouluvaloja ja puussa roikkuu hopeisia palloja, ulko-oven edessä loistaa punainen Hyvää joulua -matto ja olohuoneen ikkunasta otan nyt heti ihan kohta pois paperitähden. Joulukuusta ei enää ole, sillä en minä mikään hullu tai laiska ole.

2) Aion tilata Englannista puna-, valko- ja kuohuviinilaseja, joihin olen rakastunut ja joiden eteen on näköjään tehtävä muutakin kuin käveltävä markettiin. UPM-mies rakastaa minua ja omani myös.

3) Luin muutama päivä sitten ensimmäisen homoeroottisen äidinkielen kirjoitelman.

4) Lihapullat ja viili sopivat yhteen, samoin juustonaksut ja jogurtti.

5) Tarvitsen varvassandaalit, joiden pohjista painautuu teksti rantahiekkaan. En ole vielä löytänyt kuin Just Married -tekstilliset, joten ne sitten, ellei muuta.

6) Aion tehdä tänään iltapalaksi etanoita valkosipulivoissa ja Auralla kuorrutettuina. Sitä ennen käyn hiihtämässä tai juoksulenkillä. En ikinä söisi mitään noin rasvaista, ellen ensin kuluttaisi sitä pois.

7) Omistan yhdeksän sohvaa ja tarvitsisin vielä kaksi.

8) Vaikka olen kiltti, olen sitä mieltä, että ihmisen elämää kahlitaan liikaa. Suomen kansalainen ei voi edes ostaa (laillisesti) kesällä isoon etelämaistyyliseen veivigrilliinsä lammasta, ellei siltä ole leikattu kirveellä päätä irti. Grillaa siinä nyt sitten kokonainen lammas.

Toivottavasti juoruilunhimonne ja stalkkaajan sielunne on nyt ravittu. Enempää en kerro ennen seuraavaa kertaa.

maanantai 4. helmikuuta 2013

Valitse latu

Olin sunnuntaina siskoni kanssa konsertissa, ja sen aikana oli joku, epäilemättä hullu, kansalaisaktiivi käynyt tervehtimässä autoni tuulilasinpyyhkijöitä. Tyyppi oletti ilmeisesti jakavansa ilosanomaa, mutta pieleen meni ja pahasti: pyyhkijän alla oli lappunen, jossa mainostettiin iloista hiihtotapahtumaa. Onneksi emme kohdanneet, sillä olisin kehottanut häntä suksimaan pikaisesti ihan vaikkapa kuuseen.

Tiedoksenne teille kaikille jumppakärpäsille, jotka epäilemättä rakastatte hiihtämistä ja kaikenlaista himourheilua: tarjolla olisi reppuhiihtoa ilman ajanottoa, mitä perkelettä se sitten onkaan. Parillakymmenellä eurolla saa osallistua suksitteluun, eikä vaihtoehdoistakaan ole kuulkaa pulaa: voi valita, huvittaako sivakoida 58 km (enemmänkin menisi), 40 km (jos on jotakin ylirasitusta tai urheiluvammaa ollut) ja 13 km (naurattaa aivan). Viimeisin on todellakin jokin säälivaihtoehto sellaisille, joilla on tosi huono kunto, joten päästetäänpä heille räkäinen nauru. Tuollaiselle pätkälle ei tosihiihtäjä kehtaa osallistua edes silmät kiinni ilman sauvoja.

Itse ajattelinkin ilmoittautua tuohon ensimmäiseen, sillä hyvin jyrkän tyrmäyksen ja vaahto suussa huudetun halveksunnan jälkeen luin ilmoitusta puolivahingossa pitemmälle - ja mitä silmäni näkivätkään! Tarjolla on myös huoltopisteitä joka kymmenen kilometrin välein. Ihan mielettömän kivasti ajateltu! Ensimmäisellä pysähdyksellä otan ripsihuollon, toisella laitatan kynnet ja lopuilla ryystän HartSportia koko rahan edestä. Siinä pääsee nopeasti voiton puolelle. Kyllä se on urheilu, joka kannattaa.

Sitä paitsi miksi ajelisi esimerkiksi junalla saman matkan puolet halvemmalla, jos voi itse lykkiä itsensä perille? Unohdetaan raiteet, valitaan latu. Tässä kiireisessä maailmassa voi ihan hyvin reppuhiihdellä läheiseen (58 km) hieman isompaan kaupunkiin ostoksille ja yrittää ehtiä perille Pentikiin ennen sulkemisaikaa, ellei sitten ole säälittävä aloittelija (13 km) ja kaadu ensimmäisen ylämäen jälkeen pyörtyneenä ojaan ja löydy sieltä myöhemmin kuola naamalle jäätyneenä. Ihmettelenkin suuresti, miksi lappusessa kerrotussa hiihtotapahtumassa on järjestetty linja-autopaluukyyti lähtöpaikalle. Kyllä tosihiihtäjä osaa pökkiä itsensä samaa reittiä myös takaisinpäin, eikä tunnu missään, kun on kunnon hiihtotrikoot.

Olen jotenkin nyt kokenut valaistumisen reppuhiihdon suhteen ja alan harrastaa hiihtourheilua joka päivä. Tässä teille kaikille muillekin päivänne iloksi vielä huipputarttuva ja rytmiä sykkivä kuntoilulaulu. Hiihtäminen ehkäisee läskiä ja masennusta.