maanantai 28. marraskuuta 2011

Lunta tulvillaan on raikas talvisää

Reipas vuosi sitten satoi marraskuun lopulla ensilumi. Nyt sitä on tullut vähän enemmänkin, ehkä noin kymmenen miljoonan ensilumen verran. Kovat ovat olleet taivaassa tyynysodat, ja taistelu näemmä jatkuu vielä tämänkin päivän puolella.

Vaikka ei olekaan räntäkeli, vaan myös pakkasherra rankaisee monia seutuja ihan tuntuvilla lukemilla, tulee väkisinkin ikkunasta katsoessa mieleen viime vuonna ahdinkoon joutunut Petri.


Lunta tupaan

Lunta on tullut yöllä noin metri,
katseli aamulla ikkunasta Petri.
Taasko se alkaa, tuumiskeli jätkä,
viisainta on ensin kääriä sätkä.
Onneksi nukkunut tänään en pommiin,
on alettava tässä taas lumihommiin!
 
Huh huh, kun tulee hulluna räntää,
ei tuonne todellakaan mielellään säntää.
Missä on haalarit, ne on pakko olla,
pipokin kaapista, ettei jäädy polla.
Sitten vain etsinkin lumikolan tallista,
jos selviin lävitse mä tuosta lumivallista.

Niin sitä otti pian mies mittaa hangesta, 
apua hän tarvi vielä rautakangesta.
Jäätynyt kiinni oli polkupyörä maahan,
kai sitä vähän saa kirota, saahan?
Tunturi irtos, tuli kova hiki,
sitten alkoikin soida piki.

Ei ole totta, huusi Petri pihassa,
lunta ja jäätä oli kaulassa ja hihassa.
Nyt se tulee pilaamaan mun tunnin työn,
pian otan housuista irti vyön.
Sillä mä hakkaan tuon traktorikuskin,
joka ei välitä vaikka kuinka puskin.

Niin heitti lumiaura uudet lumet pihaan,
voi perkele että mä talvea vihaan.

lauantai 26. marraskuuta 2011

Viestintävirastosta, päivää!

Opiskeluaikoina olin kunnon opiskelijan tapaan raju kapinallinen, enkä tietenkään maksanut televisiomaksua. Ei kukaan maksanut. Silloin se sitä paitsi oli vielä nimeltään televisiolupamaksu, koska aika oli vanha ja  hyvä. Meitä asui samassa talossa useampi nuori nainen: kaksi alakerrassa ja kaksi yläkerrassa. Kukaan meistä ei katsonut televisiota, ei ollut koskaan katsonut.

Kävipä sitten niin, että eräänä päivänä soi ovikello. Koska meillä ei ollut ovisilmää, kävin kurkistamassa viereisen huoneen ikkunasta, kuka ovella mahtoi olla. Olimme luonnollisesti sopineet, että tuntemattomille ei ovia avata, sillä sehän nyt on paitsi yleismaailmallinen sääntö, myös tapa karkottaa tarkastaja. Kiivetköön katolle ja tulkoon savupiipusta, jos intoa riittää. Samalla, kun katsoin ikkunasta ovella olevan vieras mies, juoksi yläkerrasta ovea avaamaan kämppäkaverini, joka odotti ystäväänsä saapuvaksi juuri niinä hetkinä. Tajusin, että nyt sitä mennään, ja hiipivä tiikeri luikahti äänettömästi omaan huoneeseensa. Ovea ei saanut lukkoon, mutta olin silti turvassa huoneessani, enkä kutsuisi ketään sisään. Olinhan juuri päiväunilla tai koomassa.

Kuulin, miten tarkastaja esitteli olevansa Viestintäviraston asialla. "Saanko tulla sisään?" kysyi pääkallonmetsästäjä. "Kyllä", vastasi sillä hetkellä typerä, idiootti, ajattelematon kämppikseni. Jos tarkastajan päästää kynnyksen yli, ei paluuta ole. Lupa oli kuitenkin nyt annettu, vaikkei maksettu. Tyttö luikahti itse nopeasti takaisin ylös ja pani siellä ovet säppiin, sillä tarkastaja lähti käytävää pitkin kohti kahta huonetta, joissa minä ja alakerran kämppikseni pidimme kotia. Tämä opiskelutoverini ei ollut kotona, mutta hänen mustavalkoinen ja surkea, joskin uskollinen matkatelevisionsa oli.

En uskaltanut liikkua ovelta minnekään. Kuulin, miten mies lähestyi huonettani, ja lopetin hengittämisen. Kuului koputus. Olin hiljaa, vain viiksikarvani väpättivät vienosti. Kuului toinen koputus, ja näin, että  tarkastajanperkele alkoi painaa ripaa alas. Ei ollut totta! Hän tulisi sisään ilman lupaa! Mitä minä nyt tekisin? Teeskentelisinkö hullua, joka ei tajua mistään mitään, örisisin vain ja kuolaisin? Tuijottaisinko seinää, enkä vastaisi yhtään mitään koko päivänä? Samalla kuin ehdin ajatella miljoona eri järkevää toimintamallia, vetäydyin oven takana kohti seinää. Niinpä kun ovi alkoi pian avautua, jäin jumiin oven ja seinän väliin. (Onneksi olin vielä silloin tosi laiha, jotain hyötyä siitäkin.) Siellä seisoin, enkä muuta voinut, ja häpesin jo etukäteen silmät päästäni.

Tarkastaja katsoi ensin oikealle, jonne huone avautui. Heti vieressä oli Sonyn 27 tuuman televisio. En ollut ehtinyt edes vilttiä heittää päälle, sillä se olisi tietenkin auttanut paljon. Olisi voinut esimerkiksi sanoa, että siellä on vielä paljastamaton taideteos, johon ei saa missään nimessä koskea. Sitten tarkastaja kääntyi kurkistamaan oven taakse - ja tadaa: siellä seisoin minä, selkä seinää vasten. Aika pysähtyi, olinhan ollut jo monta minuuttia hengittämättäkin. Katseemme kohtasivat. "Terve", sanoin ja nostin kättä.

Sain tietenkin sakot, vaikka minulla oli ollut televisio tietenkin vasta muutaman viikon. Kämppiksenikin saapui juuri sopivasti kotiin ja sai suuremmat sakot, sillä hänellä oli ollut televisio yli kuukauden. Pölvästi. Valheiden takana pitää seistä loppuun asti, niin kuin ovenkin. Turha siinä nyt on enää alkaa rehelliseksi, kun ei ole ollut alunperinkään. Kun on rikolliselle tielle lähtenyt, niin leikki pitää kestää, niin se vain menee.

Mikä on tai on ollut sinun suurin kapinasi yhteiskuntaa vastaan? Tunnustatko olevasi huijari ja suuren luokan rikollinen? Etpä tietenkään. Et uskalla.

torstai 24. marraskuuta 2011

Kiirus

Jo oli melkoinen aamu. Kuvittelin sen etukäteen hyvinkin leppoisaksi, sillä torstaisin minut vaaditaan paikalle vasta kymmeneltä karttakeppiä heiluttamaan ja rangaistuksia jakelemaan. Siihen asti muut pärjäilevät työpaikalla keskenään, vaikka tiukkaa se varmasti tekeekin. Olin vielä kotoisasti pyjamassa silkkiyöpaidassani ja -aamutakissani kaurapuuroa  croissant-aamiaista nauttien, kun puhelin soi. Siellä oli lapseni opettaja.

Oli päässyt käymään niin, ettei ekaluokkalaisella ollut mukana luistimia ja kypärää liikuntatuntia varten, mutta eipä ollut tullut kotiinkaan asiasta jo muutama viikko sitten lähetettyä tiedotetta. Minne lie hävinnyt, tuuleen. Kovasti on myrskyistä ollutkin. Nopea vilkaisu ranteeseen osoitti kellon olevan yhdeksän. Luistelu alkaisi kymmeneltä. Hmm. Minun oli vietävä hoitoon toinen lapsi, joka katseli vielä piirrettyjä yövaatteissa tuliterässä Hugo Bossin lastenvaatesetissä. Mutta ei hätää, ei hätää, arkistointijärjestelemäni on edistyksellinen, joten sitten ei muuta kuin porukka pikavauhtia valmiiksi, luistimet lokerosta, kypärä toisesta ja autoon.

Paitsi että niinhän se taisi olla, että luistimet jäivät viime talven jälkeen pieniksi.

Noin kahdessa ja puolessa sekunnissa syntyi uusi toimintasuunnitelma: soitin puolihuutoa miehelle, jolle annoin tehtäväksi kiihdyttää töistä kauppaan ostamaan ensimmäiset vastaantulevat 32-numeroiset luistimet ja juosta sen jälkeen saman katon alla toimivalle suutarille teroituttamaan ne. Aika alkoi heti. Mies siirtyi viitta ilmassa viuhuen valonnopeudella ostosparatiisiin ja nappasi hokkarit kainaloonsa - mutta kuuli urheiluosastolla, että suutari avaisi liikkeensä vasta kymmeneltä. Telekommunikoimme pikaisesti, ja ei muuta kuin luistimet kassalle, siirtymätaival kahtasataa kotiin, pahvilaatikko auki, nauhat paikoilleen, luistimet kassiin, heipä hei ja luistakoot minne luistavat. Todennäköisesti hyvinkin paljon sivullepäin, mutta siinäpähän poika oppisi kuljettamaan tiedotelappusia kotiin. Hyvä rangaistus olisi myös ollut open lainaama punainen kypärä, mutta ei nyt niin julmiksi sentään ruveta. Tyttöjen värinen kypärä, kamoon. Kyllä sellaisesta traumoja jää. Minulle ainakin jäi sinisistä luistimistani.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Poika sai luisteluvarusteensa ja toppahousut kaupanpäälle, toinen lapsi pääsi isänsä töihinpaluukyydillä hoitopaikkaansa ja minä ehdin töihin. Tämä kaikki kolmessa vartissa. Olen kuin myrskytuuli itsekin.

Ette varmana pysty samaan.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Radalla

Päätinpä tässä jokin aikaa sitten lähteä bailaamaan, juhlimaan ja bilettämään. Sitä meinaa tippua termistössä kärryiltä, vaikka onkin persoonana sangen edistyksellinen. Olen kuitenkin opettaja, eikä lehtorien tai pappien kuulu käydä ravintoloissa. Heidän tulee näyttää esimerkkiä. Opettajat lukevat iltaisin sohvalla jälkikasvulleen Kalevalaa kynttilänvalossa ja juovat tervehenkisesti piimää. Juhlapäivinä lasiin saa pillin, sillä kyllä opettajat osaavat ilman muuta löysätä ja irrotellakin välillä. On päivänselvää, että minäkin kummeksuisin esimerkiksi terveystieteilijää hampurilaisravintolan jonossa tai upporasvakeitinostoksilla ja ihmettelisin hiljaista kirjanpitäjää ylipäätään missään ihmisten ilmoilla. Meillä kaikilla on lokeromme, joissa meidän kuuluu pysytellä, ettei maailman tasapaino järky. Radalle kuuluvat hevoset, pitkän matkan juoksijat ja kilpa-autot. Opettajilla ei ole niissä piireissä mitään tekemistä.

Tältä yleiseltä paheksuttavuuspohjalta lienee siis varsin ymmärrettävää, että ilta nuorisoravintolassa oli jo ajatuksena extreme. Pääkaupunkiseutulaisten tai muissa isommissa kaupungeissa asuvien voi olla vaikea tajuta, miten leimaantunut ammatinsa edustaja sitä pikkupaikkakunnalla voikaan olla. Lisäksi, kun ainoan ravintolavaihtoehdon sisäänpääsyikäraja on 18 vuotta, voi arvata asiakasmateriaalin olevan lehtoreille ahdistavan tuttua: on opettanut puolta porukasta ja antanut jälki-istuntoa toiselle puolelle. Luokanvalvojuudestakaan ei pääse eroon ikinä, eikä antamistaan arvosanoista. En kuitenkaan tiedä, kumpi on yökerhossa nolompaa: katsoa opettajana oppilaitaan vai oppilaana opettajaansa. Koska lauteille oli kuitenkin astelemassa varsin nimekäs esiintyjä, päätimme soluttautua ystäväni kanssa rohkeasti mukaan. Menetettävänä ei ollut kuin maine ja kunnia.

Ensimmäinen työminästä muistuttava kohtaaminen sattui jo ennen kuin ehdimme jonon hännille, sillä keskustelu alkoi ylioppilaskirjoitusten arvosanoilla. Pian baaritiskillä (tilasimme jäävettä) nuori mies teki tuttavuutta, koska oli tunnistavinaan isosiskonsa ja pikkuveljensä luokanvalvojan. Ja kas, oikeaan osui, vaikka olin kuinka yrittänyt kihartaa tukkaa ja meikkiäkin kului monta tuubia. Silti tai siksi oli olo, että oli vähän kuin nähtävyys tai paikalle raahattu erikoisuus. Onneksi artisti alkoi vetää pian pääroolia, joten saimme olla rauhassa, katsella esiintyjää ja tutkiskella sydämessämme ympäröivää bilekansaa. Sivukorvalla huomioin, että maidon hinta on noussut viime vuosina rajusti. (Ville Vallattoman ja Valkovenäläisen hinnat oli kirjoitettu kotoisasti liitutauluun.) Myös kankaan arvonnousu tai -lasku on huolestuttavaa, sillä tyttärien mekot ovat jo niin lyhyitä, että halutessaan näkee ilman laseja perille asti. Kaikki eivät kuitenkaan olleet jaksaneet laittautua, vaan olivat tulleet kotoisasti housut jalassa. Ja siellä me kansankynttilät olimme, siveellisesti yleisön perällä ja kauniina kimallepaidoissamme, oikeastaan varmaan parhaimman näköisinä muijina koko ravintolassa. Tämä on ihan puolueeton arviointi.

Keikan jälkeen jätimme areenan muille, mutta jokin muistutti vielä arjesta. Ravintolan oveen oli teipattu ilmoitus, jonka alareunassa luki: "kuvia julkaistaan face bookissa." Otin taskustani kokoontaitettavan matkapunakynän ja tein tottuneesti muutaman korjauksen. Sitä ei pääse työstään täysin eroon koskaan.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Arkipäivän tuulikaappiromantiikkaa

Koska olen nainen, olen romantiikan nälkäinen. Tietenkin. Ei se ole naaras eikä mikään, jota eivät yllätyslahjat ja kynttilänvaloillalliset kiinnosta. Jos väitätte jotain muuta, esitätte vain. On päivänselvää, että jos mies panostaa suhteeseen järjestämällä jotain yhteistä kivaa ihan oma-aloitteisesti, se sulattaa kovimmankin emännän sydämen. Pirttihirmut ovat pohjimmiltaan herkkiä sieluja.

Jos ajatellaan, mikä on maailman romanttisinta ja kauneinta, niin päästään tietenkin nopeasti kosimiseen. Tai siis: se voi olla ja se saisi mieluusti olla maailman romanttisinta. Minua on kosittu alunperin keittiössä. (Pirttihirmujen kotipesässä, niinpä niin.) Tai olohuoneessa. En ole aivan varma, kun siinä oli vähän hässäkkää. Liekani ulottui hyvinä päivinä myös keittiön ulkopuolelle. Olen myös kuullut kosinnoista tuulikaapissa ja vessassa, joten miesten romantiikkakäsitys on kyllä hyvin laaja käsite.

Luolamiehet, pankaapa nuijat hetkeksi syrjään ja kuunnelkaa. Rakkaustohtori Ässä kertoo nyt, miten naista tulee kohdella.

1. Anna naisen puhua ja ole kiinnostunut siitä, mitä hänellä on sydämellään. Jos ei kiinnosta, esitä. Harjoittele ilmeitä vaikka peilin edessä, ettet jää heti kiinni siitä, että ajattelet yhtä aikaa rikki mennyttä porakonetta tai uusinta Aku Ankkaa, jonka lukeminen jäi edellisellä vessakäynnillä kesken.

2. Pinnistele ja ujuta keskustelun lomaan myös omia, hellävaraisia kannanottojasi. Mitä henkevämmäksi keskustelu käy, sitä paremmat ovat pisteesi jatkoa ajatellen. En tiedä tai sinä saat päättää -tyyppiset ratkaisut eivät vakuuta, vaan turhauttavat. Ole laumanjohtaja silloin kuin sitä tarvitaan! Esitä aidosti kiinnostunutta, kun nainen miettii esimerkiksi hiustensa värjäämistä tai leikkaamista. Ne ovat isoja asioita, usko pois.

3. Silittele silloin tällöin ja ota kainaloon. Älä ajattele mitään muuta, se riittää. Äläkä vaan ala ruinata. On hetkiä ja hetkiä, opi tunnistamaan ne.

4. Jos mahdollista, järjestä pieniä yllätyksiä silloin tällöin. Kokkaa oma-aloitteisesti ruokaa, vaikka sitten puolivalmista, ja saat rakkautta moneksi viikoksi. Vuokraa leffa ja paukuta popcornit, koska olet suunnitellut yhteisen elokuvaillan. Hiero kumppanisi työstä väsyneitä niskoja ja kireitä hermoja. Vie lapset yllärinä ulkoilemaan, jotta nainen saa lukea vaikkapa yksin kirjaa tai uutta lehteä, jonka olet tuonut kioskilta. (Varmista, ettei hän ala siivota, kun kerrankin saa tehdä sitä rauhassa). Ole luova. Ei tarvita mitään suureellista, eikä etenkään tarvita taka-ajatuksia. Nainen tulee pienistä eleistä niin onnelliseksi ja kiitolliseksi, että pääset kyllä maaliin ennen pitkää. Huomaa myös, että nainen kertoo uskomattomasta ajattelevaisuudestasi ainakin viidellekymmenelle parhaalle ystävälleen.

5. Jos kuitenkin tahdot olla suurieleinen viidakon kuningas, ota mallia alla olevasta videosta. Lopputulos ei ole syntynyt aivan hetkessä, mutta melkoisen romantiikan huipentuman sillä saikin sitten aikaan. Kosia voi monella tavalla, joten tee tapahtumasta ikimuistoinen.


torstai 17. marraskuuta 2011

Ruikuti rallallaa

Vinkuminen ja vonkuminen ovat ehkä maailman ärsyttävintä kuunneltavaa, ja sellaiseen loppuu minulta ymmärrys ihan samantien. Mitä enemmän ruikuttaa, sitä vähemmän on toivoa saada haluamansa. Minussa on sellainen asetus. Lasten on esimerkiksi ihan turha vonkua iltasatua, jos heille on antanut 15 minuuttia aikaa yövaatteiden vaihtamiseen ja hampaiden pesuun ja tehnyt selväksi, että ellei homma ei toimi, mennään suoraan sänkyyn peiton alle. (Pään saa jättää näkyviin.) Jos tyypit eivät ymmärrä omaa etuaan, vaan juoksevat vartin ympyrää pahvinen mainoskirjanmerkki jalkojen välissä, on asia opittava erehdyksen kautta. Katsotaan huomenna, josko toiminta on ripeämpää ja minne se kirjanmerkki kuuluu.

Siinä ei ole mitään epäreilua. Ei sitten mitään. Siinä on elämän totuus: niin makaat kuin äitisi on pedannut.

Silti vinkuvonkuakin nopeammin minut saa hermostumaan aivan erilainen asia, nimittäin lasipullojen tahallaan rikkominen ja viskely pitkin tienoota. Kerran vappuna meinasin ottaa oikein peräseinästä vauhtia ja hypätä kurkipotkulla erään karjun niskaan: tyyppi  huuteli aikansa testosteronista uhoörinää ja paukautti sitten näyttävällä kaarella kossupullon kadunreunaan. Ooh, sankarisonni. Latinovereni kiehahtaa moisesta idioottimaisuudesta välittömästi. Ymmärsin silti fyysisen epätasa-arvoisuuteni, joten olin hiiri ja nielin huutoni, mutta pistelin mielessäni teräviä neuloja nukkeen. Aivojen kohdalta upposi suoraan sisään. Vaikka olisi kyllä silti pitänyt kerta kaikkiaan vain mennä ja istua tyypin päälle. Siinä runsaan takapuoleni alla olisi ollut sopivaa aikaa pohdiskella elämää.

En ole väkivaltainen. Toivon maailmanrauhaa. Mutta silti.

Olen tässä viime päivinä itse vinkuvonkunut joka suuntaan oikein urakalla, ruikuttanut kurjuuttani ja kerjännyt sääliä, heikko nainen. Koska en siedä sitä muilta, en siedä sitä itseltänikään, vaan inhoan ja halveksin. Olen tyhmä, rasittava ja ankea tyyppi, elämän häpeäpilkku. (Mutta silloin tällöin kyllä tosi kiva ja herttainen. Enimmäkseen, oikeastaan, jos tarkkoja ollaan.) Syytän ruikutuskaudestani tietenkin kaikkia muita kuin itseäni, sillä enhän toki valittaisi, jos aineksia turhautumiseen ei olisi eteeni säkkikaupalla kannettu. En minä nyt itse ole niin aktiivinen, että kehittelisin jatkuvasti jotain ylimääräistä pikku puuhastelua, ehei. Paras laittaa koko viikko jonkun muun syyksi. Vaikka universumin supervoimien. Kosto elää, biorytmi.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Onnea on, jos onnea on

Jokainen miettii todennäköisesti joskus, ellei sitten joka päivä, miten toiset ovat kaikessa parempia, nopeampia, kauniimpia ja suositumpia. Ja onnellisempiakin ovat, aivan varmana. Mikä siinä oikein onkaan, että muut saavat halutessaan uuden työpaikan ja tunnustusta ja perkele Ässä-arvallakin 20 euroa, ennen kuin ehtivät sitä kunnolla edes raaputtaa? Kyllä sellainen pistää vihaksi. Muilla ovat asiat paljon paremmin ihan senkin vuoksi, että heillä on juuri se akkuporakone tai lattiavalaisin, jollaisesta on aina haaveillut ja Kivi-tuikkujakin viisi joka väriä. Heidän ei tarvitse laihduttaa kuin korkeintaan sata grammaa ja heillä on ystäviä ja seurapiirielämää, harrastuksia joogasta joukkuepalloiluun ja keramiikkapiiriin. On sisältöä elämässä. Itse sitä harrastaa vain jääkaappimagneettien keräilyä vieraista maista, vaikkei koskaan edes pääse ulkomaille. Ruotsin-laivallakin on ollut viimeksi luokkaretkellä vuonna -92, hejsan hoppsan falleralleraa. Ja sitä paitsi jääkaappimagneettikokoelmaa pitää säilyttää pakastepussissa kaapin perällä, kun nykyiseen jääkaappiin eivät magneetit edes tartu. Harrasta nyt siinä sitten ja kehity.

Eniten ottaa päähän, kun joillakin onnekkailla on aina niin kivaa. Helppohan sitä on hymyillä, kun on niin syntymäpositiivinen. Mitä, jos ei ole? (Eikä kyllä kiinnostaisikaan. Ei sitä hihhulointia kaiket päivää jaksaisi.) Mitä, jos on jo kohdussa ollut valmiiksi elämäänsä katkeroitunut? Onhan sitä paitsi jonkinlainen fakta, että joillekin loistavat onnelliset tähdet. On niitä Otaviakin, kuulkaa, monenlaisia, kun ruvetaan taivaalle vahtaamaan: varmana naapurin tähdistö hohtaa kirkkaammin, eivät tarvitse pihavalojakaan pimeällä. Katsokaa vaikka. Ole siinä nyt sitten tuntematta kateutta, kun taivaskin sen todistaa, että tasan eivät käy onnenlahjat. Sitä paitsi päätäkin särkee joka toinen päivä ja kynnet lohkeilevat, aamukahvi kaatuu rinnuksille ja elämä siihen yhteen seikkaan, jonka saaminen tai saavuttaminen tuntuisi tuovan onnen loppuelämäksi.

Sitten kun. Kunpa vain. Jos.

Siitä aina taistellaan, tuoko raha onnea. Ei sitä onnea mikään tuo, ei sitä tuutista tupsahtele. Onnellisuus on mielentila tai -häiriö: sitä joko syntyy perusonnellisena tai on hapannaama alusta loppuun asti. (Hyvänä päivänä voi pikkuisen hymähtää, mutta ei liikoja silloinkaan.) Jotkut meistä siis yksinkertaisesti ovat luontaisesti tyytyväisempiä itseensä ja elämäänsä kuin toiset. Onnellinen tai onneton voi olla yhtä lailla rahatta kuin rahoineen. Kylmässä veneen alla ei nyt tietenkään kenelläkään ole kivaa, mutta ei nyt aleta liikoja synkistelemään. Vedetään johtopäätökset pintavetona.

Niin se vain on, että suurin osa onnesta tulee sisältäpäin. Onni on asenne. Onni on kirkas Otava ja säihkyvä timantti.



perjantai 11. marraskuuta 2011

Latua!

Mikä siinä on, että kun liikunnan pitäisi olla kivaa ja puhdistavaa, niin sitä päätyy vain muistelemaan liikuntatuntien kauhuja? Teen tunnustuksen: olen lintsannut kerran koulusta. En hiihtänyt, pahapahapaha, vaan lähdin muka hammaslääkäriin oikomishoitoon. Tunnollisuuteni meni kuitenkin valehtelussakin niin pitkälle, että kävin kääntymässä kilometrin päässä hammaslääkärin pihassa, missä ikään kuin yhtäkkiä muistin, että vastaanottoaika ei ollutkaan juuri sinä päivänä. Olen edelleen vakuuttunut näyttelijäntaidoistani. Koska koululle palatessani muut hiihtivät jo metsässä niin jotta suihkina kävi ja havut pöllysivät, hengailin odotteluajan tyttöjen pukuhuoneessa. En tiedä, mistä sain moiseen tempaukseen voimaa. Varmaan siitä, että minulla oli niin rumat sukset. Oranssinväriset!

Anteeksi, luokanvalvoja ja liikunnanopettaja. Olisin varmasti paljon jalompi ja parempi ihminen, jos olisin hiihtänyt kuten muutkin.

Hiihtäminen on kyllä tosi kivaa, kun ei tarvitse mennä täysillä ja saa juoda välillä kaakaota ja syödä eväsvoileipiä ja jos on kauniit sukset ja monot ja on meikannut sopivasti. Liikuntatunnilla meitä kuitenkin ajoivat ladulla eteenpäin vain kauhu ja takana vaaniva liikunnanopettaja, jonka tutka piippasi heti, jos joku yritti piilotella metsässä. Aika yllättävää, että umpihankeen painuneista, iloisista ja reipashenkisistä suksittelun jäljistä saattoi päätellä, että joku on livennyt reitiltä. Jotenkin sitä vain oli siinä iässä niin kaikkivoipainen. Ei sillä, että minä olisin ollut niin actimel, että olisin jaksanut hiihtoladulta poiketa. Ihan tarpeeksi siinä keskittymiskykyä vaaditaan ladulla pysymisessäkin.

Koulun liikuntatunneilla tuli kyllä kokeneeksi paljon muutakin traumaattista. Ala-asteella kiersimme rinkiä tamburiinin tahdissa ainakin viidenteen luokkaan asti ja harjoitimme voimistelua kuuntelemalla rivissä kasetilta juujuujuujumppakärpästä. Ei ihme, että telinevoimistelun alkeet olivat hieman hataralla pohjalla yläasteelle siirryttäessä. Siellä sitten mentiinkin voltteja ja urhohyppyjä vaikka rääkyen. Kyllä sellainen jättää jälkensä. Oli myös roikkumistestiä, pomputtamistestiä, juoksutestiä, vatsalihastestiä, varsahyppytestiä, heittotestiä, testiä testin vuoksi ja testin perään. Kaava oli vuodesta toiseen sama, eikä ollut puhettakaan pelaamisesta, saati sitten hip hop -tunneista, kaupunkisodista tai -suunnistuksista. Metsään vaan, perkele, vaikka kaatosateessa. Vedä huppu päähäsi.

Mutta hip hei ja trallallaa, aktiiviurheilijan ura se tässä pian odottaa. Aion mennä huomenna lenkille kävelylle. Ellei sada.


tiistai 8. marraskuuta 2011

Pilkunviilausta

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Ainepinon päällä oli lautasellinen mureketta ja anopin poimimista sienistä tehtyä kermakastiketta. Näin myöhään pimeällä otin sen riskin, että huikaisevan jännittävän merirosvokertomuxen päälle valuisi a) kuolaa ja b) kanttarelleja/suppilovahveroita/jalkasieniä. Kommenttinsahan voi esittää monella tavalla, joten sotkemisen voisi ihan hyvin laittaa vaikkapa muun opettajakunnan syyksi. Kaikki ne siellä kuolaavat sieniä ja ovat muutenkin vähän hulluja, lehtori-ihmiset.

Sadasta kirjoitelmasta oli luettuna vasta neljäkymmentä ja lukematta noin nopeasti laskettuna enemmän kuin neljäkymmentä. Tänään oli tullut seikkailtua jo viikinkimaisemissa, hevostallilla, oudon naapurin kellarissa, Tsigagossa, heinäladossa ja useamman kerran ABC:llä. (Huomaa paikkakunnan sykkivä kulttuurielämä.) Päähenkilöinä oli tavallisesti ollut englantilaisperäinen Jessica tai Johnny, sillä tottahan olisi äärimmäisen tylsää lukea Jaanan tai Paulin seikkailuista. Pari Jormaa kyllä mahtui mukaan, pisteet siitä. Jormat olivat ABC:llä, Jessicat yleensä Lontoossa tai Kanarialla - kukin saa elämässä ansionsa mukaan. Yksi tarina oli kirjoitettu myös finnin näkökulmasta. Finnillä ei ollut nimeä, luojan kiitos ja LOL.

Kun itse aloitin yläasteen, eikä siitä toki kauan ole, kirjoitin sivutolkulla partiolaisten kesäleiristä. Opettaja kommentoi palautteeseen, että olisin voinut olla suoraan perillä. Silloin loukkaannuin verisesti, mutta pakko myöntää, että nyt ymmärrän näkemyksen oikein hyvin. Kehittelin myös riipaisevan tarinan kesäkissasta, joka lopulta kuoli dramaattisesti pois. Paleltui, raukka. Itkin ainetta kirjoittaessani, niin järjettömän surullinen se oli. Olen vääntänyt kertomusta lottovoitosta ja hairahtunut kerran myös esittelemään näkemyksiäni yhtenäisestä Euroopasta. Se oli virhe. Ysillä kirjoitin talosta ja sen asukkaista, ja silloin olin jo vähän kartalla, sillä päähenkilö oli huoneissa kiertelevä kärpänen. Viimeinen kirjoitelmani käsitteli minulle läheistä aihetta, liikunnan tuskaa, ja siitä tuli sen verran  kelvollinen, että kopioin tekstin kerran lukiossa ja luin ääneen yliopistossa. Kaikenlaista syntiä sitä on tullut tehtyä, niin kuin näette.

Ei voi väittää, etteikö äidinkielenopettajan työ olisi vauhdikasta. Kyllä siinä kuulkaa käänteitä riittää, kun päästään sotimaan terroristeja vastaan ja räjäyttelemään ydinpommeja ja kun hevoset vetävät kiitolaukkaa pitkin peltoja. Välillä on pari kesäkissaa maukumassa, mutta sitten mennään taas. Äidinkielenopettajan työ on mielenkiintoista. Silloinkin, kun tajuaa, että edessä on korjattavana 18-sivuinen kirjoitelma.

Prrr, prrrr....!!!! Herätyskello soi, ja uusi päivä alkaa. Aineita tulee korjattavaksi 24 kappaletta ensimmäisen oppitunnin aikana lisää. Se ei ollutkaan unta.

Loppu. The End. :) :) :)

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Heja, heja! Tjänare!

No niin, olivatko rankat ruotsalaisuuden päivän juhlat? Kuuntelitteko radiosta pääjuhlalähetystä ja muistelitte suruissanne Kustaa II Aadolfin kuolinpäivää? Pääsittekö tunnelmaan? Ajattelinkin, että pääsitte. Olette niin tunnollisia. Skål på den saken. Kooli asialle!

Ruotsissa ja ruotsalaisuudessa on paljon hyvää ja kaunista. Oikeastaan svenska dagenia pitäisi viettää paljon lujempaa ja riemukkaammin, mutta suomalaiskansalliseen tapaan nostetaan vain pakon edestä liput salkoon, mökötetään hetki ja eipä siinä kummempia. Kuten Miika Nousiainen Vadelmavenepakolainen-romaanissaan kirjoittaa, naapurimaan kansa on leppoisaa ja ystävällismielistä, ja tunnelma on kepeä. Toisin on meillä: "Ruotsissa pyörien soittokellojen ääni on iloisen keskusteleva, Suomessa sama kello käskee jalankulkijaa painumaan vittuun hortoilemasta siinä pyörätiellä." Näinhän se on.

Viime kesänä satuimme Välimerelle ison ruotsalaislauman kanssa, ja koska seinänaapurimme terassilta oli suora näköyhteys omallemme, vertailimme hieman kultttuurejamme.  Ruotsalaisten pihassa olivat illan tummetessa kynttilät palamassa. Me kökötimme pimeässä, sillä kynttilät maksoivat hotellin Supermerkadossa niin törkeän paljon, että Veljekset Keskiseltä olisi saanut kuusi pussillista tuikkuja samaan hintaan. Sitä paitsi panostimme romanttisesti tähtien katseluun, eikä siinä kynttilöitä tarvita. Osoitimmekin sielujemme yhteyden ja rakkautemme sanattomasti, sillä mitä siinä nyt turhia puhumaan, sanat kuluvat.

Eräänä aamuna ruotsalaiset tilasivat terassilleen Bamsen esittämään lapselleen puolen tunnin synttärishow'n. Meidän lapsemme juoksivat äkkiä sisälle piiloon katsomaan kyproksenkielisiä piirrettyjä, kun näkivät, että tyttö alkoi tanssia karhun tahtiin. Härregud, kaikenlaista. Allasjumpassa (jotenkin ajauduin sinne vahingossa, hirveä tilanne) ohjaaja kysyi, onko mukana yhtään suomalaisia. Minä viittasin. Okay, I can speak English then. Selvä. Självklart. Gör det. Här kommer Pippi Långstrump och Karlsson på taket. Men ja, du kan tala engelska, om du vill. Siinä sitten poljimme vettä englanniksi, koska minä olin poikkeava. Suomalainen ruotsalaismeressä. Waterloo, wow wow wow wow. Illalla naapurimaasta kuskattu tarjoilijapoika kummasteli kaunista ruotsinkieltäni, eikä ollut uskoa, että luemme sitä koulussa tuhat vuotta.

Suomi-Ruotsi-viikkomme ehdoton huipentuma oli, kun löysimme kaupasta ruotsalaisia varten tuotuja karamelleja. Silloin pääsi ihan ääneennauru ilmoille. Vill du ha, teki mieli käydä kysymässä. Emme tietenkään kysyneet, vaan söimme vadelmaveneet piilossa itse.




Ruotsi on mahtava maa! Siellä on prinsessa ja prinssi, Abba ja Olof Palmen murha. Mitä meillä on? Meillä on svenska dagen ja dagen efter.

perjantai 4. marraskuuta 2011

Antaa palaa!

Eilen harjoittelin töissä hallitsemaan kriisiä. En oikein tiedä, millaista, mutta voihan sitä sattua kaikenlaista. Voi mennä esimerkiksi hermot. Harjoitus meni hyvin ja kaikki pelastuivat, eikä kukaan päätynyt hortoilemaan kylille ilman kenkiä tai juossut paniikissa urheilukenttää ympäri. Vessankoppiinkaan ei jäänyt kukaan, vaikka sen unohdimme hätäpäissämme tarkistaa.

Sitä minä vain mietin, että jos tulisi ihan oikea hätätilanne, niin kaikki ei ehkä sujuisi yhtä rauhallisesti ja suunnitelmallisesti. Alkaa savuta. Näen sieluni silmin, miten lehtori Ässä ottaa komennon, heittää opettajantuolin ikkunan läpi ja hyppää oppilaineen ikkunasta ulos, vaikka hätäuloskäyntikin olisi heti siinä vieressä. Näyttävät käänteet ennen kaikkea. Kun lauma olisi juossut tulipaloa pakoon, voisi tulla mieleen, että kas, jäipä tarralappu liimaamatta ovenpieleen. (Tiedoksenne, että sellainen merkki pitää laumanjohtajan jättää, jotta palokoneisto tietää huoneen olevan tyhjä - jos lehtori Ässä on siis edes muistanut tai ehtinyt pitää huolen siitä, ettei kukaan jäänyt pöydän alle kertaamaan kirjallisuushistoriaa. Sekin vaara on olemassa.) Olisi myös uuden kriisin paikka, jos unohtaisi vahingossa luokan seinälle köksänopen kanssa otetun kaverikuvan, jossa korumme rimmaavat täydellisesti toisiinsa ja jossa olemme niin kauniita! Meikkasimmekin, vaikka ilmeisesti liian vähän. Ennen kuvan kiinnittämistä sinitarralla seinään leikkasin myös otoksen alareunasta puolet reidestäni pois, sillä iski pieni alemmuuskompleksi. Päänikin on kuvassa kolme kertaa isompi kuin köksänopen, joten antaa palaa vaan, sittenkin. Ei sen väliä.

Pohdimme muutaman harjoitukseen osallistuneen kanssa myös monia muita kriisitilanteeseen liittyviä ja hyvin olennaisia asioita, joita herra palopäällikkö tai poistumissuunnitelman laatija ei ollut ottanut ollenkaan huomioon.

- Jokaisen olisi hyvä tehdä työhuoneeseensa valmiiksi ns. musta laatikko, jonka pelastushenkilöstö voisi sitten mahdollisen epäonnistuneen kriisinhallinnan jälkeen avata. Laatikkoon on suositeltavaa kirjoittaa valmiiksi kirje läheisille tarvittavine anteeksipyyntöineen ja valikoituneine rakastamisineen - ellei sitten osoita kirjettä jalomielisesti koko ihmiskunnalle, sillä mitäpä tuossa vaiheessa enää mitään vaatimattomana nöyristelemään. Lehdistötiedotteenkin voi laatia valmiiksi, jotta saa itse määrätä, mitkä asiat kirjeestä kannattaa nostaa esille. Ajattelisin, että oman erinomaisuuden korostaminen voisi olla loppumetreillä aika olennaista ja vähän niin kuin viimeinen mahdollisuus päteä. Pyhä Ässä.

Äärimmäiset ihmiset voivat suunnitella myös hautajaisensa, kuten eräs meistä suunnitteli siinä jo tekevänsä. Olisi esimerkiksi tosi kauheaa, jos sukulaiset valitsisivat muistotilaisuuten aivan vääränlaisen valokuvan tai tarjoaisivat lihasoppaa, vaikka itse olisi halunnut karjalanpaistia ja puolukkahilloa.

- Kannattaa muistaa yhteensopivat alusvaatteet. Hakasia sinkoileva korsetti on tosi nolo viimeisen vaikutuksen tekijä, eikä sekään juuri mieltä ylennä, jos sattuu itse olemaan rumat, beiget pikkuhousut kintuissaan (kiitos, mummo, joululahjasta tänäkin vuonna) juuri se vessaan jäänyt henkilö, jota palokunta tulee pelastamaan. Uskoisin, että häpeän määrä kasvaa sitä isommaksi, mitä virttyneemmät puuvillapikkuhousut ovat jalassa. Siinä voi vaikka perua koko tulipalon. Ei tänään!

Meikkiäkin kannattaa laittaa sopivasti joka aamu. On ihan eri asia jäädä savun vangiksi kauniina kuin rumana. Jos ylimmässä pöytälaatikossa pitää pientä punaista huulipunaa, ehtii sitäkin vielä lisätä ennen murhaajan saapumista. (Jos ei siis jostain syystä heitä tuolia ikkunan läpi ja juokse pakoon.)

- Taskussa kannattaa kantaa aina värillistä teippirullaa, spraymaalipurkkia, vappuviuhkaa tai kauko-ohjattavaa ilotulitusrakettia, jolla voi hädän tullen merkitä oveen poistumissymbolin. Jos näitä ei ole nopeasti käsillä, sormella on vähän hankala merkitä mitään. Luulisin.

- Korosta aina palomiehille sitä, että olet valmis antautumaan, kun tilanne käy niin kuumana.

- Eväspolitiikka huolestuttaa myös. Sen vuoksi käsilaukussa kannattaa aina olla sardiinipurkki tai pari sekä suklaata. Jotenkin suklaa vain aina laukusta häviää. On ollut niin paljon kriisejä.

Miettikäähän vain oma stragedianne valmiiksi. Minä aion pelastautua huolellisesti.

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Vaniljasyndrooma

Luin yläasteiässä Tuija Lehtisen Vaniljasyndrooman, joka oli sen vuoden tyttökirjallisuuden huipentuma. Sama Lehtinen porskuttaa listoilla vieläkin, joten kovin ovat teinistö ja lukemisto pysyneet samanlaisistona. Takalisto siinä lukemisessa vain kasvaa, lykkisivät lumihangistoa mieluummin. Nyt se toki on vielä hankalaa, myönnän.

Muistan ajatelleeni, miten ankeaa ja ah, niin köyhää elämä mahtaakaan olla, jos jäätelökioskin luukulla tilaa joka kerta samanlaisen, yllätyksettömän vaniljapalliston. (Anteeksi, oli pakko.) Minä arvostan niitä, jotka kokeilevat aina jotain uutta. Ovat innostuvaisia ja rohkeita! Ottavat riskejä! Välillä varmaankin pettyy laku-sitruuna-kaalilaatikko-karpalopuikkoonsa karvaasti, mutta toisaalta makutaivaat aukenevat joka ikinen kevät, kun uudet listat liimataan kioskin ikkunalle näkyviin.

Vaikka olenkin siis hieman ylimielinen ja säälin tasavarmoja vaniljapalloihmisiä, olenko itse sen railakkaampi? Joo, otan välillä minttua ja välillä valkosuklaata, kokeilen suklaafudgea (myös kasvonaamiona, toim. huom.) ja muita uutuksia, joten kylläpä olenkin aivan hillitön raikuli. Rai, rai. Totuus taitaa kyllä olla toisenlainen: ei se ole punkkari eikä mikään, joka panee elämän ranttaliksi jäätelökioskilla. Ne ovat nakkikioskilla, kovikset, eikä siellä ole väliä, mitä ottaa, kunhan ottaa kaikilla mausteilla. On myös suotavaa vetää paria tyyppiä turpaan. Jätskikioskilla etuillaan vain, jos jäätelöä on valunut rinnuksille ja tarvitaan pala talouspaperia.

Entäs, jos kokopäiväseikkailijat ja muut riskialtista elämää viettävät maailmanjohtajat ja Atrian teurastajat menevätkin jätskikiskalle sillä asenteella, että edes yksi on ja pysyy. Vaniljajäätelö. Ei siinä paljon minttupallon kanssa keulita vieressä, kun tötterön nuolemisen jälkeen lähdetään kotiin takapihalle keinumaan. Hurjempana päivänä sitä saattaa toki vaikka hyppiä puutarhasadettimen läpi, mutta se on jo melkoinen päivä, se.

Mutta silti. Vaniljapalloa en osta. Villi mikä villi.