Ruikuti rallallaa

Vinkuminen ja vonkuminen ovat ehkä maailman ärsyttävintä kuunneltavaa, ja sellaiseen loppuu minulta ymmärrys ihan samantien. Mitä enemmän ruikuttaa, sitä vähemmän on toivoa saada haluamansa. Minussa on sellainen asetus. Lasten on esimerkiksi ihan turha vonkua iltasatua, jos heille on antanut 15 minuuttia aikaa yövaatteiden vaihtamiseen ja hampaiden pesuun ja tehnyt selväksi, että ellei homma ei toimi, mennään suoraan sänkyyn peiton alle. (Pään saa jättää näkyviin.) Jos tyypit eivät ymmärrä omaa etuaan, vaan juoksevat vartin ympyrää pahvinen mainoskirjanmerkki jalkojen välissä, on asia opittava erehdyksen kautta. Katsotaan huomenna, josko toiminta on ripeämpää ja minne se kirjanmerkki kuuluu.

Siinä ei ole mitään epäreilua. Ei sitten mitään. Siinä on elämän totuus: niin makaat kuin äitisi on pedannut.

Silti vinkuvonkuakin nopeammin minut saa hermostumaan aivan erilainen asia, nimittäin lasipullojen tahallaan rikkominen ja viskely pitkin tienoota. Kerran vappuna meinasin ottaa oikein peräseinästä vauhtia ja hypätä kurkipotkulla erään karjun niskaan: tyyppi  huuteli aikansa testosteronista uhoörinää ja paukautti sitten näyttävällä kaarella kossupullon kadunreunaan. Ooh, sankarisonni. Latinovereni kiehahtaa moisesta idioottimaisuudesta välittömästi. Ymmärsin silti fyysisen epätasa-arvoisuuteni, joten olin hiiri ja nielin huutoni, mutta pistelin mielessäni teräviä neuloja nukkeen. Aivojen kohdalta upposi suoraan sisään. Vaikka olisi kyllä silti pitänyt kerta kaikkiaan vain mennä ja istua tyypin päälle. Siinä runsaan takapuoleni alla olisi ollut sopivaa aikaa pohdiskella elämää.

En ole väkivaltainen. Toivon maailmanrauhaa. Mutta silti.

Olen tässä viime päivinä itse vinkuvonkunut joka suuntaan oikein urakalla, ruikuttanut kurjuuttani ja kerjännyt sääliä, heikko nainen. Koska en siedä sitä muilta, en siedä sitä itseltänikään, vaan inhoan ja halveksin. Olen tyhmä, rasittava ja ankea tyyppi, elämän häpeäpilkku. (Mutta silloin tällöin kyllä tosi kiva ja herttainen. Enimmäkseen, oikeastaan, jos tarkkoja ollaan.) Syytän ruikutuskaudestani tietenkin kaikkia muita kuin itseäni, sillä enhän toki valittaisi, jos aineksia turhautumiseen ei olisi eteeni säkkikaupalla kannettu. En minä nyt itse ole niin aktiivinen, että kehittelisin jatkuvasti jotain ylimääräistä pikku puuhastelua, ehei. Paras laittaa koko viikko jonkun muun syyksi. Vaikka universumin supervoimien. Kosto elää, biorytmi.