Radalla

Päätinpä tässä jokin aikaa sitten lähteä bailaamaan, juhlimaan ja bilettämään. Sitä meinaa tippua termistössä kärryiltä, vaikka onkin persoonana sangen edistyksellinen. Olen kuitenkin opettaja, eikä lehtorien tai pappien kuulu käydä ravintoloissa. Heidän tulee näyttää esimerkkiä. Opettajat lukevat iltaisin sohvalla jälkikasvulleen Kalevalaa kynttilänvalossa ja juovat tervehenkisesti piimää. Juhlapäivinä lasiin saa pillin, sillä kyllä opettajat osaavat ilman muuta löysätä ja irrotellakin välillä. On päivänselvää, että minäkin kummeksuisin esimerkiksi terveystieteilijää hampurilaisravintolan jonossa tai upporasvakeitinostoksilla ja ihmettelisin hiljaista kirjanpitäjää ylipäätään missään ihmisten ilmoilla. Meillä kaikilla on lokeromme, joissa meidän kuuluu pysytellä, ettei maailman tasapaino järky. Radalle kuuluvat hevoset, pitkän matkan juoksijat ja kilpa-autot. Opettajilla ei ole niissä piireissä mitään tekemistä.

Tältä yleiseltä paheksuttavuuspohjalta lienee siis varsin ymmärrettävää, että ilta nuorisoravintolassa oli jo ajatuksena extreme. Pääkaupunkiseutulaisten tai muissa isommissa kaupungeissa asuvien voi olla vaikea tajuta, miten leimaantunut ammatinsa edustaja sitä pikkupaikkakunnalla voikaan olla. Lisäksi, kun ainoan ravintolavaihtoehdon sisäänpääsyikäraja on 18 vuotta, voi arvata asiakasmateriaalin olevan lehtoreille ahdistavan tuttua: on opettanut puolta porukasta ja antanut jälki-istuntoa toiselle puolelle. Luokanvalvojuudestakaan ei pääse eroon ikinä, eikä antamistaan arvosanoista. En kuitenkaan tiedä, kumpi on yökerhossa nolompaa: katsoa opettajana oppilaitaan vai oppilaana opettajaansa. Koska lauteille oli kuitenkin astelemassa varsin nimekäs esiintyjä, päätimme soluttautua ystäväni kanssa rohkeasti mukaan. Menetettävänä ei ollut kuin maine ja kunnia.

Ensimmäinen työminästä muistuttava kohtaaminen sattui jo ennen kuin ehdimme jonon hännille, sillä keskustelu alkoi ylioppilaskirjoitusten arvosanoilla. Pian baaritiskillä (tilasimme jäävettä) nuori mies teki tuttavuutta, koska oli tunnistavinaan isosiskonsa ja pikkuveljensä luokanvalvojan. Ja kas, oikeaan osui, vaikka olin kuinka yrittänyt kihartaa tukkaa ja meikkiäkin kului monta tuubia. Silti tai siksi oli olo, että oli vähän kuin nähtävyys tai paikalle raahattu erikoisuus. Onneksi artisti alkoi vetää pian pääroolia, joten saimme olla rauhassa, katsella esiintyjää ja tutkiskella sydämessämme ympäröivää bilekansaa. Sivukorvalla huomioin, että maidon hinta on noussut viime vuosina rajusti. (Ville Vallattoman ja Valkovenäläisen hinnat oli kirjoitettu kotoisasti liitutauluun.) Myös kankaan arvonnousu tai -lasku on huolestuttavaa, sillä tyttärien mekot ovat jo niin lyhyitä, että halutessaan näkee ilman laseja perille asti. Kaikki eivät kuitenkaan olleet jaksaneet laittautua, vaan olivat tulleet kotoisasti housut jalassa. Ja siellä me kansankynttilät olimme, siveellisesti yleisön perällä ja kauniina kimallepaidoissamme, oikeastaan varmaan parhaimman näköisinä muijina koko ravintolassa. Tämä on ihan puolueeton arviointi.

Keikan jälkeen jätimme areenan muille, mutta jokin muistutti vielä arjesta. Ravintolan oveen oli teipattu ilmoitus, jonka alareunassa luki: "kuvia julkaistaan face bookissa." Otin taskustani kokoontaitettavan matkapunakynän ja tein tottuneesti muutaman korjauksen. Sitä ei pääse työstään täysin eroon koskaan.