Viestintävirastosta, päivää!

Opiskeluaikoina olin kunnon opiskelijan tapaan raju kapinallinen, enkä tietenkään maksanut televisiomaksua. Ei kukaan maksanut. Silloin se sitä paitsi oli vielä nimeltään televisiolupamaksu, koska aika oli vanha ja  hyvä. Meitä asui samassa talossa useampi nuori nainen: kaksi alakerrassa ja kaksi yläkerrassa. Kukaan meistä ei katsonut televisiota, ei ollut koskaan katsonut.

Kävipä sitten niin, että eräänä päivänä soi ovikello. Koska meillä ei ollut ovisilmää, kävin kurkistamassa viereisen huoneen ikkunasta, kuka ovella mahtoi olla. Olimme luonnollisesti sopineet, että tuntemattomille ei ovia avata, sillä sehän nyt on paitsi yleismaailmallinen sääntö, myös tapa karkottaa tarkastaja. Kiivetköön katolle ja tulkoon savupiipusta, jos intoa riittää. Samalla, kun katsoin ikkunasta ovella olevan vieras mies, juoksi yläkerrasta ovea avaamaan kämppäkaverini, joka odotti ystäväänsä saapuvaksi juuri niinä hetkinä. Tajusin, että nyt sitä mennään, ja hiipivä tiikeri luikahti äänettömästi omaan huoneeseensa. Ovea ei saanut lukkoon, mutta olin silti turvassa huoneessani, enkä kutsuisi ketään sisään. Olinhan juuri päiväunilla tai koomassa.

Kuulin, miten tarkastaja esitteli olevansa Viestintäviraston asialla. "Saanko tulla sisään?" kysyi pääkallonmetsästäjä. "Kyllä", vastasi sillä hetkellä typerä, idiootti, ajattelematon kämppikseni. Jos tarkastajan päästää kynnyksen yli, ei paluuta ole. Lupa oli kuitenkin nyt annettu, vaikkei maksettu. Tyttö luikahti itse nopeasti takaisin ylös ja pani siellä ovet säppiin, sillä tarkastaja lähti käytävää pitkin kohti kahta huonetta, joissa minä ja alakerran kämppikseni pidimme kotia. Tämä opiskelutoverini ei ollut kotona, mutta hänen mustavalkoinen ja surkea, joskin uskollinen matkatelevisionsa oli.

En uskaltanut liikkua ovelta minnekään. Kuulin, miten mies lähestyi huonettani, ja lopetin hengittämisen. Kuului koputus. Olin hiljaa, vain viiksikarvani väpättivät vienosti. Kuului toinen koputus, ja näin, että  tarkastajanperkele alkoi painaa ripaa alas. Ei ollut totta! Hän tulisi sisään ilman lupaa! Mitä minä nyt tekisin? Teeskentelisinkö hullua, joka ei tajua mistään mitään, örisisin vain ja kuolaisin? Tuijottaisinko seinää, enkä vastaisi yhtään mitään koko päivänä? Samalla kuin ehdin ajatella miljoona eri järkevää toimintamallia, vetäydyin oven takana kohti seinää. Niinpä kun ovi alkoi pian avautua, jäin jumiin oven ja seinän väliin. (Onneksi olin vielä silloin tosi laiha, jotain hyötyä siitäkin.) Siellä seisoin, enkä muuta voinut, ja häpesin jo etukäteen silmät päästäni.

Tarkastaja katsoi ensin oikealle, jonne huone avautui. Heti vieressä oli Sonyn 27 tuuman televisio. En ollut ehtinyt edes vilttiä heittää päälle, sillä se olisi tietenkin auttanut paljon. Olisi voinut esimerkiksi sanoa, että siellä on vielä paljastamaton taideteos, johon ei saa missään nimessä koskea. Sitten tarkastaja kääntyi kurkistamaan oven taakse - ja tadaa: siellä seisoin minä, selkä seinää vasten. Aika pysähtyi, olinhan ollut jo monta minuuttia hengittämättäkin. Katseemme kohtasivat. "Terve", sanoin ja nostin kättä.

Sain tietenkin sakot, vaikka minulla oli ollut televisio tietenkin vasta muutaman viikon. Kämppiksenikin saapui juuri sopivasti kotiin ja sai suuremmat sakot, sillä hänellä oli ollut televisio yli kuukauden. Pölvästi. Valheiden takana pitää seistä loppuun asti, niin kuin ovenkin. Turha siinä nyt on enää alkaa rehelliseksi, kun ei ole ollut alunperinkään. Kun on rikolliselle tielle lähtenyt, niin leikki pitää kestää, niin se vain menee.

Mikä on tai on ollut sinun suurin kapinasi yhteiskuntaa vastaan? Tunnustatko olevasi huijari ja suuren luokan rikollinen? Etpä tietenkään. Et uskalla.