Muistan ajatelleeni, miten ankeaa ja ah, niin köyhää elämä mahtaakaan olla, jos jäätelökioskin luukulla tilaa joka kerta samanlaisen, yllätyksettömän vaniljapalliston. (Anteeksi, oli pakko.) Minä arvostan niitä, jotka kokeilevat aina jotain uutta. Ovat innostuvaisia ja rohkeita! Ottavat riskejä! Välillä varmaankin pettyy laku-sitruuna-kaalilaatikko-karpalopuikkoonsa karvaasti, mutta toisaalta makutaivaat aukenevat joka ikinen kevät, kun uudet listat liimataan kioskin ikkunalle näkyviin.
Vaikka olenkin siis hieman ylimielinen ja säälin tasavarmoja vaniljapalloihmisiä, olenko itse sen railakkaampi? Joo, otan välillä minttua ja välillä valkosuklaata, kokeilen suklaafudgea (myös kasvonaamiona, toim. huom.) ja muita uutuksia, joten kylläpä olenkin aivan hillitön raikuli. Rai, rai. Totuus taitaa kyllä olla toisenlainen: ei se ole punkkari eikä mikään, joka panee elämän ranttaliksi jäätelökioskilla. Ne ovat nakkikioskilla, kovikset, eikä siellä ole väliä, mitä ottaa, kunhan ottaa kaikilla mausteilla. On myös suotavaa vetää paria tyyppiä turpaan. Jätskikioskilla etuillaan vain, jos jäätelöä on valunut rinnuksille ja tarvitaan pala talouspaperia.
Entäs, jos kokopäiväseikkailijat ja muut riskialtista elämää viettävät maailmanjohtajat ja Atrian teurastajat menevätkin jätskikiskalle sillä asenteella, että edes yksi on ja pysyy. Vaniljajäätelö. Ei siinä paljon minttupallon kanssa keulita vieressä, kun tötterön nuolemisen jälkeen lähdetään kotiin takapihalle keinumaan. Hurjempana päivänä sitä saattaa toki vaikka hyppiä puutarhasadettimen läpi, mutta se on jo melkoinen päivä, se.
Mutta silti. Vaniljapalloa en osta. Villi mikä villi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti