lauantai 4. toukokuuta 2019

Juuri oikeenlaista kemiaa






Opettajalle tekisi hyvää aina säännöllisin väliajoin osallistua muiden oppiaineiden tunneille, vaikka pitkälti turhiahan ne etenkin äidinkielenopettajan näkökulmasta ovat. Kun opettaja suu vaahdossa pauhaa vaikkapa nyt Tipitakasta, konjugaatiosta ja supiinista, sähkömagnetismista tai vaikkapa hivenaineista, saattaapi olla sellainen tilanne käsillä, että ainoastaan opettaja itse ymmärtää, mitä tunnilla juuri tapahtui tai oli tarkoitus oppia.

Olen huomattavasti keskimääräistä älykkäämpi, välillä suorastaan nerouden rajamailla liikuskeleva, ja hallitsen toisella kädellä, takaperin ja silmät kiinni peruuttaen melkein alan kuin alan. Minä ja kemia emme kuitenkaan kohtaa millään, ja siitä syystä on aivan hullua olettaa, että kukaan muukaan normaali ihminen *) sisimmässään tajuaisi yhtikäs mitään natriumhydroksidin reagoimisesta suolahapon kanssa, kun ensin pitäisi esimerkiksi ymmärtää, mikä saatana on natrium.

Niin, sanopa se. Voit myös aloittaa näistä:

Mistä atomi tulee? 

Lisääntyvätkö atomit? Kun kukka kasvaa, sikiävätkö atomit solujen mukana? Onko soluissa atomeja?

Mikä on atomi? 

Kun atomin eri kuorilla olevat elektronit ovat negatiivisesti varautuneita ja ytimessä on sama määrä positiivisesti varautuneita protoneita (kas, sähkövaraus on kätevästi nolla), mitä ytimen neutroneilla tehdään? Mikä virka niillä on? Aivan turhaa väkeä, turha opiskella. 

Miksei kaikilla atomeilla ole jo valmiiksi uloimmalla kuorella kahdeksaa elektronia, johon ne pyrkivät? Ovatko ne, joilla on, vähän niin kuin parempia yksilöitä? 

Vai onko valmiiksi oktetissa oleva atomi sittenkin ehkä yksinäinen, kun muut vain menevät kimppaan toistensa kanssa ja tekevät sidoksia? Tämä on kyllä hankala juttu.

Millä toisiinsa erilaisilla sidoksilla tarttuneet atomit (tai ionit ja molekyylit, vatavak) pysyvät toisissaan kiinni? Ihminen tarttuu kädellä tai pistää liimalla kiinni. Millä atomi?  

Voivatko elektronit olla kehillään missä tahansa kohdassa, eli pääsevätkö ne vaikka kolmestaan juttelemaan, jos haluavat?

Mitä elektronit ovat?

Jos haluan vaikkapa nyt sitten valaa tiilen, mitkä atomit siellä alkavat hillua keskenään? 

Mitä atomeja ja sidoksia on mannapuurossa ja mansikoissa? (Neon 2 viittaa muuten alkuaineeseen sekin. Olen tullut siihen tulokseen, että bändi oli luultavasti vain kahden kemistin itseironinen vitsi, sillä neon on ominaisuuksiltaan väritöntä, mautonta, hajutonta ja vaaratonta.)

Ja vielä lopuksi: voiko atomi kuolla?


Että terveisiä vaan kaikille kemianopettajille, aivan mahtava työ teillä! Näistä lähtökohdista minäpoika meikämandoliinina ponnistan kohti maanantaina pidettävää kahdeksannen luokan koetta, jonka tekijäksi ilmoittauduin. Tavoite on luonnollisesti vain ja ainoastaan kymppi, mutta voi olla, että nippa nappa jää alle. Toiset juoksevat maratoneja, minä näemmä haastan itseni kovalenttisilla sidoksilla ja hydroksideilla, joilla ei siis tee tässä elämässä yhtään mitään. Tämän ilmoittaisin luonnollisesti ääneen heti ensimmäisellä oppitunnilla.

Pitäkää peukkuja tai odottakaa epäonnistumistani, saatte valita. Voi myös olla, että minulla on maanantaina juuri sillä oppitunnilla hammaslääkäri. 


*) Kemianopettajia ei luokitella tässä tekstissä normaaleiksi ihmisiksi. Heillä on yliluonnollisia kykyjä. 








perjantai 3. elokuuta 2018

Tyhmiä ihmisiä on liikaa!

Kun on keskimääräistä älykkäämpi (hyvinä päivinä oikeastaan nerokkuuden rajamailla), ei ole mitenkään voinut välttyä huomaamasta, että maailmassa on enemmän tyhmiä ihmisiä kuin aikaisemmin. Sikiäminen on tapahtunut nopeasti, ja nykyisin heitä on kaikkialla, koko ajan, rasittavuudeksi ja välillä jopa aivan ahdistukseksi asti. Eniten heitä liikkuu vapaana ihan valoisaan aikaan anonyyminä pitkin internetiä, mutta ei yöaikakaan helppo ole. Silloin vasta voikin innostua, kun moni asia on kuitenkin tärkeä ja täytyy saattaa koko maailmalle tietoon. Yleensä ei kuitenkaan suoraan sille, jota asia koskee, kuten vaikka naapuria tai tienvarsiniittokoneen kuljettajaa, joka meni ja saatana ajoi talon ohi eräänä yönä.

Tyhmän ihmisen tunnistaa helposti. Hänellä on esimerkiksi aivan älyttömiä mielipiteitä, tavallisesti täysin päinvastaisia kuin itsellä. Yleensä, jos hänellä on kannalleen jokin perustelu, se on riittävän pätevä vain muiden tyhmien mielestä. Kun joukko näitä samanhenkisiä pääsee yhteen, tyhmyys luonnollisesti tiivistyy, ja siinä sitä on kuulkaa keskimääräistä älykkäämmällä tai vaikka ihan vain tavallisella ja normaalillakin ihmisellä vaikea paikka. Epäuskoinen silmien pyörittely, syvä uloshengitys ja olkien kohauttelu auttavat välillä, mutta kun niitäkin joutuu tekemään jatkuvasti, voi ihan niskavammaakin tulla ja usko maailmaan mennä.

Tähän on toki ratkaisu, kuten se, että vaihda kanavaa tai laita televisio kiinni, ei ole pakko katsoa! Älä mene lukemaan Puskaradioiden ja iltapäivälehtien kommentteja! Jätä tyhmät omaan arvoonsa!

Mutta kun he siitä huolimatta sikiävät ja valloittavat maan. Kiitos ryhmään pääsystä.

Ennen vanhaan elämässä oli se hyvä puoli, että tyhmillä ei ollut samanlaista, liian helppoa mahdollisuutta päästä esille kuin nykyisin. Tyhmiä ihmisiä on siis ollut aina olemassa, mutta he pysyivät sopivasti vähän enemmän piilossa ja syrjässä mielipiteineen. Niin oli hyvä. Internet tuhoaa tämän maapallon.

Huolestuttavinta on, ettei tyhmä tajua olevansa tyhmä, vaan sen huomaavat vain älykkäämmät yksilöt. Nykyisin lisäksi moni periaatteessa ihan normaali ihminen on alkanut mennä kaikenlaisiin tyhmien juttuihin mukaan, ottaa esimerkiksi itsestään kuvia vessassa, oli se sitten oma, vieras tai jopa julkinen. Se on niin, että vessassa pissitään ja kakitaan, pestään kädet ja hampaat ja lähdetään pois. Sellainen vähän puolityhmä myös usein hurahtaa ja jumittaa yhteen asiaan: hän päivittää jatkuvasti työstään, lastensa saavutuksista, rakkauselämästään tai yhdestä ja samasta harrastuksestaan, oli se sitten salilla käyminen, ompeleminen tai sisustaminen. Tyhmän tunnistaa myös hashtagien määrästä: mitä enemmän, sen tyhmempi ihminen.

Että on kyllä hirvittävän rankkaa olla #keskimääräistäälykkäämpi.





tiistai 24. lokakuuta 2017

Loppu sille keulimiselle ja tupakanpoltolle

Jälki-istunnot ovat kovasti uudistuneet esimerkiksi siten, ettei niitä suuressa osassa kouluja enää edes anneta. Ei siksi, että lapset olisivat unohtaneet, miten esimerkiksi poltetaan tupakkaa, kyllä he sen edelleen osaavat, vaan siksi, että se ei ole nykyaikaa. Nykyaikana tulee keskustella, ymmärtää ja parantaa sen jälkeen tapansa. Minäkin olen kotona useasti keskustellut esimerkiksi siitä, miten tyhjä maitopurkki tulee laittaa roskikseen, lautanen astiapesukoneeseen ja takki naulakkoon. Hyvin on toiminut.

Täällä sitä nyt kuitenkin istutaan yläkoulun jälki-istumusluokassa ja luodaan paheksuvia katseita virheitä tehneisiin nuoriin. Onhan se nyt nimittäin fakta, että tupakanpolttoon paitsi kuolee, niin siitä saa myös keuhkosyövän ja jälki-istuntoa. Ei ole hyvä tällainen tapa viettää iltapäivää, etenkään, jos valvontavuorossa satun olemaan minä. Olenhan itsekin nähnyt, kokenut ja todistanut niin monia rangaistustoimenpiteitä, jotta tiedän, kuinka pitää katua.

Elettiin vanhoja kunnon aikoja 80-luvulla. (Nykyiset oppilaani ovat syntyneet vuosina 2001 - 2003, joten siitä voi päätellä, miltä kuulostaa, kun opettaja kertoo opettavaisia ja hämmästyttäviä lapsuustarinoitaan.) Lankapuhelinaika oli meneillään, ja lapset päästelivät toisiaan turpaan koulun jälkeen, niin kuin meidän luokkamme pojat päättivät eräänä päivänä tehdä. Ei heillä syytä ollut, mutta ihan vain huvin vuoksi, kun ei muitakaan virikkeitä sille päivälle keksitty. No, pojat saivat tappelustaan seuraamuksena ankaran puhuttelun lisäksi jälki-istuntoa, ja niistä saadun opetuksen he muistavat vieläkin. Se menee niin, että ei saa sopia joukkotappelua edes huvin vuoksi eikä lyödä ketään turpaan koulun jälkeen paperipaalaamolla, etenkään, jos luokat tytöt ovat oviaukolla katselemassa ja siten seuraavana päivänä tapahtuman todistajia.

Nykyään ollaan vielä tarkempia, sillä juuri mitään ei saa tehdä ilman että on joku paheksumassa. Ei saa kiipeillä kaupungin puiston tuhat vuotta vanhoissa ja raihnaisissa vuorimännyissä, tulee puihin naarmuja. Ei saa avata ovea kenellekään, voi olla rosmo siellä tai epäilyttävä ihminen, yleensä Puolasta ja jätetty pihapiiriin valkoisella pakettiautolla, jonka rekisterinumero on varmuuden vuoksi jaettu sekä poliisille että koko kaupungin asukkaille. Puskaradio paheksuu myös erityisen punaisena sitä, että lapset keulivat polkupyörillä. Siis keulivat pyörillä! Minä en osaa. Jos osaisin, keulisin, mutta minullapa onkin itse diagnosoitu, osittainen aivovamma, joka estää tuollaisen toiminnan. Se estää itse asiassa monta kivaa juttua:

1. En osaa laittaa pyöräillessä oikeaa jalkaa alas kokeillakseni, onko liukasta. Vasemman pystyn, oikea ei mene. Kaatuu sellaisesta ihminen polkupyöränsä kanssa välittömästi, kaatuu sujuvasti jo ajatuksesta, ellei satu istumaan.

2. En osaa millään kaartaa lasketellessa oikealle. Ei vain käänny. Vasemmalle kääntyy, mutta on vähän ikävää noin niin kuin harrastuksesta nauttimisen kannalta, että on jatkuvasti rinteen toisessa reunassa.

Opettajien viisaudessaan langettamia rangaistuksia olen kuitenkin minäkin, säyseä ihminen, saanut. Jälkiseisomistakin, kuten ennen vanhaan tavattiin katumusta harjoittaa. Ensimmäisellä luokalla seisoin pulpetin vieressä ja tuijotin tauluun liidulla piirrettyä rastia siitä syystä, etten ollut kaverini kanssa ottanut muita kotileikkiin, vaan leikimme välitunnilla kahdestaan. Se oli virhe. Kerran puolestaan seisoi koko luokka, mutta en kuolemaksenikaan muista, miksi. Jotain vakavaa se varmasti oli. Erään kerran minulle huudettiin, ettei minusta koskaan tulisi hienoa naista. (Olin ollut juuri sairastetun angiinan vuoksi kolmenkymmenen asteen pakkasella välitunnilla sisällä. Sijaisopettaja oli antanut asiaan luvan, mutta välituntivalvoja ei sellaisista piitannut, vaan heitti ulos. Minulla ei ollut kenkiä eikä takkia, joten kiersin sukkasillani piharakennuksen ja tulin takaisin. Siinä vaiheessa minut sitten tuomittiin ikuisiksi ajoiksi, mutta kuinka väärässä opettaja olikaan. Näin hyvä tuli. Tuli opettaja!) Nurkassakin olen muuten ensimmäisellä luokalla seissyt ja kerran oven takana, vaikka molempien rangaistusten alkuperä ja tarkoitus ovat hämärän peitossa.

Kyllä jälki-istumuksilla ja katumuksilla siis todellakin paikkansa ja tarkoituksensa on. Niillä saadaan jossain vaiheessa, kun sitkeästi vain jatketaan, loppumaan maailmasta esimerkiksi tupakan polttaminen ja lumipallojen heittely. Uskon, että myös keuliminen. Ihmisen on hyvä ajaa pyörällä ja lasketella suoraan eteenpäin, näin se on.



perjantai 10. maaliskuuta 2017

Mettäperäläisen olennaisia kulttuurimietintöjä

Olin tuossa viikko sitten hiihtolomalla ja jokseenkin onnellinen siitä. En pessyt vessanpönttöä tai yhtäkään koneellista pyykkiä, en siivonnut kaappia. En luistellut, en hiihtänyt, en juuri kävellytkään tai edes kirjaa lukenut. Jäätelön söin ja makkaran paistoin, korjasin kokeet, vaihdoin maton, kävin baletissa ja taidenäyttelyssä. Niihin piti oikein lähteä, kun meillä täällä Mettäperällä on hieman vähemmän Kansallisoopperoita ja museoita, pahemmin ei metrojakaan.

Kun on sopivasti jouten, ehtii ajatella kaikenlaista. Makkarakastiketta tehdessäni pohdin erityisesti sitä, miten vanha kunnon käristetty kastike onkin hyvää, mutta erityisesti loppuviikon balettiesitys sai minut mietteliääksi. Tällaisia ankarasti tuumailin sekä joutsenten karkeloidessa että prinssien hyppelehtiessä:

1. Saako harpunsoittaja yhtä paljon kuukausipalkkaa kuin viulisti tai oboisti? Miltä tuntuu odotella tunti ja saada sitten vihdoin vetää pari säveltä nuottirivin lopusta? Että niin kuin mahtaako vituttaa? Jos palkka on yhtä suuri, mitä mieltä muut soittajat ovat siitä, että itse harjoittavat hulluna soitantaa joka biisissä ja laskevat tahtia, kun toinen vain istuskelee ja miettii omiaan? Onko harpisti (tarkistin Googlesta) koskaan ollut niin mietteissään, että on unohtanut seurata kapellimestaria ja nukkunut sointujensa ohi? Paljonko siitä tulee sanomista - ja huomaako yleisöstä kukaan?

Että on maailmassa kyllä epäreiluutta vähän joka paikassa, sanon minä. Opettajienkin kesken esimerkiksi. Helpompi on esimerkiksi kotitalouslehtorin suorittaa arviointi: sen kun ottaa ja maistaa sitä kääretorttua tai lohikeittoa, että onko tarpeeksi sokeria ja suolaa. Ja saman palkan saa kuin meikäläinen, joka ei saa kuin muutaman suklaalevyn silloin tällöin, ja nekin ovat lahjuksia.

2. Milloin balettitanssijoiden pohkeet lakkaavat tulemasta kipeiksi?

3. Kävelevätkö balettitanssijat vapaa-aikanaan varpaankärjet yhtä lailla ulospäin sojottaen kuin balettikävelyssä, jolloin askellus on melkein v-kirjaimen muotoista? (Perustuu parituntiseen observointiin.) Aika rumaa kävelyä on se, vaikka muuten ovatkin niin sulavaliikkeisiä, ettei ääntäkään pääse, vaikka kuinka hyppivät.

Näin myös sieluni silmin itseni loikkimassa lavalla, eikä se ollut ollenkaan kaunista.

4. Jos baletisti - loogisuus kunniaan - tanssisi vahingossa liian lähelle lavan reunaa ja kas, tipahtaisi vahingossa sen harpunsoittajan päälle, tapahtuisiko sekin kevyesti ja elegantisti suuremmitta kolhuitta?

Ja heti näin itsenikin kaatumassa elegantisti keskelle harppua.

5. Miksei miesbalettitanssija eli miesballerina voisi olla ballerino?

6. Miestanssijoilla on kyllä aivan mahdottomat jalkalihakset ja huomattavan tiukat pöksyt. Oikeastaan tämä housuasia oli ihmettely numero yksi, mutta naamioin kiinnostukseni ja maltoin odottaa tänne asti. Mielessäni käväisi sangen monesti, käyttävätköhän he stringejä vai jättävätkö kaiken alta pois. Lisätietoa voi tarjota, jos on asiantuntemusta, sillä tämä on aika olennainen asia näin harvemmin tanssia seuraavalle.

Kiinnitin myös huomiota siihen, miten pitkä ja ohuet kädet monella ballerinalla oli. Paljon pitemmät ja ohuemmat kuin minulla.

7. Miksi Kansallisoopperan vessajono on tuhat kertaa nopeampi kuin minkään muun olemassa olevan vessan? Miten lasketaan, mikä määrä vessakoppeja on tarpeeksi, sopivasti, sen verran hyvin, että jono oikeasti vetää?

8. Onko Joutsenlammessa kukaan koskaan kaatunut lavalla vaikkapa jonkin hyppelehdinnän päätteeksi? Miten siitä noustaan kunnialla, kun ei saa edes puhua mitään, että ohhoh, sillä tavalla sitten loikkasin ja jalkoihini sotkeuduin ja että no ei tässä mitään, elämä jatkuu ja tuolta tuleekin jo joutsenparvi.

9. Miten eriarvoisessa asemassa lapset ympäri Suomen ovatkaan, ainakin jos ajattelee kulttuurillista antia. Kyllä kasvaa kaupungeissa sivistyneempiä ihmisiä kuin keskellä korpea. Yhtään en yleistä, mutta näin on. Harva täältä korvesta kuskaa lapsiaan tai itseään kovin usein yhtään minnekään, kun aina pitää ensin ajella monta tuntia, että on perillä. Ja sitten pitää vielä tulla takaisinkin, bensa maksaa ja junalippu ja lento palaa yöllä ja muut ovat kentällä jo melkein kotona. Että pistäydypä nyt sitten vähän itseäsi sivistämässä. Meikäläinenkin oli ihan täysi-ikäinen (juuri täytin), kun lähti ensimmäisen kerran ulkomaille. Ruotsia ei tietenkään lasketa, se on toinen kotimainen.

Meilläkin on toki täällä ihan oma museo, mutta se kertoo lähinnä sodasta ja kotiseudusta ja on auki kesällä kuukauden. Eivätkä edes lapset pääse sinne ilmaiseksi. Niin että kasvata nyt siinä sitten. Ei varmana voi aloittaa harpunsoittoakaan.



Kireähköt trikoot.