torstai 29. syyskuuta 2011

Päiväni teiniparatiisissa

Maailma tarvitsee esikuvia, kuten äidinkielenopettajia. Maailmassa on vain yksinkertaisesti enemmän järkeä, kun pilkut ovat kohdallaan. Soikoon (akt. imperat. prees. y.3.p.) täten (adverbiaali) suomen kielen (kielet erikseen ja pienellä alkukirjaimella) ylistyslaulu (oodi) Kalevalan tahtiin (nelipolvinen trokee) kaikille (indefiniittipronomini, allatiivimuoto) kansoille (intertekstuaalinen viittaus)!

Eikös olekin ihanaa? Muistuiko ja suorastaan tulvahtiko mieleen herttaisia koulumuistoja? Sanaluokkia, yhdyssanasääntöjä, alistuskonjunktioita, lukupäiväkirjoja, lauseenjäsennystä, kansanperinnettä, kirjallisuushistoriaa, suullisia esityksiä, runoja, lauseenvastikkeita, ainekirjoitusta, mediaa, näyttelemistä, argumentointia... Äidinkieli ja kirjallisuus on maailman mahtavin kouluaine. Ja hei, olen vilpittömästi sitä mieltä. Ei tarvitse (akt. ind. prees. y.3.p. kielt.) edes yhtään pinnistellä (verbin nominaalimuoto, 1. inf.).

On itsestään selvää, että te olitte aikoinanne tunnollisia oppilaita ja revitte kokeista kymppejä, mutta kaikkia yleisiä käsityksiä uhmaten väitän, että myös tulevaisuutemme toivot, ne, jotka meitä rollaattorikävelylle vievät ja sairaalassa vaippamme vaihtavat, ovat aika mainiota porukkaa. Nykynuoriso. Teinixit. Kyllä, ihan tosi. No, useimmiten ainakin. Hyvänä päivänä.

Tällainen voisi olla äikänopettajan hyvä päivä. En tiedä, mutta aavistelen. Olen kuullut luotettavasta lähteestä.

Klo 8 - 9: Päivä alkaa aamunavauksella. Rokki soi ja virittelee tunnelmaan. Ysiluokkalaiset ovat kuitenkin vielä väsyneitä, sillä yöllä on pitänyt pelata Runea, katsella televisiosta kaikenlaista tärkeää, hillua muuten vaan tai lukea ruotsin sanakokeisiin, kun aikaisemmin ei ole mitenkään ehtinyt. Käsittelyssä ovat nyt jo muutaman viikon ajan olleet kirjallisuusaikakaudet Suomessa, joten päivä lähtee lempeästi käyntiin  symbolismilla ja Eino Leinolla. On kuulkaa Tuonelan joutsenta, Kristian Meurmanin Idols-vetoa ja vaikka mitä jännää. Lopuksi laulamme (ope laulaa) Lippulaulun. Läksyksi tulee lausua äidille oppikirjasta Nocturne. On tärkeää ilahduttaa läheisiä.

OPETTAJANHUONEESSA KAHVIA JA PULLAA. JA VALKOSIPULIA, JOTA JOKU ON TUONUT LETTIKAUPALLA.

Klo 9 -10: Kasiluokkalaiset odottavat opea oven takana innoissaan, sillä kyseessä on porukka, jonka pojat kisaavat aina siitä, kuka on ensimmäisenä luokassa. Rynnivä läjä meinaa kompastua omaan ruuhkaansa, mutta pystyssä he ovat pysyneet vielä tähän asti joka kerta. Tänään opettelemme verbin moduksia, sillä on tärkeää käyttää esimerkiksi suostuttelussa oikeaa taktiikkaa. Kerron pojille, että elämässä on olennaista miettiä, miten toimia, kun haluaa vaikkapa sumpin pihisemään. "Keitettäiskö kahvit?" on aivan eri asia kuin "Keitä kahvit!" Asia näyttää menevän kaaliin, varsinkin, kun tytöt laittavat pojat koville seurustelun säännöissä. Siirrymme viime kerralla annettujen konditionaalitehtävien (-isi-) tarkistamisen jälkeen käskyttämiseen eli imperatiiviin. Kun eläydyn ja käytän hyvin ankarasti ja kovaan ääneen lausuttuna esimerkkikäskyä "Tule heti alas sieltä hyllyn päältä!", rehtori kävelee oven takana luokkani ohi. Sillä tavalla.

VÄLITUNTIVALVONTA. TEINIT LEIKKIVÄT HAARAHIPPAA JA PIILOSTA.

Klo 10 - 11: Seiskapalleroisten tunti. Kertaamme alakoulun puolelta tuttuja asioita nyt viimeisiä tunteja ennen koetta, ja tänään käsittelyssä ovat partikkelit. Partikkelit ovat siitä maailman mahtavin juttu, että niihin kuuluvat alistus- ja rinnastuskonjunktiot, ja sitä kautta pilkkusäännöt! Jes, nyt ollaan täydellisesti asian ytimessä. (Kuinka moni on muuten huomannut, että sanassa konjunktio on kaksi n-kirjainta? Se ei ole konjuktio, kuten itse lukioikään asti luulin. Onneksi eräs nuori ja fiksu ope korjasi harhaluuloni.) Lapsukaiset työskentelevät ahkerasti antamieni kompatehtävien parissa. Yksi kaatuu tuolilla, mutta se nyt on pientä. Mitäs keikutteli.

RUOKAILU, PUUROPÄIVÄ. PUURON PÄÄLLE SAA MANSIKOITA.

Klo 11- 12: Samanlainen tunti kuin edellinen, joskin porukanvaihdos vaikuttaa aina jonkin verran yleistunnelmaan. Liikuntailtapäivä on vähän sotkenut kuvioita, joten kirimme muita kiinni. Eräs lissuista on aivan kuolettavan rakastunut poikaan, jonka takana istuu, ja nykii tätä jatkuvasti hupusta. Ette muuten arvaakaan, miten paljon opettaja kuulee ja näkee sellaisia asioita, joita oppilaat luulevat tekevänsä salassa: siinä on vaarassa paljastua moni peitelty nenänkaivuu ja lappujen lähettäminen. On kuulkaa mahtavaa olla vallan  huipulla ja päättää, mitä huomaa ja mitä ei.

VÄLITUNTI, LISÄÄ KAHVIA JA PULLAA. VASTAANOTAN PERJANTAIN KOULUKUVAUSLAPPUJA ALLEKIRJOITETTUNA.

Klo 12- 13: Ysien kirjallisuushistoriaa jälleen, ja tämän porukan aiheena Aleksis Kivi. Olen löytänyt netistä loistavan sivuston, jonka avulla selvittelemme Seitsemän veljeksen tapahtumia. Oppilaat katselevat ja kuuntelevat hiljaa, sillä pistän äänen niin lujalle, ettei muutakaan vaihtoehtoa ole. Opetusmetodit pitää käyttää monipuolisesti hyväkseen volumea myöten. No, asia on oikeasti aika mielenkiintoista - etenkin heti, kun nuoret kuulevat Kiven alkoholi- ja mielenterveysongelmista ja sen ajan järkyttävistä hoitomenetelmistä (tai niiden puutteesta). Pikkukapinallisten joukko imee hiljakseen itseensä naapurin Venlaa ja ihmettelee silmät pyöreinä Turkan räkäversiota lukemaanopettelusta. Ehdimme keskustella myös häpeärangaistuksista.

VÄLITUNTI.

Klo 13 - 14: Taas seiskoja, jo kolmatta kertaa tänään. Ryhmä on muita edellä, joten hellin oppilaita ja kaivan näytelmävaatteet esille. He pukeutuvat roolivaatteisiin hihitellen, ja kuten arvata saattaa, pojilla on pian hameet yllä ja rintojen kohta vaatemyttyjä täynnä. Osa pyytää lupaa ottaa kännykällä kuvia. Luokalla on hauskaa. Oppilaat tekevät pieniä näytelmiä, joissa pitää olla verbistä syödä  mahdollisimman monta kuvaavaa synonyymiä. Nauramme puputtamiselle, ahmimiselle, haukkomiselle ja mässyttämiselle, ja tunnelma on vapautunut ja iloinen. Laitan tunnin päätteeksi reissuvihkoon hymynaamat merkiksi kivasti menneestä tunnista. Se oli siinä.

HEIPPO DEI JA KOTIIN.

Facebookissa odottaa kaveripyyntö oppilaalta. No hei kamoon, jotain rajaa.

* * *
Jälkikirjoitus: On niitä muunlaisiakin päiviä. On, on.

tiistai 27. syyskuuta 2011

Nalleperheen naapurissa

Lienee tullut jo melkoisen selväksi, että olen varsin etevä biologi. Viikonloppuna pääsin tarkkailemaan elukoita keskelle ihan aitoa metsää: siellä olivat eläinpuiston siistissä rivissä niin kotkat, käärmeet kuin karhutkin. Ilma oli syksyksi kaunis ja lopulta jopa aurinkoinenkin, joten mikäs sen mukavampaa, kun pakata lämmintä (minttu)kaakaota reppuun ja lähteä tervehtimään faunaa. Pyydän kiinnittämään huomiota sivistyssanavarastooni, joka on huomattava.

Reitti korpikuusten keskellä oli hellyyttävä ja idyllinen - mutta myös huomattavan hämmentävä. Jouduin ihmetyksen valtaan jo ihan ensimmäisellä pysäkillä, joka oli metsä- ja täpläkauriiden kotiaitaus. Ei siellä mitään metsäkauriita ollut, vaan ihka eläviä pampeja bampeja bambeja! Mikä kumma siinä on, ettei voi puhua asioista niiden oikeilla nimillä? Otin taskustani kalvotussin ja lisäsin kylttiin selvennykseksi seuraaville, että kyseessä oli bambilauma. Kauheaa, kun ihmisiä yritetään johtaa noin pahasti harhaan, paha mielihän siitä jää. Google sitä paitsi pistää kaiken lopunkin sekaisin: "Metsäkauriin varoitusääni on matala haukahdus, jota se usein toistaa pari kertaa peräkkäin." Siis haukkuva bambi liukkaalla jäällä? Jotain rajaa.

Ahma oli vilkkaalla päällä, samoin toinen lumileopardeista, joka päivysti terävänä mökkinsä katolla ja osoitti, kuka on paikan kuningas. Tai kuningatar, mistä noista äkkiseltään osaa sanoa. Häntä oli melko vaikuttavan kokoinen, mutta pää tyypillä oli jäänyt tosi pieneksi. Kävi vähän sääliksi. Jotenkin ajattelisi, että tuollainen setti keikahtaisi helposti kumoon, kun painopiste on niin takana. Tai lähtisi keulimaan. Keuliva lumileopardi olisikin kyllä tosi hyvä vetonaula, pitääkin laittaa palautelaatikkoon pikku vinkki.

Sitten meni jälleen hankalaksi: aitauksessa oli metsäpeuroja. Siis metsäkauris ja metsäpeura, bambi, kumpi ja kampi? Mitä eroa niillä nyt sitten muka on, ei mitään. Nimesinkin aikani pähkäiltyäni kaikkien sarvipäiden yläkäsitteeksi poron, sillä poroilta ne kaikki suurin piirtein näyttivät. Paitsi bambit. Jokin järkevämpi systeemi tässä pitäisi kyllä ehdottomasti olla, siitä ei pääse mihinkään. Pikainen googletus metsän siimeksessä nimittäin osoitti, että poroteoria meni väärin: Metsäpeura onkin yksi hirvensukuisista lajeista. Tok tok. Pidän oman lajitteluni voimassa, sillä se on ehdottomasti selvempi.

Saukkoäiti hoivaili pesässään lastaan, ja ihastelin hellyyttä hetkisen. Matka jatkui kuitenkin pian kohti karttaan merkittyjä, jännittäviä visenttejä, jotka eivät ennakkokuvitelmistani huolimatta olleetkaan lintuja, vaan valtavia biisoneita. Kuulkaas nyt, biologit, pikkuisen terävyyttä tähän hommaan! Biisoni on biisoni ja visentti on, tuota, no, hyvin harhaanjohtava termi. Niin. Eräs lapsi, ehkä lähisukua minulle, osoitti biisoniaitauksella tulleensa äitiinsä, kun ilmoitti kirkkaalla äänellä: "Katso äiti,  hevosia!" No, melkein. Vaikeahan noista on sanoa.

Seuraavaksi tarjoiltiin taas poroja/kauriita/peuroja/hirviä. Elukan sarvista roikkui kaikenlaista jäkälänreuhkaa, mistä ymmärsin, että kyseessä oli miesporo/-kauris/-peura/-hirvi, sillä nainen olisi kyllä aivan varmasti katsonut aamulla tarkemmin peiliin. Viereisen aitauksen villisiat olivat puolestaan menneet jonnekin piiloon tai kohdanneet Obelixin, sillä kovin oli vaimeaa röhkinä.

Polku vei jännittävään pöllötarhaan. Varpuspöllö oli söpö kuin sika pienenä, mutta lapinpöllön tuijotuksessa oli jo mukana asteen verran pelottavuutta. Mietinkin, miten lujaa huutaisin, kun ötökkä istuisi parvekkeenkaiteella, katsoisi silmiin ja päästäisi oksennuspallon korituoliin. Onneksi en asu Lapissa. Mutta pöllön pää, siinä on kyllä kumma vehjes. Jos pöllö katsoo suoraan eteenpäin ja lähtee siitä sitten kääntämään päätään koko kierroksen verran, pongahtaako se sieltä sitten automaattisesti takaisin perusasentoon? Jos pöllöä huvittaa, onko päätä mahdollista kiertää vieläkin enemmän, sanotaan nyt vaikka kolmesti akselinsa ympäri? Onko pään sisällä jokin vieterintyyppinen ratkaisu? Pakko olla, sillä muutenhan pöllöraukan pää olisi irti vartalosta, eikös vaan, ja se olisi kovin ikävää. Hirveä homma jatkuvasti keikutella sen verran tasapainossa, ettei nuppi tipu.

Miksei näistä asioista keskustella biologiantunneilla? Mitä väliä sillä on, montako poikasta kettu saa ja missä kuussa (en tiedä), kun maailma on täynnä paljon olennaisempiakin kysymyksiä.

Ohitimme seuraavaksi ilveksen (silläkin on surkean pieni pää), joutsenen, nukkuvan majavan, korpin ja ilmeisesti jossain vaiheessa metsonkin. En ole varma. Vesilintutarha oli kuitenkin vänkä paikka. Rakastuin mandariinisorsaan ja opin, että sinisorsalla on vihreä pää (mitä minä sanoin niistä biologeista) ja että rouva sinisorsalla on vain pieni rantu väriä siivessä. Aika epäreilua. Olen ihan varma, että sillä on alemmuuskompleksi. Minä ainakin masentuisin, jos kuulisin jatkuvasti olevani rumempi kuin mieheni.

Sorsien ja sen semmoisten jälkeen sisätiloissa oli vielä vähän käärmettä ja rupikonnaa (ruots. vanlig padda  eli tavallinen rupikonna), ja sitten koittikin reissun kohokohta: evästauko. Kottaraiset tai varpuset, aivan sama kummat, en erota, tahtoivat päästä apajille, eivätkä pari ilmaninjapotkua meinanneet riittää häiriköiden poistamiseen. Kaakaot tuli kuitenkin juotua, ja olin valmis kohtaamaan loppukierroksen haasteet.

Jäljellä oli vielä läjä hirviä tms. ja haikaroita, lajitelma näätäeläimiä ja järkyttävän pelottava kotkalauma, jonka ohitin varmuuden vuoksi hiipien. Olen varma, että ne olivat aarnikotkia. Sitten tappeli pari susihukkaa keskenään, mikä oli aika mielenkiintoista. Mietinkin, kuinka ison tappelun ne voivat järjestää kenenkään puuttumatta asiaan. Missä vaiheessa tulee portsari ja sanoo, että toinen tai molemmat nakataan ulos? Samalla mietin sutta lammasten vaatteissa ja sitä, kuinka ihminen on ihmiselle susi. Kauhean syvällistä olla luonnon keskellä. Sitä pääsee henkistymään.

Koska olin siis hyvin herkistyneessä ja biologissuuntautuneessa mielentilassa, pohdiskelin reitin varrella myös vähän kotieläimiä. Aiheena olivat lehmät. On sitten menty sekoittamaan sekin touhu oikein huolella: on lehmää, sonnia, härkää, hiehoa ja nautaa ja sika-nautaa. En ehkä kestä. Ostan halvinta.

Aloin olla jo aika sekaisin, mutta karhuaitaus onneksi pelasti. Siellä ne köllivät, kontiot, leppoisasti, ja rauhoituin hieman. Valkohäntäkauriita/-peuroja/-poroja/-hirviä oli kuitenkin sitten karhujen jälkeen taas liiankin kanssa, ketut kiersivät rinkiä ja huuhkaja hillui lopuksi villinä omassa karsinassaan. "Rutsi!" kuului huuhkajan kohdalla erään lahjakkaan lähisukulaiseni suusta. Kyllä, kyllä, nyökyttelin. Äkkiä pois jo täältä.

Kaiken kaikkiaan retki oli oikein antoisa ja avartava, ja opin valtavasti uutta. Kuten huomaatte. Ei ole helppoa olla humanistipimpo, jauhelihatiskilläkään.

lauantai 24. syyskuuta 2011

On lottovoitto saada lottovoitto

Tänään on jännittävä ilta, sillä voitan lotossa 9 miljoonaa. Elämästäni tulee niin ihanaa, että antakaa vain kateuden aallon vyörähtää lävitsenne.

Seitsemän oikein -tuloksen aiheuttamasta ensi järkytyksestä, parista sydämenpysähdyksestä ja joidenkin tuntien kiljumisesta toivuttuani irtisanoudun heti ensi töikseni työstäni. Kello lyö tuolloin jo varmaankin kahtatoista, mutta silläpä ei ole enää mitään väliä, kun alkavat elämänmittaiset karkelot. Haistatan yhteiskunnallisille velvollisuuksille paskat ja alan kuluttaa: ihan ensimmäisenä tilaan taksin pihaan ja käsken antaa mittarin raksuttaa. En minä mihinkään tietenkään lähdössä ole, keskellä yötä, kunhan vain kuriittani kulutan. Kun on varaa. Oikeastaan voisin kutsua saman tien paikalle kaksi taksia, jotta pihassa istuksivilla kuskeilla on toisistaan seuraa. Olen luonteeltani kuitenkin aika jakomielinen.

Velanmaksut ja muut sellaiset pakolliset raha-asiainhoidot ovat tietenkin itsestään selviä kukkaronkeventäjiä, mutta voi poijat, miten paljon senkin jälkeen rahaa jää jaeltavaksi ympäriinsä. Kivat saavat eniten, ja olenkin valmistellut aamulla listan, jossa lähisukulaiset on listattu suosituimmuusjärjestykseen. Tällä hetkellä kärkeä pidän minä, sillä olisi hyvin vaikea olla pitämättä itsestään, kun vaan on tällainen mukava.

Maapallon kierrän pari kertaa ja ostan rihkamapatsaat Taj Mahalista ja Etelänavan pingviineiltä. (En ole pohjimmiltani pröystäilevää sorttia.) Koska olen rikas, saan myös maailmalta paljon uusia tosiystäviä. Elämäni on täyttä ja ihanaa.

Suomi on kuitenkin valitettavasti kateellisia täynnä, sillä siinä lajissa me olemme hyviä. Kun ihmiset ja eläimet huomaavat minun jääneen töistä pois ja silti hengailevan Mettäperän lukuisissa ostoskeskuksissa aurinkolasit päässä kaiket päivät, herää heillä varmasti jossain vaiheessa epäilys arpajaisvoitosta - mutta ei hätää, hämäyssuunnitelma on tehty: olen jo pistänyt pystyyn pari feikkiyritystä, joiden kuvitteellisella menestyksellä miljoonat on kerätty! Toinen on silmäteräni www. oksennuspussi.com ja toinen huomattavan varakkaille suunnattu www.täälläkaikkionhävyttömänkallista.org. Nettisivuilla kerrotaan oksennuspussien suosiosta ja hävyttömän kalliiden tuotteiden voittokulusta ulkomailla. Jos joku oikeasti haluaa esimerkiksi pussikokoelmaansa kartuttaa, asiakkaalle voi lähettää automaattisen viestin, jonka mukaan tuote on valitettavasti loppunut varastosta. Uuden oksennuspussierän saapumisessa vierähtää sitten valitettavasti useampi vuosi, sillä tehdas on palanut. Sellaista sattuu.

Naapurikateuden vuoksi en voi myöskään ostaa huomenna uutta autoa, sillä sehän paljastaisi heti, missä mennään. Ellen sitten aja vain pimeällä, mikä on tietenkin helppo ratkaisu näinä aikoina, jolloin esimerkiksi ABC:kin on auki pitkin yötä. Päiväsaikaan sitten vain tervehenkisesti polkupyörällä lähikauppaan alennuslaarille, etteivät epäilykset herää. Elämästäni tulee siis paitsi ihanaa, niin myös hirveän jännittävää!

Uusi elämäni alkaa kuuden tunnin kuluttua! En malta odottaa.

torstai 22. syyskuuta 2011

Mä haluun olla julkkis!

Se on nyt sillä tavalla, että haluaisin olla julkkis. Siinä ammatissa on paljon kaikenlaisia etuja: Voi esimerkiksi päästä naimisiin Jussi Parviaisen kanssa, mitä ei muuten edes tahtoisi. Julkkiksena tahtoo, sillä Jussi on elokuvatähti ja -ohjaaja ja ihanan persoonallinen mies.

Julkkiksena pääsee myös moniin tapahtumiin, kuten Seiskan bileristeilylle! Ihan ilmaiseksi, ja siellä otetaan kuvia lehteen ja kreisibailataan silikonit heiluen aamuun asti! (Minäkin haluan silikonit, sillä kaikilla julkkiksilla on, monetkin.) Tanssilattialla ottaisin mallia Johanna Tukiaisesta, sillä hän on ihan mieletön tanssija. Hän on tehnyt videonkin treenaamisestaan, mikä osoittaa omistautumista ja kunnianhimoa. Ystävystyisin risteilyllä varmasti myös Julian kanssa. Julia on taiteilija, ja hän on askarrellut isosiskolleen vaikka mitä ihanaa! Julia on nyt kuivilla, mikä on julkkiksille harvinaista, mutta ymmärtäähän sitä työn raskauden. Bailaapa itse joka päivä.

Nykäsen Matti joutuu vankilaan, joten häntä en surku kyllä julkkispiireissäni hetkeen tapaisi. Onneksi on kuitenkin vielä paljon bestismateriaalia jäljellä. BB-tähtiä varsinkin, sillä heistä on lehdessäkin juttuja ihan joka päivä. He voisivat neuvoa minua siinä, mitä tv-kameroiden edessä pitää ohjelman nimissä tehdä, vaikka tiedänhän minä jo: kaikkea vaan ja ennakkoluulottomasti. Omaa järkeä julkkisammatissa harvemmin tarvitseekaan käyttää, mikä on ihanan vapauttavaa! Senkun ottaa rennosti vaan, ja chattijuontajan palkka juoksee.

Olenkin siis jo alkanut tehdä taustatyötä ja opiskellut ahkerasti julkkishallintoa Subilta ja Liviltä ja kaikilta muilta tärkeiltä kanavilta. Viime vuosina olen saanutkin helposti opintopisteitä, sillä tarjonta on ollut hyvin laajaa: osaisin nyt jo antaa ruusuja juuri oikeille poikamiehille, juonia paratiisisaarella (mutta matoa en kyllä laita koukkuun), halveksia kylähulluja Tuurin kyläkaupassa (niin helppoa!) sekä lukea kirjeitä maajusseilta ja merkitä niihin pilkkuvirheet. Sopisin julkkikseksi muutenkin tosi hyvin, sillä olen hirveän kuvauksellinen. Olen parhaimmillani, kun katson alaspäin.

Olen ajatellut edetä urallani seuraavasti:

1. Osallistun joku hassu kostyymi yllä Idolsiin ja saan sitä kautta näkyvyyttä. Minulla on vaatekaapissa jo säväyttävä Turtles-puku.

2. Kaivan maan alta talismaanin, voitan koskemattomuuden ja lähden bileristeilylle.

3. Isken risteilyltä Parviaisen. Onnenpäivä.

4. Pääsen Jussin kanssa Maria-ohjelman kanikameraan. Sitten en toivoisi enää mitään muuta.

Voi olla, että ennen kohtaa yksi joudun aloittamaan Suurimmasta pudottajasta. Vaan eipä tuolla väliä, sillä näissä hommissa kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta. Jos kuitenkin ihan totta puhutaan, niin olen sielultani ehdottomasti eniten Miljonääriäiti. Olen varma, että olisin ihan hirveän hyvä juomaan samppanjaa joka ikinen päivä.

maanantai 19. syyskuuta 2011

Melkein sukua julkkikselle

Meitsi on oikeastaan aika kuuluisa, koska minulla on melko runsaasti kaikenlaisia tärkeitä kontakteja ja puhelinnumeroita. Olen esimerkiksi soittanut kerran suoraan poliisille. Koska tunnen paljon etenkin julkisuuden henkilöitä, on reilua jakaa teille monenlaiset yhteyteni sekä elämäni tähtihetket:

- Ensimmäinen superjulkkis, johon tutustuin, oli Mikko Alatalo. Kuuntelin pienenä hänen musiikkiaan sekä pakotettuna että paljon, ja suurimpana vaikuttajana elämääni oli Ei mun takki kaipaa neulaa ei lankaa (Ihmisen ikävä toisen luo). Hieno kappale, nelivuotiaastakin. Nyttemmin naapuriimme on muuttamassa mies, joka muistuttaa etäisesti ja satasen vauhdista hieman Mikko Alataloa. Naapurilla, miehelläni ja Mikko Alatalolla on sama etunimi - mutta ei siinä vielä kaikki: opin viime vuonna myös tuntemaan miehen, joka on soittanut Mikko Alatalon bändissä! Hänen nimensä ei ole Mikko, mutta meilläpäin ei olla kaikesta niin tarkkoja.

Sanokaa minun sanoneen, että jotain maagista tähän liittyy. Sinisiä laseja ei lähipiiristä löydy, pettymykseksenne mainittakoon.

- Kenellepä on Michael Jackson on laulanut syntymäpäivänä serenadeja? Minulle! Michael lauloi Suomessa syntymäpäivänäni muun muassa kappaleen Thriller, joka on sen luokan onnittelubiisi, että on Alatalonkin vaikea pistää paremmaksi. Olin luonnollisesti konsertin jälkeen Michaelin ja Cheetahin kanssa jatkoilla.

- Musiikkipiirien ansioni jatkuvat: olen ollut syömässä Semmareiden solistin kanssa. Ei ole tärkeää tai olennaista, että kyseessä oli yliopistoruokala ja että jonotimme peräkkäin janssoninkiusausta. (Meillä on sama maku ja sitä myöten paljon yhteistä.) Minua vähän jännitti. Sitä paitsi Semmareiden kuoronjohtaja on kotoisin samasta suurkaupungista kuin minä, tiedoksenne sekin. Jos ette tiedä, mitä tai keitä ovat Semmarit, vajotkaa maanrakoon nyt.

- Sitten jotain todella suurta, oletteko valmiita? Olen kätellyt prinssiä, Ghanan kunniakonsuli Carl Danhammeria. Tähän ei ole mitään lisättävää. Mykistykää ja olkaa vapaasti kateellisia.

- Olen ollut Onnenpyörä-ohjelman nauhoituksissa Ruotsin-laivalla. Minulla on tapana matkustella paljon, sillä se avartaa ja antaa näkökulmia. Minulla on ilmoitustaulussa kiinni valokuva, jossa olen Janne Porkan kainalossa. Yöksi laitan sen aina tyynyn alle.

- Olen ollut samassa huoneessa Danny DeViton kanssa. En katsonut häntä televisiosta, ettette sellaista luule. Siis miettikää: olen ollut samassa huoneessa Danny DeViton kanssa! Olimme samoissa nauhoituksissa, sillä olen aika kokenut tv-esiintyjä (ks. kohta Onnenpyörä).

- Siskoni on laulanut Martinan kanssa karaokea sinä kohtalokkaana iltana, jona tämä petti aviomiestään ja jäi rysän päältä kiinni. Tästä kirjoitettiin niin paljon lehdissä, että asia on lisätty ansioluettelooni. Voi nimittäin ajatella, että minulla on  siis sisäpiirin tietoa tästä merkittävästä mediatapahtumasta.

- Ja vieläkin tärähtää: lähisukulaiseni on tanssinut Bon Jovin pystyttämässä baarissa itse Jonin ja koko muun bändin kanssa. Varmana tanssivat hitaitakin.

- Sitten mennäänkin Nobel-tasolle ja valtion päämiehiin: olen melkein osallistunut erääseen seminaariin, jossa puhujana oli Martti Ahtisaari. En sitten kuitenkaan jaksanut lähteä, kun ketään kavereistani ei kiinnostanut ja oli sinne vähän pitkä matkakin sitten. Kutsu on kuitenkin tallessa sähköpostissani. Martti oli sen varmasti ihan itse kirjoittanut. Olemme kirjeenvaihdossa.

- Tämä kuuluisi vielä tuonne musaosastolle: minäpä olen jutellut henkeviä Jimi Pääkallon kanssa. Keskustelimme ihan kaikesta, ja tunnen Pääkallon läpikotaisin. Hahaa! Rispektiä.

- Olen tarjonnut kahvia vaikka kuinka monelle missille, joten olen vähän niin kuin missi itsekin. Huomaatte varmasti, miten ajankohtainen olen kontakteissani, sillä Miss Suomi -kruunustaan luopunut Pia Pakarinen esimerkiksi maistoi myös minun omin pikku kätösin paloiksi leikkaamaani suklaapiirakkaa. Olen jatkuvasti siellä, missä tapahtuu.

- Kollegani uusia bestiksiä ovat Samuli Edelmann ja Vesa-Matti Loiri. Tästä en voi oikeastaan olla hänelle muuta kuin ikuisesti kateellinen, vaikka yllä olevasta listasta kyllä huomaa, että todellisuudessa liikun vähän isommissa piireissä.

- Olen melkein sukua Johan Ludvig Runebergille, sillä synnyinseudullani on häneen runonsa mukaan nimetty museo. Kävin siellä polkupyöräillen tokaluokan luokkaretkellä, mikä todisteena myös kulttuurillisesta kehittyneisyydestäni.

-  Mutta sitten sokerina pohjalla: Vesa Keskinen on nipistänyt minua takapuolesta. Ette ihan varmana pysty pistämään paremmaksi. Ette pysty.

lauantai 17. syyskuuta 2011

Esiripun takana

Melkein niin kuin seurustelussa, merkkipäivät ovat tärkeitä. Ässän käkenä täyttää tänään kaksi kuukautta, mikä on tietenkin valtava merkkipaalu ja mistä minun pitää ehdottomasti palkita itseni. Ajattelin jotain konkreettista, kuten uusia, virheettömiä timanttikorvanappeja tai karkkipussia.

Teitä miljoonia lukijoita tai muuten vain tänne jostain syystä päätyneitä kiitän kivasta alusta, sillä hauskaahan tämä on ollut. Tilastotiedoistani näen, että koneita on availtu yllättävissäkin paikoissa maailmalla: Suomen lisäksi Kreikassa, Saksassa, Yhdysvalloissa, Uudessa-Seelannissa, Espanjassa, Ruotsissa, Alankomaissa, Sveitsissä, Britanniassa, Serbiassa, Etelä-Koreassa, Venäjällä, Laosissa ja Ghanassa. (Kiinni jäit, Vesa Keskinen! Minä niin tiesin tämän!) Vaikuttava ja vähän järjetönkin lista, sillä kai sitä nyt vaikka Laosissa keksii jotain muutakin tekemistä. Voi vaikka kiivetä palmuun ja ottaa torkut tai lähteä vaikka Louangphrabangiin shoppailemaan.

Kaikista kivointa on lueskella niitä hakusanoja, joilla Ässän käkeen ollaan Googlen kautta ohjauduttu. Tässä herkuimpia:

- italialainen kynttilänjalka
- paljon maksaa ompeluttaa verhot
- pullo hyvää punkkua
- puoli vuotta ei verhoja
- pieru on luonnollista
- perjantain juomalauluja
- tanhu kuviot
- nahkacoverset
- punkero juoma
- sukkahousut poika
- k18 blogspot
- kaikkea kannattaa kokeilla
- ompele sohvatyyny
- kaksi verhokiskoa kumpaan verhot
- 20 vuotta siana (kirjoitusasu juuri noin)
- ostetaan *morsetin*

Aivan ylivoimaisesti suosituin postaus on ollut 10 hyvää syytä nauttia illalla punkkua. Kiinni jäitte, senkin rappioalkoholistit! Subin Big Brother -sivustolta on puolestaan tultu Big Mother Brother -tekstiä lukemaan viitisensataa kertaa, mutta jostain syystä se ei silti ole kirjautunut lukemiin ollenkaan. Siksipä hyvänä kakkosena tilastoissa keikkuu Paska maanantai, jonka kannoilla on Erittäin hyvä, ellen täydellinen. Kauas ei myöskään jää Kaikkea pitää kokeilla paitsi kansantanhua, ja muut tekstit seuraavat perässä suhteellisen samoissa luvuissa. Joskus olisi kiva myös kuulla, mikä oli jonkin tekstin paras kohta tai mikä pisti naurattamaan. (Jos pisti.) Itsehän tipun aina tuolilta, kun kirjoitan juttuja ja olen niin kovin hauska.

Tavoitteeni on saada Nobelin kirjallisuuspalkinto ja kaipa sen rauhanpalkinnonkin voi saada samana vuonna. En usko siihen menevän varmaankaan kovin kauan, joten olen alkanut etsiä jo jotain ihanaa gaalapukua. Minulla on Ellokselle - 40 %:n kuponki. Voi vitsit, että alkoi jännittää!

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Entten tentten

Tuntuuko sinusta joskus, että päätöksenteko on vaikeaa? Ai, useinkin? Ei se mitään, et varmasti ole ainoa. Minulla ei tietenkään ole (kovin usein) vastaavia ongelmia, sillä olen jämpti ja minulla on nopea reaktiokyky. Liikuntatunnillakin lähdin aikoinani satasen telineistä niin räjähtävästi, että vedin reippaassa etukenossa ensimmäiset neljäkymmentä metriä. Mutta en kaatunut. Ja koska olen nopea päättämään tärkeitä asioita enkä yleensä muuta mieltäni, ei blogipohjan päivittämiseenkään vaadittu kuin kolmetoista erilaista versiota. Kuvapohjista muisti- ja ruutuvihkot sekä kääröllä olevat permanentit olivat ilmiselvästi lähellä sydäntäni, joten tällainen tästä nyt sitten tuli, hieno ja dramaattinen. Värimaailma ei tosin välttämättä kuvasta ollenkaan herkkää puoltani, mikä on ikävää. Olen oikeasti kaino, ujo ja taustakoivuainesta.

Kerran olin kyllä joulunäytelmässä tonttu ja toisen kerran 70-vuotias mummo. Lahjakkuudet huomataan varhain.

Päätöksentekovaikeudet vaikuttavat elämään(ne) joka ikinen päivä. Aamulla pitää esimerkiksi ratkaista, mitä laittaa ylleen. Aivan turha tulla sieltä terävänä ohjeistamaan, että vaatteet kannattaa laittaa jo illalla valmiiksi, ettei siihen aamulla tuhraannu kallisarvoista aikaa: sanokaapa vain, miten voi ihminen muka illalla tietää, millainen hormonitaso, -tasottomuus tai nyt vaikkapa biorytmi seuraavana päivänä on? Pinkki ja musta paita ovat kuulkaa aivan eri asioita, samoin se, tajuaako heti noustessa olevan kyseessä läskipäivä. Silloin on aivan sama, mitä on pinkassa valmiina, sillä mikään vaatteista ei yksinkertaisesti vain sovi, ja päivä on pilalla ennen kuin ehti oikein alkaakaan. Luulenkin, että elämäntapaoppaiden kirjoittajat ovat hihhuleita, joille vyönreiät onnellisuuden määrittelijöinä ovat vieras käsite ja vaatteeksikin kelpaa sama säkki viisi päivää peräkkäin. Helppohan sellainen on kasasta ottaa ja niellä sitten aamiaiseksi seiväs.

Todellinen ihminen hosuu, vaihtaa paidan ainakin kaksi kertaa ja kengät kolmesti, menee joka jumalan kerta väärään kassajonoon, päättää aloittaa laihduttamisen maanantaina, tiistaina, keskiviikkona, torstaina ja heti viikonlopun jälkeen. Todellinen ihminen arpoo ja vatvoo ja kaiken häilymisensä seurauksena tekee kuitenkin väärän päätöksen: omassa jonossa on poikkeuksetta kolikot hihnalle kippaava muori, lottoava muori, omat ja ystäviensä vaivat selostava muori ja vielä se pahin eli etuileva muori. (Muoriso on melko aktiivista nykyään. Menisivät perkele bingoon.) Todellinen ihminen myös huomaa, että vaikka jotain asiaa viikkotolkulla vatvoisi, lopulta ensimmäisenä ajatuksissa ollut vaihtoehto on sittenkin paras.

Oikeasti ja ihan totta puhuen ei se aina helppoa ole minullakaan. Tänäänkin menin töihin kolme kertaa, sillä en osannut millään päättää, olisinko enemmän hyödyksi siellä vai kotona. Illaksi päädyin näemmä kotiin, hyvä.

Olen itse asiassa varma, etten vielä vanhuksenakaan ole hyvä päättämään asioita. Ja onhan sitä silloinkin kaikenlaista tärkeää, kuten että keinuuko kiikkustuolilla eteen- vai taaksepäin.

maanantai 12. syyskuuta 2011

Kuumehourailua

Viime yö oli varsin mielenkiintoinen. Perheeseeni kuuluva ihminen heräsi puoli yhdentoista tienoilla ja pelkäsi kahden ruukkukasvin hyökkäävän kimppuunsa. Yritin vakuuttaa, etteivät kukat (en tiedä niiden nimeä, mutta hengissä ovat) loiki aulasta yhtään minnekään, mutta selitä sellaista nyt ihmiselle, joka on takuuvarma viherkasvien kostonhimosta. Hän kertoikin tarvitsevansa kukkien tuloa torjuakseen neljä kiveä, joita hän alkoi siinä sitten samantien parketin alta kaivaa. Talutin ihmisen vessaan ja laitoin valot päälle. Huono veto, uusi ongelma oli edessä: raolleen jääneeseen oveen oli jotenkin yhtäkkiä kasvanut puu. Lasittunut katse silmissään tyyppi kysyi hätääntyneenä, miten hän saisi siirrettyä puun pois. Lupasin auttaa, sillä olen voimakas ja yöhousujeni takataskussa on melkein aina moottorisaha.

Selvisimme metsurikeikan jälkeen takaisin lastenhuoneeseen. Epäonneksi peitto oli kuitenkin liian pieni: lapsi piti sitä reunasta kiinni ja yritti ravistella suuremmaksi. Ei onnistunut. Sitten hourailija tivasi silmät suurina, olenko siirtämässä kaikki hänen huoneensa hyllyt pois. Sanoin istuvani hänen vieressään, enkä ehdi siirrellä nyt yöllä yhtään mitään. Mutta kun tarvitaan tilaa! Pitää siirtää hyllyjä! Kyllä pitää!

Talutin sekopään vanhempien makuuhuoneeseen, missä tapahtumien vyyhti alkoi lopulta jo häntä itseäänkin naurattaa, ja loppuyö sujui huomattavasti rauhallisemmissa merkeissä. En saanut kuin pari kertaa kyynärpäästä.

Muistan omasta lapsuudestani hyvinkin elävästi sen, miten todellinen oli esimerkiksi tulipalo, joka ihan varmasti roihusi yöllä välikatolla ja oli tuleva tappamaan meidät kaikki. Olin hyvin loukkaantunut isälleni, joka ei vaatimuksistani huolimatta käynyt tarkastamassa, miten paljon palo oli jo levinnyt ja kauanko meillä oli aikaa paeta. Koska olin varma, että kuolemme pois, ehdin onneksi jo tuolloin suunnitella hautajaiseni: arkun päälle tulee laskea mitä kukkia tahansa (en niitä kuitenkaan tunnista kuolleenakaan), muttei mieluusti sinivalkoisia. Ne ovat nimittäin Suomen liput ja ruumisarkut erikseen. Riimirunotkin ymmärsin sinä kauhun yönä kieltää, sillä niitäkään en halua, enkä etenkään tupsuja roikkumaan arkun kulmista. Ne pitää leikata vaikka kynsisaksilla pois. Mieluusti sitten runsaasti kyyneliä, kaipausta ja muistelua siitä, miten ihana, mahtava ja kaunis ihminen olin kaikella tapaa. No, se onkin onneksi helppoa.

Muistan lukuisista kuumehourailuistani erityisesti myös sen, miten sängyssä maatessani silmieni eteen laskeutui oli iso, läpinäkyvä maapallo. (Minulla on valtavan hyvä avaruudellinen hahmottamiskyky, ollut jo lapsena.) Se oli täynnä matikanlaskuja, jotka piti olla aamulla tehtynä ja joiden selvittämiseen kuluisi täyspäiseltäkin ainakin vuorokausi tai pari elämää. Tunnollinen ihminen oli suorastaan musertua sellaisen taakan alle. Nousin kuitenkin kuumelääkkeen avulla voittoon, ja tadaa, tässä sitä ollaan.

Hourailijoista parhain on silti ollut eräs tuttavani, joka muun muassa hyppi hyppynarulla ennätystään keskellä yötä niin että pauke kävi ja pyöräili yöllä pyjama yllä kotiinsa nähtyään ihan varmasti koppakuoriaisarmeijan tulevan. Ei ole kytevä tulipalo tappajakovakuoriaisarmeijan rinnalla kuulkaa yhtään mitään.

perjantai 9. syyskuuta 2011

Formularavia ja ampumapainia

Kuten tiedätte, urheilu on hyvin lähellä sydäntäni. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jotain pitäisi tehdä: Mikä siinä on, että vaikka maailma muuttuu ja Kuuhunkin mennään silloin kuin huvittaa, niin urheilulajit ovat säilyneet lähes muuttumattomina Kreikan antiikinaikaisista painikisoista asti? Vaikka joka työpaikalla vaaditaan kehittämistä ja uudistumista, urheilijat ne vain juoksevat samaa 400 metrin rinkiä shortsinlahkeet viuhuen yhä, edelleen ja aina vaan.

Olenkin ajatellut helpottaa Suomen ja Maailman Urheiluliittojen toimintaa antamalla heille vähän uudistamisvinkkejä. Koska uskon vakaasti muutosvastarintaan, lähestyn asiaa jo olemassa olevien resurssien uudelleen valjastamisella. Pituushyppyähän on esimerkiksi noin tuhat vuotta sitten varsin kekseliäästi jalostettu parilla lisäponkaisulla kolmiloikaksi, mutta tuollainen on vain harrastelijoiden puuhastelua. Vähän luovuutta, pyydän.

Yksi luonnollisimmista uusista lajeista olisi ehdottomasti formularavi. On tallit ja on hevosvoimat, molemmat jo valmiiksi. Tupakkamainos vain ponin kylkeen, ja homma on nopeasti kasassa. Laji on yksinkertainen: ensin vain kiitolaukkaa sadekelin kavioilla pitkin Monacoa, sitten lennosta vaihto bensakoneeseen ja kohti ruutulippua.

Mutta siirrytään toki eteenpäin ampumapainin pariin. Eihän sitä pelkkää kyrmyniskojen vääntämistä kukaan jaksa tuntitolkulla katsoa! Ehdotankin, että pannaan vähän jännitystä peliin: ensimmäisestä painimisen tuoksinnassa päässeestä pierusta otetaan kiväärit esiin ja heitetään vastustaja niskalenkillä ampumapaikalle jumppamaton päätyyn. Molemmat saavat yhden laukauksen, ja pisteitä jaetaan osuman mukaan. Sitten taas takaisin matolle, pienet painit ja kuulostelut, vieläkö pääsee paukku. Jos pääsee, ei muuta kuin takaisin ampumaradalle - ja taas paukkuu. Hyvä ampuja voi taktikoida piereskelyjen määrällä, huonompi yrittää pidätellä.

Mäkihyppytrap se vasta mielenkiintoista olisikin! (Trap on sitä kiekkojen ampumista, tiedättehän. Minä en tiennyt, katsoin Googlesta.) Mäkihypyn vaikeusastettahan voisi helposti lisätä ihan vain vaikkapa tuulikoneella, mutta ei nyt tyydytä helppoihin ja ensimmäisenä mieleen tuleviin ratkaisuihin. Mäkihyppytrapissa urheilija huutaa liitoon ponnistettuaan hep, ja kone laukaisee käskystä kiekon ilmaan. Siinä sitten vain salamannopeasti pyssy selästä ja töihin. Hyväksyttävät hypyt kertyvät sen mukaan, osuuko kiekkoon vai ei. Tyylipisteitä ei tässä lajissa jaella, mutta yleisöön ampumista tulisi välttää.

Urheiluliitto voi pistää mietintään myös uimahyppyjoogan, balettijääkiekon, nenänkaivuukoskenlaskun ja makkaran grillaamisen. Siinä tulee hirveä hiki, jos seisoo ihan grillin vieressä koko ajan.

Viimeisenä ehdottaisin vielä shakkinyrkkeilyä. Kun toisen siirto oikein vituttaa, kaivetaan hanskat pöydän alta ja lyödään vastustajan hevosta turpaan.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Erittäin hyvä, ellen täydellinen

Suomalaiset ovat hirveän huonoja kehumaan itseään tai ottamaan (harvoja) kehuja vastaan, sillä paitakin on ihan vain - 90 %:n penkojaisista ostettu, permanentti tehty kotiaineilla pimeässä pesuhuoneessa ilman käsiä ja ainetta meni litra silmään ja toinen lavuaariin. Itsekehua pitää kuulkaas harjoitella! Siinä voi käydä nimittäin äkkiä niin, että huomaa kaikista pikkuvioistaan huolimatta olevansa oikeastaan melkoinen pakkaus monella tapaa.

Nyt annankin teille kotiläksyjä: tehkää kaikki muistikirjaanne tai hakatkaa naulalla jääkaapin oveen Itsekehu haisee -lista, johon keräätte kaikki parhaat puolenne ja erikoisosaamisenne. Yllätytte varmasti, esimerkiksi listan lyhyydestä. Ei vaiskaan. Kyllä niitä kertyy, kun tarpeeksi pinnistelee. Katsokaa vaikka!

- Ensinnäkin olen tosi hyvä keittämään teevettä.
- Harrastan kaikenlaista eli kehitän itseäni jatkuvasti. Käyn esimerkiksi usein postilaatikolla. Osaan myös ulkoa reitin sängystä vessaan, mikä on synkeinä talviaikoina tarpeellista: kolme askelta eteenpäin, käännös oikeaan, seitsemän vessanovelle, rivasta kiinni, sisään, kaksi pöntölle. Istu. (Tämä on tärkeä vaihe, joka saattaa herkästi keskellä yötä unohtua, ellei ole huolellinen.) Ja sama sitten käänteisenä takaisin sänkyyn, mikä tietenkin vaatii jo melko suurta kyvykkyyttä.
- Olen myös pitkäjänteinen, mikä ilmenee taidossani olla hermostumatta koskaan. Kotonakaan. En milloinkaan tai kovin usein karju, ojenna, neuvo tai muutenkaan rajoita kenenkään elämää. Ei vain ole tapana.
- Haastan itseäni älyllisesti viidesti viikossa heittäytymällä työssäni teinien keskelle. Kerran kaaduin openpöydällä, mutta se olikin paska pöytä.
- Olen omistautuva. Jos päätän olla hyvä suklaansyönnissä, harjoittelen. Harjoittelen, harjoittelen ja harjoittelen. Ymmärrän kuitenkin, että lajitreenien tulee olla monipuolisia. Jos lähden lenkille, pysähdyn kaupan kohdalla, ostan suklaalevyn ja perjantaipullon ja tulen tyytyväisenä kotiin endorviineineni.
- Osaan ajaa ilman apupyöriä.
- Olen erinomainen biologiassa, etenkin linnuissa ja kasveissa. Osaan varmasti esimerkiksi voikukan ja, no, voikukan, mutta erotan tiukan paikan tullen kukkapenkistä myös ruusun ja siilin.
- Matikassa olen törkeän hyvä. Ai, ette usko vai? Yksi pieni elefantti marssi näin ja pyysi mukaan yhden kaverin. Kaksi pientä elefanttia marssi näin jne.
- Olen hyvä syömään kaikkea paitsi sanaani.
- Minulla on hyvä käsiala. Kuten huomaatte.
- Erityistaitoni ja ylpeyteni aihe on kurkipotku, jossa on vaikutteita varsahypystä. Kun oikein keskityn, voin osua jopa kattokruunuun.
- Olen vielä aika nuori  nuorekas kohtuuikäinen.
- Korostan vielä vähän liikunnallisuuttani. Viime talvena kävin (kerran) hiihtämässä ja ohitin kaikki. Yksikin porukka oli pysähtynyt ladunvarteen minttukaakaolle, mutta niin vain menin ohi.
- Olen myös erityisen hyvä laskettelemaan vain toiseen suuntaan. Olen varma, että minulla on aivovamma, joka jotenkin estää minua kääntymästä oikealle. Hirmu homma vain löytää laskettelurinteitä, joissa voi vetää kilometrin vaakana vasemmalle.
- Osaan laulaa toisen äänen kappaleeseen Puhelinlangat laulaa. Minulla on törkeän kaunis lauluääni. Olen laulanut yläasteen kuorossa monta vuotta. Kuoro lopetettiin. Ei varmaan ollut vetäjää.
- Kerroin tänään töissä, että olen sikahyvä korjaamaan kopiokoneita. Pikku potku kylkeen, ja kaikki on kunnossa taas.

Ottaisin itseni töihin milloin vain (ja antaisin hirveästi lomaa).

maanantai 5. syyskuuta 2011

Big Mother Brother

On äärettömän tärkeää, että ihmiset tulevat toimeen keskenään: aistirajoitteiset, homot, sinkkuhomot, wanna be -homot ja homonhomot, ulkomaalaistaustaiset, muutama metsänpeikko ja kymmenen pinkeäksi blondattua pimatsua. Siksipä henki tuli vuosia sitten pullosta ja lukitsi itsensä päiväkirjahuoneeseen. Sieltä käsin hän ihmevoimillaan asensi mikrofonit, kaiuttimet, aidat ja poreammeet ja alkoi puhua.

Henki nimesi itsensä Isoveljeksi.

Koska Isoveli on maailmaa valvova silmä, hän tiesi, mitä tehdä: hän kutsui taloonsa vieraita. Isoveli oli kuitenkin leikkisä sielu ja meni itse piiloon, pani oven kiinni ja hihitteli hiljaa. Vakoilupeilin takaa oli jännittävä seurata, miten asukkaat innoissaan suorittivat hänen keksimiään erilaisia tehtäviä -  ja tehtävien lisäksi salaisia salatehtäviä ja salaisten salatehtävien vastasalatehtäviä!

Palkkioksi tottelemisesta Isoveli antoi vierailleen viinaa, ja sekös sai heidät kirkumaan ilosta.

Isoveli huomasi pian, ettei oikeastaan ollutkaan niin kauhean tärkeää, tulivatko aistirajoitteiset, homot, sinkkuhomot, wanna be -homot ja homonhomot, ulkomaalaistaustaiset, muutama metsänpeikko ja kymmenen pinkeäksi blondattua pimatsua toimeen keskenään (kunhan vain välillä harrastivat julkisesti seksiä). Oli paljon hupaisampaa seurata, miten he kävivät toistensa hermoille! Henki tajusikin esimerkiksi lukita heidät käsiraudoilla toisiinsa kiinni. Miten hauskaa olikaan, kun alettiin yhdessä oksentaa! Kyllä Isoveljeä nauratti! Erästä päivää hän valmisteli erityisen pitkään: vieraat saivat sitoa kyrvän otsaansa ja tanssia valssia puhallettavien nukkejen kanssa! Se oli niin hassua, että henki meinasi salpautua ja tukehtua.

Joskus joku hullu uskalsi vastustaa Isoveljen tahtoa, jolloin hän suuttui. Sitten ei tullut viinaa. Ajatella. Itkuhan siinä tulee ja tappelu ja pettynyt mieli ja isompi kyrpä otsaan. Taloon oli tultu etsimään itseään, ja kaikkihan tajuavat, ettei se ilman viinaa onnistu. Tai puhallettavia seksileluja. Niin.

Se, mitä kukaan ei tullut ajatelleeksi, on äiti. Jokaisella isoveljelläkin on oma Big Mother Brother. Pian hän on tuleva ja vievä lapsensa kotipulloon rauhoittumaan. Toivottavasti noin tuhanneksi vuodeksi.

torstai 1. syyskuuta 2011

Tukisukkahousutrampoliini - ja muita hyödyllisiä niksejä

Tänään on Pirkan nimipäivä. Onnea! Sen kunniaksi keksin teille kaikille uusia sukkahousujen käyttötapoja, sillä tiedän, että niitä tarvitaan lisää. Maailma ei vielä ole niitä täynnä. Ajatella.

1. Sukkahousut ovat pimenevän syksyn urheiluilloissa välttämättömät. Ole reipas ja järjestä naapuruston kanssa jännittävät kilpailut: esimerkiksi omatekoinen moukari syntyy näppärästi pujottamalla peruna (lajikkeella ei merkitystä, muusia ei suositella) sukkahousujen teräosaan. Sukkahousut voi myös vaihtoehtoisesti virittää vaikkapa korkeushyppyrimaksi tai antaa ne palkinnoksi onnistuneen urheilutapahtuman voittajalle!

2. Pieneksi jääneet tukisukkahoususi käyvät kätevästi trampoliinista, kun virittelet ne ison tynnyrin päälle. Ole kuitenkin huolellinen ja muista poistaa kansi alta, se helpottaa hyppimistä huomattavasti. Koska sinulla on tukisukkahousuja kuitenkin useammat, uhraa ne kaikki ja tee hyppimisestä koko perheen iloinen harrastus.

3. Sukkahousuista saa oivan ostoskassin. Voipaketit ja hernekeittotölkit vain teräosiin ja sukkahousut päähän. Ei väsy selkä eikä palellu pää. Jos ompelusormia syyhyttää, voit ommella pääosaan raitoja vaikka toisenvärisistä sukkahousuista. Vau! Yksilöllistä ja tosi hauskaa! Ilahduta kauppakasseilla myös sukulaisiasi jouluna.

4. Viritä sukkahousuja kotonasi oviaukkoihin. Huoneisiin pujottelu on jännittävää, ja saat samalla uudenlaista kotijumppaa ilman kalliita salijäsenyyksiä. Pujottelubick vahvistaa koordinaatiokykyäsi ja  vapauttaa endometrioosia.

5. Älä heitä rikkinäisiä sukkahousuja pois, vaan käytä niitä rohkeasti. Se on trendikästä, etkä tietenkään tahdo olla epämuodikas. Hyi, sellaisia.

6. Haaveiletko pitkistä hiuksista? Puno teräosista letit, laita sukkahousut päähäsi - ja edullinen hiustenpidennys on valmis. Jos letit eivät ole tyyliäsi, leikkaa lahkeet pitkiksi suikaleiksi.

7. Miksi ostaa kallista taidetta, kun sitä voi tehdä helposti itse? Liimaa sukkahousunpaloja kaupan valmiille taulupohjalle ja ripusta teos seinälle. Taiteesi huomataan varmasti.

8. Paketoi joululahjat sukkahousuihin. Sukkahousut taipuvat hienosti hankalanmuotoisenkin lahjan päälle. Koska sukkahousupaperi ei mene ryppyyn, voit uusiokäyttää kätevän lahjapaperin myös seuraavana jouluna. Ekologista!

9. Tee sukkahousuista laskuvarjo. Ei haittaa, vaikkeivat ne avaudu, sillä häpeästä kuolisit tempun jälkeen kuitenkin.

10. Liota sukkahousut kermassa, paista voissa ja syö.