Kuumehourailua

Viime yö oli varsin mielenkiintoinen. Perheeseeni kuuluva ihminen heräsi puoli yhdentoista tienoilla ja pelkäsi kahden ruukkukasvin hyökkäävän kimppuunsa. Yritin vakuuttaa, etteivät kukat (en tiedä niiden nimeä, mutta hengissä ovat) loiki aulasta yhtään minnekään, mutta selitä sellaista nyt ihmiselle, joka on takuuvarma viherkasvien kostonhimosta. Hän kertoikin tarvitsevansa kukkien tuloa torjuakseen neljä kiveä, joita hän alkoi siinä sitten samantien parketin alta kaivaa. Talutin ihmisen vessaan ja laitoin valot päälle. Huono veto, uusi ongelma oli edessä: raolleen jääneeseen oveen oli jotenkin yhtäkkiä kasvanut puu. Lasittunut katse silmissään tyyppi kysyi hätääntyneenä, miten hän saisi siirrettyä puun pois. Lupasin auttaa, sillä olen voimakas ja yöhousujeni takataskussa on melkein aina moottorisaha.

Selvisimme metsurikeikan jälkeen takaisin lastenhuoneeseen. Epäonneksi peitto oli kuitenkin liian pieni: lapsi piti sitä reunasta kiinni ja yritti ravistella suuremmaksi. Ei onnistunut. Sitten hourailija tivasi silmät suurina, olenko siirtämässä kaikki hänen huoneensa hyllyt pois. Sanoin istuvani hänen vieressään, enkä ehdi siirrellä nyt yöllä yhtään mitään. Mutta kun tarvitaan tilaa! Pitää siirtää hyllyjä! Kyllä pitää!

Talutin sekopään vanhempien makuuhuoneeseen, missä tapahtumien vyyhti alkoi lopulta jo häntä itseäänkin naurattaa, ja loppuyö sujui huomattavasti rauhallisemmissa merkeissä. En saanut kuin pari kertaa kyynärpäästä.

Muistan omasta lapsuudestani hyvinkin elävästi sen, miten todellinen oli esimerkiksi tulipalo, joka ihan varmasti roihusi yöllä välikatolla ja oli tuleva tappamaan meidät kaikki. Olin hyvin loukkaantunut isälleni, joka ei vaatimuksistani huolimatta käynyt tarkastamassa, miten paljon palo oli jo levinnyt ja kauanko meillä oli aikaa paeta. Koska olin varma, että kuolemme pois, ehdin onneksi jo tuolloin suunnitella hautajaiseni: arkun päälle tulee laskea mitä kukkia tahansa (en niitä kuitenkaan tunnista kuolleenakaan), muttei mieluusti sinivalkoisia. Ne ovat nimittäin Suomen liput ja ruumisarkut erikseen. Riimirunotkin ymmärsin sinä kauhun yönä kieltää, sillä niitäkään en halua, enkä etenkään tupsuja roikkumaan arkun kulmista. Ne pitää leikata vaikka kynsisaksilla pois. Mieluusti sitten runsaasti kyyneliä, kaipausta ja muistelua siitä, miten ihana, mahtava ja kaunis ihminen olin kaikella tapaa. No, se onkin onneksi helppoa.

Muistan lukuisista kuumehourailuistani erityisesti myös sen, miten sängyssä maatessani silmieni eteen laskeutui oli iso, läpinäkyvä maapallo. (Minulla on valtavan hyvä avaruudellinen hahmottamiskyky, ollut jo lapsena.) Se oli täynnä matikanlaskuja, jotka piti olla aamulla tehtynä ja joiden selvittämiseen kuluisi täyspäiseltäkin ainakin vuorokausi tai pari elämää. Tunnollinen ihminen oli suorastaan musertua sellaisen taakan alle. Nousin kuitenkin kuumelääkkeen avulla voittoon, ja tadaa, tässä sitä ollaan.

Hourailijoista parhain on silti ollut eräs tuttavani, joka muun muassa hyppi hyppynarulla ennätystään keskellä yötä niin että pauke kävi ja pyöräili yöllä pyjama yllä kotiinsa nähtyään ihan varmasti koppakuoriaisarmeijan tulevan. Ei ole kytevä tulipalo tappajakovakuoriaisarmeijan rinnalla kuulkaa yhtään mitään.