Latua!

Mikä siinä on, että kun liikunnan pitäisi olla kivaa ja puhdistavaa, niin sitä päätyy vain muistelemaan liikuntatuntien kauhuja? Teen tunnustuksen: olen lintsannut kerran koulusta. En hiihtänyt, pahapahapaha, vaan lähdin muka hammaslääkäriin oikomishoitoon. Tunnollisuuteni meni kuitenkin valehtelussakin niin pitkälle, että kävin kääntymässä kilometrin päässä hammaslääkärin pihassa, missä ikään kuin yhtäkkiä muistin, että vastaanottoaika ei ollutkaan juuri sinä päivänä. Olen edelleen vakuuttunut näyttelijäntaidoistani. Koska koululle palatessani muut hiihtivät jo metsässä niin jotta suihkina kävi ja havut pöllysivät, hengailin odotteluajan tyttöjen pukuhuoneessa. En tiedä, mistä sain moiseen tempaukseen voimaa. Varmaan siitä, että minulla oli niin rumat sukset. Oranssinväriset!

Anteeksi, luokanvalvoja ja liikunnanopettaja. Olisin varmasti paljon jalompi ja parempi ihminen, jos olisin hiihtänyt kuten muutkin.

Hiihtäminen on kyllä tosi kivaa, kun ei tarvitse mennä täysillä ja saa juoda välillä kaakaota ja syödä eväsvoileipiä ja jos on kauniit sukset ja monot ja on meikannut sopivasti. Liikuntatunnilla meitä kuitenkin ajoivat ladulla eteenpäin vain kauhu ja takana vaaniva liikunnanopettaja, jonka tutka piippasi heti, jos joku yritti piilotella metsässä. Aika yllättävää, että umpihankeen painuneista, iloisista ja reipashenkisistä suksittelun jäljistä saattoi päätellä, että joku on livennyt reitiltä. Jotenkin sitä vain oli siinä iässä niin kaikkivoipainen. Ei sillä, että minä olisin ollut niin actimel, että olisin jaksanut hiihtoladulta poiketa. Ihan tarpeeksi siinä keskittymiskykyä vaaditaan ladulla pysymisessäkin.

Koulun liikuntatunneilla tuli kyllä kokeneeksi paljon muutakin traumaattista. Ala-asteella kiersimme rinkiä tamburiinin tahdissa ainakin viidenteen luokkaan asti ja harjoitimme voimistelua kuuntelemalla rivissä kasetilta juujuujuujumppakärpästä. Ei ihme, että telinevoimistelun alkeet olivat hieman hataralla pohjalla yläasteelle siirryttäessä. Siellä sitten mentiinkin voltteja ja urhohyppyjä vaikka rääkyen. Kyllä sellainen jättää jälkensä. Oli myös roikkumistestiä, pomputtamistestiä, juoksutestiä, vatsalihastestiä, varsahyppytestiä, heittotestiä, testiä testin vuoksi ja testin perään. Kaava oli vuodesta toiseen sama, eikä ollut puhettakaan pelaamisesta, saati sitten hip hop -tunneista, kaupunkisodista tai -suunnistuksista. Metsään vaan, perkele, vaikka kaatosateessa. Vedä huppu päähäsi.

Mutta hip hei ja trallallaa, aktiiviurheilijan ura se tässä pian odottaa. Aion mennä huomenna lenkille kävelylle. Ellei sada.