Tiaismetsällä

Keväällä kuulkaa luonto herää ja tulvat nousevat Pohjanmaan ylle, joskin tänä vuonna yhtään taloa ei uponnut eikä illan loppukevennyksissä soudettu jälkikasvua veneellä kouluun. Kyllä olisivat vähän voineet rakenteet kastua ja kellarinpohjat lainehtia, jotta oltaisiin päästy dramatiikan makuun.

Jos kyseessä olisi seitsemäsluokkalaisen aine, Lapuanjoen tsunamitulva olisi todellakin huuhtonut mennessään ainakin orpokodin, jossa päähenkilö on koko lyhyen ja karun elämänsä asunut alkoholistivanhempien hylättyä hänet jo hyvin pienenä metsään. Hän olisi selviytynyt tulvasta uimalla viisi tuntia jääkylmässä vedessä mutta jäänyt sitten rantauduttuaan rekan alle ja halvaantunut. Tätä kaikkea ennen hän olisi käyttänyt paljon kaikenlaisia huumeita, ehkä myös piikittänyt suoneen siinä kelluntamatkalla, ja tullut kidnapatuksi orjaksi Dubaihin. Toisaalta hän olisi voinut myös törmätä tulvavedessä ajopuuhun, joka osoittautuisikin hänen biologiseksi isäkseen. Isä olisi kuitenkin hörpännyt vahingossa vettä ja tukehtunut.

Kevään vaikein luonnontieteellinen taistelu elämästä ja kuolemasta liittyykin nyt tulvien vähäisyyden vuoksi pikkulintuihin. (Pikkulintuja ovat punatulkut, keltasirkut, västäräkeistä vähäset, talitintit, pääskyt ja ehkäpä peipposlajit. Isoja lintuja ovat taasen esimerkiksi harakat, varikset ja aarnikotkat.) Jo yli viiden vuoden ajan olen nimittäin auringon keväisin noustua herännyt hirvittävään naputukseen ja näin pitkän salapoliisityön jälkeen olen vihdoin saanut varmuuden talitiaisten pahuudesta. Pahoja ne ovat. Tappajien sukua.

Armoton nakutus alkaa aamuviideltä, joskus päästään jopa kuuteen. Sinne ne lentävät yläkerran ikkunan viereistä laudoitusta hakkaamaan, ja pauke herättää ihmisen aivan turhaan. Olen yrittänyt nukahtaa uudelleen ja jatkaa unia. Olen turhautunut herättyäni minuutin kuluttua uudelleen. Ja uudelleen. Olen noussut kostamaan talitintille ja hakannut seinää aikuismaisesti toiselta puolelta takaisin. Olen kironnut kaikki maailman linnunperkeleet alimpaan helvettiin, ja tämä useamman kerran.

Olen se, jonka voitte nähdä kiipeämässä ränniä pitkin pesäpallomailan kanssa tai tunkemassa tintille talipalloa suuhun. Olen se, joka askartelee pahvista pelottavan kotkan ja ripustaa sen räystäästä roikkumaan. Olen se, joka roikkuu itse räystäässä ja huutaa.

Miten voi ihminen jäädä toiseksi talitiaiselle? Noukkisi maasta matonsa, aikainen lintu, sieppaisi laatan raosta hämähäkkinsä. Minä omistan tämän tontin.

Kyllä minä vielä ne nalkkiin saan, koko suvun ja heimon. Pian vaikenee se ylimielinen titityy.