Nurkkaan häpeämään

Kaikki ovat hyviä jossain: kielissä, ruuanlaitossa, palapelien kokoamisessa tai sitten syyllistymisessä  ja häpeämielessä.

Ajatellaan nyt vaikkapa hiihtolomaa: Opettaja kysyy loman jälkeen, ovatko lapset hiihtäneet. Ville-poika on kiertänyt kolmesti järven ja Aadako se otti sukset mummolaankin mukaan, hyvä, hyvä! Aktiiviset kollegat vertailevat sekä kilometrejä että pitopohjia ja sitä, miten oli missäkin hyvä ladut ja jo muuten tamppasi Keurusselällä viimeisen päälle latukone. Että on siinä nyt sitten kiva hörppiä tauolla kahvia ja hävetä nurkassa, kun ei ole hiihtänyt lomalla laisinkaan tai edes suksia omista, vaikka latu hakee melkein kotiovelta.

Kyllä minäkin joka päivä aioin. En sitten kuitenkaan kerinnyt, ja tiistaina oli hirveän kova tuuli.

Ihminen voi tuntea syyllisyyttä myös vaikkapa perunasta. Siinä onkin outo ristiriita: suksitella pitää, sillä niin on aina on tehty ja havuja, perkele, mutta perunaa ei sen sijaan saa syödä, vaikka nimenomaan on aina syöty. Nyt sitä pitää välttää, koska monet jumppaajat sanovat niin ja siinä on hiilihydraattia ja no, perunaa.

Ihan hirveän pahaa on perunamuusi, kun jättää siitä perunan pois.

Todella suurta syyllisyyttä aiheuttaa huutaminen, etenkin, jos naapurit kuulevat. Maltti pitää säilyttää, vaikka lapsi on kiivennyt katolle ja hyppää sieltä Stigalla alas tai vaikka uskonnon kokeesta on tullut 6-. Kyllä pitää vesan muistaa, olivatko opetuslapset tiellä kohti Jerusalemia vai Jerikoa. Ja entäs jumalanpalveluksen kaava sitten? Ei todellakaan riitä, että pappi tietää.

Hyvin helposti voi tuntea huonoa omaatuntoa myös siitä, ettei ole lukenut pitkään aikaan kokonaista kirjaa tai lähettänyt joulukortteja. Hävettää lisäksi vietävästi joka kerta, kun muistaa, ettei ole soittanut ystävälle, käynyt mummolassa tai pessyt meikkejä kasvoilta. Ei olisi saanut ostaa taas pinaattilättyjä, tipauttaa tonnikalapurkkia roskikseen, keskittyä kännykkään, juoda puolta pullollista punaviiniä.

Ja kuinka moni onkaan syyllistänyt itseään siitä, ettei jaksanut viedä lasta vauvauintiin, käytti kertakäyttövaippoja ja osti valmissoseita - tai ettei todellakaan nauttinut yhtään muskarista, jossa melkein vielä vauvaikäisen olisi pitänyt kävellä nätisti ympyräkäyntiä ja heiluttaa huivia eikä missään nimessä saada soittaa koko ajan tamburiinia, koska ajellaan hiljaa, isi, nyt vaan. Olisi sitä paitsi pitänyt survoa itse porkkanat, pakastaa ne rasioihin ja lypsää viimeisetkin maidot ja mehut. Hyvä äiti olisi. Hän olisi myös herännyt neljältä aamulla salille, sillä jumppa-aika otetaan, elämä on valintoja!

Syyllisyyttä tuntee syödystä suklaasta tai syömättä jääneistä vitamiineista. Samoin sotkuisesta kodista, siivoojasta, likaisista ikkunoista, jonkun palkkaamisesta niitä pesemään, pitkästä nurmikosta, robottiruohonleikkurista, siitä, ettei leivo pullaa, siitä, että leipoo ja syö pullaa. Mustikat pitäisi kerätä metsästä, terassilaudat öljytä, rikkaruohot kitkeä ja pensasaita leikata. Hävettää, kun naapurin pihan lumet on aina luotu, mutta itse ei millään viitsi, jaksa, ehdi eikä edes halua.

Säästöprojektit vasta syyllistävätkin, sillä jokainen turha ostos tuo pahan mielen. Olisinko pärjännyt ilman uutta paitaa, vaikka se onkin aivan ihana ja tekee minut onnelliseksi ja tulee väriäkin poskiin? Voinko tilata perjantaina pitsat? Olisiko ollut halvempaa hiihtää sinne Jerikoon kauppaan? Kun kaikkien näiden taakkojensa jälkeen päättää armahtaa itsensä ja tehdä iltapalaksi munavoita karjalanpiirakkansa päälle, pieleen menee jälleen: niin vain taas kippasi käsi kulhoon aivan liikaa suolaa ja vieläkin enemmän voita ja kolesterolia tulee ja verisuonitautia, kun on suvussakin sitä.

Koulun munavoi on terveellisempää, muttei maistu miltään.