Hyppää ruskaretkelle!

Tervetuloa ruskaretkelle! Kun Istanbulin noin sadasta miljoonasta kaiuttimesta kuuluneet viestihuudot ovat vielä tuoreessa muistissa, niin sitä jalomielistyy kummasti ja haluaa tällainen ujompikin matkaaja raottaa huntuaan. Ruskaretkikohde oli vähän Lappia kauempana, mutta vaihtavat ne oravat ja kastelemattomat kukat väriä ulkomaillakin. Yksi pystyyn kuollut tuija tervehtikin meitä hotellihuoneemme parvekkeella, joten tunsimme matkanjohtajan kanssa universumin johdatuksen välittömästi. Matkanjohtaja siskostani tuli siinä vaiheessa, kun minä olin jättänyt kaikki vaihdetut Turkin liirat kotiin keittiön pöydälle. Koska olemme neuvokkaita ja meillä on aina työn puolesta varasuunnitelma ja varasuunnitelman varasuunnitelma (vähintään kiireessä kopioitu ristisanatehtäväpino), emme hätääntyneet täysin paniikkiin, vaan lähdimme ulkomaille yhden lompakon voimin.

Olin ilmiselvästi loman tarpeessa, kun noin päässä liirasi.

Saavuimme perille Turkish Airlinesin ilmaisen ruoka- ja juomatarjoilun rattoisaksi tekemän lentomatkan jälkeen myöhään lauantaiyönä. Hotellimme Recital Boutique sijaitsi sympaattisesti vanhassa kaupungissa (Sultanahmet), ja taksikuski kurvasi hienosti öisellä kadulla syvennykseen kätketyn hotellin ohi. Emme tiedä, montako kertaa. Saavuimme kuitenkin loppuviimein paikalle peruuttaen, mikä oli enne siitä, että myös aika tulisi kulkemaan Istanbulissa hitaammin kuin missään muualla on koskaan kulkenut. Päivät nimittäin olivat ilahduttavan pitkiä, eikä edes kännykkää tarvinnut reissun aikana ladata, vaikka niin pitää kotona tehdä joka yö. Resepsuunin nuori mies toivotti meidät tervetulleiksi ja korotti huoneluokitustamme ylöspäin: huone oli todella kaunis, uusi ja siisti, eivätkä sen kaksi parveketta todellakaan haitanneet yhtään. Etenkään, kun isommalle paistoi aurinko koko päivän ja siitä oli kunnollinen merinäköala. Välillä tosin mietimme, onko sota Syyriaa vastaan alkanut sittenkin.

Kultaa ja mirhamia.

Normandian maihinnousu.

Ensimmäiset yöunet katkesivat varhain aamulla viidestä kaiuttimesta kuuluvaan lujaan ja siihen vuorokauden aikaan suorastaan rumalta kuulostavaan rukouskutsuun. Huomasimme kuitenkin, että kaikkeen tottuu, ja jo seuraavana päivänä aloimme pitää säännöllisin väliajoin kaikuvista sointukuluista. Oikeastaan voi luonnehtia, että melkeinpä odotimme seuraavaa kutsua: olimme nimittäin sopineet pitävämme aina silloin juomatauon tai pari. Vääräuskoisilla ei ole niin väliä. Sunnuntaina oli sitä paitsi mahtavan kuuma, joten nestetasapainosta oli huolehdittava tarkoin. Kiirehdimmekin nopeasti moskeijat, mineraatit ja sen sellaiset läpi, jottemme pyörtyisi. Ensimmäisen juomapysäkin tuoreista granaattiomenoista puserrettu mehu olikin joka kolikon arvoista. (Mitä muka luulitte meidän juovan?)

Sininen moskeijahan se siinä.

Hagia Sofia

Historiaähkyn ja visuaalisen tulvan jälkeen nautimme olostamme parvekkeella ja kuuntelimme rukouskutsuja. Onnellisuusasteemme nousi kuin kuumemittarin elohopea.

Miete: Tulevatkohan kutsuhuudot nauhalta vai veteleekö joku jatkuvasti virttä livenä? Kuinka pahasti sävelkulku voi mennä nuotin vierestä? Jos on sairauslomalla, kuka tuuraa? CD-levy? Kiva, jos laittaa vahingossa väärän ja kaiuttimen täydeltä tulvii Madonnaa koko kaupunki.

Huomio: Vaaleat naiset ovat kuumaa tavaraa turistirysissä. Seuraamme olisi liitytty mielellään, mutta olimme kylmiä ja murskasimme (varmasti tuhatpäin) toiveikkaita sydämiä.

Maanantai valkeni pilvisenä ja harmaana, mikä oli säätiedotuksista jo etukäteen todettukin. Emme kuitenkaan avanneet sateenvarjoa koko päivänä, sillä onnistuimme välttämään reippaan tunnin kuuron istumalla juuri silloin kahvilla ja granaattiomenamehulla, hehe. Ensimmäinen kohteemme oli kuitenkin kävelymatkan päässä sijaitseva sulttaanien palatsi Topkapi haaremeineen. Haaremiin ryntäsimmekin heti aluksi, sillä siihen liittyvä länsimaalaisten luoma mystiikka kiinnosti. Siellä olivat majailleet tummaihoiset eunukit, naiset ja hallitsijasuku, soittaneet, laulaneet, opiskelleet ja lukeneet. Ja jotain muuta. Suurin huomio kiinnittyi kuitenkin jälleen upeaan arkkitehtuuriin ja koristeluihin sekä maailman viidenneksi suurimpaan timanttiin, joka oli noin kooltaan noin 70 karaattia. Sitä ei saanut ripustaa kaulaan edes kokeeksi. Ahdasmielistä. Meinasin ottaa kostoksi salaa kuvan, mutta rynnäkkökiväärimiehet saivat minut toisiin aatoksiin.

Topkapista ajelimme näppärästi raitiovaunulla sillan yli keskustan länsimaalaiselle ostoskadulle (Taksimin kaupunginosa), ja jos joskus voi shoppailun väittää olevan rankkaa, niin nyt siitä oli tehty kunnon urheilusuoritus. Ensiksi ratikassa takapuolta hivelevien vanhojen äijänkäppänöiden pois potkiminen nosti hien pintaan, ja sen jälkeen pitkän ja hyvin jyrkän nousun asteleminen varvassandaalit jalassa olikin oikeastaan lastenleikkiä - mutta tuntui pohkeissa seuraavat kolme päivää. Suomalainen kuitenkin kiipeää tai itkee ja kiipeää, sillä siten säästi kolme liiraa eli vajaan kolmasosan granaattiomenamehusta. Perillä keskustan ostoskadulla olimme jo niin poikki, ettemme jaksaneet oikein edes shoppailla. Taisin raottaa kukkaron nyörejä sen verran, että pussissa oli maustekokoelma. Alkoi sataa vettä, ja pakenimme säätä yllä aikaisemmin mainittuun virvokeravintolaan.

Huomio: Huomasimme, miten vaisuilta ja ankeilta länsimaiset kaupat olivat alkaneet tuntua. Aloimme himoita käsin solmittua silkkimattoa vessaan. 

Taksimin ostoskatu.

Pakenimmekin pian Taksimista, joka on tunnettu myös yöelämästään, vanhan kaupungin valtavaan Grand Bazaariin. Basaarissa vierailee matkailusivujen mukaan päivässä 250 000 - 400 000 vierailijaa. Yhtä moni varmasti hukkuukin sinne loppuelämäkseen.

Suuri Basaari, rakennettu noin v. 1435.

Keskityimme pitämään itsemme edes jonkin verran kartalla, ettemme itkisi jossain tyynypinkan päällä eksymistämme ja päätyisi jalkavaimoksi syrjäkylille. Mietimme, mitä tulisimme seuraavana päivänä hakemaan, teimme reittisuunnitelman (suoraan ja vasemmalle tai jotain sinnepäin) ja lähdimme nauttimaan kuumasta vaahtokylvystä. Illalla katselimme myös Voice of Finland of Türkiye -ohjelmaa, emmekä ymmärtäneet suoritusten erosta yhtään mitään. Sekään, että kädessä oli yüksek alkollü siyah bira, ei tuonut valaistusta asiaan.

Tiistaina oli viimeinen ruskaretkipäivämme, joten päätimme käyttää sen viisaasti. Aurinko paistoi jälleen, joten paras paikka hyödyntää fiilis oli oma parveke. Kävimme aamulla heittämässä suunnittelemamme täsmäiskun basaariin, ja sain nopeasti ostettua yhden huivin, silkkityynynliinan ja pari koristeltua taskupeiliä. Sellaisia tarvitsee aina.

Huomio: Kaupustelijat kävivät aamulla vielä puoliteholla, eivätkä hyökkineet ollenkaan samalla tavalla kimppuun kuin ilta-aikaan. 

Tinkiminen on rasittavaa. Siunaus olivat paikat, joissa hinta oli reilusti valmiina. 

Miete: Miksimiksimiksi en ottanut toistakin tyynynliinaa tai kolmea? Tyhmätyhmätyhmä ja sohvatyynytaustani huomioiden suorastaan idioottimaista. Luulen, että olin kuumeessa. Samoin 12 liiran eli noin viiden euron huiveja olisi ihan hyvin voinut tuoda koko suvulle joululahjoiksi. Kauniita olivat ja halpoja, varmasti olisivat tykänneet enot ja sedätkin.

Loppupäivän vain istuskelimme auringossa, otimme päiväunet ja hengailimme vanhassa kaupungissa jo tutuiksi käyneillä kaduilla. Ostimme viime hetken tuliaisia ja kävelimme turisteina samoja reittejä tuhannetta kertaa. Mutta mikäs siinä, ei sitä nyt kolmessa päivässä jaksa mihinkään kansan pariin sivukujille matkustaa. Vedimme vielä viimeiset kebabit naamaan (Pirkan pakaste on parempaa) ja lähdimme pakkaamaan laukkuja aikaista lentokentälle lähtöä varten. Heräsimme ennen rukouskutsua.

Sellainen oli syysmatkamme pähkinänkuoressa. Siellä me olimme, kaksi opettajatarta ruskaretkellä Istanbulissa. Ammensimme opetukseen ja tuntisuunnitelmiin vaikka kuinka paljon kaikenlaista tärkeää, tai ainakin meidän oli tarkoitus pohtia asioita lentokoneessa tulomatkalla. Jotenkin silloin vain oli kovasti matalapainetta ja kaikenlaista ruokailua siinä vaivoina, piti katsoa laadukas elokuvakin (Sasha Baronin Diktaattori) ja ottaa torkut. Nyt pitää miettiä, missä ensi vuoden ruskafestarit pidetään.