Vielä on villihevosia

Viime perjantaina tuli todistettua, että vielä on villihevosia ja kaiken lisäksi niitä poukkoilee pitkin suojateitä kohtuuvireän pikkukaupungin aamusykkeessä.

Lähdin töihin aamulla noin kymmentä vaille kahdeksan. Kiihdytin maltillisesti lyhyen pätkän ylämäkeä, jonka jälkeen virittelin jo vilkkua oikealle. Vaarallisen risteysnäkymää peittävän pensasaidan takaa lähestyi kaksi pientä pyöräilijää, joista toinen vilkaisi taakseen, veti nopeasta liikkeestä johtuen samantien liukkaalla ensilumella kumoon ja liukui hetken matkaa kohti suojatietä - jota lähestyin siis minä, kuskien kuningatar. Sain aikoinaan ajokortin toisella yrityskerralla, mutta se oli kyllä aivan selkeästi inssimiehen vika. (Nimim. Vaikka suonsilmästä peruutan.) Kun tarkkailin, pääseekö pyörällä kaatunut nuorimies omin avuin takaisin pystyyn, rekisteröivät silmäni pensasaidan takaa liikettä. En kuitenkaan osannut valmistautua siihen, mitä pian näkisin: kaikenlaista hiipparia sitä näilläkin kulmilla pyörii, mutta hirveän usein ei työmatkalla jää tuijottamaan puskan takaa kirmaavaa viiden hevosen villihevoslaumaa.

Siinä minä olin. Siinä minä todellakin olin, hieroin silmiäni ja odotin suojatien edessä, että viisi reippaalla aamulenkillä laukkaavaa hevosta pääsee ylittämään tien. Yhden pysähtyneen hetken tuijotin epäuskoisena tummien eläinten joukkoa, joita johtajahevonen vei yllättävän siistissä jonossa pyörätietä eteenpäin, ja sitten ne olivatkin jo melkein kollegani etuovella.

Epäilemättä viiden kilometrin päässä olevalla niityllä oli käyty jonkinlainen tiukka aamukeskustelu:

- Nyt jumalauta karataan täältä!
- Älä nyt hullu viitsi. Minen ainakaan lähde.
- Sinä oletkin aina ollut tuollainen arkajalka. No, Polle? Mitäs sanot?
- On nyt tässä kaikenlaista hommaa, ei taida ehtiä. Yritän edetä kaviourallani.
- Humma ja Hepo, nyt lähdetään poijat kylille! Vähän seikkailumieltä!
- Jaa-a. Eipä siellä kyllä tule joka päivä ravattua. Totta vieköön, minä olen mukana! Eiköhän lähdetä, konit, kaikki vaan! Nyt tai ei koskaan.
- Siinähän menette. Turvallista matkaa vaan teille.
. . .
- Ei, odottakaa! Minä tulen myös. Tarvitsette lisää hevosvoimia!

Niin siinä sitten mentiin pian, kaikenlaiset hevosvoimat, rinta rinnan: minä tietä pitkin, hevoset vieressä pyörätietä. Mietin, pitäisinkö töissä turpani kiinni koko asiasta, etteivät pitäisi minua lopunkin pimahtaneena. En kuitenkaan pystynyt, vaan hirnuin huvittavaa asiaa isoon ääneen heti opettajainhuoneen ovella ja eläydyin kunnon varsahypyin hevosten tienylitykseen. Näyttävät sisääntulot ennen kaikkea. Onneksi sain uskomattomalle koulumatkalleni pian todistajan, joka oli nähnyt, että ainakin kolmen hevosen kaulassa oli roikkunut ihmisiä päiväkodin pihassa ja että yksi hevosista oli yrittänyt karata viereisen päiväkodin puolelle. Lapset olivat luonnollisesti olleet riemuissaan siitä, että heille oli järjestetty talutusratsastusta ja odottaneet oven takana jonossa vuoroaan. Lähde siitä nyt rakentamaan rauhallista isovanhempien vierailupäivää, kun henkilökunta ohjaa huitoen liikennettä ja niputtaa hevosia hyppynarulla yhteen.

Hummani hei ja huputiti. Kaikenlaista.