perjantai 28. lokakuuta 2011

Maistuis varmaan sullekin

Kun olin pieni, leikimme siskoni kanssa ruoka-aiheista leikkiä. (Tosi yllättävä aihevalinta. Kun muut leikkivät barbeilla, me kiskoimme makkaralenkkiä naamaan.) Leikki meni siten, että toinen lähti keittiöön keksimään jotain yllätyksellistä silmät kiinni odottavan suuhun laitettavaksi. Ruokaa siis kuitenkin, ei mitään metallisia vispilöitä tai astiapyyhkeitä. Sääntönä ei ollut kuin luottamus, sillä ilkeilyllä ei ollut asian kanssa mitään tekemistä - kunhan nyt vain haimme omalla tavallamme jännitystä elämään. Voi meitä raukkoja ja yksinkertaisia säkissä kasvaneita.

Yksi toistuvista suosikeistamme olivat meetvurstiin käärityt riisimurot. Oi joi sitä suolaisen alkumaun jälkeen rapsahtavaa riisimuroa. Juustosiivun sisään saattoi myös helposti piilottaa kaikenlaista hauskaa, kuten vadelmahilloa, Kallen mätitahnaa tai juhlapäivänä sipsin. Lusikkaan sopi oikein mainiosti esimerkiksi tujaus viiliä ja pala lihapullaa. Se on oikeasti hyvää, uskokaa pois. Ei tarvitse nyrpistellä siellä. Usein sitä paitsi ihan tavallinenkin makuyhdistelmä maistui hauskemmalta ja jännittävämmältä, kun ei tiennyt, mitä suuhun laitettiin. Oikeastaan leikki oli siis erittäin luova ja aistikas, suorastaan kehittävä. Se selittääkin nykyisen älykkyysosamäärämme, joka on ehdottomasti keskimääräistä korkeampi. Jotain sata varmaan. 

Juttelin tällä viikolla muiden viisaiden ihmisten kanssa, ja siinä syödessämme aihe ohjautui luonnollisesti ruokaan. Eräällä meistä oli kova nuha, eikä hän oikein osannut arvostaa korkealle lounaana tarjottua jauhelihamureketta, jota esimerkiksi minä vedin neljä siivua ruskeine sooseineen oikein himokkaasti. Päädyimme miettimään sitä, kumpi tulee ensin, haju vai maku. Tai paremminkin, kumpi on ruokaa syödessä tärkeämpi, haju- vai makuaisti.

Kuvitelkaapa eteenne vaikka annos oksennusta. Noin, olkaa hyvä ja nami, nami. Niin haju, maku (en ole maistanut) kuin ulkonäkökin ovat karmeita, joten syömättä jää. Sitten hovimestari nostaa kupua, jonka alta paljastuu annos lihamureketta, perunoita, herneitä ja kastiketta. Hyvin uppoaa ja mukisematta, paitsi silloin, jos on ensin nähnyt oksennusannoksen. Kuitenkin, jos koko herkullinen murekeannos lisukkeineen pannaan blenderiin ja surautetaan soseeksi, jää herkku syömättä, vaikka se koostuu ihan samoista raaka-aineista. Kuinka paljon siis maistamme paitsi kielellämme ja nenällämme, myös silmillämme? Jos lihamureke nimittäin liikkuu, se jää syömättä.

Niin kuin kaikki aktiiviset oppilaat muistavat, kielessä on nystyrät tai jotkin muut sellaiset härvelit neljälle perusmaulle: suolaiselle, happamalle, karvaalle ja makealle. Kun haarukkaan isketään pala paistettua makkaralenkkiä, se maistuu nenä kiinni teipattuna itse asiassa vain suolalta, koska kieli maistaa suolan. Se, että tiedämme syövämme makkaraa, vain hämää: vastaava määrä suolaa lusikassa ajaisi maun puolesta saman asian. Luonnollisesti myös ruuan tekstuuri vaikuttaa makuelämykseen, sillä on toki eri asia haukata tiiliskiveä kuin kastematoa, vaikka niiden suolapitoisuudet olisivat täsmälleen samat. Silti, pääpiirteittäin näin. Tähän viisaudessamme päädyimme, joten turha alkaa väittää vastaan.

Mutta ongelmia ja pohdittavaa piisaa: Jos kieli on kaikilla periaatteessa samoin toimiva ja maistaa perusmaut, miksi sitten toinen tykkää oliiveista ja homejuustosta, joita toinen piilottaa kylässä kukkaruukkuun? (En käsitä. Syödä ne pitää.) Sanotaan, että makuaisti voi kehittyä. Miten? Tiukalla treenillä? Tunge nyt perkele niitä oliiveja kurkkuusi vielä yksi purkillinen!

Eräs tuntemani nuori nainen jaksaakin hämmästyttää minua ruokamieltymyksellään, johon kuuluu lautaselle kipattua kylmää maksalaatikkoa, maitoa ja ketsuppia. Se ei vain mene jakeluuni, eikä kyllä tarvitsekaan mennä. Toinen tuttavani puolestaan sivelee karjalanpiirakan päälle sinappia ja asettelee ruisleivälle banaania. Toktok. Itse olen mieltynyt suklaan, sipsin ja punaviinin yhdistelmään, mutta siinä nyt ei kyllä ole mitään ihmeellistä. Tai siinä, että mikrottaa meetvurstista rasvan pois ja saa illanistujaisiin kivan rapsakoita makkarasipsejä.

Mikä sinun mielestäsi on outo, mutta loistava makuyhdistelmä? Mikä on kauheinta, mitä olet joutunut maistamaan? Paljasta sielunelämäsi koko maailmalle.

9 kommenttia:

  1. Herätin kersana (tai no, teini-ikäisenä) hämmennystä dippaamalla HK:n sinistä Jacky-makupalaan. Siis siihen maitosuklaiseen, ennen vanhaan löytyi sinisestä purkista. Nam. Epäilijät ja kauhistelijat joskus maistoivat ja se oli oikeasti hyvää. Kannattaa testata, sinulla kun tuntuu olevan jo kokemusta kummallisista yhdistelmistä.

    Toinen hämmennystä herättävä kulinaristinen nautintoni oli dipata suolakurkkusuikaletta Valion Banaanijogurttiin. Namnam. Banaanijogurtin kanssa sopi mainiosti myös valmislihapullat. Dippaaminen vaan oli vähän sotkuisempaa puuhaa. Ja näissä nautinnoissa pitää olla tarkkana. Uunilenkki ei sovi, eikä HK:n sinistäkään voi yhdistää esim. NamiNami-vanukkaisiin (onko niitä edes enää??). Jälkimmäisessä olennaista oli nimenomaan Valion Banaanijogurtti. Lihapullan ja suolakurkun merkillä en huomannut olevan merkitystä.

    VastaaPoista
  2. Mun nuoruudessa syötiin yhtä aikaa, kaksin käsin ja vuorotellen Itikan käristettä ja mansikkajugurttia. Kas noin, jugurttia lusikalla suuhun ja joka väliin haukkaisu kylmästä käristeestä. Nam nam vaan.

    Hyvä ystäväni laittoi aina lätyn päälle ketsuppia. Kuulemma tosi hyvää, en kokeillut.

    VastaaPoista
  3. Hei, nyt tulikin mieleen, että minäkin vedin jogurtin kanssa kaikkea hämärää, joista voiton yhdistelmänä veivät juustonaksut ja mansikkajogurtti. Dippaus oli minunkin tekniikkani. Mahtava makumuisto tulvahti nyt kyllä oikein herutuksen kera!

    VastaaPoista
  4. ei tule mitään kummallisuuksia mieleen, mutta tulin valistamaan että on vielä viideskin perusmaku: umami. http://fi.wikipedia.org/wiki/Umami

    aina voi oppia uutta :D

    VastaaPoista
  5. Olen niin vanha, etten voi muistaa lapsuuden kokeiluja (tai sitten oltiin niin köyhiä, ettei ollut varaa empiirisiin tutkimuksiin?). Salmiakkimerkkareitakin dipattiin vaan lumeen... (se oli muuten hyvää). Tällaisia tuikitavallisia ja tylsiä yhdistelmiä on tullut sitten nautittua, kuten crunchy peanut butteria vihreän omenan kera. Ja Ranskassahan raastettiin valkosipulia porkkanaraasteeseen (laittaahan suomalaisetkin rusinoita), ja tungettiin joko ranskalaiset tai suklaalevy patongin täytteeksi (sen mukaan halusiko suolaista vai makeaa välipalaa).

    VastaaPoista
  6. Mua naurattaa merkkareiden lumeen dippaaminen aivan kauheasti. Se on jotenkin niin suomalaisen ankeankoomista. Ranskalaiset patonkiperinteet kuulostavat mahtavan eksoottisilta. Sellaisia seuraaviin illanistujaisiin!

    VastaaPoista
  7. Ai niin joo. Englannin vuotena enitin ihmetytti koululaiselle pakattavista eväistä "sandwich with crisps" eli kolmioleivän väliin salt&vinegar -sipsejä. Siitä tuli muuten munkin herkkua. Kokeile vaikka! Tai sitten sinne kolmioleivän väliin vihreän ompun viipaleita.

    VastaaPoista
  8. Ilmankos ne salt & vinegar -sipsit ovatkin paljaaltaan syötynä niin pahoja. Enpä olisi älynnyt, että ne pitää laittaa paahtoleivän väliin. Pannaanko voita sipsien ja omppujen kanssa myös?

    VastaaPoista
  9. Kyllä. Voita myös. (Itse en käytä.) Mutta hoidettavalleni siis ensin voideltiin vaaleat leivät, sitten täytteet, leivät yhteen ja leikattiin kolmioiksi. Nam...

    VastaaPoista