Ensirakkauteni ranskanleipä

Leipä on hyvää. Paras aamunavaus on ehdottomasti maitokahvi sekä ruisleipä, jonka päällä on voita, juustoa, kinkkua, meevurstia ja kurkkua. Kurkku on tärkeä: jos sitä ei ole, leipä on pilalla tai ainakin raukka vajaa. Ja tiedoksenne saatettakoon, että juusto laitetaan sitten heti voin päälle eli alimmaiseksi. Olen käynyt kuusitoista vuotta sitten voileipäkurssin, joten tiedän, mistä puhun. Monelleko voileipäkurssille olette itse osallistuneet, mitä?

Oikeastaan mikään myslitaivas ei voita kyseistä kahvi- ja leipäsettiä aamuauringossa parvekkeella. Ja siis nimenomaan kesällä, sillä talvella homma on jokseenkin tympeää. Tai no, mennään nyt sitten samalla vaikka turkoosin meren rannalle romanttiseen bambumajaan ja syödään sitä aamupalaleipää siellä. *) Bikineissä. Laihduttaneena ja kauniina, vaaleat kiharat pienessä ja vilvoittavassa tuulenvireessä leikkisästi hulmuten. Pitää kuitenkin olla huolellinen, etteivät jatkoletit tartu bamburimojen väliin, sillä se olisi tietenkin perin ikävää ja pilaisi tunnelman. Ainakin, jos ei huomaisi ja nousisi pahaa aavistamattomana ja kimpoaisi hiusten kiskaisemana kaaressa takaisin. (Yhdellä tuttavallani tarttuivat nimittäin kerran pitkät hiukset virallisessa haastattelutilanteessa tuolin nojasäleikköön kiinni. Kiva raahata päivänjatkot toivotettuaan painavaa pinnatuolia puolen huoneen verran perässään ja olla uskottava siinä samalla. "Tappajatuoli", totesi tuttava kepeästi haastattelijoille. Kukaan ei nauranut. Huumorintajuttomat nuivakkeet.)

Minulla oli leipään jo varhainen ihastus. Toiset ne tykkäsivät pojista, minä ranskanleivästä. Muistan, että olin kerran kylässä ottamassa sitä toisenkin, ja äitini puuttui peliin: "On pitänyt vähän alkaa katsoa tuon lapsen syömisen perään", sanoi hän emännälle. Se oli ensimmäinen kerta, kun tunsin hävetystä. Minussa oli jotain vikaa. (Ihan vähän vaan, tosi pientä.) Minä söin liikaa leipää. Punkero. Vaikka omituinen oli kyllä emäntäkin, sillä hän söi sinihomejuustoa. Meidän kylillä ei ollut vielä moisesta kuultukaan, eikä siihen maailmanaikaan vielä muutenkaan kovin laajasti Auran päälle ymmärretty. Noista ajoista on siis vasta muutama vuosi, sillä olen vielä nuori.

Toinen ikävähkö ja syyllisyydentuntoinen leipäepisodi liittyy puolestaan huoltoasemakahveihin. Olimme lomalla ja pysähdyimme tankkaamaan sekä autoa että evästä. Saimme valita vitriinistä, mitä tahdoimme, ja siskoni otti munkin. Minun teki kuitenkin aivan kauheasti mieli kananmuna-anjovisvoileipää, mutta koska leipä oli ainakin triplaten munkkia kalliimpi, tunsin hirveää syyllisyyttä sen valitsemisesta. Vaikka tapahtuneesta on kulunut jo aikaa, pystyn vieläkin palaamaan tiskille ja muistamaan tunteen: kunnon tyttö olisi valinnut halvemman. Kunnon tyttö olisi valinnut munkin. Minä se vain rellestin munaleipäni kanssa sillit suupielistä roikkuen.

Nykyään ihmisellä on vaikeaa, sillä on kauhean ristiriitaista tykätä leivästä, kun siinä on kaikenlaisia paholaisen keksimiä hiilihydraatteja. Tulee kuulemma turvotustakin. Minä olen kuitenkin ajatellut, että tulkoon. Leipä on hyvää ja tulen siitä onnelliseksi. Timanttejakaan ei kuitenkaan joka aamupalalla tarjoilla, joten vaihtoehto on toiseksi paras.

*) Jos alatte saivarrella, että etelässä ei saa ruisleipää, niin haloo. Kunnon turisti vie lihapullat, ruisleivät ja karjalanpaistit kotoa mukanaan.