Mettäperä sykkii ja soi

On aika vekkulia asua maaseutukaupungissa ja viettää esimerkiksi sunnuntaita. Tai mitäs sitä kursailemaan, ihan mitä tahansa päivää. Elo mettäperällä muovaa väkisinkin ihmisen luovaksi, sillä aina tulee eteen niin kovin kinkkisiä asioita: menisikö sitä pyhänä oikein ulos syömään ja maailmaa ihmettelemään? Kampaisi vaikka hiuksetkin! Koska huoltoasemaa tai grilliä ei lasketa ravintolaksi, eikä sellaista, mistä ei saa perunaa, ei jäljelle jää kuitenkaan ainoatakaan vaihtoehtoa. Se siitä.

Täällä ei voi myöskään hengailla kahvilassa, sillä ne (kaksi) ovat ainakin iltaisin ja suurimman osan viikonlopusta kiinni. Eikä niistä nyt ainakaan mitään erikoiskahvia saa, vaan Pauligilla mennään, iso vai pieni? Tee tulee Liptonin keltaisesta peruspussista, mikä on kohtuuturvallinen vaihtoehto, eikä aiheuta turhaa hämmennystä. Lähimpään Hoploppiin on matkaa parisataa kilometriä, eikä ystävien luo lähdetä metrolla portinpielestä, vaan sinne hiihdetään latua pitkin. Tai mennään autolla, joka saastuttaa ja saa kaupunkilaiset pyörittelemään paheksuvasti päätään. Mutta niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, linja-autoa ei mene. Tai jos menee, ei tule. Ystäväpariskunta puolestaan on aina sama, sillä mistä maaseudulla muka uusia saa? Harrastuksien kautta, olen kuulevinani. Ei onnistu. Lapset pelaavat kesällä jalkapalloa ja talvella jääkiekkoa. Samat naamat, välillä vain ilman kypärää. Loput istuvat kotona traktorinratissa, tekevät heinätöitä vielä kauempana keskipisteen sykkeestä kuin muut ja lohduttautuvat käpylehmillä. Välillä voi tietenkin härnätä myös susia tai villikissoja, mutta se nyt on melkein juhlapäivien puuhaa. 

Haluan lomalle täältä. Haluan palan sivistystä. Haluan istua Bamse-nallen kanssa turistibussiin ja imeä vaikutteita Mallorcan aidosta kulttuurista päiväretkellä. Haluan sporttisandaalit ja vyölaukun, sillä niistä tietää, ettei olla kotona, vaan maailmalla lähettelemässä kateellisille postikortteja. Keltainen ranneke kädessä saa syödä sekä juoda paikallista viinaa niin paljon kuin haluaa, yli-innokkaat ohjaajat huolehtivat leikkien ja laulaen lapsista, jotka saavat kasvomaalauksia, ruotsin kielikylpyä, rintanapin ja repun. Haluan hakea lentokoneella vaikutteita ja sydämen sivistystä. Jääkaappimagneetti tai jokin kiva ruukku vitriiniin ei olisi myöskään pahitteeksi. Aitoa paikallista käsityötä.

Ei vaan, on meillä täälläkin matkailuvaltteja. On museo auki kesällä kuukauden pari, pääsymaksu euron lapsilta ja aikuisilta kaksi. Ensi kesänä kyllä menemme heti, kun loma alkaa. Samalla voi käydä viereisellä hautuumaalla ja vaikkapa sen jälkeen ABC:n liikennemyymälässä haistelemassa turismin virtaa. Se on ihan inspiroivaa kyllä. Tankkaamaan pysähtyvät muun Suomen asukkaat vilauttavat uusia tuulia, ja me ällistelemme lastenaterian äärellä etelän humputuksia. Että jopa oli lyhyttä shortsia, ei täällä vaan kuin kotipihassa kehtaa. Kotona on tosin paremmat lihapullat kuin huoltoaseman lounaslaarissa, mutta kerrankos sitä opettaa lapsille ison maailman tapoja, on lautasliinat ja kaikki. Ikeasta saa vissiin kyllä halvemmalla, mutta sinnekin on matkaa 200 kilometriä. Ei kannata lähteä, bensaa kuluu ja autossa ei ilmastointi pelaa. Pärjää noilla kirsikanvärisillä palahyllyillä vielä sitä paitsi vielä, pian ovat uudestaan muotia sinisten sohvien kanssa. Niissä on sitä paitsi aivan hyvä istua ja kangaskin on kuin uusi, kun päällä olen pitänyt päällä vilttiä. Että ruotsalaisille emme rahojamme anna, mieluummin kotikylän Kaluste-Kimmolle.

Kesällä meillä on täällä vuoden kohokohta: Isot markkinat, joilta voi hankkia kaikenlaista kivaa. Arpoja ja pitkiä lakuja ja peltisiä mittakippoja, kauniita koruja, aurinkolaseja, mansikoita viidellä eurolla ja intiaanit myyvät ponchoja ja fleece-liivejä, joissa on suden kuva. Kyllä ne tietävät, mikä mettäperällä myy. Pomppulinna maksaa 2 e/10 min. Se on halpaa. Voisi vuokrata vaikka koko päiväksi naapurin kersoille, niin pysyisivät poissa toisten trampoliinilta.

Sellainen on mettäperä. Posti tulee melkein joka päivä ennen kahta.