Peukku ylös

Viime aikoina Suomessa on kulunut Beroccaa litratolkulla. Tunnelma on ollut niin aktiivinen ja reipas, että se ei ole ollenkaan tälle puolianeemiselle kansalle tavanomaista. Oikeastaan olisin aika liikuttunut kaikesta innosta, ellei meno olisi yltynyt pikku hiljaa jopa hillumiseksi: Ikinä ei olla homoa äänestetty eikä äänestetä. Ja porvarit ne vasta homoja ovatkin.

Nykyaktivismi on periaatteessa aika leppoisaa puuhaa, sillä sen helpoin muoto on peukuttaminen. Paljon helpompaahan se on kuin kyltti kaulassa kylillä marssiminen, kettujen puolesta riisuutuminen tai itsensä kettingillä puuhun sitominen. En minä ainakaan sellaista jaksaisi, sillä marssiessa tulee hiki ja eläinaktivistilla ilman turkkia tosi kylmä, jos päiväksi sattuukin parahiksi kolmenkymmenen asteen pakkanen. Metalliketjukin saattaa ilkeästi pari päivää puristaa, jos vetää vahingossa liian tiukalle, avain tippuu hankeen ja siinä olet koivussa kiinni.

Minusta on toki hienoa, että ihmiset omistautuvat jollekin asialle, vaikkapa nyt posliininmaalaukselle tai ruukkukasvien kasvattamiselle. Minusta on erityisen hienoa, jos he tekevät sitä hiljaa ja keskenään vähän Leinon tyyliin. Menkää mökkeihinne, aktivistit. Levätkää välillä vähän, kiihkomieliset. En jaksa enää.

Meille ahdistuneille on onneksi jaettu vinkkejä: Sulje televisio, irtisanoudu Facebookista, leikkaa korvasi irti. Muuta (takaisin) tynnyriin, kurja. Ei ole pakko kuunnella, ei ole pakko lukea, ei ole pakko olla samaa mieltä. Ai jaa.

Minä olen niin laiska, etten jaksa irtisanoutua protestiksi mistään. Minun suurin kannanottoni on se, että välillä mökötän. Se on sellainen perisuomalainen ratkaisu.

Minusta tulisi aivan kauhean huono aktivisti. Nytkin menen nukkumaan.



Ps. Tuli juuri mieleeni, että äidinkielen oppikirjamme nimi on Aktiivi.