Lutzahtava kolmoisaksel

Sisäinen hinduni on aina tiennyt minun olleen entisessä elämässäni ruotsalainen taitoluistelija. Näen kummastuttavan usein unta siitä, miten hyppelehdin pitkin jäätikköä hutsahtavassa paljettihameessa, ja temppuni ovat sitä luokkaa, että harjoiteltu on. En ole tosin varma, miten ruotsalaisuus minuun liittyy, sillä se on vain tunne. Kanske därför att jag är iskalt. Skollärarna brukar vara. Särskillt de som lärar svenska, tycker jag. Hej på er! Unessa kierrän jäätä aina vastapäivään ja kello 13:n kohdalla ponnistan niin jotta maa tärähtää. Vielä kovempaa se tosin tärähtää, kun tömähdän alas, mutta saanen korostaa, että yhdelle jalalle ja takaperin.

Noin viisitoista vuotta koulun loppumisen jälkeen sain vihdoinkin viime talvena ostettua itselleni uudet luistimet. (Ettekä varmana ala tehdä johtopäätöksiä ja laskea siitä esimerkiksi vuosikertaani, sillä se on hyvä, runsas ja aivan tarpeeksi tanniininen.) Luistimien hankkimisesta meni kuitenkin vielä tämän vuoden joulukuuhun, että sain vietyä ne suutarille teroitettavaksi, sillä kaikki tuollaiset hommat ovat jotenkin kauhean rasittavia ja hankalia. Setä hitsasi luistimet nopeasti ja näyttävillä otteilla huippukuntoon - ja tadaa: eilen koitti suuri päivä! Tätä minä ja maailma olimme odottaneet.

Olin valmistautunut hyvin ja lähdin illalla liukkaalle jäälle kuin bambi ikään. Ripset oli kosmetologini Ellu (meillä on tuttavalliset välit, sillä hän on se, jolta kyselin rasvaimua) askarrellut jo päivällä valmiiksi, jotta kaikki olisi näyttävää paluuta ajatellen täydellistä. Ja koska bambeilla varmasti on myös valkaistut hampaat, pyysin tekemään sellaisetkin. On nimittäin hyvä, jos illalla luistellessa on pimeää ja taskulamppu jää kotiin: ei tarvitse kuin avata suu, ja on automaattisesti parrasvaloissa. Tässä kohtaa ei nyt takerruta siihen, että bambi kompuroi jäällä, vaan pidetään mielessä, että se vetää kuulkaa siellä neliraajaspagetin. Se ei ole helppoa, vaan vaatii todellista notkeutta. Taitoluisteluhamoseni minun piti valitettavasti jättää 16 pakkasasteen vuoksi kotiin. Se tietenkin harmitti vietävästi, sillä jäällä oli myös oppilaitani: olisi ilman muuta ollut astetta näyttävämpi sisääntulo hypätä saksipotkulla kultaiset paljetit ilmassa viuhuen suoraan jääkiekkomaaliin. Mutta ei, toppapuvulla mentiin nöyränä mutta hyvin onnellisena uusista, mustista luistimista. Kannan nimittäin sydämessäni ikuista traumaa yläasteaikojeni sinisistä hokkareista. Sinisistä! Kompensoin toki raukkuuttani sirklaamalla muut suohon.

Voitte nyt kuvitella, miten liidin jäätä pitkin. Noin. Olen siis aivan järjettömän hyvä luistelija, mutta ei kai sitä nyt kukaan salchoweja ja kolmoisakseleita huonosti valetulla jäällä hypi. En minä ainakaan, ei ole varaa urheiluvammoihin eikä henkisiinkään. Sitä paitsi jäässä oli välillä niin isoja railoja, että meinasin tippua niihin. En siis vain yksinkertaisesti kyennyt hyppimään voltteja suunnittelemallani tavalla. Ei olosuhteille mitään voi.

Eilinen olikin lämmittelykerta, ettei seuraavalla kerralla ensi vuonna tule revähdyksiä lutzeissa. Totesin sitä paitsi, että olen pirun hyvä luistelemaan eteenpäin ja vielä parempi seisomaan paikoillaan. Ammattilainen osaa eritellä vahvuutensa.