Pysähdy, aika!

(Kaivelin arkistojani, ja mitä tulikaan vastaan: muutaman vuoden takainen juttuni siitä, miten paluu työelämään oli edessä. Teksti on julkaistu Kaksplussassa 7/2009.)

Poikani ovat nyt 2,5- ja 4,5-vuotiaita koltiaisia, joille on hyvin tärkeää olla edes ne puolikkaat ikävuodet päälle, kun seuraavaan kokonaiseen on vielä heidän mielestään liian kauan. Kun on itse päässyt yli kolmenkympin, ei niistä puolikkaistakaan olisi niin kauheasti väliksi. Vaikka ennemmin toki 32 ja puoli kuin 33. Ei mikään yhdentekevä ero.

Miehistöni syntyi heinäkuussa likipitäen tasan kahden vuoden ikäerolla. En ehtinyt töihin ennen nuorimmaisen syntymää, ja vastoin alkuperäisiä oletuksiani perheemme raksavuoden jälkimainingeissa tein päätöksen vielä viimeisestä mahdollisesta kotivuodesta lasteni kanssa. Olen nyt ollut äitiyslomilla ja hoitovapailla esikoisen iän verran, ja se on yhtä aikaa sekä paljon että vähän. Kauhistuttavan paljon ja ahdistavan vähän.

Siskoni, joka on sekä alle kolmenkymmenen että lapseton, väitti ehtineensä puuhata  vuoden aikana ihan kauheasti kaikenlaista, eikä menneen vuoden kulumisen miettiminen saanut aikaiseksi ahdistuskohtausta. Tajusin ajatuksiamme vertaillessamme, että minusta on tullut vanha. Vanhaksi tulee näköjään silloin, kun aika kuluu niin nopeasti, että on taas kerhopäivä, vaikka se oli vasta eilen. Tai kun televisiosta tulee taas tohtori House, vaikka edellinenkin on vielä siististi nauhoitusjonossa katsomista odottamassa, tai mikä olennaisinta, kun ikää kysyttäessä väittää vilpittömästi ja tosissaan olevansa 29-vuotias, vaikka onkin jo sen 32. Imetysdementiaakaan ei voi vuosikausia syyttää, ei varsinkaan, jos ei enää imetä. Pysähdy, aika! Kapteeni käskee!

Viidessä vuodessa on  odotettu vauvaa, synnytystä, hymyjä, päiväunia, ryömimistä, katkeamattomia yöunia, kuuta nousevaa, sitä seuraavaa vaihetta. Kun se osaisi jo sitä ja tätä. Kun se nukkuisi, kunpa se jo heräisi. On survottu maissia, perunaa, possua, parsaa, bataattia, kukkakaalia, porkkanaa, kanaa. On ostettu purkkiruokaa. Tunnettu syyllisyyttä, opittu sietämään sitä, muutettu periaatteita ja omaksuttu uusia. Viidessä vuodessa on heijattu sylissä, vaunuissa, sitterissä, keinussa, yöllä ja päivällä, kotona ja mummolassa. Silitetty, halattu, rakastettu, käperrytty ja puristettu kädestä, tungettu viereen. Juteltu yksin, kaksin, kolmisin ja nelistään. Huudettu lähinnä yksi kerrallaan, monesti myös kuorosotana.

Olenhan minäkin siis ehtinyt asioita, vaikka en sitä meinaa heti ymmärtääkään. Olen ehtinyt kiireettä rakastaa kahta lastani, jotka välillä olisin tosin kernaasti antanut poiskin eniten tarjoavalle, tai ainakin nopeimmalle viejälle. Olen ollut hyvä äiti ja huono äiti, mustaa, valkoista ja harmaata. Pää punaisena opettanut, miten pitää käyttäytyä ja keinua eteen taakse, eteen taakse. Sitähän tämä on ollut, liikettä eteenpäin, satunnaisia askelia taaksepäin. Apupyörillä ja ilman apupyöriä.

-       Äiti, kyllä minä voin jo ajaa autolla kauppaan.

-       Joo, joo, voisit toki muuten, mutta kun äiti ei mahdu turvaistuimeen.

Vaikka töiden aloittaminen syyslukukauden koittaessa on jo mielessä joka päivä ja ajankulu kauhistuttaa, pilkkusäännöt ovat tainneet pysyä samoina kuin koulunmäeltä ison mahani kanssa lähdettyäni. Viisi vuotta, kaksi lasta, tuhat tuntia leikkipuistoa ja toinen tuhat autoleikkejä. Siinä se meni, noin vain. Vaipanvaihtoa, ruuanlaittoa, askartelua, lumilinnoja - koulussa odottamassa uudet oppilaat, uudet tilat, uusia kollegoitakin. Viidessä vuodessa on tapahtunut hyvin paljon, mutta kaikkein eniten minussa. Minusta tuli äiti.

Että, jotta, koska, kun. Pian on se kun.