Paras mahdollinen minä?

Fitness-harrastajan blogiinsa lataamat kuvat (linkki) ovat viime päivinä saavuttaneet Suomen kansan, joka on yhdessä kauhistellut lajissa kilpailevien kisadieettiä ja äärimmäisyyksiin vietyä nesteenpoistoa kehosta. Pahaahan kuvat tekevät, harva voi muuta ajatella, vaikka kuinka puolustelisi kisakunnon olevan hetkellinen olotila.

Olen kiinnittänyt huomiota siihen, miten lausahdus the best version of me eli paras versio minusta on tullut nopeasti hyvinkin käytetyksi. Mikäs siinä, mikseipä kukaan tahtoisi olla itsestään se onnistunein versio niillä antimilla, jotka on kauhalla tai lusikalla suotu. Määritelmä omasta parhaasta versiosta on kuitenkin päänsisäinen ja jokaisella erilainen: miten helposti sitä ajatteleekaan olevansa parempi versio itsestään muutaman kilon laihempana, ilman luonnostaan raskaita silmäluomia tai mikä monesti jopa olennaisinta, hankkimalla näkyvät vatsalihakset tai hyppyriperseen. (Molemmat!) Jostain syystä sitä aina kuvittelee, että muut katsovat ja arvostelevat uimarannalla juuri itseä, vaikka todennäköisesti suurin osa keskittyy miettimään nimenomaan sitä, miltä itse näyttää muiden silmissä. Ulkoinen olemus on toki ensimmäinen käyntikorttimme, totta, ja vallitsevat kauneusihanteet ovat armottomat.

Liikunnan osuutta hyvinvointiin lähteekään kukaan tuskin kiistämään. Liikkuminen on monelle luontainen ja ilmainenkin tapa huolehtia mielenvirkeydestä, eikä sen näkyvä vaikutus ulkomuotoon varmastikaan ole kenellekään epämiellyttävä lisä. Liikuntaa harrastava on luultavasti myös tyytyväisempi itseensä ja ponnistuksiinsa ja siten iloisempi, elämänmyönteisempi ja energisempi. Onko liikkuva ihminen siis paras versio itsestään? Tarvitaanko jotain lisää? Mistä ja keneltä nämä tarpeet tulevat ja keihin ne osuvat?

Tekstit ja otsikot keskittyvät mediassa tällä hetkellä pääsääntöisesti siihen, miten parhaimman version itsestään saavuttaa fyysisesti. Liikkuminen saatetaankin viedä tasolle, joka on monesti äärimmäistä: kuntosaliharrastus ei ole riittävää, vaan täytyy olla tähtäin. Jollekin se voi olla pelkkä lihasten vahvistuminen, mutta yhä useammalle tavoitteeksi on muodostunut jokin "äärimmäisempi", kuten trendikkäät Bikini Fitness -kilpailut. Juokseminen lenkkipolulla ei riitä, tarvitaan tavoitteeksi maraton tai ainakin puolikas. Tietenkään siinä, että voittaa itsensä ja saavuttaa asettamansa tavoitteet, ei ole mitään väärään.

Vääristyneessä käsityksessä normaalista kuitenkin on, ja nykyään moni asia venytetään äärirajoille tai hifistellään hyvin tarkkarajaiseksi. On vaikea uskoa, että ihmisen kuuluu tavallisessa elämässä esimerkiksi punnita broilerleikkeensä tai jauhelihansa grammalleen tai jättää aina leipä syömättä, kun siinä on runsaasti hiilihydraatteja. Joillekin tietty ruokavalio voi olla tarpeen terveydellisistä syistä, mutta monet ehdottomuudet ovat jonkun toisen luomaa illuusiota siitä, miten pitäisi olla ja elää tai tulla paremmaksi versioksi minästä. Jos itselleen sopivinta elämäntapaa esimerkiksi dieettien suhteen lähtee etsimään, vaihtoehtoja meille ainakin on tarjolla enemmän kuin Painonvartijat.

Olenko paras versio minusta, jos lopetan maitotuotteiden syönnin ja unohdan illanistujaisten juustopöydän? 

Tulenko paremmaksi versioksi minusta, jos ostan kaupasta raejuustoa ja rahkaa ja syön niitä joka päivä yksin ja yhdessä?

Keskustelu parhaimmasta mahdollisesta versiosta itsestään ajautuu helposti siihen, millaista fyysistä ulkomuotoa haetaan tai tavoitellaan. Minä olen tällä hetkellä dieetillä eli rehellisellä suomen kielellä laihdutuskuurilla. Pudotettavia kiloja ei ole montaa, joten projekti ei helpotuksekseni ole valtaisa. Silti ja siksi homman mielekkyys mietityttää:

Jätänkö käymästä mummolassa, jossa isoäitini tarjoaa takuuvarmasti kahvin kanssa pullaa, kakkua ja torttua? Kieltäydynkö niistä, jotta pääsen tavoitteeseeni?

Olenko pudotettujen kesäkilojen jälkeen parempi versio itsestäni? Olenko onnellisempi? 

Olen varmasti, ainakin hetkellisesti silloin, kun saavutan tavoitteeni ja sujahdan juhlamekkooni. Jäytääkö takaraivossani kuitenkin aina ajatus siitä, että ennen lapsia olin vielä siitäkin viitisen kiloa hoikempi? Parempi minä? Hyväksytympi minä? Onnellisempi minä?

Onko parhaalla mahdollisella minällä hyvännäköinen takapuoli farkuissa?

Olenko silloin paras versio minusta, kun olen bikikunnossa tai edes silloin, kun mahdun sujuvasti uuteen juhlamekkooni?

Lienee jo selvää, että vallitseva kulttuuri on jo pitkään ohjaillut meitä ajattelemaan, että parempi versio minusta liittyy enemmänkin siihen, miltä näyttää ja miltä sen jälkeen tuntuu, kuin siihen, miten muuten elämässään voisi olla "parempi" tai ainakin kehittyneempi versio itsestään. Elämäntapakoulutukset ja -oppaat ovat olleet kyllä viime vuosina suositumpia kuin aikaisemmin, mikä kertoo elämän hektisyydestä ja monenlaisesta palapelien osien yhteen sovittamisesta: miten riitän minuna töissäni, miten äitinä tai isänä perheelleni, vaimona tai miehenä aviopuolisolleni, ystävänä, itselleni? Pitääkö minun hidastaa ja jos, niin miten?

Olisiko aiheellista, että Facebookissa suosittujen karkkilakkojen ("en syö herkkuja niin moneen päivään kuin tähän tulee tykkäyksiä vuorokaudessa") sijaan kampanjoisikin itselleen esimerkiksi itsehillintäpäiviä ("en hermostu tai huuda lapsilleni niin moneen päivään kuin tähän tulee tykkäyksiä vuorokaudessa") tai vaikkapa priorisointipäiviä ("en roiku netissä iltaisin, vaan keskityn perheeseeni tai ystäviini")? Jokainen meistä keksii helposti, missä asiassa voisi olla parempi tai mitä kohtaa omissa toimintamalleissaan voisi parantaa. Nyt nämä seikat jäävät autuaasti fyysisten ominaisuuksien varjoon.

Olen alkanut olla entistä varmempi siitä, että paras versio minusta on varmaankin jokin muu kuin kaksi kiloa laihempi.