Huiluvaloainesta

Olen aina ollut melko erinomainen laulaja ja musikaalinen noin niin kuin yleisestikin. Ekaluokalla  opettaja laittoi minut soittamaan joulujuhlassa nokkahuilulla Hiljaa, hiljaa, joulunkellot kajahtaa -kappaleen välisooloja, sillä hän luuli minun osaavan nuotit. En osannut, ja tapahtuma todistaakin vain ja ainoastaan sen, miten vakuuttava näyttelijä olin jo tuolloin. Vanhempani veivätkin minut musiikkiopiston pääsykokeisiin, joissa menestyin niin huikeasti, että pääsin pyrkimäni poikkihuilun sijaan opiskelemaan klarinetinsoittoa. Jipii. Ennen onnellista hyväksymiskirjetapahtumaa (itkin takapihan marjapuskissa) en edes tiennyt, mikä on klarinetti.

Inhosin klarinettia. Soitin sitä velvollisuudentunnosta monta vuotta, ja urani mieleenpainuvin hetki oli se, kun söin tutkintotapahtumasta tullessani auton takapenkillä opettajan tarjoamia Marianne-karamellejä. Hei, hoi, huilu. Toinen ihan kiva juttu oli se, kun kerroin opettajalle lopettavani soittamisen. Oli vähän kiireitä.

Musiikillisuuteni kukoisti kaikesta huolimatta erityisesti yläasteaikoina, jolloin liityin koulun kuoroon. Se oli kivaa, sai monesti olla pois tunniltakin, kun oli välttämättömät kuoroharjoitukset. Muistan, että vieressäni lauloi tupakoiva tyttö, joka haisi voimakkaasti hieltä. Tuoksuyhdistelmä oli sangen kirpeä, mutta siivitti ääneni korkeuksiin ja vei minut uskomattomiin suorituksiin. Kerran lauloin harjoituksissa mikrofoniinkin, mutta jostain erehdyksestä itse esityksessä se vietiin minulta pois. Osaan muuten edelleen toisen äänen kappaleeseen Toivotaan, toivotaan sekä Sydämeeni joulun teen. Sitä pääsinkin todistamaan tässä ihan vähän aikaa sitten, kun mummoni täytti 80 vuotta.

Oi, sitä riemun päivää! Serkkulajitelmasta koostuva enkelikuoro päätti nimittäin vetäistä herkän sukujuhlan kunniaksi koskettavan tulkinnan juurikin kappaleesta Sydämeeni joulun teen, olihan toinen ääni jo valmiina ja melkein kolmaskin. Asian toteuttamista siivitti myös se, että mummo on jo monesti pyytänyt meitä esiintymään hautajaisissaan, minkä koimme jotenkin ennenaikaiseksi ja hieman kiusalliseksikin, ja ajattelimme toteuttaa toiveen vähän aikaisemmin. Olipa hyvä, että sen teimme ja saimme traumat koko suku. Esitys ei ehkä mennyt aivan putkeen, mutta se ei tietenkään ollut minun vikani. Yhdellä oli kurkkupaise, -mätä ja hinkuyskä, joten ensimmäinen säkeistö meni ääni jännityksestä päin monia oktaaneja sinkoillen ja loppui hillittömään köhimiseen. Sitten alkoi nauru. Yksi kerrallaan yhtyi hysteeriseen hihitykseen, yritti välillä urhoollisesti jatkaa settiä, mutta sortui sitten. Yleisöä itketti enemmän kuin nauratti, mutta sukumme ei olekaan kovin taiteeseen menevä. Moukat.

Kaiken kaaoksen keskellä oli yksi valopilkku: minä. Kovissa liemissä keittyneenä minä se vain lauloin menemään toista ääntä yksinäni ja korotin vielä varmuuden vuoksi volyymiakin pikkuisen, jotta sanoma menisi perille kaikelle kansalle. Kun muut enkelit lakosivat, sisäinen pääenkelini (ks.Tervehdys taustakoivuille) pääsi valloilleen, sädekehäni hohti kirkkaana ja kattokruunut helisivät kuin symbaalit. Oli urani tähtihetki. Sanovat mitä sanovat.

Ajattelinkin perustaa bändin. Sen nimi voisi olla suloisuuttani korostava Huiluvalo. Mieheni ehdotti, että Soraääni, mutta hän ei ymmärrä näistä asioista mitään.