Mä en haluu kuolla tänä yönä

Avaruuttakin vaikeampi asia humanistipinpoblondin käsityskyvylle on kuolema. Sen nyt vielä pystyy käsittämään, että on vähän niin kuin syntymä, elämä ja kuolema, mutta sitten pökkää siihen. Kun onhan se nyt niin, että sitä pitää itseään aika merkittävänä henkilönä, eikä silloin noin vain sovi täältä lähteä. Itkee vielä koko tienoo ja junatkin pysähtyvät. Vielä tärkeämpi juttu kuin muiden suru on silti se, että elämä on ihmisen parasta aikaa. Mihinkäs siitä nyt haluaisi lähteä näkymättömänä leijumaan? Vaikka onhan se tietenkin kätevä tapa matkustella ja mennä minne huvittaa tuulen mukana tai ajatuksen voimalla. Minua kiinnostaakin, onko ilmatilassa kovinkin paljon ruuhkaa ja että pitääkö niitä toisia tai lentokoneita sitten väistellä? Voi olla. Jotenkin sitä kyllä toivoisi, että saisi olla vaan, eikä tarvitsisi olla niin kauhean aktiivinen enää siinä vaiheessa elämää. Kuolemaa. Kuoleman jälkeistä elämää. Onko kuoleman jälkeistä elämää?

Jos totta puhutaan, olennaisinta omalta kannaltani on se, miten minulle käy. Onko taivasta, onko helvettiä, jatkuuko se elämä jotenkin vai oliko se kerta kaikkiaan vaan siinä? Voiko minusta tulla seuraavassa elämässä koppakuoriainen tai katkarapu? Miettikää nyt sellaistakin vaihtoehtoa, siinä sitä löytäisi äkkiä itsensä jonkun pitsan päältä tai Ruotsin-laivan seisovasta pöydästä.

Kristillinen käsityshän ei lähde katkaravuista, vaan siitä, että pahikset kärventyvät helvetin tulissa ja kivat ja kohteliaat pääsevät taivaaseen. Joillakin on tiukkoja henkilömääriäkin esitettävänä, mikä on kyllä aika rajoittunutta - vaikka toisaalta, kai siellä paratiisin porteilla jonkinmoista tungosta jo alkaakin olla, joten sikäli ymmärrettävää kyllä, puhdasta matikkaa. Hindut ne uskovat sielunvaellukseen ja vähän lehmiinkin, mutta en minä tiedä kyllä. Mahtava homma mokata ja löytää itsensä hiekkana autiomaasta. Tule hyvä kakku. Buddhalaisista en enää muista mitään muuta kuin että Kurt Cobain liittyi jollain tavalla siihen touhuun. Ja kuollut on hänkin.

Sitä minä vaan, että minä en käsitä kuolemaa ollenkaan. Miten minä vain voin lakata olemasta? Miten tämä maailma pärjää ilman minua? Miten minä pärjään ilman elämääni? En tahdo kuolla. Tahdon mennä kesällä uimaan ja ottaa aurinkoa, juoda pullakahvit ja potkutella kelkalla mummokavereideni kanssa. Ja miehenkin, vaikka hän sanoikin, että asentaa omaansa moottorin ja menee kovempaa. (Ja jos hän on siis hengissä vielä, tuppaavat paapat kuolemaan aikaisemmin.) Haluan käydä bingossa tai tansseissa aina yhden kerran vielä. Yhden kerran vielä.

Niin. Onneksi olen vielä niin tavattoman nuori. Pitää katsoa, ettei jää auton alle tai kompastu portaissa. Tai jos kuolononnettomuus tapahtuu, ettei ole rikkinäisiä alushousuja. Tai likaisia. Sitten kyllä häpeisi silmät päästään.


Ps. Tämän kaiken kirjoitti automaatiokirjoituksella haamukäsi.