6. joulukuuta: Säkki päässä sankarihaudoille

Onnea, Suomi! Tänään soikoon kaikissa kodeissa Sirkus Sibeliuksen Finlandia. Jos sinulla ei ole jostain syystä kuuntelumahdollisuutta, eläydy vain rohkeasti vaikkapa patarumpuihin. Jokin siellä päässä soi ja viiraa kumminkin sopivaan tahtiin.

Illalla asettautukaamme sitten makkaravoileipinemme sohvalle tuijottamaan Linnan juhlia, vaikka niitäkään ei tietenkään saisi viihteenä katsella. On se kumma, miten suomalaisten pitäisi joka asiassa olla vain ja ainoastaan kiitollisia, hiljaisia, vakavia ja nöyriä. Mitä sitä nyt turhamaisiin juhla-asuihin  panostamaan, sinne vain vanha hyvä tanttu päällä ja ranteet tukka auki riviin seisomaan. Eikä varmana ainakaan arkimeikkiä enempää saa ehostaa! Se on syntiä! Ei suomalaisen pidä itsenäisyyttä muuta kuin sankarihaudoilla itkien juhliman. Linnassa tarjoiluksikin riittäisi sitä paitsi aivan hyvin jokin suolattu silli, sellaista sitä sodassakin syötiin. Ei tulisi niin kalliiksi ja pääsisi aitoon tunnelmaan.

Kamoon. Tietenkin me olemme kiitollisia tästä kaikesta ja ikuisessa velassa Suomea puolustaneille sankareille. Heitä ei voi muuta kuin nöyrästi kunnioittaa ja suuresti arvostaa. Mutta mikä kumma siinä on, että sen katsotaan niin usein sulkevan ilon, juhlan ja riemun pois? Tai juhlamielellä saa toki olla, mutta kunniavartiossa ja puheita kuunnellen, haudanvakavana. Mikä meitä nyppii? Olemmeko vain niin katkeria niille, jotka vuoden suurimpiin juhliin pääsevät? (Kyllä. Harmittaa vietävästi, että kutsukorteissa ei ole kategoriaa "Tosi hyvä tyyppi, sairaan mukava ja kaunis, jokseenkin pyöreä, mutta paikkaa tiukalla korsetilla".) Mutta joo. Toisilla ei ole asuntoa, toiset nauraa ilakoivat Linnan juhlissa. Hävetkööt.

Kuunnelkaa nyt kuitenkin Finlandiaa aamuhartaudeksi, niin osoitatte kunnioitusta 94-vuotiaalle itsenäiselle kotimaallemme. Yön uhka karkoitettu on jo pois.

Ps. Tämä ei ole sitten mikään pelkkä hymninpätkä, vaan koko los konsertos. Pitää olla vähän turnauskestävyyttä.