13. joulukuuta: Lammasta joulupöytään?

Tulipa tuossa jo eilen mainittua, että lautasliinat ovat elämässä hyvin tärkeitä ja oikeastaan rakkaitakin. Tavarataloissa täytyy aina käydä katsomassa, ovatko lautasliina-apajat otolliset ja hyllyt kauniita uutuuksia täynnä. Elleivät ole, otetaan varastoon jotain hyväksi havaittua mallia ja väriä. Tällä hetkellä laatikkojemmastani löytyy 48 erilaista mallia, laskin aivan itse äsken. Älkääkä yhtään pyöritelkö silmiänne siellä. Kadehditte vain. Ilo ilman lautasliinoja on teeskentelyä.

Valitettavasti täytyy kuitenkin todeta, että suurin osa uusista malleista on ala-arvoisen rumia. Viime kesänäkin tarjolla oli vain jotain persikanväristä Lambi-lautasliinaa. Kyllä Lambilla persauksensa pyyhkii, mutta jotain rajaa tuonne yläpään kohdalle, pyydän. Olenkin ihan varma, että ne, jotka suunnittelevat lautasliinoja, ovat suunnittelijoiden pohjasakkaa. Vähän vain jotain rinkulaa tai viivaa kun vetelee, niin kyllä kelpaa ja kansa ostaa. Ei sillä nyt niin väliä ole, mihin sitä suunsa tai räkänsä pyyhkii. Hihaan sitä kumminkin suurin osa niistää, ja viiksistä roikkuva eilispäivän piimä ainoastaan lisää uskottavuutta.

Lambi: aukolle kuin aukolle.

Lähisukulaiseni vaativat, että tänä vuonna joulu toteutettaisiin meillä Ameriikan malliin suurieleisesti ja mauttomasti välkehtien. Minut on painostettu suostumaan suunnitelmaan, mutta aion pitää homman silti maltillisena ja keskittyä mistelin alla munatotiin. Kuusi saa kyllä tulla täyteen pinkkejä, vaaleanvihreitä, turkooseja ja punaisia koristeita, joista kunnia aktiiviselle siskolleni sekä Tiimarin tämän vuoden teemavärivalinnalle. Minua ei haittaa (juuri) yhtään, että kuusi on yliampuvan pimpelipom, mutta muualle en hermoromahduksetta voi samaa settiä ripustella. Ajattelinkin nostaa jonkin noista väreistä lopulliseksi lautasliinaväriksi, mutta jopas on tehty sellainen vaikeaksi. On himmeliä ja tonttu-ukkoa, lumihiutaletta, tähtitaivasta ja koko helvetin joulupukin reki Lambi-joululampaineen, mutta ei yhtään sopivaa ja hieman överihenkistä glitterliinaa. Minusta vähän tuntuu, että jouluni kaatuu tähän.

Lautasliinat ovat sydämeni asia. Jos näette esimerkiksi kauniita fuksianvärisiä, ostakaa pois ja lähettäkää minulle. Tänä vuonna joko pistetään ranttaliksi tai itketään nurkassa himmeli päässä vääränlaisten lautasliinojen vuoksi ja sellainen se kuulkaa on joulun sanoma.

12. joulukuuta: Kätevä emäntä

Oho, puolet aatonodotusajasta on jo mennä humpsahtanut, ja jouluvalmistelut alkavat olla väkisinkin edessä. On mietittävä ruokalista, lautasliinojen värit (erittäin tärkeää) ja aikataulut, tehtävä kiireisesti viimeisiä lahjahankintoja, siivottava luurankoja kaapeista, pyyhittävä lattialistoja, viriteltävä hermot, poltettava kynttilöitä ja pellillinen pipareita joka ilta. Sekin vielä.

Ruuan suhteen olen tapojeni mukaan ollut jo hienosti asialla. Viime vuonna venytin rajojani tekemällä kaikki laatikot itse, joten enää ei ole mitään todisteltavaa kenellekään, ei edes itselle. Palasinkin alkuperäiseen ja hyväksi havaittuun suunnitelmaan eli ostin kaikki laatikot läheisistä myyjäisistä. Kyllä muoreilla piisaa kuulkaa energiaa ruokkia koko kylä ja tienoo päälle, potkutella sen jälkeen kelkalla kiertotietä ja maisemareittiä kotiin teurastamaan sika ja paistamaan kinkku illan ompeluseuraväelle. Mummoilla on sellaiset geenit. Tai ei kaikilla. Toiset keskittyvät etuilemaan kassajonoissa. Onhan siinäkin tietenkin hommaa.

Mutta laatikot ja limput kassissani minulla oli kyllä paluumatkalla tosi hyvä mieli: harvoin sitä on vartissa niin aktiivinen, että on leiponut kaksi joululimppua ja paistanut vuokatolkulla perunaa, lanttua, maksaa ja porkkanaa. Onnittelin itseäni uudesta ennätyksestä. Entinen oli jotain kaksikymmentä sekuntia satasella.

Viikonloppuna meillä oli puolestaan hyvin rentouttava ja ilomielinen korttityöpaja. Liimaa oli paitsi korteissa, myös sormissa, pöydässä, askartelualustoissa ja välillä teki mieli vetää sitä ihan reippaasti nenään. Mutta valmista tuli ja jonkin sortin kierrätystäkin harrastettiin. Ensin korteista piti tulla piparkakkuhenkisiä, mutta suunnitelma muuttui heti ensimmäisen itkun ja susiruman tekeleen jälkeen. Hoksasin, että kaapissa on kahdeksan vuoden takaisista häistämme jääneitä pieniä kakkupapereita (tarvitsin silloin kaksi ja jouduin ostamaan kaksisataa), joille olisi juuri tänä jouluna sopivaa käyttöä. Niinpä korteista tulikin kakkupaperihenkisiä. Oh. Ei se ole suunnitelma eikä mikään, jolle ei ole lennosta varasuunnitelmaa ja varasuunnitelman varasuunnitelmaa. Sen sitä nimittäin koulutyössä oppii, että kaikkeen pitää olla varautunut. Aina voi mennä kopiokone rikki tai tulla sähkökatkos. Voi joutua pitämään kahden ryhmän oppituntia yhtä aikaa ja rästikoettakin vielä ja yhtä käsiraudoissa, eikä sitä tiedä, jos vaikka aamunavausvuorokin on vaihdettu salaa juuri maanantaille. Minulla onkin sellaisia paniikkiaamuja varten kerättynä mukava biisilista, josta vain nopeasti jokin soimaan tai sitten randomilla ja jatkuvalla repeatilla koko setti.

1. Lissut: Pissikset

2. Semmarit: Paska maanantai

3. Semmarit: Meidän ope on homo

4. Ismo Alanko: Vittu kun vituttaa

Mutta katsokaa nyt silti näitä iloiten! Ihan on omin pikku kätösin vinoon leikattu ja liimattu! Kylläpä sitä vain onkin kätevä emäntä.

11. joulukuuta: Pikkujoulut ovat ammatinvalintakysymys

Leppoisaa kolmatta adventtisunnuntaita! Kuinka moni teistä muka ihan oikeasti tietää, mitä adventti tarkoittaa? Kehtaatteko tunnustaa?

Kristillinen kirkkovuosi alkaa ensimmäisestä adventtisunnuntaista, joka oli tänä vuonna jo 27. marraskuuta. Adventtisunnuntait ovat siis neljä joulua edeltävää sunnuntaita, jolloin odotellaan joulua saapuvaksi. Ystävämme ja universumin suurin tietolähde Wikipedia sivistää meitä asiassa näin:

"Vähitellen adventtiajasta on muodostunut iloisen jouluodotuksen ja yhdessäolon aikajakso, jolloin vietetään lukemattomia pikkujouluja."  

No, eihän tuohon kaikkeen nyt mitään ruudin keksimistä tarvittu, mutta sitä en kyllä ymmärrä, miten kirkkovuosi ja nykyiset pikkujoulut liittyvät millään tavalla toisiinsa. Hartaudesta ei ainakaan liene kyse, vai monissako pikkujouluissa olette muka olleet, joissa teemana on ollut rauhoittuminen ja kristillisyys? Virsiäkö olette veisanneet heti sen jälkeen, kun pomo on esittänyt pantomiimina joulukuvaelman ja osastopäällikkö lukenut hassutellen evankeliumin omalla murteellaan? Kädet ristissä olisi tosin ollut helpompi olla kuin jalat ristissä, ainakin, jos iltapäivälehtiä on pikkujoulurientojen suhteen uskominen.

Yleensä suomalaisissa pikkujouluissa (paitsi opettajien) siis juodaan viinaa ja tanssitaan pöydillä tai kontataan sen alla. Opettajien pikkujouluissa haukutaan ensin oppilaat, sitten toiset opettajat, ja kaiken paskan lopullinen syypää on tietenkin rehtori. Vanhemmat vasta paskoja ovatkin, kun eivät opeta lapsilleen kuria ja järjestystä, vaan vaativat vain Kanarian-lomia pitkin vuotta ja syyttävät kaikista ongelmista koulua. Kun tästä negatiivissävytteisestä osioista on päästy eteenpäin ja alkukankeus on poissa, leikitään onnellisina vähän perinneleikkejä kuin lapset konsanaan, lauletaan pari reipashenkistä joululaulua (Porsaita äidin oomme kaikki on niin hauska, kun siinä saa sormella viisoa), jaetaan joulupaketit ja lähdetään ruuan jälkeen kotiin virkkaamaan pöytäliina valmiiksi. Parhaassa tapauksessa luetaan vielä hetki runoutta ennen kuin uni tulee. Kyllä oli hauskat pikkujoulut, kiitellään sitten maanantaina ennen aamunavausta.

Pikkujoulut ovat ammatinvalintakysymyksiä. 

Minua kiinnostaa kovasti, millaisia mahtavat olla pappien pikkujoulut. On kuitenkin aika kovaa hommaa ihan ammatinkin puolesta odottaa joulua jo marraskuusta lähtien. Joka adventti.

10. joulukuuta: Pukki sikainfluenssassa

Tänään teitä riemastuttakoon kahden pikkupojan kirjoittama joulutarina, sillä käytin eilen vähän orjatyövoimaa. Jouduin tosin maksamaan tästä palkkion, joten reilu se on peli orjakaupoillakin. Kaivelkaapa te viikonlopun kunniaksi omat ainevihkonne esiin ja lukekaa, mitä mieltä joulupukkiasioista olitte kaksikymmentä vuotta sitten ja vähän varmaan ylikin. Vanhoja ja kurttuisia te jo olette, vaikka kuinka Lorealilla lotraatte. (Nimim. Selluliittivoidetta varastossa kaksi tuubia. Mies toi lentokentältä.)

Mutta näin se menee, kymmenennen päivän joulukertomus:


BR-ukkeli pelastaa

Oli lumimyrskyinen päivä. Lunta lensi Rikun ja Ossin naamalle. He kaatuivat, ja lumi satoi heidän päälleen. Pojat peittyivät lumikasojen alle. Äiti ja isi huomasivat, että lapset olivat lumikasojen alla. He kaivoivat Ossin ja Rikun pois sieltä.

Samaan aikaan tuli tonttuja heidän pihaansa. He vakoilivat perhettä, sillä he katsoivat, ovatko kaikki kilttejä. Olivat! Äiti oli kiltti, koska oli kaivanut Ossin ja Rikun lumesta. Isä oli kiltti, koska hänkin kaivoi, ja lapset olivat kilttejä, koska he tiesivät tonttujen tarkkailevan. Tontut juoksivat Korvatunturille joulupukin pajaan kertomaan pukille, että koko perhe Taitonen oli ollut kiltisti. Pukki sanoi:
- Aivan sama. En minä tänä vuonna lähde viemään lahjoja kenellekään. Minä olen sairas. Minulla on sikainfluenssa.
- Apua! Mitä me nyt teemme? Kuka jakaa kaikkien lasten joululahjat? tontut kauhistuivat.
- BR, vastasi joulupukki. - BR-lelukaupan ukkeli on apulaiseni. Hän on minulle tosi läheinen. Hän voisi kyllä varmaan jakaa lahjat. Minäpä kysyn.

Joulupukki soitti BR-lelukauppaan ja kysyi apua. BR vastasi:
- Voin jakaa lahjat. Teen sen ilmaiseksi, koska olenhan sinun kanssasi samaa perhettä. Minä autan, veljeni. Parane pian, joulupukki. Hyvää uutta vuotta!

Niin kaikki maailman lapset saavat tänäkin vuonna tosi paljon lahjoja, myös Taitoset. Loppu.



Täytyy varmaan rimpauttaa BR-leluille ja kysyä, paljonko he tästä ilmaisesta mainoksesta maksavat. Pari Kung zhu petsiä esimerkiksi tai aikuisten gorilla-asun. Ei ole niin väliä. Vähän tekisi mieli myös meikkipäätä.

9. joulukuuta: Kinkkuelämää

Meillä oli eilen koulussa jouluateria, joka on luonnollisesti yksi vuoden kohokohdista, ellei oteta lukuun välitunteja. Ruokapöytä näytti tältä:

Kosolti rosollia,
villisti silliä
kinkkua ja kalkkunoita
possun suussa omenoita.

Notkuvaa ruokapöytäidylliä ennen oli kuitenkin tapahtunut jo vaikka mitä. Kokeilla oli pitänyt kiirettä, mutta niin myös possulla:

Sinkkukinkku
yksistään
lähti metsään kävelemään.
Näki siellä hiipivän
koulun sopankeittäjän.

Possuparka
hädissään
rupes lujaa röhkimään.
Tiesi heti tehneensä
vihoviimeisen virheensä.

Sinkkukinkku
retkeltään
päätyi pöytään leveään.
Loppu on nyt elämä,
hiipui sian röhkinä.

*Syökää kanaa*

Siinä sitä sitten vedettiin tyytyväisenä lanttulaatikkoa suoneen ja ähkyt päälle. Vain punaviini puuttui. Koulussa ollaan aina niin kauhean rajoittuneita.

8. joulukuuta: Synttäriä ja persusvakoa

Koska tämä on minun joulukalenterini, nautin tietynlaisista vapauksista sisällön suhteen. Tänään haluan onnitella erästä minulle tärkeää ihmistä syntymäpäivän johdosta. Onnea, tiedätkylläkuka! Onneksi et ole syntynyt jouluaattona, sillä silloin kyllä saisit puolet vähemmän lahjoja. Nyt niitä varmasti ropisee kasapäin, oi.

Joulukuun 8. päivänä on kautta aikojen tapahtunut kaikkea jännittävää ja hyvin tärkeää. Kyllä, uskokaa pois. Tiesittekö esimerkiksi, että Puolassa käytettiin keskitysleirillä ensimmäisen kerran kaasuvaunuja teloitukseen (1941) tai että Eagles-yhtye julkaisi albumin Hotel California (1976). Such a lovely place.

Eivätkä tapahtumat lopu suinkaan tähän: John Lennon murhattiin 8. päivä joulukuuta 1980. Yhdysvaltain kongressi, Kiina ja Alankomaat julistivat sodan Japanille reaktiona Japanin Pearl Harbor -hyökkäykseen (1941, toinen maailmansota) ja mitä kaikkea. Jean Sibeliuskin syntyi ja niin kuulkaa myös Kim Basinger. Kimillä on perusvaisto. Persuvaisto. Persusvako.

Kokeilkaapa etsiä omalla syntymäpäivällänne, mitä kaikkea mullistavaa on tapahtunut juuri sinä päivänä kautta maailman sivun. Minun syntymäpäiväni on merkittävä muun muassa siksi, että Yrjö Väisälä löysi asteroidi Donneran. Siitä on vaikea pistää paremmaksi.

Aamunavaus on päättynyt. Suljen mikroskoopin.

7. joulukuuta: Ketarat ojossa punaisella matolla

Tänään laskeudutaan taas hetkeksi arkeen, ja päivän tärkein puheenaihe lienevät Linnan juhlat pukuineen ja kampauksineen. Naisille nuo juhlat avaavat vähän saman mahdollisuuden jossitteluun kuin lottovoitto: jos minä pääsisin Linnan juhliin, niin pukeutuisin silkkiin ja sulkahattuun ja kreisibailaisin Tellervo Koiviston kanssa aamuyöhön. Jossittelun ja haaveilun ohessa on sitä paitsi aivan kauhean kivaa arvostella epäonnistuneita kaula-aukkoja ja kikkuraisia permanenttikampauksia, kun itse siis todellakin häikäisisi valovoimallaan koko salin niin, että boolimaljallakin pitäisi olla aurinkolasit ja kattokruunut voisi sammuttaa pois turhanpäiten palamasta. Olen ihan ajatellut tätä kuluttamisenkin kannalta, sillä tapanani on olla ego-henkinen.

Ihmettelin eilen kovasti näyttävien sisääntulojen puuttumista, sillä onpa aika laimeaa vain astella hiljaa sisään ja parhaassa tapauksessa irrotella hymyilemällä. (Hampaat eivät saa näkyä.) Minusta kannattaisi vaikka kaatua kädet ojossa punaiselle matolle. Siinä olisi otetta. Tai siis ote olisi sopivasti lipsunut, miten sen nyt ottaa. Tilanteet pitää ottaa haltuun, ihmiset! Jos kerran elämässään pääsee valtakunnalliselle estradille, tapahtumasta on syytä tehdä ikimuistoinen niin itselle kuin koko Suomen kateelliselle kansalle.

Kun kaatumissotku on avuliaiden kadettien kanssa selvitetty, niin pitkän kättelysession ja mahdollisimman laajojen  kuulumistenvaihdon jälkeen (Tarja on läheinen ystäväni, huomaatteko -tyylisesti) pannaan partneri vielä astumaan sovitusti laahukselle, jotta saadaan käytettyä koko ohjelma-aika tehokkaasti hyväksi. Kaiken kruunaa tietenkin vielä klassikkojen klassikko: kaarteessa voi päästää kunnon pierun. Törähdyksen jälkeen osoittaa vain viattomasti sormella kumppaninsa suuntaan. Tai trumpetinsoittajan.

Ei sitä aina kannata niin vaatimaton hiipijä olla. Tontut hiipivät.

6. joulukuuta: Säkki päässä sankarihaudoille

Onnea, Suomi! Tänään soikoon kaikissa kodeissa Sirkus Sibeliuksen Finlandia. Jos sinulla ei ole jostain syystä kuuntelumahdollisuutta, eläydy vain rohkeasti vaikkapa patarumpuihin. Jokin siellä päässä soi ja viiraa kumminkin sopivaan tahtiin.

Illalla asettautukaamme sitten makkaravoileipinemme sohvalle tuijottamaan Linnan juhlia, vaikka niitäkään ei tietenkään saisi viihteenä katsella. On se kumma, miten suomalaisten pitäisi joka asiassa olla vain ja ainoastaan kiitollisia, hiljaisia, vakavia ja nöyriä. Mitä sitä nyt turhamaisiin juhla-asuihin  panostamaan, sinne vain vanha hyvä tanttu päällä ja ranteet tukka auki riviin seisomaan. Eikä varmana ainakaan arkimeikkiä enempää saa ehostaa! Se on syntiä! Ei suomalaisen pidä itsenäisyyttä muuta kuin sankarihaudoilla itkien juhliman. Linnassa tarjoiluksikin riittäisi sitä paitsi aivan hyvin jokin suolattu silli, sellaista sitä sodassakin syötiin. Ei tulisi niin kalliiksi ja pääsisi aitoon tunnelmaan.

Kamoon. Tietenkin me olemme kiitollisia tästä kaikesta ja ikuisessa velassa Suomea puolustaneille sankareille. Heitä ei voi muuta kuin nöyrästi kunnioittaa ja suuresti arvostaa. Mutta mikä kumma siinä on, että sen katsotaan niin usein sulkevan ilon, juhlan ja riemun pois? Tai juhlamielellä saa toki olla, mutta kunniavartiossa ja puheita kuunnellen, haudanvakavana. Mikä meitä nyppii? Olemmeko vain niin katkeria niille, jotka vuoden suurimpiin juhliin pääsevät? (Kyllä. Harmittaa vietävästi, että kutsukorteissa ei ole kategoriaa "Tosi hyvä tyyppi, sairaan mukava ja kaunis, jokseenkin pyöreä, mutta paikkaa tiukalla korsetilla".) Mutta joo. Toisilla ei ole asuntoa, toiset nauraa ilakoivat Linnan juhlissa. Hävetkööt.

Kuunnelkaa nyt kuitenkin Finlandiaa aamuhartaudeksi, niin osoitatte kunnioitusta 94-vuotiaalle itsenäiselle kotimaallemme. Yön uhka karkoitettu on jo pois.

Ps. Tämä ei ole sitten mikään pelkkä hymninpätkä, vaan koko los konsertos. Pitää olla vähän turnauskestävyyttä.

5. joulukuuta: Tervehdys taustakoivuille

Maanantain kunniaksi on kiva muistella ala-asteen joulunäytelmiä, joissa monella meistä on ollut tärkeitä rooleja. Tälläkin hetkellä kaikenlaisten jouluesitysten harjoitukset käyvät jo kuumina, niin kuin varmasti myös opettajien tunteet. Opettajat ovat jotenkin kauhean helposti hermostuvaa ihmislajia.

Moni meistä on varmastikin ollut ainakin tonttu, sillä sellaisia on helppo lisätä näytelmään lahjoja nikkaroimaan niin monta kuin luokasta jää johtoroolien jälkeen yli. Olenkin miettinyt, kuinka moni lapsena edes tajusi olevansa ylijäämätonttu. Ajatus on aika musertava. Miettikää nyt: toinen istuu onnellisena ja niin kovasti tärkeänä tonttupuku yllään lavan reunalla, eikä ollenkaan ymmärrä olevansa näytelmän kannalta täysin epäolennainen täytetonttu. Astetta korkeammalla tonttuluokituksessa on, jos saa välillä vähän paukauttaa putkipenaalia tai kilauttaa triangelia.

Katkeria muistoja voi olla kuitenkin pääroolistakin. Muistan, kun olin kuusivuotias ja minut valittiin esittämään kerhon joulujuhlaan pääenkeliä. (Miten tyhmä nimitys.) Pääenkeli oli perinteisesti se, joka lausui muu taivaallinen sotaväki taustajoukkona ja kuusenkoristeet päässä töröttämässä pitkän Raamatun-pätkän. Ulkoa. Kokonaan. Yksin. "Älkää peljätkö; sillä katso, minä olen tuova teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle: Teille on tänä päivänä syntynyt Kristus, Vapahtaja..." Voitte uskoa, että kilometrin mittainen monologi sai mahan kipeäksi ja itkun kurkkuun. Äitini soitti kerhonohjaajillekin, mutta ei voinut mitään. Minä olin Valittu. Minulta ei kysytty mitään, sillä mitäs sitä nyt kuusivuotiaan kanssa neuvottelemaan. Ja niin minä lausuin. Sen vuoden jälkeen pikkuenkeleillä oli esilukija, eikä kenenkään tarvinnut opetella vuorosanoja, ei yhtään ainoata. Tasan eivät käy enkelinlahjat.

Eräs blogin lukija muistelee omaa kivistä taivaltaan näin: "Mä olin koulun Lucia, ja aidot kynttilät valuttivat sen verran paksun kerroksen steariinia, että päänahkaa puhdistettiin kampaajalla neljä tuntia." Ei mennyt hyvin hänelläkään, steariini jätti ikuiset arvet. Toinen muistelee: "En ikinä päässyt tiernapojaksi, vaan olin aina vaan sellanen harjotusvastustaja pojille, jotka sitten pääsivät lavalle. Edelleen osaisin vetää koko show'n ulkomuistista (ja niin teenkin aina joulun aikaan lasten toiveista huolimatta). Ja miten oli *ttumaista olla Maria ja kyyköttää siellä seimen vieressä, kun se enkeli sai paremman mekon ja enemmän vuorosanoja. Muuten olen kyllä osannut ottaa näyttämön haltuun. Joka joulu kotikotona kerrotaan legendaa pikkuenkelistä, joka melkein poltti päiväkodin seimen. Oi, aikoja, jolloin tarhalapsillekin uskallettiin antaa oikeat kynttilät olkiseimen vierelle polvistuttaessa."

Voi meitä kaikkia tunne-elämältämme joulunäytelmien vuoksi vammautuneita. Joulu on raskasta aikaa.

4. joulukuuta: Hetken kestää elämää

Tänään on kuulkaas toinen adventtisunnuntai, ja se meinaa sitä, että joulunodotus on edennyt osioon 2/4. Sen kun matemaattisesti lahjakkaana supistaa, saa 1/2 eli puolet. Kirkko ei nyt oikein ymmärrä tätä juttua, sillä ei kai nyt minkään järjen mukaan puolet joulun odotuksesta voi olla vielä kulunut, kun kuukausi on vasta aivan alussa ja valokettingit asennettu toissapäivänä. Ne ovat kuulkaa matikka ja uskonto erikseen. Suutari pysyköön lestissään ja pappi saarnastuolissa.

Ajattelinkin, että näin kaiken ilon ja eilisen piparihuuman keskellä kannattaa erityisesti pyhäpäivänä nöyrtyä ja muistaa myös joulun ankeampi ja kärsivämpi sanoma. Ei sitä liikoja kannata mennä riemuitsemaan, suomalaisen.

Hei, tonttu-ukot hyppikää, nyt on riemu, raikkahin aika.
Hetken kestää elämää ja sekin synkkää ja ikävää.

Ettäs tiedätte. Miettikää tänään hieman syntejänne ja katukaa, kuolo korjaa kumminkin pian pois. Oikein valoisaa päivänjatkoa itse kullekin säädylle!

3. joulukuuta: Piparit on perseestä

Meitsi on kova poika syömään piparkakkutaikinaa. Väittääkö joku muka tosissaan, että leipoo pipareita lopputuloksen vuoksi, mitä? Keitä valmiit piparit oikeasti kiinnostavat? Mummoja? Ne ovat tylsiä, eikä sokerikuorrutuksen pursottelukaan hommaa enää sen kummemmin pelasta, rumia niistä tulee kuitenkin. Sääliksi tosin käy itseä joka vuosi neonvihreän valmissokerikuorrutteen vuoksi: aina sitä pistää onnellisena tuubillisen piparin päälle ruuttaillen ja sillä mielellä, että nyt tulee nätti. Ei tule. Vinoon menee ja mikään ei kovetu ja tuubista valuu tahnaa pitkin pöytää. Pipari ei kaunistu edes sen jälkeen, kun yrittää pelastaa luomuksen pursottamalla päälle vielä vähän vaaleanpunaistakin kiemuraa. Ja valkoista, jolla yrittää puolestaan pelastaa tuotoksen kaiken sen sotkun jälkeen, kun on seonnut ja mennyt jouluhuumassaan heittelemään päälle vielä nonparellejakin. Yllätys, että ne sulivat kuorrutuksen päälle oksennusmössöksi.

Ja hei: ajatellaan tässä nyt kuitenkin siis sellaista keskivertoleipojaa, jolle kelpaa kaupan valmis taikina. Harvan into tai taidot kun riittävät kunnianhimoisiin taidepipariviritelmiin, joihin pursotetaan ornamenttitaustainen ja kimalteinen, kolmiulotteinen Betlehemin seimiasetelma. Kiva, kun pipareitakin pitää katsella 3D-lasit päässä. Kauhea stressi muutenkin. 

Niin että vedetään sitä piparitaikinaa vaan. Ihan luvan perästä, vaikka kaksin käsin.

Alemmuuskompleksinen muumi ja kulmakunnan kaunein jänis.

2. joulukuuta: Glögiä ja kuperkeikkoja maaotteluhengessä

Perjantai on maailman paras päivä ja ehdottomasti viikonpäivistäkin mukavin. Tänä iltana alkaa joulukuun ensimmäinen viikonloppu, joten on aika aloitella glöginmaistajaiset - tai jatkaa niitä nyt oikein tosimielessä. Uutta virettä glögikarkelointiinne saatte pitämällä kavereiden kanssa Suomi ‑ Ruotsi-maaottelun: Suomea edustaa vuosikertaglögi Loimu, Ruotsia Blossa. Jos olette räyhäävää sorttia, voitte pitäytyä markettimehussa ja mennä yhdeksältä nukkumaan. Jos taas väitätte, että glögi on pahaa, olette kummallisia, ettekä ole yrittäneet tarpeeksi.

No mutta tehkääpäs mielikuvaharjoittelua jo etukäteen: Olette juuri asettuneet glögeinenne ja pipareinenne mukavasti, löytäneet matikanvihkonne pöytälaatikosta ja piirtäneet omin pikku kätösin  pistetaulukon ruutupaperille. Noin. Ei se mitään haittaa, että tuli vähän vinttura. Tosi etevät voivat ottaa läppärin mukaan juhlimaan ja tehdä koneelle Excel-taulukon, jolloin rivitkin pysyvät suorassa. Onpas mukavaa! Tunnelma on huumaava. Glögi maistuu kuumalta ja mausteiselta, alkaa aivan laulattaa! Pistelaskun lomassa alattekin spontaanisti harjoittaa jouluaiheista veisuuta, miten herttaista. Annatte vuorossa olevalle glögille suorastaan lisäpisteitä! Runonlausuntaakin voi suusta putkahtaa ja vaikkei tavallisesti edes taivu, tekee mieli heittää kuperkeikka tai pari. Kyllä, kas noin. Nyt voitte alkaa palata todellisuuteen, ettei mene vahingossa villiksi siellä työpisteellä. Jäätte kiinni salasurffailusta samantien, kun alatte vaihtaa jumppapukua yllenne ja tehdä voimistelusarjaa käytävänmatolla.

Kestäkää vielä hetki! Pian on jo ilta.

*   *   *
Vinkki: Kun heittelee glögimukin pinnalle pussillisen mantelilastuja kellumaan, saa toivoa kaikenlaista ja monta kertaa! Yksi manteli joulupuurossa osoittaa vain suomalaista pidättyväisyyttä.

Toinenkin vinkki, olen laupiaalla tuulella: Kun kerää erivärisiä vuosikertapulloja, niistä saa hauskat kynttilänjalat illanistujaisiinsa. Kas näin.

Arkistokuvaa.

Koreaa valoa

Kehitys kehittyy, niin se vain on. Viime vuonna ilahdutin teitä heti joulukuun alussa mahtavalla valoshow'lla, mutta ei voi jäädä junnaamaan menneeseen, vaan pitää keksiä jotain uutta ja sykkivämpää. Millä asteella omat tuikkukipponne portinpielessä ovat? Hävettävätkö pienenpienet ja vinossa roikkuvat pihalyhdyt takapihan koivussa? Ota alta mallia ja inspiroidu vapaasti.

Nyt joulukuussa ei ole nimittäin enää ollenkaan niin häpeällistä ripustaa kirkuvaa valokaapelia räystäänreunaan tai asetella tuikkivaa poroperhettä etupihan kukkalaariin kuin marraskuun puolella. Mitä, jos tänä jouluna löysäisitkin pikkuisen ja pistelisit töpseliä seinään oikein kunnolla? Näppärimmät voivat viritellä neonvalot sykkimään musiikin tahtiin ja ottaa kotikatulaisten kanssa kisan siitä, kenen pihaa loistaa kauimmaksi.

Kunnollisella ilottelulla voi sitä paitsi päästä vaikka Kymppiuutisiin. Heiltä alkavat varmasti olla jo loppukevennyksen aiheet vähissä.

Tässä teille päivitetty valoshow, olkaa hyvä. Kyllä tuolla perheella ja etenkin naapureilla kelpaa. Oikeastaan säälittävää, miten vähän olen omiani ilahduttanut, ellei sitten oteta lukuun marketin halvinta valoporoa, jonka olemme perinteisesti käyneet yömyöhällä salaa ja yllätykseksi toistemme tonteille virittelemässä.

Lunta tulvillaan on raikas talvisää

Reipas vuosi sitten satoi marraskuun lopulla ensilumi. Nyt sitä on tullut vähän enemmänkin, ehkä noin kymmenen miljoonan ensilumen verran. Kovat ovat olleet taivaassa tyynysodat, ja taistelu näemmä jatkuu vielä tämänkin päivän puolella.

Vaikka ei olekaan räntäkeli, vaan myös pakkasherra rankaisee monia seutuja ihan tuntuvilla lukemilla, tulee väkisinkin ikkunasta katsoessa mieleen viime vuonna ahdinkoon joutunut Petri.


Lunta tupaan

Lunta on tullut yöllä noin metri,
katseli aamulla ikkunasta Petri.
Taasko se alkaa, tuumiskeli jätkä,
viisainta on ensin kääriä sätkä.
Onneksi nukkunut tänään en pommiin,
on alettava tässä taas lumihommiin!
 
Huh huh, kun tulee hulluna räntää,
ei tuonne todellakaan mielellään säntää.
Missä on haalarit, ne on pakko olla,
pipokin kaapista, ettei jäädy polla.
Sitten vain etsinkin lumikolan tallista,
jos selviin lävitse mä tuosta lumivallista.

Niin sitä otti pian mies mittaa hangesta, 
apua hän tarvi vielä rautakangesta.
Jäätynyt kiinni oli polkupyörä maahan,
kai sitä vähän saa kirota, saahan?
Tunturi irtos, tuli kova hiki,
sitten alkoikin soida piki.

Ei ole totta, huusi Petri pihassa,
lunta ja jäätä oli kaulassa ja hihassa.
Nyt se tulee pilaamaan mun tunnin työn,
pian otan housuista irti vyön.
Sillä mä hakkaan tuon traktorikuskin,
joka ei välitä vaikka kuinka puskin.

Niin heitti lumiaura uudet lumet pihaan,
voi perkele että mä talvea vihaan.

Viestintävirastosta, päivää!

Opiskeluaikoina olin kunnon opiskelijan tapaan raju kapinallinen, enkä tietenkään maksanut televisiomaksua. Ei kukaan maksanut. Silloin se sitä paitsi oli vielä nimeltään televisiolupamaksu, koska aika oli vanha ja  hyvä. Meitä asui samassa talossa useampi nuori nainen: kaksi alakerrassa ja kaksi yläkerrassa. Kukaan meistä ei katsonut televisiota, ei ollut koskaan katsonut.

Kävipä sitten niin, että eräänä päivänä soi ovikello. Koska meillä ei ollut ovisilmää, kävin kurkistamassa viereisen huoneen ikkunasta, kuka ovella mahtoi olla. Olimme luonnollisesti sopineet, että tuntemattomille ei ovia avata, sillä sehän nyt on paitsi yleismaailmallinen sääntö, myös tapa karkottaa tarkastaja. Kiivetköön katolle ja tulkoon savupiipusta, jos intoa riittää. Samalla, kun katsoin ikkunasta ovella olevan vieras mies, juoksi yläkerrasta ovea avaamaan kämppäkaverini, joka odotti ystäväänsä saapuvaksi juuri niinä hetkinä. Tajusin, että nyt sitä mennään, ja hiipivä tiikeri luikahti äänettömästi omaan huoneeseensa. Ovea ei saanut lukkoon, mutta olin silti turvassa huoneessani, enkä kutsuisi ketään sisään. Olinhan juuri päiväunilla tai koomassa.

Kuulin, miten tarkastaja esitteli olevansa Viestintäviraston asialla. "Saanko tulla sisään?" kysyi pääkallonmetsästäjä. "Kyllä", vastasi sillä hetkellä typerä, idiootti, ajattelematon kämppikseni. Jos tarkastajan päästää kynnyksen yli, ei paluuta ole. Lupa oli kuitenkin nyt annettu, vaikkei maksettu. Tyttö luikahti itse nopeasti takaisin ylös ja pani siellä ovet säppiin, sillä tarkastaja lähti käytävää pitkin kohti kahta huonetta, joissa minä ja alakerran kämppikseni pidimme kotia. Tämä opiskelutoverini ei ollut kotona, mutta hänen mustavalkoinen ja surkea, joskin uskollinen matkatelevisionsa oli.

En uskaltanut liikkua ovelta minnekään. Kuulin, miten mies lähestyi huonettani, ja lopetin hengittämisen. Kuului koputus. Olin hiljaa, vain viiksikarvani väpättivät vienosti. Kuului toinen koputus, ja näin, että  tarkastajanperkele alkoi painaa ripaa alas. Ei ollut totta! Hän tulisi sisään ilman lupaa! Mitä minä nyt tekisin? Teeskentelisinkö hullua, joka ei tajua mistään mitään, örisisin vain ja kuolaisin? Tuijottaisinko seinää, enkä vastaisi yhtään mitään koko päivänä? Samalla kuin ehdin ajatella miljoona eri järkevää toimintamallia, vetäydyin oven takana kohti seinää. Niinpä kun ovi alkoi pian avautua, jäin jumiin oven ja seinän väliin. (Onneksi olin vielä silloin tosi laiha, jotain hyötyä siitäkin.) Siellä seisoin, enkä muuta voinut, ja häpesin jo etukäteen silmät päästäni.

Tarkastaja katsoi ensin oikealle, jonne huone avautui. Heti vieressä oli Sonyn 27 tuuman televisio. En ollut ehtinyt edes vilttiä heittää päälle, sillä se olisi tietenkin auttanut paljon. Olisi voinut esimerkiksi sanoa, että siellä on vielä paljastamaton taideteos, johon ei saa missään nimessä koskea. Sitten tarkastaja kääntyi kurkistamaan oven taakse - ja tadaa: siellä seisoin minä, selkä seinää vasten. Aika pysähtyi, olinhan ollut jo monta minuuttia hengittämättäkin. Katseemme kohtasivat. "Terve", sanoin ja nostin kättä.

Sain tietenkin sakot, vaikka minulla oli ollut televisio tietenkin vasta muutaman viikon. Kämppiksenikin saapui juuri sopivasti kotiin ja sai suuremmat sakot, sillä hänellä oli ollut televisio yli kuukauden. Pölvästi. Valheiden takana pitää seistä loppuun asti, niin kuin ovenkin. Turha siinä nyt on enää alkaa rehelliseksi, kun ei ole ollut alunperinkään. Kun on rikolliselle tielle lähtenyt, niin leikki pitää kestää, niin se vain menee.

Mikä on tai on ollut sinun suurin kapinasi yhteiskuntaa vastaan? Tunnustatko olevasi huijari ja suuren luokan rikollinen? Etpä tietenkään. Et uskalla.

Kiirus

Jo oli melkoinen aamu. Kuvittelin sen etukäteen hyvinkin leppoisaksi, sillä torstaisin minut vaaditaan paikalle vasta kymmeneltä karttakeppiä heiluttamaan ja rangaistuksia jakelemaan. Siihen asti muut pärjäilevät työpaikalla keskenään, vaikka tiukkaa se varmasti tekeekin. Olin vielä kotoisasti pyjamassa silkkiyöpaidassani ja -aamutakissani kaurapuuroa  croissant-aamiaista nauttien, kun puhelin soi. Siellä oli lapseni opettaja.

Oli päässyt käymään niin, ettei ekaluokkalaisella ollut mukana luistimia ja kypärää liikuntatuntia varten, mutta eipä ollut tullut kotiinkaan asiasta jo muutama viikko sitten lähetettyä tiedotetta. Minne lie hävinnyt, tuuleen. Kovasti on myrskyistä ollutkin. Nopea vilkaisu ranteeseen osoitti kellon olevan yhdeksän. Luistelu alkaisi kymmeneltä. Hmm. Minun oli vietävä hoitoon toinen lapsi, joka katseli vielä piirrettyjä yövaatteissa tuliterässä Hugo Bossin lastenvaatesetissä. Mutta ei hätää, ei hätää, arkistointijärjestelemäni on edistyksellinen, joten sitten ei muuta kuin porukka pikavauhtia valmiiksi, luistimet lokerosta, kypärä toisesta ja autoon.

Paitsi että niinhän se taisi olla, että luistimet jäivät viime talven jälkeen pieniksi.

Noin kahdessa ja puolessa sekunnissa syntyi uusi toimintasuunnitelma: soitin puolihuutoa miehelle, jolle annoin tehtäväksi kiihdyttää töistä kauppaan ostamaan ensimmäiset vastaantulevat 32-numeroiset luistimet ja juosta sen jälkeen saman katon alla toimivalle suutarille teroituttamaan ne. Aika alkoi heti. Mies siirtyi viitta ilmassa viuhuen valonnopeudella ostosparatiisiin ja nappasi hokkarit kainaloonsa - mutta kuuli urheiluosastolla, että suutari avaisi liikkeensä vasta kymmeneltä. Telekommunikoimme pikaisesti, ja ei muuta kuin luistimet kassalle, siirtymätaival kahtasataa kotiin, pahvilaatikko auki, nauhat paikoilleen, luistimet kassiin, heipä hei ja luistakoot minne luistavat. Todennäköisesti hyvinkin paljon sivullepäin, mutta siinäpähän poika oppisi kuljettamaan tiedotelappusia kotiin. Hyvä rangaistus olisi myös ollut open lainaama punainen kypärä, mutta ei nyt niin julmiksi sentään ruveta. Tyttöjen värinen kypärä, kamoon. Kyllä sellaisesta traumoja jää. Minulle ainakin jäi sinisistä luistimistani.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Poika sai luisteluvarusteensa ja toppahousut kaupanpäälle, toinen lapsi pääsi isänsä töihinpaluukyydillä hoitopaikkaansa ja minä ehdin töihin. Tämä kaikki kolmessa vartissa. Olen kuin myrskytuuli itsekin.

Ette varmana pysty samaan.

Radalla

Päätinpä tässä jokin aikaa sitten lähteä bailaamaan, juhlimaan ja bilettämään. Sitä meinaa tippua termistössä kärryiltä, vaikka onkin persoonana sangen edistyksellinen. Olen kuitenkin opettaja, eikä lehtorien tai pappien kuulu käydä ravintoloissa. Heidän tulee näyttää esimerkkiä. Opettajat lukevat iltaisin sohvalla jälkikasvulleen Kalevalaa kynttilänvalossa ja juovat tervehenkisesti piimää. Juhlapäivinä lasiin saa pillin, sillä kyllä opettajat osaavat ilman muuta löysätä ja irrotellakin välillä. On päivänselvää, että minäkin kummeksuisin esimerkiksi terveystieteilijää hampurilaisravintolan jonossa tai upporasvakeitinostoksilla ja ihmettelisin hiljaista kirjanpitäjää ylipäätään missään ihmisten ilmoilla. Meillä kaikilla on lokeromme, joissa meidän kuuluu pysytellä, ettei maailman tasapaino järky. Radalle kuuluvat hevoset, pitkän matkan juoksijat ja kilpa-autot. Opettajilla ei ole niissä piireissä mitään tekemistä.

Tältä yleiseltä paheksuttavuuspohjalta lienee siis varsin ymmärrettävää, että ilta nuorisoravintolassa oli jo ajatuksena extreme. Pääkaupunkiseutulaisten tai muissa isommissa kaupungeissa asuvien voi olla vaikea tajuta, miten leimaantunut ammatinsa edustaja sitä pikkupaikkakunnalla voikaan olla. Lisäksi, kun ainoan ravintolavaihtoehdon sisäänpääsyikäraja on 18 vuotta, voi arvata asiakasmateriaalin olevan lehtoreille ahdistavan tuttua: on opettanut puolta porukasta ja antanut jälki-istuntoa toiselle puolelle. Luokanvalvojuudestakaan ei pääse eroon ikinä, eikä antamistaan arvosanoista. En kuitenkaan tiedä, kumpi on yökerhossa nolompaa: katsoa opettajana oppilaitaan vai oppilaana opettajaansa. Koska lauteille oli kuitenkin astelemassa varsin nimekäs esiintyjä, päätimme soluttautua ystäväni kanssa rohkeasti mukaan. Menetettävänä ei ollut kuin maine ja kunnia.

Ensimmäinen työminästä muistuttava kohtaaminen sattui jo ennen kuin ehdimme jonon hännille, sillä keskustelu alkoi ylioppilaskirjoitusten arvosanoilla. Pian baaritiskillä (tilasimme jäävettä) nuori mies teki tuttavuutta, koska oli tunnistavinaan isosiskonsa ja pikkuveljensä luokanvalvojan. Ja kas, oikeaan osui, vaikka olin kuinka yrittänyt kihartaa tukkaa ja meikkiäkin kului monta tuubia. Silti tai siksi oli olo, että oli vähän kuin nähtävyys tai paikalle raahattu erikoisuus. Onneksi artisti alkoi vetää pian pääroolia, joten saimme olla rauhassa, katsella esiintyjää ja tutkiskella sydämessämme ympäröivää bilekansaa. Sivukorvalla huomioin, että maidon hinta on noussut viime vuosina rajusti. (Ville Vallattoman ja Valkovenäläisen hinnat oli kirjoitettu kotoisasti liitutauluun.) Myös kankaan arvonnousu tai -lasku on huolestuttavaa, sillä tyttärien mekot ovat jo niin lyhyitä, että halutessaan näkee ilman laseja perille asti. Kaikki eivät kuitenkaan olleet jaksaneet laittautua, vaan olivat tulleet kotoisasti housut jalassa. Ja siellä me kansankynttilät olimme, siveellisesti yleisön perällä ja kauniina kimallepaidoissamme, oikeastaan varmaan parhaimman näköisinä muijina koko ravintolassa. Tämä on ihan puolueeton arviointi.

Keikan jälkeen jätimme areenan muille, mutta jokin muistutti vielä arjesta. Ravintolan oveen oli teipattu ilmoitus, jonka alareunassa luki: "kuvia julkaistaan face bookissa." Otin taskustani kokoontaitettavan matkapunakynän ja tein tottuneesti muutaman korjauksen. Sitä ei pääse työstään täysin eroon koskaan.

Arkipäivän tuulikaappiromantiikkaa

Koska olen nainen, olen romantiikan nälkäinen. Tietenkin. Ei se ole naaras eikä mikään, jota eivät yllätyslahjat ja kynttilänvaloillalliset kiinnosta. Jos väitätte jotain muuta, esitätte vain. On päivänselvää, että jos mies panostaa suhteeseen järjestämällä jotain yhteistä kivaa ihan oma-aloitteisesti, se sulattaa kovimmankin emännän sydämen. Pirttihirmut ovat pohjimmiltaan herkkiä sieluja.

Jos ajatellaan, mikä on maailman romanttisinta ja kauneinta, niin päästään tietenkin nopeasti kosimiseen. Tai siis: se voi olla ja se saisi mieluusti olla maailman romanttisinta. Minua on kosittu alunperin keittiössä. (Pirttihirmujen kotipesässä, niinpä niin.) Tai olohuoneessa. En ole aivan varma, kun siinä oli vähän hässäkkää. Liekani ulottui hyvinä päivinä myös keittiön ulkopuolelle. Olen myös kuullut kosinnoista tuulikaapissa ja vessassa, joten miesten romantiikkakäsitys on kyllä hyvin laaja käsite.

Luolamiehet, pankaapa nuijat hetkeksi syrjään ja kuunnelkaa. Rakkaustohtori Ässä kertoo nyt, miten naista tulee kohdella.

1. Anna naisen puhua ja ole kiinnostunut siitä, mitä hänellä on sydämellään. Jos ei kiinnosta, esitä. Harjoittele ilmeitä vaikka peilin edessä, ettet jää heti kiinni siitä, että ajattelet yhtä aikaa rikki mennyttä porakonetta tai uusinta Aku Ankkaa, jonka lukeminen jäi edellisellä vessakäynnillä kesken.

2. Pinnistele ja ujuta keskustelun lomaan myös omia, hellävaraisia kannanottojasi. Mitä henkevämmäksi keskustelu käy, sitä paremmat ovat pisteesi jatkoa ajatellen. En tiedä tai sinä saat päättää -tyyppiset ratkaisut eivät vakuuta, vaan turhauttavat. Ole laumanjohtaja silloin kuin sitä tarvitaan! Esitä aidosti kiinnostunutta, kun nainen miettii esimerkiksi hiustensa värjäämistä tai leikkaamista. Ne ovat isoja asioita, usko pois.

3. Silittele silloin tällöin ja ota kainaloon. Älä ajattele mitään muuta, se riittää. Äläkä vaan ala ruinata. On hetkiä ja hetkiä, opi tunnistamaan ne.

4. Jos mahdollista, järjestä pieniä yllätyksiä silloin tällöin. Kokkaa oma-aloitteisesti ruokaa, vaikka sitten puolivalmista, ja saat rakkautta moneksi viikoksi. Vuokraa leffa ja paukuta popcornit, koska olet suunnitellut yhteisen elokuvaillan. Hiero kumppanisi työstä väsyneitä niskoja ja kireitä hermoja. Vie lapset yllärinä ulkoilemaan, jotta nainen saa lukea vaikkapa yksin kirjaa tai uutta lehteä, jonka olet tuonut kioskilta. (Varmista, ettei hän ala siivota, kun kerrankin saa tehdä sitä rauhassa). Ole luova. Ei tarvita mitään suureellista, eikä etenkään tarvita taka-ajatuksia. Nainen tulee pienistä eleistä niin onnelliseksi ja kiitolliseksi, että pääset kyllä maaliin ennen pitkää. Huomaa myös, että nainen kertoo uskomattomasta ajattelevaisuudestasi ainakin viidellekymmenelle parhaalle ystävälleen.

5. Jos kuitenkin tahdot olla suurieleinen viidakon kuningas, ota mallia alla olevasta videosta. Lopputulos ei ole syntynyt aivan hetkessä, mutta melkoisen romantiikan huipentuman sillä saikin sitten aikaan. Kosia voi monella tavalla, joten tee tapahtumasta ikimuistoinen.

Ruikuti rallallaa

Vinkuminen ja vonkuminen ovat ehkä maailman ärsyttävintä kuunneltavaa, ja sellaiseen loppuu minulta ymmärrys ihan samantien. Mitä enemmän ruikuttaa, sitä vähemmän on toivoa saada haluamansa. Minussa on sellainen asetus. Lasten on esimerkiksi ihan turha vonkua iltasatua, jos heille on antanut 15 minuuttia aikaa yövaatteiden vaihtamiseen ja hampaiden pesuun ja tehnyt selväksi, että ellei homma ei toimi, mennään suoraan sänkyyn peiton alle. (Pään saa jättää näkyviin.) Jos tyypit eivät ymmärrä omaa etuaan, vaan juoksevat vartin ympyrää pahvinen mainoskirjanmerkki jalkojen välissä, on asia opittava erehdyksen kautta. Katsotaan huomenna, josko toiminta on ripeämpää ja minne se kirjanmerkki kuuluu.

Siinä ei ole mitään epäreilua. Ei sitten mitään. Siinä on elämän totuus: niin makaat kuin äitisi on pedannut.

Silti vinkuvonkuakin nopeammin minut saa hermostumaan aivan erilainen asia, nimittäin lasipullojen tahallaan rikkominen ja viskely pitkin tienoota. Kerran vappuna meinasin ottaa oikein peräseinästä vauhtia ja hypätä kurkipotkulla erään karjun niskaan: tyyppi  huuteli aikansa testosteronista uhoörinää ja paukautti sitten näyttävällä kaarella kossupullon kadunreunaan. Ooh, sankarisonni. Latinovereni kiehahtaa moisesta idioottimaisuudesta välittömästi. Ymmärsin silti fyysisen epätasa-arvoisuuteni, joten olin hiiri ja nielin huutoni, mutta pistelin mielessäni teräviä neuloja nukkeen. Aivojen kohdalta upposi suoraan sisään. Vaikka olisi kyllä silti pitänyt kerta kaikkiaan vain mennä ja istua tyypin päälle. Siinä runsaan takapuoleni alla olisi ollut sopivaa aikaa pohdiskella elämää.

En ole väkivaltainen. Toivon maailmanrauhaa. Mutta silti.

Olen tässä viime päivinä itse vinkuvonkunut joka suuntaan oikein urakalla, ruikuttanut kurjuuttani ja kerjännyt sääliä, heikko nainen. Koska en siedä sitä muilta, en siedä sitä itseltänikään, vaan inhoan ja halveksin. Olen tyhmä, rasittava ja ankea tyyppi, elämän häpeäpilkku. (Mutta silloin tällöin kyllä tosi kiva ja herttainen. Enimmäkseen, oikeastaan, jos tarkkoja ollaan.) Syytän ruikutuskaudestani tietenkin kaikkia muita kuin itseäni, sillä enhän toki valittaisi, jos aineksia turhautumiseen ei olisi eteeni säkkikaupalla kannettu. En minä nyt itse ole niin aktiivinen, että kehittelisin jatkuvasti jotain ylimääräistä pikku puuhastelua, ehei. Paras laittaa koko viikko jonkun muun syyksi. Vaikka universumin supervoimien. Kosto elää, biorytmi.

Onnea on, jos onnea on

Jokainen miettii todennäköisesti joskus, ellei sitten joka päivä, miten toiset ovat kaikessa parempia, nopeampia, kauniimpia ja suositumpia. Ja onnellisempiakin ovat, aivan varmana. Mikä siinä oikein onkaan, että muut saavat halutessaan uuden työpaikan ja tunnustusta ja perkele Ässä-arvallakin 20 euroa, ennen kuin ehtivät sitä kunnolla edes raaputtaa? Kyllä sellainen pistää vihaksi. Muilla ovat asiat paljon paremmin ihan senkin vuoksi, että heillä on juuri se akkuporakone tai lattiavalaisin, jollaisesta on aina haaveillut ja Kivi-tuikkujakin viisi joka väriä. Heidän ei tarvitse laihduttaa kuin korkeintaan sata grammaa ja heillä on ystäviä ja seurapiirielämää, harrastuksia joogasta joukkuepalloiluun ja keramiikkapiiriin. On sisältöä elämässä. Itse sitä harrastaa vain jääkaappimagneettien keräilyä vieraista maista, vaikkei koskaan edes pääse ulkomaille. Ruotsin-laivallakin on ollut viimeksi luokkaretkellä vuonna -92, hejsan hoppsan falleralleraa. Ja sitä paitsi jääkaappimagneettikokoelmaa pitää säilyttää pakastepussissa kaapin perällä, kun nykyiseen jääkaappiin eivät magneetit edes tartu. Harrasta nyt siinä sitten ja kehity.

Eniten ottaa päähän, kun joillakin onnekkailla on aina niin kivaa. Helppohan sitä on hymyillä, kun on niin syntymäpositiivinen. Mitä, jos ei ole? (Eikä kyllä kiinnostaisikaan. Ei sitä hihhulointia kaiket päivää jaksaisi.) Mitä, jos on jo kohdussa ollut valmiiksi elämäänsä katkeroitunut? Onhan sitä paitsi jonkinlainen fakta, että joillekin loistavat onnelliset tähdet. On niitä Otaviakin, kuulkaa, monenlaisia, kun ruvetaan taivaalle vahtaamaan: varmana naapurin tähdistö hohtaa kirkkaammin, eivät tarvitse pihavalojakaan pimeällä. Katsokaa vaikka. Ole siinä nyt sitten tuntematta kateutta, kun taivaskin sen todistaa, että tasan eivät käy onnenlahjat. Sitä paitsi päätäkin särkee joka toinen päivä ja kynnet lohkeilevat, aamukahvi kaatuu rinnuksille ja elämä siihen yhteen seikkaan, jonka saaminen tai saavuttaminen tuntuisi tuovan onnen loppuelämäksi.

Sitten kun. Kunpa vain. Jos.

Siitä aina taistellaan, tuoko raha onnea. Ei sitä onnea mikään tuo, ei sitä tuutista tupsahtele. Onnellisuus on mielentila tai -häiriö: sitä joko syntyy perusonnellisena tai on hapannaama alusta loppuun asti. (Hyvänä päivänä voi pikkuisen hymähtää, mutta ei liikoja silloinkaan.) Jotkut meistä siis yksinkertaisesti ovat luontaisesti tyytyväisempiä itseensä ja elämäänsä kuin toiset. Onnellinen tai onneton voi olla yhtä lailla rahatta kuin rahoineen. Kylmässä veneen alla ei nyt tietenkään kenelläkään ole kivaa, mutta ei nyt aleta liikoja synkistelemään. Vedetään johtopäätökset pintavetona.

Niin se vain on, että suurin osa onnesta tulee sisältäpäin. Onni on asenne. Onni on kirkas Otava ja säihkyvä timantti.