Kiiruna.Työpaikat.Nyt! (Koko tarina yksissä kansissa)

Tiedoksi: Tarmon tarina lähti liikkeelle siitä, että lukijat äänestivät kuukauden parhaimmat sanat ja lauseet, joilla oli tultu blogiin. Tehtävänäni oli ujuttaa ne tekstiin, ja ne näkyvät siinä lihavoituina. Itse asiassa hommassa kävi niin, että sain tungettua mukaan niitä enemmän kuin oli tarkoituskaan, sillä se oli kauhean hauskaa puuhaa! Kun juoni alkoi sitten paisua ja osia tulla lisää, loppuivat jossain kohtaa hakusanat. Lopputarinassa onkin käytetty pelkkää nopeahkoa improvisointia, ei niinkään syvällistä ajattelua. Se sopii blondille oikein hyvin. 

Tässä yhdessä pötkössä kaikki osat (1 - 8), sillä poistin avaruuteen lukuisat yksittäiset tilaa viemästä. Mukavia lukuhetkiä!



Kiiruna.Työpaikat.Nyt!

Osa 1. 


Tarmo Kalervo Ristolainen oli hyvä mies: lempeä yhden lapsen isä ja luotettava alainen. Tavallisena työpäivänä hän naputteli tunnollisesti tilauksia koneelle, keitti toimiston naisille kahvit ja jutteli mukavia, mutta saattoipa järjestelynpuuskissaan käydä joskus vähän jonkun hermoillekin. Pääosin kaikki oli kuitenkin hyvin, niin töissä kuin kotonakin.

Tänä perjantaina Tarmon huolellisesti rakentama kulissi alkoi kuitenkin horjua ja pahasti. Miehen toimistohuoneen ovelta kuului koputus.

- Sisään, huikkasi Tarmo, ja ovesta astui isokokoinen isäntä kumisaappaat jalassa.
- Päivää. Onko Ristolaisen Tarmo? kysyi tulokas.
- Kyllä, oikea mies. Milläs asioilla liikut? Voinko olla avuksi jotenkin? tiedusteli Tarmo ja katseli huoneeseensa astellutta määrätietoisen oloista miestä. Tämä jäi seisomaan ovenpieleen, sillä huoneessa ei muuta istumapaikkaa ollut kuin se, jolla Tarmo itse jo istui.
- Tuota, tämä on nyt vähän kummallinen juttu. Uskoisin, ettet ole valmistautunut vierailuuni millään tavalla.  

Tarmo tuijotti sisään tullutta henkilöä kummissaan. Mistä oli kyse?

- No, mitä miehellä sydämellä? kysyi Tarmo naama virneessä, sillä hän oli ollut koko päivän erityisen hyvällä tuulella, eikä osannut ottaa maatalouslomittajan näköistä miestä mitenkään erityisen vakavasti. Tarmon kyllä kelpasi muutenkin hymyillä, sillä juuri hänen hymyynsä vaimokin oli aikoinaan ihastunut, ja mikäs sitä oli nauraessa, kun hampaissakaan ei ollut koskaan ollut reikiä. Siitä Tarmo oli erityisen ylpeä. Jokin tulijan ilmeessä sai hänet kuitenkin äkkiä astetta varovaisemmaksi.

- No tuota, madalsi tulija ääntään ja käänsi ovea takanaan hieman raolleen. - Tämä voi nyt kuulostaa oudolta, mutta ilmeisesti osaat neuvoa minua erään asian suhteen. Olen ymmärtänyt, että tunnet jokseenkin hyvin yrityksen "Big Kyrvät". Loppulause tuli jo aivan kuiskaamalla.
Tarmo kalpeni ja henkäisi syvään. Miten oli mahdollista, että tulija tiesi... Mitä tämä kaikki tarkoitti? Kuka oli vuotanut? Samalla, kun lukuisat kysymykset risteilivät miehen päässä, hän mietti kuumeisesti, miten selviäisi tilanteesta.
- Nyt en kyllä ymmärrä, mistä puhut, yritti Tarmo. - Ole hyvä ja poistu asiattomuuksinesi työntekoani häiritsemästä. Hullu! rääkäisi Tarmo vielä spontaanisti loppuun ja pelästyi itsekin reaktiotaan. Asia oli saanut hänet hermostuneemmaksi kuin hän olisi kuvitellutkaan. Huolellisesti rakennettu kulissi oli vaarassa horjua, ellei jopa kaatua. Nyt oli pelissä paljon.

Vieras ei kuitenkaan hievahtanutkaan.

- Kuulostavatko neonputket basson tahdissa tutulta? heitti lähemmäksi asteleva mies hieman röyhkeästi. - Kuulostavatko? Niistä minä tulin puhumaan ja salaseurastanne. Minä tiedän kaiken ja olen tullut selvittämään asian. Sellainen tehostevärin hinta - puhumattakaan äänestä - ei ole mikään helposti selitettävä juttu. Joten annahan tulla, minä odotan.

Tarmon katse harhaili. Ilmoitustaululla oli pari lasten piirustusta ja presidenttiehdokas Biodeen vaalilause, jonka hän oli viime viikolla huumorimielessä siihen kiinnittänyt. Ei hän ruotsalaista äänestäisi, kun ei kielestäkään mitään ymmärtänyt, mutta piti kuitenkin itseään perushauskana miehenä. Työpöydällä näkyivät myös päivän hommat siististi lajiteltuna, ja ikkunassa roikkuvat, vaimon valitsemat kukkapainetut verhokankaat toivat sopivasti kotoisuutta kurinalaiseen järjestykseen. Tarmon katse kiersi pitkin työhuonetta, vaikkei hän oikeastaan nähnyt ajatuksiltaan mitään. Kaatuisiko kaikki tähän? Kaikki, millä hän oli yrittänyt perheestään huolehtia? Ei elämä toimistotyöläisen palkalla mitään herkkua ollut. Jopa lasten sukset oli pitänyt ostaa alesta, vaikka Tarmo oli ollut elämänsä hiihtomiehiä ja arvosti lajia suuresti. Yritystoiminnan myötä olisi ollut pian varaa elää herroiksi ja hankkia vaikka useampi ovikello samaan taloon - mikä olisi tietenkin ollut pröystäilyä, mutta kerrankos sitä. Hän oli ottanut tietoisen riskin ja ymmärtänyt jossain määrin seuraukset, mutta ajatellut, että tämä päivä ei välttämättä koskaan tulisi tai että siihen mennessä he olisivat jo muualla, tavoittamattomissa. Selitys perheelle oli valmiina: veikkausvoitto olisi mahdollistanut hänen jäävän töistä pois. Suunnitelma oli vaikuttanut hyvältä ja parin promillen humalassa melkeinpä aukottomalta. Nyt näytti kuitenkin pahalta.

Tulija ilmeisesti huomasi, että Tarmo kävi keskustelua itsensä kanssa ja että tämä mietti kuumeisesti etenemisvaihtoehtoja.
- Asia on nyt sillä tavalla, että otatte minut mukaan toimintaan, jolloin homma pysyy salassa ja poissa viranomaisten korvista. Jatkamme toimintaa vähin äänin ja matalammalla profiililla. Hankimme halvat osat Kiinasta, kuten olette aikaisemminkin tehneet, mutta vaihdamme toimittajaa. Tehdas on tarkkailun alaisena, joten riskejä ei kannata ottaa. - Big Kyrvät, naurahti tulija, saa luvan toimia peitenimenä edelleen, sillä se, jos jokin, toimii hommassa erinomaisesti. Kuten olette huomanneet. 

Big Kyrvät, niinpä niin, ajatteli Tarmo. Kaikki oli lähtenyt pari vuotta sitten joulukuisessa saunaillassa leikkimielisestä ajatuksesta perustaa seksivälineyritys lisätienestin toivossa. Tarmo ja Markku olivat vitsailleet idealla, ja se oli illan kuluessa useamman oluen voimasta alkanut kuulostaa omiin korviin jopa erinomaiselta. Yrityksen nimikin oli ollut helppo keksiä, sillä siinähän sitä oli tarjolla miehisyyttä omasta takaa. Seuraavana päivänä ajatus tuntui tosi hullulta ja hävettävältäkin, mutta niin vain miehet huomasivat, että idea jäi kytemään. Seuraavan kerran iltaa istuessa asia tuli taas esille, ja sitten alettiinkin ottaa asioista selvää.

Kävi niin, että miehet löysivät kaukomailta sopivan välinetoimittajan. Sitä yhtiökumppanukset eivät vielä tienneet, että bisnes lähti pyörimään paremmin kuin he olivat uskaltaneet ajatelleetkaan ja että sama tehdas toimitti myös huonolaatuisia kopiota autontuunausvälineistä. Putki mikä putki, ajattelivat miehet ja aloittivat myös pienimuotoisen riskibisneksen: he alkoivat puolihuomaamatta tuoda maahan neonputkia, joiden laatu ei vastannut nykyisiä tiukkoja EU-normeja. Harrastelija-tuning-autoilijat eivät kuitenkaan alkuvaiheessa olleet vielä niin tarkkoja alkuperästä, vaan hyvä hinta-laatusuhde ja kavereita kirkkaammat neonvalot kiinnostivat. Tarmo ja Markku jatkoivat putkien ostamista Kiinasta pilkkahintaan ja myivät ne sievoisella voitolla nettikaupassa, jonka toiminta oli verhottu valitusten varalta tarkasti.

- Mistä olet saanut kaiken tiedon? kysyi Tarmo viimein pitkän hiljaisuuden jälkeen.
- Markun ei kannattaisi ottaa niin paljon viinaa. Sitä tulee laverreltua kännipäissään kaikenlaista, vastasi tulija, joka vasta nyt esittäytyi Kimmoksi. Tarmo epäröi, mutta paiskasi viimein tämän kanssa kättä. Jos vaimo tai työtoverit saisivat tietää hänen epämääräisistä touhuistaan, kaikki olisi mennyttä. Tarmo ei pohjimmiltaan ollut mies, jollaiseksi oli pikku hiljaa ajautunut. Asia oli vaivannut häntä itseäänkin jo jonkin aikaa. Näennäinen järjestyksenpito tuntui pitävän päätä edes jotenkin kasassa, kun omatunto kolkutti.

Toimistopöydällä alkoi soida puhelin. Tarmo nyökkäsi miehelle, että joutuisi ottamaan puhelun vastaan. Niin tehdessään hän havaitsi vieraan tekevän lähtöä.
- Palaan asiaan, huikkasi tämä, katsoi Tarmoa merkitsevästi silmiin ja asteli saappaineen käytävään.

Puhelun loputtua Tarmo lysähti tuoliinsa ja tunnisti paniikin nousuvan. Tähän oli ajauduttu. Oli pakko toimia. Hän näppäili tietokoneelle hakusanat Kiiruna työpaikat nyt ja päätyi selaamaan tuloksena olevia vaihtoehtoja. Niitä oli vähän. Ei ollut aikaa pysähtyä huumoriblogeihin, sillä Tarmo ymmärsi, että hänen oli perheineen häivyttävä. Pian. Jos vaimo saa tietää, haluan kuolla, ajatteli Tarmo.

Kiiruna alkoi vaikuttaa aivan hyvältä vaihtoehdolta.


Osa 2. 

Tarmo kelasi tapahtumia nopeasti mielessään. Kumppanusten bisnestoiminnan lievät hämäryydet olivat selvinneet ulkopuoliselle, joka oli tullut kertomaan tiedoistaan hänen työhuoneeseensa täysin yllättäen kesken työpäivän. Kuka tahansa olisi voinut kuulla, eikä siihen ollut varaa. Tarmoa kylmäsi, sillä hän tiesi, ettei varsinkaan vaimo kestäisi totuutta. Mitä hän oli mennyt tekemään? He olivat olleet Markun kanssa paljastua jo silloin, kun televisiosta tuttu ja BB-pimpiksi itseään mainostava pornoviihdealan Jessica oli soittanut hänen kännykkänumeroonsa ja yrittänyt tehdä mainoskauppoja. Se puhelu oli pitänyt lopettaa lyhyeen, sillä Kirsti oli ollut kuulevine korvineen vieressä. Bisnesmies Tarmossa oli hieman harmistunut: kampanjalla olisi todellakin saanut myyntiin vauhtia. Sen verran miehellä oli kuitenkin järkeä päässä, että hän ymmärsi homman alkaneen paisua jo liian laveaksi. Hänen oli suojattava omaa henkilöllisyyttään. Pienellä paikkakunnalla skandaali olisi asia, jota ei päästettäisi unohtumaan koskaan.

Markku perkele, manasi Tarmo yhtiökumppania mielessään.

Toimintasuunnitelma alkoi valjeta Tarmon mielessä, ja hän huokasi raskaasti avatessaan työhuoneen nurkassa olevan kaapin oven. Kaapin pohjalla oli aivan tavalliselta näyttävä urheilukassi. Aivan kuin sairaalakassi, hymähti Tarmo mielessään, kun tajusi yhteyden: hän oli pakannut laukkuun kaiken nettifirman kannalta välttämättömimmän.

Hän muisti hyvin, miten Lauraa oli aikoinaan lähdetty kiireellä hakemaan. Lasta oli yritetty kauan, ja ihmeen päivä koitti vasta, kun Kirsti oli jo neljänkymmenen. Tarmo oli päässyt synnytykseen mukaan, vaikka hyöty oli jäänytkin kovin pieneksi. Kova mies ja pyörtymään meni, naljaili lähisuku koko seuraavan vuoden ja tarinalle hohoteltiin jokaisilla syntymäpäivillä. Kun isäsikin silloin otti ja kaatui niin että otsa kumahti sängynlaitaan. Oli synnytyksestä jäänyt silti muistikuviakin: vaimo huusi ja kirosi niin, ettei Tarmo ollut sellaiseen hänen ajatellut koskaan edes kykenevän ja joutui jopa tämän puolesta häpeämään. Kirsti oli mennyt ilokaasusta niin sekaisin, että oli alkanut piereskellä ja nauraa räkättää kilvan. - Pieru haisee ihan popcornilta, oli tämä yhtenä hetkenä hekottanut hysteerisenä ja itkenyt sitten seuraavana, miten kukaan ei varmaan pitänyt häntä enää viehättävänä. Tarmo oli kiittänyt luojaansa, kun kätilö pisti kaasuhanan kiinni ja pyysi keskittymään synnytyksen etenemiseen.

Kauan oli jo niistä ajoista, sillä Laura oli täyttänyt menneenä kesänä viisitoista. Se on herkkä ikä, ja tytön kanssa olikin ollut viime aikoina vaikeaa. Koulumenestys oli heikentynyt, kotiintuloajoista tapeltiin ja Kirstin mukaan tytöllä oli poikaystäväkin. Tarmo huokasi, heitti kassin olkapäälleen ja katsoi vielä, ettei kaappiin jäänyt mitään tärkeää. Hän käveli työpöytänsä luo ja otti vadelmavenelaatikosta viimeisen karamellin. Kaikki oli valmista. Tarmo silmäili työhuonettaan viimeisen kerran ja painoi oven kiinni.

- Lähden tapaamaan asiakasta, hän huikkasi viereisen huoneen Ullalle, joka oli juuri puhelimessa ja nosti kättään tervehdykseksi. Sinne jäi työpaikka, jossa hän oli viihtynyt jo yli kaksikymmentä vuotta. Oli häntä kilpailevaan firmaankin monesti kosiskeltu, ammattimiestä, mutta uskollisuus ja mukavuudenhalu olivat vieneet voiton.

Tarmo huomasi jo kotipihassa, että keittiössä oli valot. Kahvin tuoksu leijaili miehen nenään, kun hän astui ovesta sisään. Hän huusi kenkiä riisuessaan tervehdyksen keittiöön, jossa Kirsti istuikin lehteä lukien kahvikuppi toisessa ja pullansiivu toisessa kädessään. Pullan päällä oli sipaisu maksamakkaraa, mitä Tarmo ei koskaan ollut oppinut ymmärtämään. Makuyhdistelmä oli hänen mielestään kauhea, mutta Kirsti vain nauroi hänen epäluulolleen. Tarmo katsoi vaimoaan. Siinä tämä oli autuaan tietämättömänä siitä, mitä kaikkea hänen selkänsä takana oli tapahtunut jo pari vuotta.

- Tuota noin, rykäisi Tarmo. - Olisi vähän asiaa. Kirsti katsoi häntä kysyvästi. Kysyisi nyt jotain, mietti Tarmo hermostuksissaan. Vaimo kuitenkin leikkasi lisää pitkoa ja odotti. Aina se oli ollut tuollainen pullahiiri, vaikka se ei varressa näkynytkään. Tarmo oli oikeastaan aika ylpeä vaimostaan. Kyllä hän tiesi, että moni mies käänsi päänsä tämän perään. Useasti kertaa hän oli ihmetellyt onneaan ja sitä, mikä oli saanut Kirstin valitsemaan hänet, vaikka muitakin olisi ollut tarjolla jonoksi asti.

- Joudun lähtemään työreissulle pariksi päiväksi, ehkä useammaksikin. Pohjoisesta soitettiin. Asiakkaan kaivinkoneiden ohjelmistoissa on ilmennyt sen luokan virhe, että minun on lähdettävä paikalle. Viikonlopun kyläily meidän on peruutettava, ellette sitten lähde Lauran kanssa kaksin.

- Vai sellaista, vastasi Kirsti tyynesti. - Tiedätkö, oikeastaan aika hyvä, jatkoi hän sitten. - Laura on ollut nyt viime aikoina niin hankala, että voi tehdä ihan hyvää viettää hänen kanssaan aikaa ihan kahdestaan. Inhoan kyllä vetelehtimistä yli kaiken, ja onhan se nyt melkein sairautta jäädä sänkyyn makaamaan aamuisin, mutta kuule, niin juuri me teemme! Nukumme myöhään, kuljemme koko päivän pyjamassa, katselemme elokuvia sohvalla makoillen ja olemme vain. Juuri sitä me nyt tarvitsemme. Kyllä sinne kylään myöhemminkin ehtii, innostui Kirsti ja haukkasi pullaa. Hänen suupieleensä jäi maksamakkaraa, mikä häiritsi Tarmoa, muttei hän hennonnut siitä sanoakaan. Hän sanoi painelevansa pakkaamaan ja lähtevänsä sitten samantien.

Tämähän kävi helposti, ajatteli Tarmo. Hän oli sullonut vaihtovaatetta ja hammasharjan urheilukassiin, suikannut suukon vaimonsa poskelle, luvannut soitella ja istunut autoon. Muut asiat olivatkin sitten päin helvettiä. Noin viikossa hän saisi toivottavasti asiat järjestymään, mutta helppoa se ei tulisi olemaan.

Oli aloitettava Markusta. Tarmo näppäili numeron ja odotti. Puhelu ohjautui vastaajaan, niinpä tietysti.

- Tarmo täällä terve. Kyllä sitten saatana olet meidät liemeen järjestänyt! Joku Kimmo marssi työpaikalle ja tiesi seksivälinebisneksestä ja neonvaloputkista ja uhkasi perkele poliisilla, ellemme ota mukaan hommaan! Meikäläinen on ulkona nyt! rääkäisi hän puhelimeen. - Sinulla on viikko aikaa hoitaa oma osuutesi kuntoon. Muistat kyllä, mitä on sovittu.

Tarmo lopetti puhelun ja painoi kaasua. Mieli oli jännittynyt. Täältä tullaan, Kiiruna. Lumiauraajan palkka ei olisi iso, mutta sillä ei ollut näissä peleissä mitään merkitystä. Kun hän saisi jyrättyä toimiston matalaksi, todisteet olisi tuhottu.

Seuraava puhelu lähtisi Lenalle.


Osa 3. 

Tarmo keräsi voimia. Hän ei ollut ollenkaan varma, miten sanansa asettaisi, mutta Lenalle soittaminen oli tässä tilanteessa väistämätöntä. Lena paistoi täydelliset pullat, oli tehnyt niin monet kerrat, mutta tässä ei ollut nyt kyse kahvittelusta, vaan jostain aivan muusta. Lena oli ainoa, joka tiesi jotain heidän nettifirmansa kytköksistä Kiinan neonputkibisneksiin, ja juuri se, joka oli hoitanut miesten firman asiat siihen malliin, että muutamilla oikeanlaisilla toimenpiteillä siteet Kaukoitään saataisiin vaivihkaa katkaistua ja hävitettyä jäljettömiin. Vaikka no, naurahti Tarmo mielessään, jäisihän jälkeen ainakin tuhat myytyä hieromasauvaa ja kasa erotiikkafilmejä.

Tarmoa ei kuitenkaan naurattanut kauan, vaan hän vakavoitui ja valitsi puhelimestaan Lenan numeron. Tietenkään Lena ei löytynyt hänen osoitekirjastaan omalla nimellä, vaan yhteystiedot oli kaiken varalta tallennettu M-kirjaimen kohdalle. Tapani Metsälä oli osoittautunut hyväksi peitenimeksi, sillä se kuulosti rehdiltä suomalaiselta kaivurimieheltä, jonka voisi silmää räpäyttämättä väittää olevan asiakas jostain päin Suomea. Kouvolasta, hän oli joskus ajatellut, vaikkei syytä keksinytkään. Kertaakaan hän ei onneksi ollut joutunut kenellekään mitään selittelemään, joten sikäli kaikki oli hyvin. Eikä Kirsti hänen puhelintietojaan edes penkoisi, siitä Tarmo oli varma.

Puhelin tuuttasi.
- Lena.
- Tarmo tässä, hei, tervehti mies. - Käyn nyt suoraan asiaan, joten kuuntele tarkasti: käry kävi. Poliisi ei vielä tiedä mitään, mutta ulkopuolisella on Markun todistus asiasta. Humalainen, mutta kylliksi vaarallinen kuitenkin. Sinun pitää hävittää kaikki todisteet Kiinan neonputkikaupoista. Nyt heti. Firman nimeä ei saa näkyä missään, minun nimeäni ei saa näkyä missään, Markkua ei ole koskaan missään mukana ollutkaan. Ymmärrätkö? Olen ajamassa Kiirunaan, mutta on tässä vielä runsaasti matkaa ja ajotunteja. Ehdit varmasti tehdä sitä ennen sen, mitä tilanne vaatii.
Lena kuului ihan selvästi nielaisevan pari kertaa ja miettivän kuumeisesti tulevia toimia.
- Selvä. BK:n alasajo alkaa samantien. Tai no, melkein. Ensin minun on saatava yhteys Bangkokiin, mitäs se kello nyt onkaan siellä? Helvete, Tarmo. Saat kyllä maksaa.
Kuului epämääräistä paperien kahinaa, näpytystä ja sitten: - Juu, kyllä sieltä varmaan vielä tähän aikaan turistit nimikaulakoruja saavat, joten paikallinen linkkimme lienee myös hereillä. Tai jos ei ole, herätetään, uhmasi Lena. Hän oli jo selkeästi tilanteen tasalla.

Tarmo ja Lena vaihtoivat vielä muutaman sanan käytännön asioista, ja mies kiitti puhelun loputtua onneaan siitä, että he olivat löytäneet tämän nettietsivän kautta. Etsivän palkka oli syönyt aikoinaan ison osan aloittelevan firman pääomasta, vaikka eihän se edes ollut kuin parin pomppulinnan hinnan verran, oli tämä itse verrannut Tarmon epäröidessä. No, nyt investoinnin arvo mitattaisiin. Toivottavasti Lena tietäisi, mitä tekisi - ja mikä tärkeintä, häviäisi itsekin sen jälkeen. Tarmo puristi rattia ja vaihtoi nelosen silmään. Rekan ohitettuaan hän rentoutui hieman ja alkoi hioa toimintasuunnitelman yksityiskohtia mielessään. Onneksi kaikki oli edes jotenkin tullut mietittyä etukäteen. Kyllä sitä rungollakin jotain teki, kun oksia sahattiin.

Ajomatka tuntui pitkältä kuin Dianan hääpuvun laahus. Kemin ohitettuaan Tarmo alkoi katsella sopivaa pysähdyspaikkaa, sillä kusella pitäisi käydä, eikä olisi pahitteeksi myöskään syödä jotain. Hän oli kuitenkin päättänyt ajaa läpi yön, ettei aikaa tuhraantuisi yhtään enempää. Markkukin oli monen vastaajaan soitetun viestin jälkeen soittanut häpeissään, mutta Tarmo oli jo ottanut ohjat. Keneenkäs tässä nyt enää luottaa voisikaan kuin itseensä, ajatteli hän huomatessaan edempänä loistavat Citymarketin valot. Tervetuloa, ne kutsuivat. Mies päätti ajaa sinne.

Tarmo keräsi koriinsa kaikenlaista tarpeellista. Olisi pitänyt ottaa kärry, hän harmitteli, muttei kuitenkaan jaksanut lähteä sitä enää hakemaan. Tarmo sieppasi Jaffa-pullon kainaloonsa, oikaisi sitten miestenosastolle naisten Urheilun ja vapaa-ajan läpi ja pisti sivusilmällä merkille naisen, joka lähti muutaman uimapuvun kanssa kohti sovituskoppeja. Aika hyvännäköinen, ajatteli Tarmo, mutta karisti ajatuksen mielestään. Perhettä tässä ollaan pelastamassa, ja sen piti pysyä johtoajatuksena. Kun Tarmo kuitenkin vielä vilkaisi taakseen, juoksi kulman takaa pikkukärrynsä kanssa lapsi. Limsapullo lensi kaaressa hänen kainalostaan, ja kuului kauhistunut huuto.

Ei, kuului kauhistuneita huutoja...


Osa 4. 

Kirkujia oli kolme, tajusi maassa makaava Tarmo. Ensimmäisenä huusi pikkupojan äiti, sitten äitinsä reaktiota pelästynyt lapsi, ja kolmas ääni kuului naiselle, joka hänen keskittymisensä oli saanut herpaantumaan. Näyttävän ilmalennon seurauksena Tarmo makasi maassa ja katseli, kuinka kuohuva limsa levisi pitkin lattiaa. Piparkakkupaketti oli iskeytynyt maahan hänen viereensä, olikin pitänyt napata ne hyllynpäädystä mukaan. Uusia hän ei enää hakisi. Perseestä koko piparit ja elämä ja firma ja kaikki. Tarmon kurkkua kuristi, mutta itkenyt hän ei ollut vielä koskaan. Ei edes lapsena, kun sai remmistä kiivettyään katolle terveydenhoitajaa pakoon. Se olikin ollut jekku. Koko veljeskööriä oli tultu rokottamaan, mutta hepä olivat keksineet kiivetä tikkaita pitkin ladon katolle ja vetää tikapuut sinne perässään. Kauan oli niistä ajoista.

- Herranjumala, Juuso! kuului pikkulapsen äiti huutavan huolesta, vihasta ja varmasti häpeästäkin rientäessään Tarmon ohi poikansa luo. - Anteeksi kauheasti, hän huusi ohi kiihdyttäessään. Ilmeisesti pojalle ei kuitenkaan ollut käynyt mitenkään, vaan törmäyksen suurin uhri oli Tarmo: hän ainakin näytti olevan ainoa maassa makaava, ellei ympäri lattiaa kierineitä ostoksia otettu huomioon. Tarmo oikoi jännittyneenä jäseniään, mutta vaikutti onneksi siltä, että mikään kohta ei ollut mennyt rikki - paitsi ketsuppipullon korkinkulma. Ei ihme sitä huudon määrää: tilanne näytti paljon verisemmältä kuin oli.
- Oletteko kunnossa? kysyi naisääni hänen vierestään. - Pystyttekö nousemaan pystyyn?
Tarmo katsahti ylös ja tajusi kysyjän olevan nainen, jonka syytä kaikki osittain oli. Tai no, itsehän hän taakseen vilkaisi ja vikaa oli vilkkaassa pikkupojassakin, mutta kuitenkin. Tarmoa hävetti. Iso mies maassa rähmällään, siitä oli gloria kaukana.
- Kiitos kysymästä, ei tässä kai pahemmin käynyt. Mutta kylläpä minä sotkun järjestin, pystyi Tarmo jo naurahtamaan.
Pari myyjää oli jo kiiruhtanut paikalle, joten se puoli alkoi hoitua vikkelään. Myyjät varmistivat Tarmon olevan kunnossa ja vakuuttelivat, ettei hänen tarvitsisi huolehtia siivoamisesta. Tarmo kiitteli ja alkoi kerätä tavaroita lattialta koriinsa. Hän huomaisi saavansa naisen avukseen. 
 - Oletteko nyt varmasti kunnossa? kysyi nainen vielä ja esittäytyi Irmeliksi.  
 - Eiköhän tässä päästy pelkällä säikähdyksellä ja pienellä kuhmulla otsaan. Olen läpikulkumatkalla, joten jatkan tästä jo kiiresti matkaa. Kiitos vain kovasti huolenpidostanne - ja hyviä uinteja, ei Tarmo malttanut olla lisäämättä. Nainen selvästi punastui, kun tajusi miehen katselleen häntä niin tarkkaan.

Tarmo vilkaisi nopeasti kelloa. Olisi lähdettävä jo matkaan, aikaa ei ollut hukattavana. Päätä alkoi jomottaa. Irmeli jäi hämmästyneenä katsomaan miehen loittonevaa selkää, kääntyi sitten kannoillaan ja lähti kohti sovituskoppia, jonne hän oli ollut menossa. Kaikenlaista, hän ajatteli.

Ostosten - tai niiden, mitä niistä oli jäljellä - maksamisen jälkeen Tarmo suuntasi kahvilan virkaa toimittavaan pieneen kanttiiniin. Hän otti ison kahvin ja huomasi ilokseen, että myynnissä oli ainaisten sämpylöiden lisäksi isoja lihapiirakoita. Hän pyysi myyjää lämmittämään samantien kaksi ja asettui sitten pöytään ruokailemaan. Pöydistä näkyi suoraan kassoille, ja kauppa näkyi käyvän. Niin se oli käynyt heilläkin, mutta nyt touhu piti lopettaa. Surku sinänsä. Kaikki ylimääräinen tulo oli ollut tarpeellista, vaikkei se kovin helposti ollutkaan tullut. Salailu eniten otti voimille, ei nettifirman pyörittäminen niinkään. Lena oli ollut oiva apu ja vannonut olevansa hiljaa. Hän oli tehnyt näitä toimeksiantoja ennenkin. Tarmon luottamus oli kova. Kunhan nyt vain pääsisi itse perille viimeistelemään hävityksen.

Lihapiirakat maistuivat. Kun mies oli syönyt, hän otti ostoksensa ja lähti kohti parkkipaikkaa. Kassalla ostoksiaan pakkaava Irmeli heilautti hänelle iloisesti kättä. - Hyvää matkaa, tämä huikkasi. Tarmo nosti kättään tervehdykseksi ja hymyili. 

Hymy teki hyvää. Irmeli, maisteli Tarmo nimeä mielessään.




Osa 5.

Tarmo ajeli hyvillä mielin yhä pohjoisemmaksi ja lähestyi Torniota. Se saisi olla rajanylityspaikka tällä kertaa, sillä se oli vaihtoehdoista vilkkain, eikä Tarmo halunnut herättää yhtään ylimääräistä huomiota. Kun auto lipui vieraan maan puolelle, tunsi Tarmo olonsa jotenkin juhlalliseksi: tämä olisi hänen viimeinen reissunsa Kiirunaan. Nyt ei todellakaan oltu Ruotsista voita hakemassa kuten 80-luvulla, ja vielä vähän aikaa sitten vallinnut levollinen mieli alkoi taas pikku hiljaa vaihtua vakavuuteen ja pieneen pelkoonkin. Mitä, jos suunnitelma ei onnistuisi? Mitä, jos hän jäisikin kiinni? Tarmo ei uskaltanut ajatella asiaa enempää.

Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Vanha kansa oli ollut viisas.

Suunnitelma oli hioutunut ajokilometrien aikana seuraavanlaiseksi: Kiirunan toimisto, tai oikeammin varastona toimiva rakennus oli tuhottava. Lena oli jo aloittanut papereiden hävittämisen, mutta ongelmaksi jäi vielä itse rakennus. Hän oli saanut aiemmin neronleimauksen ja pestautunut netistä löytämäänsä työpaikkaan lumiauraajana, sillä monien vierailujensa valossa hän tiesi, että pohjoisen aurauskalusto oli syystäkin järeä. Koska Tarmo ei tietenkään voinut vaarantaa nimeään, hän oli kysellyt työpaikan perään keksityllä nimellä ja homma oli jo suullisesti hänelle luvattu. Lars Gustafsson, maisteli hän mielessään. Larsin hän keksi omasta päästään, mutta Gustafsson oli tarkkaan harkittu: se viittasi nimittäin hänen entiseen liikunnanopettajaansa, jota hän edelleen ihaili. Siinä oli maailmanennätysmies edelleenkin, ja ajatus sellaisesta sitkeydestä antoi voimaa. Tarmo huomasi kuitenkin olevansa vähän huolestunut kehittelemästään nimiviidakosta. Hänellä ei ollut varaa sekoittaa väärennettyjä Tapaneita ja Larsseja puheisssaan.

Mies ratin takana huokasi. Pitäisi skarpata.

Suunnitelman seuraava vaihe oli se, että auratraktorin saatuaan Lars-Tarmo ajaisi silmänlumeeksi kylillä pari rinkiä ja sen jälkeen koneen kylmän rauhallisesti tyhjätyn toimistovajan seinään. Se ei olisi huomaamaton ratkaisu, mutta huomaamattomampi kuitenkin kuin vajan polttaminen. Rakennus sijaitsi onneksi sen verran syrjässä asutuksesta, että jysäys ei todennäköisesti aiheuttaisi tienoossa kummastusta. Lena oli sitä paitsi jo järjestänyt vanhoille laudoille hakijan. Miten, sitä hän ei edes tiennyt, mutta luotti naiseen ja tämän kontakteihin. Ei ollut muutakaan vaihtoehtoa. Kotiin hän ei todellakaan alkaisi polttopuita kuskaamaan. Ajatus aiheutti tyrskähdyksen, ja räkää lensi tuulilasiin asti. Juttu alkoi saada Tarmon mielessä koko ajan surkuhupaisampia piirteitä. Kirstin ja hänen elokuvamakunsa eivät koskaan olleet oikein kohdanneet, eikä vaimo ikinä halunnut katsoa loppuun komedioita, joille hän hirnui kilpaa sipsikulhonsa kanssa. Laura seurasi yleensä äitinsä esimerkkiä, pakeni olohuoneesta tämän vanavedessä ja sulkeutui huoneeseensa tietokoneelle. Nyt hän oli itse kuin huonon elokuvan päänäyttelijä ja varmaan ohjaajakin, eivätkä Kirsti ja Laura edes tienneet rooleistaan. Kaikki on minun syytäni, tunsi Tarmo taakan harteillaan.

No, kun vaja olisi jyrätty, ei tallella olisi enää yhtään konkreettista todistetta firman olemassaolosta, hän voisi palata kotiin ja jatkaa normaalia elämäänsä. Työpaikasta hän ei ollut varma, mutta saisi kaiken ehkä selitettyä yksinkertaisesti sairastumisella. Se olisi sitten sen ajan murhe.

Tarmo kelasi tulevia tapahtumia mielessään.
- Ei jumalauta! tajusi Tarmo yhtäkkiä ja kirosi. - Voi saatanan saatanan saatana.
Hänen mieleensä oli juuri pälkähtänyt, ettei kukaan ollut muistanut yli tuhannen kappaleen dildovarastoa eikä sataa filmiä, joita myös varastoitiin toimistolla. Niitä ei kyllä kannattaisi hävittää, sillä ne voisi vielä jotenkin vaihtaa puhtaaksi rahaksi. Ongelmia aiheuttavat neonputket oli onneksi myyty viimeistä kappaletta myöten, ja niiden välittämiseen liittyvä kuvio oli tärkeämpi asia hävitettäväksi. Tarmo päätti, että hän kuljettaisi rahanarvoisen lastin peräpenkillä kotiinsa. Ei niitä kannattaisi hankeenkaan jättää. Hän soitti samantien Lenalle tarkentuneista kuvioista ja sai kuulla, että nainen oli ollut tehokas: nettisivut oli jo kaadettu, osoitetiedot, rekisterit, pankkitilit ja kaikki mahdollinen hoidettu Bangkokin kontaktia käyttäen olemattomiin, ja tällä hetkellä oltiin tuhoamassa Kiinaan liittyviä dokumentteja.

Kohta firmaa ei olisi. Ei olisi koskaan ollutkaan. Hän jyräisi vielä varmuuden vuoksi koko rakennuksen kumoon, joten mitä muuta sitä enää tarvitsisi tehdä? Tarmo tuli siihen lopputulokseen, ettei mitään. Lena saisi maksun heti, kun homma olisi selvä. Markun kanssa hänellä olisi kyllä vielä juteltavaa. Tämä oli pääsemässä kuin koira veräjästä.


Osa 6. 

Lena sulki puhelimen tyytyväisenä. Tänään hän todellakin tunsi tehneensä töitä, ja se tuntui hyvältä. Miten säälittävän pientä miesten nettibisnes olikaan ollut siihen verrattuna, mitä hän oli aikaisemmin tehnyt. Yksi pieleen mennyt keikka Kaukoidässä oli kuitenkin pilannut kaiken, ja hänen oli täytynyt vetäytyä hetkeksi pohjoiseen pitämään matalampaa profiilia. Kun häntä oli Big Kyrvät -nimisen pikkuyrityksen toimialalaajennuksen yhteydessä tiedusteltu hoitamaan mahdolliset päivänvaloa kestämättömät ongelmakohdat, se oli ollut kuin viesti korkeimmalta - jos nyt firman nimeä ja taivaan valtakuntaa voisi samassa yhteydessä edes ajatella. Lena oli tyytyväinen siihen, että pääsi puuhastelemaan jotakin, jotta pysyisi toimeliaana ja valppaana, mutta olisi silti koko ajan sopivasti ja riskittä sivussa.  Samalla hoitui vaivihkaa suhteiden ylläpitäminen itään, joten mikään ei olisi voinut mennä paremmin. Tarmolla ei ollut aavistustakaan, mikä hän oli naisiaan. Merkantti, kyllä, mutta se oli vasta alkua.

Markku oli soittanut hänelle tänään jo aamusta. Hieman tokkuraisena, mutta hätäisenä, mistä hän oli heti ymmärtänyt, että kaikki ei ollut mennyt suunnitelmien mukaan. Lenan kävi Tarmoa vähän sääliksi: tämä oli hyvä mies, muttei ollut ollenkaan kärryillä siitä, millainen hänen ystävänsä ja yhtiökumppaninsa oikein oli. Markku oli saanut ystävänsä mukaan liiketouhuihin muka viattoman ja vähän hullunkin idean kautta, mutta hänen tarkoituksensa oli koko ajan ollut vain ja ainoastaan väistää vastuuta ja vierittää operaatioiden mahdollisesti epäonnistuessa vastuuta muiden niskoille. Tarmo oli hyväntahtoinen pelinappula, jonka luottamus tulisi saamaan tänään kovan kolauksen. Lena itse teki hommaa vain rahasta, mutta ei hän sydämetön ollut. Tarmoa kävi sääliksi.

Markku oli kertonut, että oli humalapäissään avannut liiketoiminnan saloja eräälle puolitutulleen vähän liiankin avoimesti. Kimmo ei ollut mikään puhtoinen mies: päivät hän hääri navetassa, mutta ulkonäkö petti. Mies oli ollut vankilassa taloussotkujensa vuoksi ja vapautunut viitisen vuotta sitten. Kun hän oli kuullut neonputkikaupasta ja siihen liittyvistä muista hämäräpuuhista, olivat miehen silmät alkaneet kiiltää, ja hän oli siitä paikasta tahtonut touhuun mukaan. Markku oli luonnollisesti kieltäytynyt. Jo seuraavana päivänä Tarmo oli kuitenkin soittanut Lenalle ja kertonut oman tarinansa päivän kulusta - siitä, miten tuntematon mies oli tullut hänen työhuoneeseensa ja uhannut paljastaa viranomaisille kaiken. Mitä Tarmo ei tiennyt, oli se, että firman laittomuudet eivät jääneet neonputkiin, vaan Markku oli sotkenut yrityksen jo vaarallisen paljon hämäräpuuhiin. Erotiikkavälineiden lisäksi firma oli tuonut salaa maahaan muutakin kiellettyä kuin Tarmon tiedossa olevat tuning-tuotteet. Neonputket olivat pientä puuhastelua muuhun bisnekseen verrattuna.

Lena tunsi olevansa ristitulessa: auttaako molempia vaiko vain toista? Rahan tai uskollisuuden takia hän ei tätä hommaa tehnyt, vaan vaikuttimet olivat aivan muualla, ja valinta oli siksi vaikea. Markku oli siinä mielessä mies hänen makuunsa, että vaikka kyse oli pikkukaupungin tekijästä, tällä oli selvästi suunnitelmalliset otteet ja luottamus menestykseen. Kyllä sen pystyi pimeän puolella harhailemallakin saavuttamaan, sen oli Lena itse nähnyt. Pari vuotta piilossa silloin tällöin oli vain ammatin varjopuolia. Toisaalta hänen sydämensä oli Tarmon puolella, mutta kuka helvetti oli niin tyhmä, että uskoi kaverinsa vakuutteluja siitä, että tarvittaisiin toimisto Kiirunaan? Kirstin-pelko se Tarmoa vei, ei järki. Lenan olikin jo monesti tehnyt mieli paljastaa miehelle, että heidän seksivälinelähetyksissään tuotiin maahan myös kiellettyjä lääkkeitä. Eivät suomalaiset lääkäriin menneet Viagrojaan hakemaan, vaan ne hankittiin katu- ja nettikaupasta laittomasti. Siinä oli mutka, joka oli Markun organisoima, ja josta Lena tiesi vain sen vuoksi, että hänen hommansa oli valvoa tietoliikennettä ja sitä, ettei heitä jäljitettäisi asiaan millään tavalla. Tarmolle oli uskoteltu, että varuillaan piti olla neonputkien vuoksi, mikä oli toisaalta totta, mutta pientä sen rinnalla, mitä kulissien takana oli jo muutaman vuoden tapahtunut.

Ja nyt Tarmo, tai pikemminkin Lars, oli tulossa jyräämään toimiston kumoon. Hänen oli päätettävä, totellako Tarmon vai Markun käskyjä. Aikaa päätöksentekoon ei olisi enää kauan.


Osa 7.

Kaikki ratkesi, kun Lena näki Kirstin soittavan. Tämä oli jo aikapäivät sitten tutkinut miehensä puhelimesta Soitetut-listan, ja epäilykset olivat ymmärretysti heränneet, kun puhelutiedot osoittivat soittoja tehdyn pitkin yötä. Kirstille oli selvinnyt, että Tapani Metsälä ei ollutkaan kaivurimiehiä tai ylipäätään Tapani Metsälä ollenkaan. Lena oli saanut eräänä päivänä kipakan puhelun, eikä homman selvittely ollut jäänyt yhteen kertaan. Kaikkea hän ei ollut suostunut paljastamaan, mutta terävänä naisena Kirsti oli päässyt johtolankoja yhdistelemällä perille siitä, mitä  hänen selkänsä takana suurin piirtein oli tekeillä, ja kun firman rahallinen tuotto oli paljastunut, oli hän tehnyt valinnan toiminnan hiljaisesta jatkamisesta. Tarmolla ei ollut siis aavistustakaan paitsi Markun, niin myöskään oman vaimonsa osallisuudesta toimintaan. Voi miesraukkaa.

- Onko Tarmo jo lähellä? kysyi Kirsti.
- Saapuu piakkoin. Olen vielä kahden vaiheilla siinä, mitä tehdä.
- Anna palaa vaan, vastasi Kirsti käskevällä äänellä, mutta Lena saattoi erottaa sävyssä myös väreilevää jännitystä. Nämä olivat asioita, joista erotti ensikertalaisen.
- Selvä sitten. Siinä on kyllä riskinsä, mutta jos niin tahdot. Ymmärrät varmaan, että se maksaa, lisäsi Lena. Ilmaiseksi hän ei likaisia töitä tehnyt.
- Älä siitä huoli, vastasi Kirsti ja lopetti puhelun lyhyeen.
Siinä oli sitten kova nainen, ajatteli Lena ja hymähti. Häntä eivät pikkuvaimot määräilisi, mutta hän oli asiaa tarkasti mietittyään tullut samaan lopputulokseen kuin Kirsti. Sitä tämän ei toki tarvitsisi tietää, sillä maksupolitiikan kannalta oli parempi esittää, ettei hän tekisi itsenäisiä päätöksiä. Pilaan tai pelastan toisten ihmisten elämän rahasta, ajatteli Lena. Mikäs siinä.

Sen kummempia enää miettimättä Lena ryhtyi hommiin. Hän punasi huulensa, valutteli mustasta kanisterista toimistoon bensiiniä, kaivoi työpöydän laatikosta tulitikkurasian ja sulki silmänsä keskittyen tulevaan. Tapahtukoon sinun tahtosi, hän lausui ilkikurisesti mielessään ja ajatteli, että häntä eivät biorytmit, horoskoopit, miehet, naiset eivätkä kaikkivaltiaat hallitsisi. Hän oli nainen, joka teki, mitä halusi, tai ainakin, mistä sai eniten rahaa. Hän otti tulitikun ja raapaisi. Heitettyään sen toimiston nurkkaan lattialle leimahti ahnas liekki välittömästi nuolemaan vanhaa lautaseinää. Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön, ajatteli Lena mielessään tietämättä, että Tarmo oli juuri lausunut autossaan täsmälleen samat sanat kuin hän.

Sen jälkeen kaikki tapahtui nopeasti: Lena löi oven kiinni, pakeni paikalta ja kiitti mielessään sankkaa lumipyryä, joka takasi sen, ettei autonrenkaista jäisi pihaan jälkeäkään. Hänen osuutensa oli nyt hoidettu, ja jos Kirsti oli sanojensa mittainen nainen, rahat ohjautuisivat hänen tililleen jo tänään. Ellei näin kävisi, Kirsti olisi pulassa ja tiesi sen. Ei tämä ottaisi riskiä, siitä Lena oli varma ja ajatteli kaikkia niitä suunnitelmia, joita hän oli yksinäisinä ja toimettomina päivinä elämänsä seuraavia vuosia varten tehnyt. Olisi jo aikakin vaihtaa maisemaa, sillä piileskely olisi pian tarpeetonta ja vaikka varovaisuuteen oli vielä syytä, tekisi maisemanvaihdos jonnekin lämpöisempään terää. Kaksi vuotta Kiirunassa oli tarpeeksi. Huomenna hän varaisi liput Bangkokiin, jonka hälinään olisi helppo hukkua. Lenan poskia alkoi kuumottaa, ja suu levisi odottavaan hymyyn. Hän tapaisi taas Dimitrin. Nainen vilkutti vasemmalle ja valmistautui kääntymään liittymästä valtatielle ja kohti uusia tuulia. Se, mikä häneltä jäi lumipyryssä huomioimatta, oli vastaan tuleva auto.


Osa 8.

Tarmo vihelteli radiossa soivan tutun kappaleen melodiaa. Ei hän musiikkimiehiä ollut koskaan ollut, mutta kuunteleminen oli mukavaa ja juuri nyt keskittyminen jonkun lähettämään biisilistaan piti ajatukset kevyempinä kuin mihin olisi ollut aihetta. Tarmo ajatteli paitsi Lauraa ja Kirstiä, myös sitä, miten hän keventäisi omaatuntoaan viemällä heidät kaiken tämän jälkeen lomalle. Viime kerrasta olikin jo aikaa, mies laskeskeli mielessään. He olivat olleet Kanarialla Lauran 10-vuotispäivän aikoihin, ja mukana oli ollut myös tuttavaperhe lapsineen. Nyt hän halusi reissuun vain oman perheen voimin, sillä sen hän oli heille todellakin velkaa. Ellei harvakseltaan putkahtelevia työmatkoja otettu lukuun, hänen leipätyönsä noudatteli onneksi toimistoaikaa - mutta nettikauppaa piti pyörittää salaa vapaa-ajalla. Tarmo oli verhoillut sen kuntoiluun: hän sanoi käyvänsä kävelylenkeillä, uimassa tai kuntosalilla, ja ihme kyllä Kirsti ei ollut vielä ihmetellyt sitä, miksi tuloksia ei tullut. Kerran uimahousut oli jäänyt kastelematta, mutta hän oli nopeasti tajunnut kertoa, että uimahalli oli ollut veden vaihdon vuoksi suljettuna ja että hän oli sitten lähtenyt virkistävälle happihyppelylle. Luojan kiitos, ettei Kirsti ollut kuullut mistään oikeaa asianlaitaa. Kirstillä itsellään olikin niin hyvä varsi, että Tarmoa vähän hävetti seistä hänen vierellään mahakumpuineen. Ei se vielä iso ollut, mutta etelänlomaa varten olisi varmaan hyvä tiputtaa muutama kilo. Sitä jäisi pian gigolojen varjoon, tuumaili Tarmo.

Kiiruna 10. Kyltti maantien varrella osoitti, ettei matkaa olisi enää paljon jäljellä. Pian hän olisi perillä lyömässä viimeistä niittiä firmansa historiaan. Sitä, että yritys oli koskaan ollut edes olemassa, ei tulisi tietämään kukaan. Tarmo päätti tarkistaa vielä lumiauramiehen osoitteen, sillä lunta tuli sankasti ja akuutin työvoimapulan vuoksi hänet haluttaisiin varmasti samantien hommiin. Siksihän hänet suoraan puhelimessa työhön palkattiin, mikä oli tuntunut Tarmosta suorastaan riemuvoitolta. Palaset loksahtelivat kohdalleen, ja jo tänään kaikki olisi ohi. Kappale radiossa vaihtui. Tarmo tunnisti sen yhdeksi Lauran kuuntelemaksi hitiksi, vaikkei siitä juuri pitänytkään. Paras musiikki oli tehty 70-luvulla: ei ollut Led Zeppelinin ja CCR:n lyönyttä. Kun hän oli yrittänyt esitellä tyttärelleen omaa mielimusiikkiaan, tämä oli tuhahdellut ja julistanut maailman muuttuvan. Niin kai se oli. Tarmo kurotti osoitteen hansikaslokerosta, kirosi koko ajan huononevaa keliä ja alkoi naputtaa tietoja navigaattoriin. Fjällvägen 268. Hän ehti tajuta vastaantulevan auton ajovalot, sadasosasekunnin kauhistumisen ja sen, että menetti autonsa hallinnan. Sitten pimeni.

Ambulanssin ja pelastushenkilökunnan saavuttua paikalle näky oli ollut lohduton. Kaksi henkilöautoa oli törmännyt pahasti yhteen. Toisen auton kuski, vaalea nainen, oli ollut tajuntansa menettäneenä ja vaikeasti puserruksissa autossaan, ja palokunnalta kesti tovi, ennen kuin se sai leikattua hänet turvallisesti irti. Naista oli lähdetty viemään kiireesti lähimpään sairaalaan, mutta ennuste oli todennäköisen sisäisen verenvuodon vuoksi erittäin huono. Toista autoa oli kuljettanut mies, jonka povitaskussa ollut lompakko tarkensi hänen olevan Suomen kansalainen. Tarmo Kalervo Ristolainen, syntynyt 13.3.1958, tarkisti poliisi kädessään olevasta ajokortista. Ilmeisesti turvavyö ei ollut jostain syystä ollut onnettomuushetkellä käytössä, ja mies oli sinkoutunut törmäyksen voimasta ulos. Sellaisessa tilanteessa harvoin selvisi. Ei nytkään. Hänellä olisi edessään raskas tehtävä ilmoittaa tapahtuneesta lähiomaisille. Miten helvetissä hän sen tekisi? Sanavarastoon ei kuulunut kuin perkele ja Helsinki.

Omituinen ilta kaiken kaikkiaan, mietti poliisi. He olivat onneksi osuneet kolaripaikalle tuoreeltaan, sillä olivat suorittamassa hälytysajoa Kiirunan takametsiin tulipalon vuoksi. Osa yksiköstä olikin jatkanut sinne ja osa, hän mukaan lukien, jäänyt selvittämään onnettomuutta ja hälyttämään lisäapua. Kaikista kummallisinta tilanteessa oli se, että ilmeisesti naisen autossa oli ollut pahvilaatikko, josta oli lentänyt tienoolle satamäärin hieromasauvoja. Näky kolaripaikalla oli yhtä aikaa sekä lohduton että hupaisa.

Kaikenlaista, pyöritteli poliisi päätään ja lähti järjestämään muun liikenteen turvallista kulkua onnettomuuspaikan ohitse.






*   *   *

Yleisön pyynnöstä vaihtoehtoinen lopetus:


Tarmo avasi silmänsä, sillä jokin sitkeä ääni ei luovuttanut ja tunkeutui vähitellen hänen tajuntaansa. Mies ei ymmärtänyt yhtään, mistä oli kyse: hän makasi hangessa, jalka oli tulessa, tuossa oli hänen autonsa, kauempana toinen. Tutunnäköinen. Sitten tosiasia toisensa jälkeen jysähti kauhistuttavana hänen mieleensä, ja mieheen iski kauhea hätä. Piti paeta. Herranjumala, tämäkö oli kaiken loppu? Piti jatkaa eteenpäin. Tarmo alkoi vetää itseään hangessa syrjempään, mutta tajusi pian, että pääsi kyllä pystyynkin. Miestä hävetti. Näinkö sekaisin voi kolarissa mennä?

Oliko toisen auton kuljettaja hengissä? Mitä hänen pitäisi tehdä? Soitto jatkui.

- Ei saatanan saatana, kirosi mies epätoivoisesti ääneen. - Mitä minä teen, mitä minä teen? Tarmo ei saanut kiinni loogisen ajattelun hivenestäkään. Sitten hän alkoi tajuta, että puhelin soi. Mies taputteli taskujaan ja paikallisti kännykän oikeanpuoleisesta takintaskustaan. Soittaja oli tuntematon.
- Haloo? huusi Tarmo, eikä aivan pystynyt peittämään hätäänsä.
- Irmeli Kujansuu tässä, hei! Anteeksi, että soittelen näin yllättäen, et varmaan osannut odottaa. Minä olen se nainen, jonka tapasit kaupassa ja joka auttoi sinua kaatuneiden ostosten kanssa. Citymarketissa tänään aiemmin, muistatko? Tuota, sain sinun puhelinnumerosi soittamalla Autorekisterikeskukseen, tunnusti nainen selvästi vähän nolona.
Irmeliin asti Tarmo ei vielä ollut ehtinyt tapahtumia kelata, eikä hän sitä paitsi ollut ajatellut tapaavansa tätä enää koskaan. Nyt ei todellakaan ollut sopiva hetki tälle keskustelulle. Hänen olisi paettava ja nopeasti. Aivan pian joku varmasti pysähtyisi onnettomuuspaikalle, ja sitten eivät enää heppoisat selittelyt riittäisi. Joka puolella hangessa näkyi erivärisiä hieromasauvoja, joiden alkuperää Tarmo ei ymmärtänyt millään. Aivot raksuttivat silti sillä teholla, mihin ne juuri nyt pystyivät. Hän oli sulkemassa puhelinta, kun kuuli sieltä uudelleen Irmelin äänen.
- Oletko vielä siellä? tämä tiedusteli. - Anteeksi kauheasti, taisin vain häiritä. Olen pahoillani.
- Ei kun olen minä täällä, Tarmo sai vihdoin suustaan. - Tässä on nyt vähän kaikenlaista. Tuota, tämä saattaa nyt kuulostaa vähän oudolta, mutta et sattuisi olemaan halukas auttamaan minua? Taas, lisäsi Tarmo, ja vähän hysteeriseltä kuulostava naurahdus pääsi hänen suustaan. Ei tämä naurun paikka ollut, mutta tapahtumien kulku alkoi jo ylittää miehen käsityskyvyn. Hän selitti Irmelille, että tarvitsisi kyydin Suomen puolelle ja majapaikan pariksi päiväksi. Muuta hän ei paljastanut. Nainen ei ikipäivinä suostuisi moiseen, ajatteli Tarmo, sillä tiesi, että sekä hän itse että pyyntö kuulostivat lähinnä sekopäisiltä.
- Selvä, vastasi Irmeli hetken hiljaisuuden jälkeen. Tämä ei ollut hänen tapaistaan, mutta kai sitä joskus piti seikkailukin aloittaa. Hän oli tuntenut tänään sydämessään läikähdyksen ja toiminut kerrankin hetken mielijohteesta. Nyt katsottaisiin, mihin se johtaisi.

Irmeli vilkaisi kalenteriaan. Lauantai, 25.2.2012. Hän etsi toppatakkinsa, heitti avaimet, lompakon ja puhelimen käsilaukkuunsa ja lähti kohti autotallia. Irmeliä jännitti. Se oli mukava tunne pitkästä aikaa.

*   *   *
No niin. Ei tämä lopu ollenkaan. Nyt vain kuvittelette, että
1. Lena kuolee onnettomuuspaikalla dildo kädessään ja auton neonvaloputket musiikin tahtiin vilkkuen.
2. Tarmo pääsee pakenemaan elokuvatyyliin juuri ennen kuin hänen autonsa räjähtää.
3. Tarmo raahautuu pikkutien varteen ja odottaa kylmissään Irmeliä. Pelastava enkeli saapuu ja vetää miehen tiukkaan syleilyynsä. Huulet kohtaavat, ja he rakastelevat villisti auton takapenkillä.
4. Tarmolle selviää vaimon osallisuus firman taustapuuhissa. Tarmo ottaa avioeron ja vaimo vetää itsensä hirteen. Tytär Laura on raskaana Markulle ja muuttaa tämän kanssa yhteen.
5. Tarmo ja Irmeli elävät onnellisina elämänsä loppuun asti ja saavat koeputkihedelmöityksellä kaksoset. Irmeli on 42-vuotias, mutta onneksi virkeä. Kaksoset pyrkivät kuudentoista vuoden kuluttua Idolsiin ja voittavat ja toinen menee Jone Nikulan kanssa naimisiin. Toinen alkaa laulaa Tuksun kanssa duettoja.
6. Sen pituinen se.

Keskivertoa parempi kuski

Olen aina ollut hyvä peruuttamaan, lähinnä kuitenkin taaksepäin. Sakotkin olen saanut vain kerran elämässäni, eikä se edes ollut omaa syytäni. Nopeusrajoitus oli nimittäin aivan liian pieni, joten katsokoon vaan peiliin sekin kyltin pystyttäjä ja tekisi jotain tähdellisempää elämällään. Ehkä olen myös kerran kaasuttanut paniikissa päältä ajettavalla ruohonleikkurilla juuri istutetun puuntaimen yli, mutta se taas johtui paskasta ruohonleikkurista.

Esitin loistavia peruutustaitojani jo autokouluaikoina. Ajoin korttini opetusluvilla ja kaiken lisäksi pakettiautolla, joten sitä oppi väkisinkin pakittamaan aika näppärästi peilin kautta. Siltä pohjalta on vaikea ymmärtää, että reputin ajokokeen ensimmäisellä yrityskerralla ja että syynä oli ulottuvuuksien hallinta - tai se, etten muka hallinnut ulottuvuuksia. Jumaleissön, vaikka suonsilmästä olisin itseni pois peruuttanut ja ylös nostanut. Olen ihan varma, että inssillä yksinkertaisesti oli kaunaa opetusluvilla ajavia kohtaan ja että oikeasti olin jo tuolloin erityislahjakas. Olen nimittäin nykyäänkin keskivertoa parempi kuski.

Kaikilla ystävilläni ei kuitenkaan mene yhtä hyvin, ja ajotaidoissa on totisesti parantamisen varaa. Ihan kivoja he silti ovat ja herttaisia, ei siinä mitään. Hyväksyn heidät pikkuvioista huolimatta, ja koska olen itsekin hyvä tyyppi enkä tietenkään paljasta täällä kavereitteni syvimpiä salaisuuksia, voitte kuvitella, että seuraavat töppäilyt ovat tapahtuneet minulle.

No niin, eräänä päivänä lähdin siis vähän ajelulle poikaystäväni äidin uudehkolla autolla. Siinä vain sitten jotenkin kävi niin, että kun tarvitsin pakkia, sitä ei ollut. Se oli hävinnyt, kerta kaikkiaan vain kadonnut jäljettömiin. Yritin paniikissa ryskyttää kaikki vaihtoehdot läpi ja avasin varmaan myös pari kertaa takaluukun ja ikkunat, huidoin tuulilasinpyyhkijöillä ja manasin - ja jäin jotenkin mysteerisesti  jumiin valtatielle. Keskelle. Poikittain. Siinä minä olin ja häpesin silmät päästäni, painoin kaasua ja kytkintä ja kaikkea, mitä nyt painaa keksin, yhtä aikaa ja erikseen. Takaa tulevat autot jäivät ihmettelemään touhua, eivätkä oikein uskaltaneet lähteä kummaltakaan puolelta ohi, ja myös vastaan tuleva liikenne pysähtyi. No, elämässä pitää olla tähtihetkiä. Pakki löytyi sitten jossain vaiheessa ihan vahingossa, ja kertynyt väkijoukko antoi kunnioittavasti tietä nuorelle naiskuskille, joka ajoi äkkiä viisisataa metriä takaisin kotiinsa.

Tätä siis ei tapahtunut serkulleni, joka on muuten ihan välkky tapaus.

Toinen ystäväni (olkoon sitten, vastatkoot kaikki omista ajeluistaan) päätti kerran nollata matkamittarin mitatakseen kotimatkansa pituuden. Ei siinä mitään, hyvä idea sinänsä, mutta hän sattui saamaan sen kesken ratinväännön ja ollessaan juuri kääntymässä risteyksessä vasemmalle. Kas, sinnehän se jäi käsi väliin ja ratti jumiin, joten matkaa tuli talviliukkailla muutaman ympäripyörinnän verran pitemmästi. Mutta se oli varmasti tarkoituskin, näyttävät piruetit ennen kaikkea. Ystävä esitti tyynesti, että juuri näin hän tämän käännöksen oli suunnitellutkin menevän, käynnisti tuoksinnassa sammuneen auton uudelleen ja ajoi kylmän viileästi paikalta niin kuin mitään kummallista ei olisi tapahtunut. Samainen ystävä oli myös kerran ollut kovasti myöhässä ja keksinyt talon pihaa lähestyessään, että sammuttaa vauhdista moottorin. Niin kuin valmiiksi ja muutaman sekunnin säästäen, tiedättehän. Hän ajoi juuri hyvää vauhtia pitkin pitkää koivukujaa, joten ei kun virta pois ja turvavyö auki. Muuten hyvä, mutta sen jälkeen ei ollut enää jarrua.

On minulla varovaisiakin ystäviä. Eräs niistä kertoi hiljaittain siitä, kun oli ollut ensimmäistä kertaa elämässään mopoajelulla kaupungin keskustassa. Ei silloin mitään mopokortteja ollut, joten kotona vain neuvottiin (jos neuvottiin), että oikealta tulevia pitää väistää. Risteykseen oli sitten osunut yhtä aikaa hänen kanssaan paappa, jolle oli ilmeisesti opetettu, että pitää väistää kaikkia. Siinä he olivat odotelleet kahdestaan risteyksessä huomista päivää. Mutta mikäs siinä, ellei ole kiire minnekään. Voi niitä maisemia ihailla paikoillaankin.

Kaikenlaisille sitä kortteja, mopoja ja ruohonleikkureita annetaankin. Edesvastuutonta.

Halpamatkalaisena

Saimme vihdoin sovittua ystävien kanssa kesän reissuajankohdan ja etenkin kohteen. Päätimme vetää budget-kortin esiin ja varata mahdollisimman halvat heinäkuulennot sinne, missä Uunokin aikoinaan seikkaili. Kentältä ajelemme sitten vuokra-autolla majoituspaikkaamme, joka ei ole varsinaisesti hotelli, muttei kyllä telttakaan. Olen arvoituksellinen, tiedän, mutta se on perimmäinen luonteenpiirteeni heti erinomaisuuden jälkeen.

Halpamatkalaisen tulee ottaa huomioon monta seikkaa, sillä kun peruslähtökohta on säästäminen, on oltava tarkkana!

- Vertaa lentohintoja huolellisesti. Jos pinna kestää, kierrä vaikka Kööpenhaminan ja Istanbulin kautta perille Osloon. Siinä voi säästää kympin. Kympillä saa monta kal limsaa.

- Tosiguru varaa menon halvimmalta lentoyhtiöltä, vaikka lento laskeutuisikin kohteeseen klo 03.25 aamuyöllä tai matka pitäisi tehdä siivellä seisten. Siinä voi säästää kympin. Kympillä saa perillä vaikka kal kaksi uimapatjaa ja lapset tyytyväisiksi ainakin vähäksi aikaa.

- Unohda iltapukuvalikoimasi. Koska iso matkalaukku ruumassa maksaa, yritä pärjätä käsimatkatavaroilla - ja voit säästää kympin per suunta. Siis toistan, kympin per suunta. Se tekee äkkiä laskettuna kaksikymppiä, jolla saa koneessa koko porukalle kal sämpylät.

- Jos joudut alistumaan niinkin alhaiseen kuin 5 kg:n käsimatkatavararajaan, ei hätää: pue kaikki viikon vaatteet päällesi. Lentokoneessa on aina kylmä, eikä halpalentoyhtiöillä ole tarjota sinulle huopaa. Rannalta kerätyt kivet joudut unohtamaan, mutta tärkeimpiä ovat sydämen muistot.

- Tee eväitä. Kun ostat tarjouksesta leipää ja paistat sen väliin pari kananmunaa, kuluu aika lennolla mukavasti, kun voit askarrella ruokailun jälkeen käärepaperista teeman mukaan lennokkeja -  ja säästät ainakin kympin. Kympillä saa esimerkiksi kal ruokajuomaa. Tosimatkaaja tosin nieleksii viisi tuntia ja juo sitten perillä lentokentän lähimmän vessan hanasta.

- Jos kuitenkin olet aikeissa ostaa vettä, huomioi, että vesipullo on kentällä aina halvempi kuin koneessa. Säästät jopa 50 senttiä. Sillä ei saa kal mitään, mutta säästö se on pienikin säästö.

- Perillä ruoka kannattaa tehdä itse. Lomallahan sitä ollaan ja on aikaa! Kun käy lähimarketissa ja ostaa kaappiin kahvit, sämpylät ja meetvurstit, säästää tosi paljon rahaa. Miehet säästävät myös hermonsa ja voivat naisten kokatessa ottaa kal aurinkoa tai nokkaunet.

- Kal Juoma on lähimarketissa huomattavasti halvempaa kuin baaritiskillä tai ravintolassa.

- Pidä aina mukana ohutta, matkakokoista pyyhettä, jonka voit ilmaiseksi levittää rannalle. Saat säästetyllä kympillä kal hiekkalapion ja -sangon.

- Pääsylippujen hinnat vesipuistoihin ovat suorastaan törkeät. On myös iloa ilman kal vesipuistoja. Laittakaa kasvot veteen ja puhaltakaa perunoita! Miten kivaa!

Näitä kaikkia vinkkejä noudattaen olet jo ennen lomaviikon loppua tienannut korin kal monta kymppiä, jotka voit panna säästölippaaseen. Pyydän silti huomioimaan, että kaikista halvimmalla pääsee, kun ei lähde minnekään tai hyppää eläinpuistoon aidan yli.

Rakkautta vaan

Ystävät pussiin

Ässä teitä rakastaa
ja pussiin pakastaa
pullaa
paistaa
aurinko helmikuun.

(Oikeasti on hirveä myrsky ja lumi sataa kaula-aukosta sisään. Enkä varmana paista pullaa, sillä niistä tulee aina rumia ja kovia ja koen alemmuutta ystävääni kohtaan, joka tekee täydellisiä pullia ja on vielä kaiken lisäksi laiha. )

Kiitos, että käytte täällä, ystäväiset, tuttavaiset ja tuntemattomat. Jaksan kirjoitella tasan niin kauan, kun juttuja joku lukee.

Persettä penkkiin, toverit!

Tämän kevään ylioppilaskirjoitukset ovat parhaillaan käynnissä, ja jumppasalit täyttyvät taas kuullun ymmärtämiskokeiden jälkeen eväskoreista ja ehkä muutamista ajatuksistakin. Olisi kerrassaan huikeaa osallistua ylioppilaskirjoituksiin uudelleen! Ei sillä, että edellisestä kerrasta olisi vielä kovin kauan, mutta noin niin kuin huvin vuoksi. Olisi sangen mukavaa ja varmasti myös itsetuntoa kohottavaa käydä nappaamassa esimerkiksi muutama puolihuolimaton laudatur. Helppoahan se olisi, kun on luonnostaan fiksu. Olenkin tässä pohtinut, että ylioppilastutkintojärjestelmään tulisi välttämättä tehdä radikaali uudistus: jotta valkolakin arvostus kohoaisi, ihmisen tietotaso pitäisi tarkistaa säännöllisin väliajoin. Ehdotankin täten kokeen uusintaväliksi kymmentä vuotta, sillä siinä ehtii joko kypsyä tai unohtaa kaiken. Ellei kokeista pääsisi tarkistusvuotena läpi, lakki otettaisiin yksinkertaisesti pois ja vappuna tulisi itku. Kokelaista voisi myös tehdä tosi-tv-ohjelmia.

On ylioppilaskokeissa muutakin uudistettavaa. Ensinnäkin YTL voisi edes joskus osoittaa huumorintajunsa ja laittaa kuultuihin ratkaisurivistöksi leikkisät musiikkitermit ABBA ja ACDC. Kyllä siinä kokelaat hieraisisivat pari kertaa silmiään ja vaihtaisivat hätäpäissään vastauksensa. Usko loppuisi myös takuulla silloin, kun koko mustattava rivistö olisi pelkkää A:ta. Mutta ei lautakunta mitään tajua, koska sillä on kiire keskittyä Gaussin käyrän toteutumiseen. (Joka muuten keksittiin puoli vuosisataa ennen Gaussin syntymää, mikä on mielenkiintoista sinänsä.)

Jos koe järjestettäisiin kaavailemallani tavalla uusittavaksi tietyin väliajoin, sitä voisi vanha ylioppilas sydämessään miettiä, miten kävisi. Minulla menisi toki hyvin, mutta miettikää vaan omalle kohdallenne, raukat. Äidinkielestä nyt tietenkin pääsisi jokainen läpi, sillä kuka sitä nyt ei muka omaa äidinkieltään osaisi? Sitä on oikeastaan melkein turha edes koulussa opettaa, sillä kaikkihan osaavat puhua ja kirjoittaa?!! Matematiikastakin olisi syytä selviytyä, koska taskulaskimellahan sitä vaan näpytellään ja derivoidaan sitten lopuksi, ellei muuta keksitä. Sitä paitsi nykyajan leikkiylioppilaskokeissa ei tarvitse edes kirjoittaa laajaa matematiikka, vaikka olisi sen kurssit suorittanut. Aivan pelleilyä. Toista se oli vanhoina hyvinä aikoina. Ja mitä ne kaikki kompensaatiopisteet muka ovat? Säälipisteitä, sanon minä. Aikoinaan ruotsikin oli pakollinen, joten tänka på det och lyssna på bandet! 

Reaaliaineet voisivat olla hieman vaikeammat päästä läpi, mutta elämänkokemuksella niistäkin varmasti selvittäisiin. Itse kirjoittelin aikoinani psykologian ja maantiedon, ja vähän jäi makkarajärviä hampaankoloon: Opettaja perkules jätti kuulusteluista pois kaksi kappaletta, jotka katsoi turhiksi - ja yllätys, että toisella niistä olisi ansainnut maailman helpoimmat kuusi pistettä. Jos siis olisi lukenut. En tietenkään lukenut, sillä opettajan sana on laki, minkä noudattamisesta olisi kyllä pitänyt myös saada pisteitä. No, mannerlaattateoriat ainakin menisivät vieläkin vaikka unissaan, mutta Euroopan karttaa pitäisi vähän kerrata hieman Syyrian kohdalta. Onneksi psykologia on sentään helppoa, koska olen sairaan hyvä ihmisasiantuntija ihan luonnostaan. Eilen esimerkiksi ymmärsin puolesta katseesta, että kannattaisi olla hiljaa. En silti totellut, sillä jonkun on oltava oikeassa.

Kielissä menestyisin edelleen huikeasti, sillä olen tosi lahjakas niissä ja katson paljon televisiota. Oppilaille olen uskotellut puhuvani sujuvaa englantia, ruotsia, saksaa, ranskaa, italiaa, viroa ja unkaria, sillä yläkouluikäisille menee täydestä, kun eläytyy esitykseen. Mutta uskokaa tai älkää: kirjoitin  aikoinani parhaimmat pisteeni ruotsista. Olen niin prinsessa Victoria.

Siinähän tuo sitten jo olisikin. Aika helppoa. Tärkeintä taitaakin olla se, mitä ottaa evääksi.

Pakettimatkalla paratiisiin

Lomakuume valtaa takuuvarmasti aina, kun ympärillä on metrinen hanki. Klikkailen perhelomahelvettejä markkinoivia lomasivuja tunnista toiseen ja päädyn joka kerta päivän päätteeksi samaan hotellivaihtoehtoon. Aloitan kyllä sitkeästi aina Arubasta, mutta mies väittää, että kahdeksan tonnia perhelomasta on liikaa. Tympeän rajoittunut ihminen. Seilaan siis raukka Mallorcan, Kyproksen ja Rhodoksen väliä, vertailen hintoja, altaita, vesipuistoja ja huoneiden pohjapiirustuksia ja mitä kauemmin niin teen, sitä varmemmin matkoja ei enää ole jäljellä. Olen huomannut myös sen, että iän tuoma, no, ikä, tarkoittaa sitä, että alle neljä tähteä ei riitä.

Lomaesitteissä, nettisivuilla ja haaveissa kaikki on täydellistä: aurinko paistaa sadekaudellakin kuumasti, ruokaa saa syödä niin paljon kuin jaksaa (vaikkei bikineissä voikaan) eikä kukaan huku. Minä haluan Tjäreborgiin! Minä haluan täydellä turistibussilla parinsadan metrin pituiselle, aidatulle nurmikolle, jossa on ruotsalaisia, saksalaisia ja venäläisiä päällekkäin, keskellä uima-allas ja yhdessä nurkassa minigolf. Haluan maaterassin, osittaisen merinäköalan, suoran yhteyden altaalle, siivouksen kuusi kertaa viikossa ja rannekkeen käteen. Kun meitsi lähtee lomalle, pitää saada kaikki ruokamyrkytystä myöten.

Jotkut hullut haluavat Mallorcan sijaan Suomeen kaamoksen keskelle. Hollantilainen tuttavamme oli ollut joulun aikana perheineen Levillä, ja heillä oli ollut oikein kiva lumiloma: oli kokeiltu Lapin-kastetta (nokiviivat poskeen, á 100 e), husky-ajelua, porotokkaa, joikaamista, jääkartingia ja mitä sitä nyt Lapissa kuuluu normalisti tehdä. Kahdeksi tunniksi varattu savusauna oli maksanut yllätykseksi 500 euroa, ja laskeskelimme, että sillä hinnalla olisi saanut Thaimaassa 110 h hierontaa. Mutta kerrankos sitä, elämyksiä. Jotain he olivat sentään saaneet maassamme ilmaiseksikin, sillä revontulijumalat olivat olleet suotuisia. Taivaalla hehkuvia värejä ihmetellessään hollantilaisporukka oli luullut, että näytös painettiin päälle ravintolan katkaisimesta. Oli siinä ollut Aslakilla vakuuttelemista, ettei pitkin pusikkoa juokse saamelaisia tai porotokkaa taivaalle taskulampuilla huitomassa.

Meilläkin mies tykkäisi kyllä lasketella, mutta minä en Lappiin tahdo. On sitä hiihtokumpua tuossa omastakin takaa, joten pohjoinen saa minun puolestani pitää lumihankensa ja poronsarvijauheensa. Sitä paitsi jos muistatte, minulla on aivovamma, joka hyvin tehokkaasti estää kääntymisen esimerkiksi suksilla tai polkupyörällä oikealle. Uskokaa pois, se on laskettelussa aika rajoittava tekijä. Elämässä ei niinkään. Minusta ei huomaa päällepäin mitään.

Minä haluan ulkomaille kuumaan. Mitä enemmän nahka palaa, sitä parempi loma.

Tuulipukulandia

Paikallislehti, Etelä-Pohjanmaa 9.2.2012

Tuulipukukapina

Minä nyt oikein tänne yleisönosastolle ajattelin kirjoittaa. Olen miettinyt sillä tavalla, että näinä kuntaliitosten aikana kunkin vielä olemassa olevan kunnan tai kaupungin pitäisi lahjoittaa kaikille asukkailleen tuulipuvut. Tai rikkaat voisivat omistaan maksaakin, joutaisivat kyllä. Tuulipukujen värin pitäisi kuvata mahdollisimman hyvin kyseisen paikkakunnan ideologiaa, elinkeinoa, luontoa, erityispiirrettä tai muuten vain vaikkapa vittumaista luonnetta. Rintapieleen voisi ommella myös logon, sillä sellaisia on kuitenkin kovalla vaivalla suunniteltu, ja loisihan se myös yhteisöllisyyttä, kun joka pirtissä iltapuhteina parsittaisiin.

Niin sitä minä vaan, että ne tuulipuvut olisivat tosi kätevät, kun erottaisi heti, mistä kukin on kotoisin. Että ollaanko niin kuin samaa pitäjää aivan alunperinkin, vai onko vain pakko meidät samaan kirjastoon tai kunnantaloon ajanut. Se on sillä lailla, että kun viisikin naapurikuntaa laitetaan yhteen, niin kyllä siinä kansa epämiellyttävästi sekoittuu.

Omia juuria pitää kunnioittaa, ja siksi me tarvitsemme tuulipukuja. Ajattelin, että johtajilla voisi olla kuntaliitospuvut ja meillä muilla sitten ne oman kylän puvut. Toivoisin myös pisimpään paikkakunnalla asuneille ja nopeimmin tilaaville sauvat kaupanpäälle. Niillä voisi tökkiä esimerkiksi pirkanmaalaiset takaisin kotipitäjäänsä.

Nimim. Näin moon sen miättiny

*   *   *
Vastine:

Hyvä Tuulipukukapinoija!

Kiitämme mielipiteestäsi paikallislehdessämme 9.2.2012. Luimme ehdotuksenne valtuuston samaniltaisessa kokouksessa ja keskustelimme tuulipukujen mahdollisesta hankkimisesta jokaiselle kunnan asukkaalle. Olemme iloisia, että kuntaliitos kiinnostaa ja keskusteluttaa.

Valitettavasti meidän täytyy todeta, että kunnan talous ei kestä yhtään ylimääräisiä menoja. Paikallinen kangaskauppa kuitenkin lupasi kuntalaisille 15 %:n alennuksen viime vuoden tuulipukukankaista, ja koska työväenopistossa on vielä ompelupiirissä vapaita paikkoja jäljellä, voi tuulipuvun ommella halutessaan myös itse. Jos kiinnostus on suurta, on ensi syksylle mahdollista lisätä kurssi Ommellaan tuulipuku I ja II, joista ensinnä mainittu aloittelijoille ja jälkimmäinen edistyneemmille.

Koska olimme kuitenkin hyvin ilahtuneita ehdotuksesta, päätimme valtuustossa yksimielisesti, että jos ompelukurssi toteutuu, saavat osallistujat kurssin päätyttyä lahjoituksena kunnan kangasmerkin. Myös paikallislehden kuvaaja tulee luonnollisesti paikalle.

Lopuksi haluan vielä muistuttaa, että toimintastrategiaamme ei kuulu väkivaltaan kannustaminen. Jos teillä on omia suksi- tai kävelysauvoja, emme kehota "tökkimään" niillä ketään. Edes pirkanmaalaisia.


Terveisin

Jarmo Kuisma
kunnanjohtaja

*   *   *
Paikallislehden nettikeskustelussa kuohuu 10.2.2012.

klo 15.30: Tuulipuku my ass!

Siis ei oo todellista! Me ollaan epäuskoisina seurattu paikallislehden yleisönosastokeskustelua tuulipuvuista. (Meillä on koulussa joku sanomalehtiviikko.) Me nuoret voidaan kertoa, että ei mistään hinnasta laiteta päälle jotain hikistä tuulipukua, joka kaiken lisäksi olisi jostain viimevuotisesta kankaasta tai esmes itse ommeltu. Siirtykää nyt tälle vuosituhannelle!! Vain eläkeläiset ja pariskunnat käyttää samanlaisia tuulipukuja, eikä se hei tosiaan näytä hyvältä. Jos vähän seuraisitte muotia ja blogeja, niin huomaisitte kyllä.

Me ollaan keksitty paljon parempi idea. Hankitaan kaikille Onepiece-kotiseutuhaalari. Niitä saa netistä parilla sadalla eurolla tuunattuna (ainaskin nimen saa painattaa niin miksei jotain liito-oraviakin), ja niitä on kurssillakin paljon helpompi ommella kuin tuulipukuja. Olis sitä paitsi tosi siistiä, jos opettajilllakin olisi edes joskus nykyaikaiset kuteet.

Kuntaliitokseen me ei oteta kantaa, ei kiinnosta.

Jossu ja Mandi
Mettäperän yläkoulu 8 B


klo 16.05: Jossulle ja Mandille

Ihan vain tiedoksenne, että se EI OO mikään Onepiece, vaan OnePiece. Kantsisko tarkistaa faktat ja elää ite tällä vuosituhannella?! Ja siis liito-oravia?! Mitä vittuja ne muka on?

Frontside Ollie -98 <3


klo 16.23: Näkökulma tuulipuku- ja haalarikeskusteluun

Tarvitseeko viattomia luontokappaleita nyt sotkea tähän? On ihan hyvä, että te nuoret olette nyt näin aktiivisesti asialla, mutta pidetään keskustelu asiallisena, eikö vaan?  

Kyllikki


Klo 16.50: Kylli-tädille

Pidä keskenäs. 

Frontside Ollie -98 <3


Klo 17.45 Huolestunut äiti

Ollien äiti täällä kirjoittelee Kirsikan eli "Ollien" nimimerkillä. Ensiksikin Kyllikki voisi nyt ymmärtää, etteivät nykynuoret todellakaan tiedä liito-oravia olevan edes olemassa. Meidän Kirsikalla on kuule elämässä paljon tärkeämpiäkin asioita kuin luonto.

Frontside Ollie -98 <3

 Klo 17.47 Huolestunut äiti

No niin, vahingossa painoin nappia ja se lähtikin viesti sitten samantein, kun ei aina pysy näissä niin kärryillä. Siitä tuulipukuasiasta minä vaan vielä, että eikö joku Lastensuojeluliitto tai Lions Clubi voisi ottaa tehtäväkseen ommella niitä kaikille? Tai seurakunnan väki, onhan siellä niitä aktivisteja? Ajattelin vain kun niillä tuntuu aina olevan niin energiaa kaikenlaiseen.

Frontside Ollie -98 <3


Klo 18.23 The real FO

Sori mun äiti. Se on välillä vähän nolo.

Frontside Ollie -98 <3  


Klo 21.05 Hyvä keskusteluväki!

Kunnanjohtajan ominaisuudessa haluan vielä kertaalleen kiittää kaikkia aktiivisuudestanne asian suhteen. On ilo huomata, miten myös nuoriso on herännyt tarkastelemaan kuntaliitosta ja sen vaikutuksia näinkin syvällisesti. Kunnanvaltuusto pysyy kuitenkin edelleen kannassaan, jonka mukaan alkuperäisehdotus yhtenäisistä tuulipuvuista nimenomaan itse ommeltuna on kannatettava ajatus: se  paitsi ehkäisee harrastustoimintana syrjäytymistä niin myös työttömyyttä. Ompelupiiri kaipaa kipeästi uusia jäseniä, eikä paikkakunnan ainoa kangaskauppakaan olisi kampanjasta pahoillaan.

Toimikaamme kaikki yhdessä hyvän asian puolesta!

Jarmo Kuisma


Klo 21.30 Sauva-arvonta

Mettäperän Lions Club Ladies on tämäniltaisessa kokouksessaan tehnyt päätöksen, jonka mukaan yhdistys lupaa arpoa ompelukurssille osallistujien kesken kolmet Marimekon Unikko-kuosiset kävelysauvat!


Lions Clubin Ladiesin puolesta
Maarit Metsälä-Iso-Haavisto


Klo 23.59 (Otsikko)

Ei saatana. Akat ompeloo ja sauvakävelöö. Ja pirkammaalaaset. 

Tosimiäs


Lauantai 11.2.2012

Klo 00.20 Pirkanmaa is the best

Kommentti kännykällä täältä Pirkanmaan puolelta: me ei todellakaan haluta kuntakiimokseen teidän kanssa! Meistä ei tule Etelä-Pohjalaisia juntteja tekemälläkään. Pitäjää ihan vapaasti tuulisukunne!

Anonyymi


Klo 00.33 Haha!

Kiimailkaa te homot vaan sillä puolella rajaa niin paljon kuin haluatte. :D

Tosimiäs


Klo 08.10 Toimitus vastaa

Toimitus sulkee viestiketjun kuntaliitoksista ja tuulipuvuista epäasiallisuuksien vuoksi ja muistuttaa nettikeskustelun säännöistä. Kansalaisten keskustelu aiheesta jatkokoon kiivaana muilla foorumeilla.

Ilmoitustaulu

Päivitys aamulla 9.2.2012 klo 7.57

Tänään puoleen päivään asti valokiilassa Paha Täti. Jos hän nukkuu onnensa ohi, lukijoista ensin ilmoittautumaan ehtivä pääsee valitsemaan aiheen! Vauhti kiihtyy ja panokset kovenevat. :D

Ässä


Mettäperällä 8.2.2012 klo 11.30

Lupasin lukijoiksi virallisesti ilmoittautuneiden kesken arvonnan, jonka voittaja saa valita tekstin aiheen.

Olen nyt suorittanut hyppytunnillani virallisen arvonnan. (Tein toki myös tuntisuunnitelmia monen viikon edestä.) Kysyin kollegalta numeron 1 - 35, jonka perusteella laskin lukijaluettelosta voittajan. En enää muista, mikä se oli, mutta voittajan muistan: hän on Outi! Onnenpäivä!

Koska aina pitää olla myös varasuunnitelma, minulla on nytkin sellainen. Ellei Outi ilmoittaudu aiheineen tai toiveineen tämän päivän aikana, huomenna pääsee määräilyvallankahvaan Paha Täti. Jee! Tiedän, että olette huisin innoissanne!

Pusuja
Ässältä

Ps. Unohtui: Kyselyn mukaan 67 %:lla vastanneista ei ole minkäänlaisia ongelmia blogisivujen käytettävyydessä. Häikkää on joskus 14 %:lla ja aina 17%:lla. Koska olen huikea matemaatikko, lasken yhteenvedoksi prosentit 67 vs. 31. Onkohan vaivalla muokatulle pohjalle syytä tehdä jotain?

Kurrea on tuuletettu

kurre laulaa
jäit sateen taa
on siitä jo aikaa

nyt on laulu uus
kuuden vuoden kuuliaisuus
ja maken kanssa kumppanuus

kurre tuulettaa
voittoa upeaa
meinaan biisille oksentaa

kurre ja kolehmainen
väinämöisen häpäisten
on jalanjäljillä märkähattupaimenen

on biisi blues
tuki jo kurre suus
tao kansi sanaiseen arkkuus

ilmaisee kansa äänestäen
päätös: yksimielinen
on aika mikrofonin sulkemisen

Rikoo on riskillä ruma

Voi jumaleissön, taas on tullut pari kiloa perseeseen ja reisiin, tuskaili Irmeli itsekseen sovituskopissa. Hän oli ostamassa uutta uimapukua, sillä lapsenlapsen kanssa olisi mentävä lauantaina uimahalliin, kun kerran luvatuksi tuli. Hauskaahan se olisi, sen hän tiesi, mutta uimapuvun ostaminen keskellä talvea oli paitsi hikistä ja rasittavaa, myös siitä syystä hankalaa, että sesonkiaika oli auttamattomasti takanapäin - tai toisinpäin ajateltuna vasta tulossa. Ensimmäiseksi hän oli kolunnut läpi urheiluliikkeet, mutta keski-ikäinen nainen Speedoissa, tietäähän sen. Irmeli löysikin itsensä maitokauppareissulla Citymarketin sovituskopista ja huomasi, että vaikka musta mummomallin perusuikkari oli susiruma, niin se oli myös halpa ja ennen kaikkea toimiva: siihen mahtuivat sekä runsaahko ahteri että D-kupin rinnat. Vielä vuosikymmen sitten reisien selluliitit olivat häirinneet häntä kovastikin, mutta aika oli mielelle armollinen, vaikka se vartaloa muovasikin mielensä mukaan.

Irmeli oli todistanut naisten sovituskoppituskaa myös sivusta. Urheiluliikkeessä hän ei ollut voinut välttyä kuulemasta viereisen kopin naista, joka jutteli verhon läpi ystävälleen.
- En todellakaan tule mihinkään jumppaan tällaisena valaana, oli tämä puuskahtanut ilmeisesti tiukkaa toppia pään yli kiskoessaan.
- Totta kai tulet, älä nyt ala enää perua. Ei sinua siellä kukaan katsele, ja ainahan me voimme mennä turvallisesti takariviin.
- Helppohan sinun on sanoa, kun olet hinkannut kuvioita jo monta vuotta ja vedät vatsoja varmaan unissasikin. Kuule, Elisa: ei kaikkia voi urheilu kiinnostaa, on tässä muutakin elämää.
- Niin kuin mitä? oli ystävä sivaltanut naureskellen. Sovituskopista kuului huokaus.

Irmelin oli käynyt sääliksi kohtalotoveriaan ja hän oli vilkaissut verhon välistä naisen ystävää. Tämä oli solakka, urheilullisen jäntevä ja jo ryhdistä huomasi, että kyseessä ei ollut tavallinen tallaaja. Lihaksistossa oli näkynyt vuosien työ. Tyttö oli hävinnyt äkkiä jonnekin, mutta palannut takaisin Irmelin kiskoessa saappaita jalkaansa. Mukana tällä oli ollut lisää jumppavaatevaihtoehtoja - ja jotain myös itselleen:
- Katso, mitä löysin! Aivan käsittämätön löytö! Erä pikaluistelutrikoita on seitsemänkymmenen prosentin alessa, ja siellä oli yksi juuri minun kokoani. Katso, miten hyvän värinen, tällainen hopeanhohtoinen huppukin! Toivottavasti koko 36 ei jää liian isoksi, oli selvästi ilahtuneen oloinen  Elisa tuuminut ja pujahtanut sovituskoppirivistön päätyyn.

Muistot olivat vallanneet Irmelin mielen myrskyn lailla. Tuollainen hänkin oli joskus ollut: hoikka, hyväntuulinen, urheilullinen nuori nainen. Ei hän pikaluistellut sentään, ehei, sellaiseen ei ollut aikaa eikä mahdollisuuksiakaan, mutta maatalon työt pitivät hänet kyllä liikkeessä. Siihen Martti oli hänessä aikoinaan ihastunutkin. Irmeli oli ollut hänen mielestään suloinen ja kiehtova yhdistelmä herkkyyttä ja riuskuutta, ujoutta ja iloista menevyyttä. Se ei ollut ollut salamarakkautta hänen puoleltaan, mutta Martin sitkeyden ansiosta hän oli viimein suostunut tämän kanssa tansseihin. Vuoden kuluttua he olivat menneet kihloihin ja seuraavana kesänä juhannuksena naimisiin. Martti oli ollut hyvä mies, oli Irmeli huokaissut mielessään. Kovaa on elämä. Miehen se ottaa ja selluliitit jättää.

Viimeisen sovituskopin Elisa olikin saanut kuulla pikaluistelutrikoita ylleen vetäessään, miten hän huikkasi lähtiessään:
- Luistelkaa ja jumpatkaa, te tytöt, vielä kun voitte. Ei se onnea tuo, mutta mahtuu sitten minun ikäisenä helpommin uimapuku päälle ja hyvässä lykyssä oikein Speedokin.

Irmeli palautti uimapuvut myyjälle ja lähti kotiin. Uimapukuongelma oli vielä ratkaisematta, mutta mieli oli yllättävän hyvä. Kyllä se jostain kohdalle tulisi, niin uimapuku kuin uusi rakkauskin. Hän ei vielä tiennyt, että ensimmäinen odotti Citymarketin tangolla, eikä sitä, että toinen yllätys tapahtuisi jo lauantaina. Selluliiteista huolimatta.

Ilmoitustaulu

Tervetuloa, uusi lukija Martsu!

Koska ilahduin tästä kovasti, ajattelin alkaa jakomieliseksi ja muistaa teitä, jotka olette lukijoiksi ilmoittautuneet. Pidän tässä ensi viikolla arpajaiset, joiden voittaja saa määrätä  omaa sydäntä lähellä olevan tekstin aiheen. Olkoon se mikä vaan. Vaikka sälekaihtimet tai pakettiauton lämmityslaite.

Yours truly,
Ässä

Ps. Ihan pian on uusi tasalukukin sivunäyttöjen määrässä rikki. Pieni se vielä on, mutta vaatimattomuus kaunistaa ja kärsimys jalostaa. Se, ken huutaa tämän viestin kommenttiboksiin luvun rikkoutumisen jälkeen "hep", saa myös valita tekstin aiheen.

Salainen sivuhistoria

Tajusin tänään, että jos joku skandaalinhakuinen tietomurtautuja tunkeutuisi luokkani sähköiseen tietojärjestelmään (kuulostaa hyvältä, minulla on siis läppäri pöydällä) ja vakoilisi koneeni liikennettä, hän raapisi päätään varmasti hyvin epäuskoisena tai päästäisi röhönaurut. Tiedoksenne kuitenkin heti ensimmäisenä saatettakoon, että sivut, joille olen netissä päätynyt, ovat suhteellisen säädyllisiä. No, yksi on homoaiheinen. Sille tupsahdin vahingossa, kun etsin ysiluokkalaisille keskustelun pohjaksi vaalimateriaalia. Jos joku kuitenkin pääsisi näkemään ainoastaan sanat, joita olen päivän mittaan hakukoneeseen syöttänyt, hän ei ehkä ymmärtäisi, mitä teen työkseni. Tai minua ylipäätään. Potkut, puhuttelu tai työterveys ainakin uhkaisivat samantien. Antakaa minun siis selittää. Nyt on puolustuspuheenvuoron aika.

Tässä lista hakusanoista selityksineen. Huomaatte vain ja ainoastaan, miten omistautunut olen työlleni opettaa kielioppia.

Kotka ääntely
Mitä itse muka vastaisit oppilaalle, jota nyt kerta kaikkiaan askarruttaa suuresti, mitä kotka sanoo? Raakkuuko se, mitä? Olisitko muka tiennyt, että "erityisesti pesän lähellä tavallisin ääni on kimeä ja kaklattava kovien äänten sarja, kli kli kli kli..." Olen sitä mieltä, että oppilaan hätään on reagoitava ja hänen tiedonnälkänsä tyydytettävä. Tämä selvitys suoritettiin heti aamutunnilla ja liittyi Bjørn Bjørnsonin novelliin, ettette luule minun heti ensimmäisellä tunnilla lipeävän tarkasti laaditusta tuntisuunnitelmastani. Ja kokeilkaapa sitä paitsi lausua kirjailijan nimi.

Palomies varuste trampoliini nimitys
Puhuimme onnettomuuksista ja juutuimme miettimään, mikä on sen kankaan nimi, jolle parvekkeelta tai pilvenpiirtäjän katolta hypätään ja jolla palokunta ottaa hyppääjän kiinni. Ei löytynyt nopeaa infoa noilla hakusanoilla, joten päätimme nimittää sitä vain pelastusmatoksi. Olimme oikein tyytyväisiä termiin, joten asia ratkesi mukavasti.

Sitä minä vaan ihmettelen, että eikö siitä kimpoa takaisin sinne parvekkeelleen tai lyö päätään sen alareunaan sitä ennen? Aika vaarallista touhua. En hyppäisi, saisivat tulla hakemaan.

Lammas paino
Kirjoitusharjoituksen juonenkäänteeseen liittyen tarvitsimme ehdottomasti tiedon siitä, paljonko aikuinen lammas painaa. Harmi, että suurin osa hakutuloksista viittasi lihatiskille paloitellun pääsiäislampaan kilohintaan. Päättelimme kuitenkin lahjakkaina lampaan painon muutamasta eri tietolähteestä. Se meni varmasti aika lailla oikein. Kerroin myös, että lampaat ovat herkkiä hukkumaan. Lapsoset saivat arvailla, miksi.

Kongo matkustuskielto
Oppilaat suunnittelivat luokkaretkeä jonnekin kauas ja päätyivät haluamaan Kongoon. Valaisin heitä maan suhteellisen vaarallisista matkustusoloista, joista olin onneksi osittain tietoinen ennen Googleakin. Minulla on runsaasti yleissivistystä. Olen lukenut Ilkka Remeksen kirjan, jossa mennään pitkin Kongon kaivoksia ja pelastetaan maailma täpärältä tuhoutumiselta.

Munamies levy
Tarkistin, onko se todellakin myynyt kultaa. Järkyttävää kyllä, kyllä.

LSD
Kunnon koulupäivään kuuluvat  myös huumeet ja sen sellaiset nautintoaineet. Luin oppilaille tositapahtumiin perustuvaa Nancy-kirjaa, ja tarkistimme välillä vähän tietouttamme huumepolitiikan suhteen. Oppilaat kuuntelivat pupillit laajentuneina.

Skitsofrenia oireet
Minulla on varmaan niitä. No ei ole, olen ihan selväpäinen ainakin keskellä viikkoa. Samaisen Nancyn ongelmiin liittyi mielenterveysdiagnoosi, josta kerroin faktoja oppilaille. Ääni käski minua tekemään niin. Minusta tuntui, että olin Hans ja että oppilaat hyökkäävät kimppuuni ja että ikkunasta paistaa lämmin aurinko. Siinä vaiheessa ymmärsin, että ei ole totta.

Katsokaahan vain, mitä oma hakusanaluettelonne teistä kertoo. Yhtä kummallisia olette kuin minäkin, se on varmaa.

Ei putoa

Joka lauantai-ilta Suomen kansa asettuu saunan jälkeen sohvalle ja lopettaa hengittämisen, sillä pitää olla hiljaa ja jännittää valtavasti. On viihdeohjelman aika, viikon ja elämän kohokohdan. Mitähän älyttömän jännää täksi kerraksi on keksitty?

Minulla on aivan mielettömän hyvä huumorintaju, on aina ollut. Lapsena tykkäsin Uuno Turhapurosta ja olisin tykännyt monesta muustakin, ellei isäni olisi ollut sitä mieltä, että ohjelmat olivat lapsellisia ja ääneen nauraminen osoitus suorastaan tyhmyydestä. Nauraminen ja hauskanpito toki ovatkin melkein syntiä, joten siltä pohjalta ymmärrän kyllä. Jos olisi sota, ei kuulkaa paljon naurattaisi. Siellä olisivat, juoksuhaudassa, vähän muut mielessä kuin sketsiohjelmat, kun pitäisi isänmaata puolustaa henkensä kaupalla. Tai en minä tiedä. Voi se pieru naurattaa poterossakin. Jostain vaativa huumorintajuni kuitenkin kumpuaa, ja syytän joko lapsuuden mallia tai luontaista, hyvin korkeaa älykkyyttäni. Kuolaa valuva puoli-idiootti tai naamanvääntelijä ei vain kerta kaikkiaan naurata yhtään, eikä myöskään tosi nokkela alatyylivitsailu sananmuunnostyyliin. (Vaikka tähän on kyllä poikkeus: Minua jaksaa päivästä toiseen huvittaa se, että opettajanhuoneen pöydällä on iso, musta kahvimuki, jossa lukee oranssein kapiteelein ja suorastaan kirkuen SUMPPI PIHISEE! Se vain jotenkin sopii yläkouluhuumoriin. Me opettajat vitsailemme usein, vaikkette sitä tietenkään uskokaan.)

Ymmärrän vajaavaisuuteni, joten tunnustan nyt olevani kauhean ankea ja nuiva ihminen. Huumorintajuton ja kankea, elämäniloton tiukkis, sellainen minä olen. Minä en turhista naura enkä turhille varsinkaan. En takuulla osta Munamiehen levyä, vaikka se myisi kultaa. Paitsi että ai, perhana. Google kertoo, että myi jo. Olen myös melko varma, etten tilaa Usko Eevertti Luttista ristiäislahjaksi tuttavaperheelle tai kiinnitä Yossun ja Tsaskan julistetta seinälle. Ja kun nyt aloitin, niin sekin kyllästyttää, että oppilaille on kerta toisensa jälkeen teroitettava, miten kirjoitelman päähenkilön nimi ei sitten ole Herppeenluoma, Seppo Taalasmaa tai Timo Soini. Televisio tulee kouluun joka päivä.

Voisin kyllä ihan selvästi vähän relata ja nauraa välillä. Eilen pääsikin röhönauru, tosin varmaan  vahingossa. Kontrolli petti pahan kerran. Olimme autossa, ja koska aika alkoi käydä pitkäksi, viihdytimme takapenkkiläisiä Laiva on lastattu -leikillä. Koska yksi ei osaa vielä kunnolla kirjaimia, ideana oli luetella vuorotellen eläimiä, joilla on karvapeite. Kun toinen alamittaisista lastasi mukaan villisian, kuului vierestä tuhahdus sekä kriittinen ja närkästynyt kommentti:
- Kuule, etkö muka tiedä, ettei villisikoja saa viedä laivaan.
Vastaus tuli kuin tykin suusta:
- Ai, haittaakse?

Mettäperä sykkii ja soi

On aika vekkulia asua maaseutukaupungissa ja viettää esimerkiksi sunnuntaita. Tai mitäs sitä kursailemaan, ihan mitä tahansa päivää. Elo mettäperällä muovaa väkisinkin ihmisen luovaksi, sillä aina tulee eteen niin kovin kinkkisiä asioita: menisikö sitä pyhänä oikein ulos syömään ja maailmaa ihmettelemään? Kampaisi vaikka hiuksetkin! Koska huoltoasemaa tai grilliä ei lasketa ravintolaksi, eikä sellaista, mistä ei saa perunaa, ei jäljelle jää kuitenkaan ainoatakaan vaihtoehtoa. Se siitä.

Täällä ei voi myöskään hengailla kahvilassa, sillä ne (kaksi) ovat ainakin iltaisin ja suurimman osan viikonlopusta kiinni. Eikä niistä nyt ainakaan mitään erikoiskahvia saa, vaan Pauligilla mennään, iso vai pieni? Tee tulee Liptonin keltaisesta peruspussista, mikä on kohtuuturvallinen vaihtoehto, eikä aiheuta turhaa hämmennystä. Lähimpään Hoploppiin on matkaa parisataa kilometriä, eikä ystävien luo lähdetä metrolla portinpielestä, vaan sinne hiihdetään latua pitkin. Tai mennään autolla, joka saastuttaa ja saa kaupunkilaiset pyörittelemään paheksuvasti päätään. Mutta niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, linja-autoa ei mene. Tai jos menee, ei tule. Ystäväpariskunta puolestaan on aina sama, sillä mistä maaseudulla muka uusia saa? Harrastuksien kautta, olen kuulevinani. Ei onnistu. Lapset pelaavat kesällä jalkapalloa ja talvella jääkiekkoa. Samat naamat, välillä vain ilman kypärää. Loput istuvat kotona traktorinratissa, tekevät heinätöitä vielä kauempana keskipisteen sykkeestä kuin muut ja lohduttautuvat käpylehmillä. Välillä voi tietenkin härnätä myös susia tai villikissoja, mutta se nyt on melkein juhlapäivien puuhaa. 

Haluan lomalle täältä. Haluan palan sivistystä. Haluan istua Bamse-nallen kanssa turistibussiin ja imeä vaikutteita Mallorcan aidosta kulttuurista päiväretkellä. Haluan sporttisandaalit ja vyölaukun, sillä niistä tietää, ettei olla kotona, vaan maailmalla lähettelemässä kateellisille postikortteja. Keltainen ranneke kädessä saa syödä sekä juoda paikallista viinaa niin paljon kuin haluaa, yli-innokkaat ohjaajat huolehtivat leikkien ja laulaen lapsista, jotka saavat kasvomaalauksia, ruotsin kielikylpyä, rintanapin ja repun. Haluan hakea lentokoneella vaikutteita ja sydämen sivistystä. Jääkaappimagneetti tai jokin kiva ruukku vitriiniin ei olisi myöskään pahitteeksi. Aitoa paikallista käsityötä.

Ei vaan, on meillä täälläkin matkailuvaltteja. On museo auki kesällä kuukauden pari, pääsymaksu euron lapsilta ja aikuisilta kaksi. Ensi kesänä kyllä menemme heti, kun loma alkaa. Samalla voi käydä viereisellä hautuumaalla ja vaikkapa sen jälkeen ABC:n liikennemyymälässä haistelemassa turismin virtaa. Se on ihan inspiroivaa kyllä. Tankkaamaan pysähtyvät muun Suomen asukkaat vilauttavat uusia tuulia, ja me ällistelemme lastenaterian äärellä etelän humputuksia. Että jopa oli lyhyttä shortsia, ei täällä vaan kuin kotipihassa kehtaa. Kotona on tosin paremmat lihapullat kuin huoltoaseman lounaslaarissa, mutta kerrankos sitä opettaa lapsille ison maailman tapoja, on lautasliinat ja kaikki. Ikeasta saa vissiin kyllä halvemmalla, mutta sinnekin on matkaa 200 kilometriä. Ei kannata lähteä, bensaa kuluu ja autossa ei ilmastointi pelaa. Pärjää noilla kirsikanvärisillä palahyllyillä vielä sitä paitsi vielä, pian ovat uudestaan muotia sinisten sohvien kanssa. Niissä on sitä paitsi aivan hyvä istua ja kangaskin on kuin uusi, kun päällä olen pitänyt päällä vilttiä. Että ruotsalaisille emme rahojamme anna, mieluummin kotikylän Kaluste-Kimmolle.

Kesällä meillä on täällä vuoden kohokohta: Isot markkinat, joilta voi hankkia kaikenlaista kivaa. Arpoja ja pitkiä lakuja ja peltisiä mittakippoja, kauniita koruja, aurinkolaseja, mansikoita viidellä eurolla ja intiaanit myyvät ponchoja ja fleece-liivejä, joissa on suden kuva. Kyllä ne tietävät, mikä mettäperällä myy. Pomppulinna maksaa 2 e/10 min. Se on halpaa. Voisi vuokrata vaikka koko päiväksi naapurin kersoille, niin pysyisivät poissa toisten trampoliinilta.

Sellainen on mettäperä. Posti tulee melkein joka päivä ennen kahta.

Sianverta suonissa

Meikäläinen on aika kova syömään. En tiedä, mistä se johtuu, mutta epäilen kasvavan nuoren energiantarvetta. Joinain päivinä voi olla niinkin, että nälkä kasvaa syödessä ja yksi voileipä kasvaa neljäksi. Mutta mikäs siinä. Ei ainakaan joka kurvissa heikota, sillä rasittavaahan sellainen on.

Televisiosta onkin taas alkanut ilokseni eräs lempiohjelmistani: Top Chef. Siinä joukko kokkausalan ammattilaisia kisailee taidoista, jotka olisivat taviskokkaajankin keittiössä tarpeellisia. Usein nimittäin aikaa ei ole ainakaan tuntia enempää ja jääkaapissa on aivan upeita raaka-aineita, kuten Top Chefin tapaan esimerkiksi lajitelma sisäelimiä sekä litran verran verta! Ihan sitä sormet syyhyäisivät, kun saisi upottaa ne munuaissammioon! Niinpä niin, kyllä minä tiedän. Olen jo lapsena hämmentänyt serkkuni kanssa kepillä umihankeen kipattuja siansuolia, ja näin normaaleja meistä tuli. Ja osaisin sitä paitsi käsitellä aitoa vertakin, sillä kokemus on valttia myös tässä asiassa: Äitini oli joskus sata vuotta sitten saanut tai joutunut huostaanottamaan pullollisen ehtaa verta. Minulla oli järkyttävä jano. Menin jääkaapille, otin pullon, avasin korkin ja kulautin kunnolla menemään. Hupsista saatana, se ei ollutkaan raikasta mustamarjamehua, vaan vedin suoraan pullonsuusta sianverta. Katsokaa kuvaani, niin ymmärrätte asian vakavuuden.

Uskon, että olette nyt oksentamassa. Kun tulette takaisin, kerron, että se oli vahinko. Veripullo oli itse tehdyn mehun vieressä, ja minulta tuli itku.

Huippukokeille veri oli melko vaikea, mutta silti kohtuullisen hallittava ja tunnistettava elementti. Heidän tuleekin olla nokkelia myös täysin tuntemattomien ruoka-aineiden suhteen: valmistapa vaan tunnissa jotain piisaminposkea tai käensiipeä ja sähköt menevät poikki ja viereinen kokki pilkkoo sipulitkin unissaan yhdellä sormella. Kello käy, poski meinaa palaa, täytyy tehdä koristeet piisamin viiksistä (päätät kihartaa ne), korvaat näppärästi ruohosipulit kengännauhoilla (ehdit keittää niitä mausteliemessä kolme minuuttia, juuri sopivasti) ja pyyhkiä hiet otsalta keittoon, kun pahin kilpailija piilotti suolat. Mutta ei se mitään, vaikeuksien kautta voittoon. Nämä kokit tietäisivät kyllä, mitä tekisivät jääkaappisi valosta, tyhjästä kananmunakennosta ja kuusi vuotta sitten vanhentuneesta yskänlääkkeestä.

Minussa on itsessänikin aika lailla huippukokin vikaa. Olen esimerkiksi mielettömän hyvä keittämään teevettä ja leikkaamaan juustoa höylällä. Ystäväpariskuntamme kanssa olemme myös harrastaneet kokkisotailua ensimmäisen kerran jo kymmenen vuotta sitten. Silloin haimme pikkusummalla kaupasta yllätysraaka-aineita, joista tuli valmistaa kelvollista sapuskaa - tunnissa tietenkin. Kun aikaa oli jäljellä vajaa puoli tuntia, päättivät miehet tehdä myös kokonaisia uuniperunoita. Hmm. "Voitte pakata veitsenne ja lähteä."

Harmi, ettei kukaan ollut hoksannut ostaa ruokajuomaksi verta.

Mopokaste

Kuulin tänään ilosanoman: pääsen huomenna opettamaan omilla hyppytunneillani kaksi tuntia erästä valinnaisainetta. En kotitaloutta (tårta på tårta), en käsitöitä (siksak), en espanjaa (Mari Juana), en eräkurssia (umpisolmu), en kuvaamataitoa (nurkka-aurinko), en liikuntaa (todellakaan), en musiikkia (toinen ääni). Minä pidän sijaisena mopokurssia.

Minulle luvattiin kyllä toimittaa jonkinlaista materiaalia kaksituntista tähtihetkeäni varten, mutta tein huomiseksi kaiken varalta pikaisen rungon opetussuunnitelman henkeä noudattaen.  Ensimmäinen tunti on teoriaa, toinen käytäntöä.

Klo 11 - 12

- Motivointi: Aloitetaan show yllätysmomentilla. Kerron, että minulla on ollut sininen Honda Monkey. Esitän asiasta valokuvatodisteita.

- Motivoinnin ylläpito: 1) Ajoin mopolla koulumatkat. 2) En ole ajanut kertaakaan ojaan.

- Säälipisteet: Mankini oli sininen ja muutaman vuoden vanha. Muilla oli musta. Olin kateellinen. Vaihteetkin hyppivät välillä paikoiltaan. Inhosin sitä, mutta se kasvatti ihan varmasti luonnetta. Tai katkeruutta.

- Rispekti: Mopo saattoi olla viritetty. (Rikos on jo vanhentunut, mutta en silti tee täystunnustusta.) Se ostettiin käytettynä, joten en voinut sille mitään, että alamäessä, myötätuulessa ja selkä kyyryssä ajaen huippunopeus oli melkein 60 km/h.

- Historiapläjäys: 1) Keskinäistä kisaa minun yläastevuosinani kävivät Honda Monkey ja Suzuki PV. Suzuki haisi ja oli sitä paitsi muutenkin paljon rumempi. 2) Mopoilijoilla piti olla pusakkamallinen nahkatakki. Se maksoi silloin tuhat markkaa.

- Karu fakta: Mopokorttia ei ollut tuolloin keksittykään.

- Karumpi fakta: Mopoautoilla ajoivat invalidit.

- Kaikista karuin fakta: Monttupyörämallisella (motocross)mopolla ei saa naisia, vaikka miehet niin luulevatkin. Tämä pätee myöhemmällä iällä myös Corolloihin, karvanoppiin, elokuvarenkaisiin, bassonjytkeeseen ja Wunderbaumeihin.

- Asiantuntevuuden osoitus: Mopon osia ovat esimerkiksi pytty, kurkku ja (teho)mäntä. Pyttyä voi viilata ja kynsiä.

- Tunnustus: Haluaisin vieläkin Honda Monkeyn. Vaaleanpunaisen. Tuunaisin logon ehdottomasti strasseilla ja hommaisin kypärän sävy sävyyn. Aamuisin sekä iltapäivisin työpäivän loputtua ajelisin aina rinkiä koulun pihassa. Hyppytunneilla vasta ajelisinkin. Kävisin ABC:llä ja K-kaupassa.

Klo 12 - 13

- Toiminnallinen osuus: Viritetään mopo.

- Päätös: Kehutaan, miten hyvä sijaisope oli.


Huomisesta tulee niin hauska!

Peukku ylös

Viime aikoina Suomessa on kulunut Beroccaa litratolkulla. Tunnelma on ollut niin aktiivinen ja reipas, että se ei ole ollenkaan tälle puolianeemiselle kansalle tavanomaista. Oikeastaan olisin aika liikuttunut kaikesta innosta, ellei meno olisi yltynyt pikku hiljaa jopa hillumiseksi: Ikinä ei olla homoa äänestetty eikä äänestetä. Ja porvarit ne vasta homoja ovatkin.

Nykyaktivismi on periaatteessa aika leppoisaa puuhaa, sillä sen helpoin muoto on peukuttaminen. Paljon helpompaahan se on kuin kyltti kaulassa kylillä marssiminen, kettujen puolesta riisuutuminen tai itsensä kettingillä puuhun sitominen. En minä ainakaan sellaista jaksaisi, sillä marssiessa tulee hiki ja eläinaktivistilla ilman turkkia tosi kylmä, jos päiväksi sattuukin parahiksi kolmenkymmenen asteen pakkanen. Metalliketjukin saattaa ilkeästi pari päivää puristaa, jos vetää vahingossa liian tiukalle, avain tippuu hankeen ja siinä olet koivussa kiinni.

Minusta on toki hienoa, että ihmiset omistautuvat jollekin asialle, vaikkapa nyt posliininmaalaukselle tai ruukkukasvien kasvattamiselle. Minusta on erityisen hienoa, jos he tekevät sitä hiljaa ja keskenään vähän Leinon tyyliin. Menkää mökkeihinne, aktivistit. Levätkää välillä vähän, kiihkomieliset. En jaksa enää.

Meille ahdistuneille on onneksi jaettu vinkkejä: Sulje televisio, irtisanoudu Facebookista, leikkaa korvasi irti. Muuta (takaisin) tynnyriin, kurja. Ei ole pakko kuunnella, ei ole pakko lukea, ei ole pakko olla samaa mieltä. Ai jaa.

Minä olen niin laiska, etten jaksa irtisanoutua protestiksi mistään. Minun suurin kannanottoni on se, että välillä mökötän. Se on sellainen perisuomalainen ratkaisu.

Minusta tulisi aivan kauhean huono aktivisti. Nytkin menen nukkumaan.



Ps. Tuli juuri mieleeni, että äidinkielen oppikirjamme nimi on Aktiivi.

Ilmoitustaulu

Ässän käkenä -Facebook-sivuilla on nyt listattuna hakusanoja, joilla on tultu tammikuun aikana blogiin. Sivuilla on saanut osallistua seuraavan tekstin rakentumiseen siten, että äänestämällä parhaita hakusanoja on taannut niiden olevan osa tulevaa postausta. Tällä hetkellä tarina alkaa saada muotoaan, vaikka homma on ollut erittäin haastava - joskin järjettömän hauska. En ole juuri miettinyt, vaan testannut itseäni ja improvisointikykyäni. Taktiikka on ollut se, että kirjoitan vain, en mieti tulevaa. Näin olen saanut tekstiin enemmänkin hakusanoja, oikeastaan huikean paljon.

Tässä lista niillekin, jotka eivät sitä ole nähneet.

Laukun sisältö tamponeja
Kiiruna työpaikat nyt
tiukka permanentti
lumi pilaa lenkkeilyn
perunoita säkissä
avaruusasiaa lapsille
tjänare
jälki-istunnossa
urheilulliset housut
glögi on pahaa
haluan kuolla
ollut koskaan reikiä
alennusmyynnit ovat hyviä
big kyrvät
lasten sukset ale
naama virneessä
painetut verhokankaat
useampi ovikello samaan taloon
veikkausvoitto töistä pois
neonputki basson tahtiin
tietokoneen myyjä
kampasimpukkaresepti
suomen presidentiksi yhdessä sinun kanssasi
biodee vaalilause
matematiikan kompatehtäviä
tehostevärin hinta
mennä sisään savupiipusta jos ei ovea avata

Tänään tai huomenna selviää, mitä tästä tulee, vai tuleeko mitään. Jännittää itseäkin. :D

Viimeinen pari uunista tunnille

Näin tässä eräänä yönä hämmentävää unta, vaikka olihan se näin jälkeen päin ajateltuna farssimaisuudessaan myös jokseenkin humoristinen. Opettajat ovat. Joskus he villiintyvät aivan silminnähden ja jättävät esimerkiksi kahvikuppinsa pöytään seuraavaa välituntia varten. Minusta se osoittaa kaavanrikkomistaitoja ja heittäytymistä, sillä liika kunnollisuus syö voimia. Välillä pitää vain kerta kaikkiaan osata sanoa piut paut normeille.

Unessa välitunti oli juuri päättymässä ja pyyhimme kermavaahtoa suupielistämme. Sokeriakin oli tarttunut hihanreunaan ja hilloa törähtänyt rinnuksille, sillä kun lukee itsensä maisteriksi, voi päästä osalliseksi jokavälituntisista kekkereistä. Uskokaa pois. Eilenkin pöydässä oli lasagnea, ja on siellä ollut mustaamakkaraakin! No, olin jo pujahtamassa ovesta käytävälle, kun kauempaa opettajanhuoneen naulakoilta kuului rehtorin tiukkasanainen ja hieman vihainen komennus: "Kaikki opettajat välittömästi tänne. - - Sitten teette jonon. Tästä lähtien tarkkailen teidän tunnille lähtöänne, ja se tapahtuu niin, että aina tasan viisitoista yli muodostatte tälle ovelle jonon. Kun se on valmis, päästän teidät marssimaan järjestyksessä luokkiinne. Ensimmäinen harjoitus on nyt."

Meikäläinen se on kapinallinen unissaankin. Koska olin jo jalka ojossa ja höyhenet pörheänä menossa toisaalla, päätin jatkaa siitä pokkana luokkaani. Meitsiope valitsee kuulkaa itse reittinsä! Silloinkin, kun navigaattori opastaa, sillä ei se nyt fiksumpi ole kuin minä. Aina on oikoreittejä, kun tarpeeksi kauan etsii. Rehtori kuitenkin huomasi ylimielisyyteni ohjeistusta kohtaan ja lähti perääni ripein askelin ja valtava, käsin kudottu kaulahuivi kaulassaan. Hän ilmoitti tulevansa seuraamaan oppituntiani, sillä moista niskuroijaa hän ei ollut vielä eläessään tavannut. Selvä, ajattelin ja avasin luokkani oven. Rehtori kävi heti peremmälle, asettui takapulpettiin niin kuin kovikset yleensä ja alkoi tehdä muistiinpanoja.

Tuntisuunnitelmani (jotka ovat normaalisti jopa tunnintarkkoja) oli yllätyskäänteen vuoksi aivan hukassa, ja kaikki oli kaaosta muutenkin: heti tunnin aluksi oppilaat alkoivat tuoda minulle kukin vuorotellen kolikoita, jotka liittyivät jollain tavalla luokkaretkirahastoon. Edessäni oli metallinen lipas, joka piti joka kerta erikseen avaimella avata ja sulkea. Avain ei tietenkään mennyt reikään tai kääntynyt, jäi jumiin ja tipahteli. Epämääräisiä summia työnnettiin eteeni, ja minä yritin säilöä niitä parhaani mukaan. Koko ajan tiedostin, että antamani vaikutelma oli kauhea, eikä minulla ollut aavistustakaan, mitä sillä tunnilla pitäisi käsitellä. Ennen kuin uni sitten jotenkin vain napsahti poikki, ehdin ajatella ex tempore -sijamuototehtäviä. Niin kuin että mitkä ovat yksikön ja monikon illatiivimuodot sanasta olut tai partitiivi sanasta viini. Erilaisia viinejä ehtii ainakin juoda aika monta siinä ajassa, kun yrittää miettiä, mikä on piimä-sanan monikon partitiivi. Tutkiskelin siinä hetken asiaa sydämessäni, ja koska olin täydellisesti asian ja elon ytimessä, unohtuivat sählinki, parijonot, kassalipas, rehtorin kaulahuivi ja kaikki muu. Nukuin loppuyön rauhallisesti kuorsaten.

Olen yrittänyt tulkita untani tänään monelta kantilta. Muutaman tärkeän johtopäätöksen siitä ainakin voi tehdä:

- Rahantuloa ei voi estää.
- Pitää sanoa oppilaille, että tasaraha ja setelipakko.
- Minulla on huonoja tuntisuunnitelmia.
- Stressi. (Hiihtolomaan on noin viisi viikkoa.)
- Jano. (Hiihtolomaan on noin viisi viikkoa.)

Puolivettynyt peräreikä

Tänään pääsin loistamaan kuviksen sijaisopena. Valinta oli ehkä tehty hätäisesti ja pakon edessä, mutta se oli kieltämättä loistava, sillä olen pohjimmiltani hyvin herkkä ja taiteellinen. Tässä todisteita:

- Osaan piirtää tosi kauniita nurkka-aurinkoja. Ope sanoi ala-asteella, ettei niin saa tehdä, mutta se nyt ei tiennyt näistä touhuista mitään. Ne eivät ole mitä tahansa nurkka-aurinkoja, vaan siellä paperin nurkassa on niin leppoiset oltavat, että aurinko aivan ääneen nauraa ja sillä on aurinkolasit päässä. Mielestäni aika omaperäistä! Pilviäkin on yleensä siinä lähettyvillä ja auran muotoiset linnut parveilevat iloisesti ystävinä taivaalla.

- Väritän pilvet aina vaaleansinisellä. Joku muu värittäisi sillä taivaan, mutta en minä. Pitää tehdä yllättäviä ratkaisuja. Eivät ne aina pouta- tai ukkospilviä ole. Välillä on niitä sellaisia puolivettyneitäkin.

- Rajaan piirustukseni kuvat ja kuviot tietenkin ja aina mustalla. Ope sanoi ala-asteella, ettei niin saa tehdä, mutta se nyt ei tiennyt näistä touhuista mitään. Ei niitä silmärajauksiakaan peilin edessä hyvänen aika turhan päiten vedellä. Mitä mustempi rajaus, sen uskottavampi.

- Olen imenyt raggarivaikutteita varmastikin kapinallisesta luokkakaveristani, joka oli jo ala-asteella hyvä piirtämään. Aiheena oli kissa, ja kun kaikki piirsivät perinteisiä etu- tai sivuprofiileja, räväytti Pekka (nimi muutettu, toim. huom.) paperin kokoisen kollikissan. Takaapäin, häntä pystyssä ja peräreikä ylpeästi esillä. Ope sanoi siitäkin, ettei niin saa tehdä, mutta se nyt ei tiennyt näistä touhuista mitään. Olen edelleen vaikuttunut Pekan taiteellisesta ja sopivan röyhkeästä asenteesta.

- Kirjoitin yläasteella valoja sykkivän kaupunkikuvan kylttiin Welcome. Ope sanoi, ettei niin voi tehdä, koska se kirjoitetaan kahdella l-kirjaimella. Vetäköön kaksi ällää päähänsä. Nöyränä oppilaana menin tietenkin takaisin pulpettiini ja yritin tunkea tiukkaan rakoon vielä yhden kirjaimen.

Viimeksi mainittu oli sijaisope. Paljon paskempi kuin minä tänään. Minä istuin opettajanpöydän taakse, kerroin olleeni aina sairaan hyvä kuviksessa ja sanoin, että piirtäkää. Ei tullut yhtään nurkka-aurinkoa, mikä oli sääli. Voisivat vähän harjoittaa luovuutta siellä kuviksentunneilla. Asiaan henkisesti ja salaa pettyneenä menin takaisin äidinkielen tunnille ja pidin sijamuototestin. Siinä hommassa on paljon enemmän järkeä.

Lutzahtava kolmoisaksel

Sisäinen hinduni on aina tiennyt minun olleen entisessä elämässäni ruotsalainen taitoluistelija. Näen kummastuttavan usein unta siitä, miten hyppelehdin pitkin jäätikköä hutsahtavassa paljettihameessa, ja temppuni ovat sitä luokkaa, että harjoiteltu on. En ole tosin varma, miten ruotsalaisuus minuun liittyy, sillä se on vain tunne. Kanske därför att jag är iskalt. Skollärarna brukar vara. Särskillt de som lärar svenska, tycker jag. Hej på er! Unessa kierrän jäätä aina vastapäivään ja kello 13:n kohdalla ponnistan niin jotta maa tärähtää. Vielä kovempaa se tosin tärähtää, kun tömähdän alas, mutta saanen korostaa, että yhdelle jalalle ja takaperin.

Noin viisitoista vuotta koulun loppumisen jälkeen sain vihdoinkin viime talvena ostettua itselleni uudet luistimet. (Ettekä varmana ala tehdä johtopäätöksiä ja laskea siitä esimerkiksi vuosikertaani, sillä se on hyvä, runsas ja aivan tarpeeksi tanniininen.) Luistimien hankkimisesta meni kuitenkin vielä tämän vuoden joulukuuhun, että sain vietyä ne suutarille teroitettavaksi, sillä kaikki tuollaiset hommat ovat jotenkin kauhean rasittavia ja hankalia. Setä hitsasi luistimet nopeasti ja näyttävillä otteilla huippukuntoon - ja tadaa: eilen koitti suuri päivä! Tätä minä ja maailma olimme odottaneet.

Olin valmistautunut hyvin ja lähdin illalla liukkaalle jäälle kuin bambi ikään. Ripset oli kosmetologini Ellu (meillä on tuttavalliset välit, sillä hän on se, jolta kyselin rasvaimua) askarrellut jo päivällä valmiiksi, jotta kaikki olisi näyttävää paluuta ajatellen täydellistä. Ja koska bambeilla varmasti on myös valkaistut hampaat, pyysin tekemään sellaisetkin. On nimittäin hyvä, jos illalla luistellessa on pimeää ja taskulamppu jää kotiin: ei tarvitse kuin avata suu, ja on automaattisesti parrasvaloissa. Tässä kohtaa ei nyt takerruta siihen, että bambi kompuroi jäällä, vaan pidetään mielessä, että se vetää kuulkaa siellä neliraajaspagetin. Se ei ole helppoa, vaan vaatii todellista notkeutta. Taitoluisteluhamoseni minun piti valitettavasti jättää 16 pakkasasteen vuoksi kotiin. Se tietenkin harmitti vietävästi, sillä jäällä oli myös oppilaitani: olisi ilman muuta ollut astetta näyttävämpi sisääntulo hypätä saksipotkulla kultaiset paljetit ilmassa viuhuen suoraan jääkiekkomaaliin. Mutta ei, toppapuvulla mentiin nöyränä mutta hyvin onnellisena uusista, mustista luistimista. Kannan nimittäin sydämessäni ikuista traumaa yläasteaikojeni sinisistä hokkareista. Sinisistä! Kompensoin toki raukkuuttani sirklaamalla muut suohon.

Voitte nyt kuvitella, miten liidin jäätä pitkin. Noin. Olen siis aivan järjettömän hyvä luistelija, mutta ei kai sitä nyt kukaan salchoweja ja kolmoisakseleita huonosti valetulla jäällä hypi. En minä ainakaan, ei ole varaa urheiluvammoihin eikä henkisiinkään. Sitä paitsi jäässä oli välillä niin isoja railoja, että meinasin tippua niihin. En siis vain yksinkertaisesti kyennyt hyppimään voltteja suunnittelemallani tavalla. Ei olosuhteille mitään voi.

Eilinen olikin lämmittelykerta, ettei seuraavalla kerralla ensi vuonna tule revähdyksiä lutzeissa. Totesin sitä paitsi, että olen pirun hyvä luistelemaan eteenpäin ja vielä parempi seisomaan paikoillaan. Ammattilainen osaa eritellä vahvuutensa.

Ammattiylpeys

Tänä aamuna harmitti suunnattomasti, suorastaan niin paljon, että harkitsin toimenpiteitä. Hyvä toimenpide on esimerkiksi nimetön yleisönosastokirjoitus, johon kerää pitkältä ajalta kaikenlaisia ärsyttämään käyneitä asioita. Normaalisti sellaisia pienillä paikkakunnilla ovat ainakin naapurin kollikissan mouruamiset ja kuseskelut portinpieleen, erilaisten rakennusten purkamiset ja purkamatta jättämiset, nuorison katuralli ja ikuisesti vääränlainen puoluepolitiikka. Lähtökohta on tietenkin puhdas vitutus, sillä harvemmin sitä nyt kiittämään aktivoituu. Tulee pian jollekin hyvä mieli.

Niin että hyvät ihmiset ja sen kaltaiset! Olisiko mitenkään mahdollista, että tekisitte työnne kunnolla? Jos olette lumiauraaja, voisitteko kenties lykkiä sillä traktorinkauhallanne lumen ihan kunnolla sinne ojanpohjalle ja vielä vaikka varmuuden vuoksi pitemmällekin, niin kuin Nevadaan? On kuulkaa suhteellisen ärsyttävää, kun joka vuosi tilaa kyllä olisi, mutta lumivuori kasataan heti pihan eteen ja parkkipaikan - tai jostain loistavasta älynväläyksestä risteykseen. Eikö muka millään viitsi viittä metriä pitemmälle koneella pökkiä? Kaasua vaan, sillä siitä selviää.

Jos ette ole lumiauraaja, mutta kenties vaikkapa putkimies tai jonkin lajin asentaja-korjaaja, niin kävisikö mitenkään, että siivoaisitte sotkunne ennen pois lähtöä? Tai ottaisitte edes kengät jalasta niin kuin muutkin ihmiset sisätiloissa. En minäkään mene kenenkään toisen luokkaan, piirrä liitutaulua täyteen pilkkuja ja sukukielikaavioita ja lähde sitten tyytyväisenä välitunnille juomaan kahvia ja syömään täytekakkua, jota opettajille on luonnollisesti joka päivän kolmen vartin välein tarjolla. Ja mainosten tekijät: voisiko sen mainoksen mahdollisesti jopa oikolukea ennen painamista? Ihan vaikka sitten kaverille kilauttaisitte ja kysyisitte, näyttääkö hyvältä, ellette itse tiedä, onko liha, makarooni ja laatikko kirjoitettava yhteen vai erikseen. Ja se makaroonikin siellä vielä. Autan teitä vähän, ihan ilmaiseksi jalouttani: -oli, -oni, -omi, -ori ja -ovi-loppuisissa sanoissa on pääsääntöisesti lyhyt vokaali. Makaroni! Eihän mitään Seppo Hooviakaan ole, miettikää nyt hyvänen aika.

Ja (muut) opettajat sitten, kaiken aikaa lomailevat yhteiskunnan tukipilarit. Voisitteko edes joskus tehdä tuntisuunnitelmia kunnolla ja minuutilleen ja kopioida tarpeeksi niitä tärkeitä monisteitanne, kun puolelta luokalta ne menevät hukkaan kuitenkin? Älkää nyt edelleen toiveikkaasti luulko, että niin ei muka kävisi. Ja uskotteko te muka todellakin, että oppilaat jaksavat kantaa kaikkia kirjoja repussaan joka päivä? Siirtykää nyt jo tälle vuosituhannelle.

Vielä yksi juttu: äidit. Ymmärrättekö te, että se ei ole ammatti, josta kuuluu saada palkkaa? Vingutaan vaan kotihoidontuen pienuutta ja aliarvostusta ja vaikka mitä. Onpa ihan kauhean vaikeaa ja raskasta istua vähän päivällä hiekkalaatikon reunalla muovilapio kädessä ja käydä perhekerhossa juomassa kahvia, kun kerhontädit leikittävät sillä aikaa lapsia. Päiväuniaikana sitten hengaillaan tietokoneella tai otetaan itsekin torkut ja tahdotaan siitä vielä kunnon korvaus. Voi hyvää päivää. Sitä paitsi kieroon te niitä lapsianne kasvatatte kuitenkin, teette mitä teette.

Ei muuta.

Nimim. Itse pitäisi

Hukka

Hukka on susi jo syntyessään, sillä se on jatkuvasti piilossa, eikä siellä, missä pitäisi. Maailmassa on nimittäin sääntö, jonka mukaan kaikella on paikkansa - niin kuin vaikka herneellä nenässä, avaimilla naulassa tai makkaralla leivän päällä. Jokin maaginen voima niitä aina kuitenkin vetää pois paikoiltaan: makkara menee esimerkiksi suuhuni, ja koulun avaimia voi ihan hyvin iltasella kotiovelle kiikuttaa vaikkapa teknisen työn opettaja. Kopiokoneen viereen perjantain päätteeksi jääneet avaimeni oli onneksi helppo tunnistaa, sillä olen valinnut avaimenperäksi pinkin ja pörröisen karvakasan. Käytämme siitä tuttavallisesti nimeä Tuhero, sillä opettajat ovat leikkimielisiä ja vitsikkäitä. Erityisesti miesopettajat. Tässä kyseissä tapauksessa avaimeni eivät kuitenkaan olleet varsinaisesti hukassa, sillä en ollut vielä ehtinyt edes kaivata niitä. Hullu se koulua viikonloppuna ajattelee tai sen ovia availee. Ja sitä paitsi on se nyt kumma, ettei avaimiaan voi säilyttää, missä haluaa. Kopiokonehuone on ihan kelpo paikka.

Tänä aamuna tajusin, etten löydä rahapussiani mistään. Muistan, että tarvitsin viimeksi rahaa maksaessani huoltoasemalla bensat, ja looginen tapahtumaketju etenee tietenkin siten, että lompakko laitetaan maksamisen jälkeen takaisin laukkuun. No, ei ollut laukussa kuin kuulakärkikynä ja karkkipaperi. Eipä ollut lompakkoa missään muussakaan laukussa, joita kävin läpi useamman kymmenen. Ei se ollut myöskään tippunut avoimesta laukusta auton lattialle, liukunut penkin alle tai piiloutunut takintaskuun, mikä olisikin ollut epäuskottavaa, koska taskuni ovat siihen aivan liian pienet. Kun laukut ja auto oli käyty läpi kolme kertaa taskulampun, haukansilmän ja vihikoiran kanssa, panikoin jo, että lompakon on hukka perinyt.

Etsikkoaika kävi sen verran vähiin, että oli lähdettävä kiireesti töihin. Velvollisuudet ja objektit odottivat. Keskustelimme tosin myös Pohjois-Koreasta, sillä tiedän siitä tosi paljon kaikenlaista. Faktaakin. Pohjoiskorealaisten edesmennyt ja rakastettu johtaja Kim Jong-il se esimerkiksi jaksoi hämmästyttää ilmiömäisillä taidoillaan: tyyppi meni ja sävelsi parissa vuodessa kuusi oopperaa, pelasi golfissa ensimmäisellä kerrallaan tuloksen 38 alle barin ja kerrotaanpa hänen jopa sumusta ilmestyvän, kun sen tarve on. Mikä johtaja, todellakin!

"Ei voi olla totta", hämmästeli eräs kahdeksasluokkalainen. Siitä olikin hyvä hypätä lähdekritiikin käsitteeseen.

Välituntivalvonnassa sitten vihdoin välähti lompakon suhteen: kävin sunnuntaina salilla (huom! kröhöm!), ja minulla oli siellä mukana muovipussi. Siis tyylikäs muovipussi tietenkin, on sellaisia vaikka nyt Valintatalolla. Koska lähdin salille suoraan hiihtolenkiltä (huom! kröhöm!), sulloin vain nopeasti tavaraa pussiin ja vaihtokenkää kavioon. Tultuani lihaksikkaana takaisin heitin pussin sitten vaatekaapin perukoille yllätysvierailta piiloon - ja tadaa:  kävin hyppytunnilla toteamassa, että siellä se oli, lompakko, hikipannan ja voimistelupuvun välissä. Pelastus.

Loppu hyvin, kaikki hyvin: pääsin kuin pääsinkin iltapäivällä shoppailemaan. Oikeastaan minun oli tarkoitus ostaa vessapaperia, mutta jotenkin siinä kävi niin, että ostokset maksoivat kassalla 290 euroa. Varmaan jokin virhe, pitää vielä tarkistaa kuitti. Tai voi olla, että jos mies kysyy, se on mennyt hukkaan.

*   *  *
Ps. Voiko susi olla hukassa?

Presidenttejä pitkin peltoja

Ajelimme viikonloppuna isolle kirkolle huonekaluliikekeskittymään katselemaan vuodesohvia, ja kas, olihan se toinen tärkeä kauppa tietenkin kiinni. Parempi onni ensi kerralla, vaikka on se nyt kumma, että kaksi kilpailijaa vieressä myy pirttikalustoja yötä päivää sunnuntaina, mutta yhdellä on varaa pitää vieressä ovet lukossa. Kauppojen pitää olla aina auki ja myyjien töissä vapaa-ajallakin.

Lohdutuksekseni näin matkalla monta tulevaa presidenttiä. Siellä niitä oli metsässä ja pellolla, mikä on kyllä mukavan maanläheistä. On suorastaan herttaista, että pupujussien kanssa ne siellä Sauli ja Timo päivät jutustelevat ja hirvien, ihan rauhassa. Elleivät sitten rupattele mukavia keskenään, mistäs sitä tietää. Kukaan punkkari ei nimittäin ainakaan jaksa olla niin aktiivinen, että tarpoisi pitkin suota ja umpihankea piirtämään mustalla tussilla Paavo(i)lle viikset, sarvet tai silmälasit, ottaisi esiin termospullon ja jäisi vaaliteemoista keskustelemaan.

Hieman pettynyt olin kyllä siihen, miten Väyrysen Paavo ja Soinin Timo vetivät tiukkaa kaksinkamppailua kilometrin välein: molemmat haluavat koko Suomen presidentiksi. Voi kamoon. Taas. Millainen itseään kunnioittavat mainostoimisto kehtaa enää yrittää moista lähestymistapaa? Sitä on niin kuin kuusi vuotta aikaa keksiä jotain näppärää, ja koko kansan presidenttihän se sieltä muodossa tai toisessa julisteeseen pärähtää. Pesuainemainoksissa sentään luvataan olla entistä parempia, kaikki kunnia niille sittenkin. 

Tiedoksi nyt kaikille suomalaisille iskulauseilijoille, että sellaista ei kuulkaa olekaan, kun jokaiselle kelpaava presidentti, työ, puoliso, auto tai vaikka elämä!

Kotona innostuin tutkimusmielessä etsimään, millaisia virallisia vaalilauseita tämänkertaisilla presidenttiehdokkaillamme on. Ei ollutkaan helppo tehtävä, vaikka sangen etevä nettietsivä olenkin ja löydän usein paljon ostettavaa. Salella onkin se merkittävä etu puolellaan, että kun naiset googlaavat alennusmyyntejä, on Sauli hakutulosten ehdoton ykkönen ja näin ollen täysin ylivertainen. Alla teille ehdokkaat kuitenkin aakkosjärjestyksessä, sillä osaan aakkoset. Lipposen jätin kuitenkin loppuun, sillä hän vain nyt kerta kaikkiaan ansaitsi sen paikan. Sokeri pohjalla, piste i:n päällä ja nenä päässä.

Arhinmäki: Vapaus, tasa-arvo ja kestävä kehitys.
Vapaus, veljeys ja eikun. Jo on korkealentoista. Sinisin siivin.

Biaudet: Suomi uskaltaa olla avoin, rohkea & tasa-arvoinen.
Uskaltaa, vai? Onpa paska vaalilause.

Essayah: Askeleen edellä. 
Tämä sopii entiselle kilpakävelijälle paremmin kuin hyvin. Ainoa vika on siinä, että väite täytyy perustella samantien. Miten niin? Oletteko, Essayah, vieläkin huippukunnossa vai rehvasteletteko ehkä hieman vanhoilla saavutuksillanne? Ettette vain kävisi ylimieliseksi? Rullaluistelee pian vastustaja ohi niin jotta paukahtaa.

Haavisto: Kokoaan suurempi Suomi. Kakkonen on ykkönen.
Haavisto tykittää koolla ja rei'illä. Ei pysy mummo mukana. Mahtava meininki!

Niinistö: Suomella töissä.
Rakastan sijamuotokikkailua. Käykää Googlessa katsomassa, mitä sijamuoto tarkoittaa, sillä ette kuitenkaan osaa. No ei vaiskaan. Täällä käy varmasti keskimääräistä älykkäämpää porukkaa.

Soini: Suomen Soini presidentiksi - yhteistyössä sinun kanssasi.
Tämä on jotenkin huvittava sitä taustaa vasten, että Etelä-Pohjanmaalla on paikkakunta nimeltä Soini. Olen käynyt siellä joskus 20 vuotta sitten laskettelemassa. Luultavasti kaaduin. Mutta hei, koko Suomen ja kaikkien jne. Jipii.

Väyrynen: Koko kansan Paavo. Väyrynen - koko Suomen presidentti. Paavo on pop.
Vaatimaton ei kannata olla, joten miehellä on kolme erilaista vaalilausetta, joista ensimmäinen on virallinen, kaksi muuta julisteessa ja huulilla. Viimeisin on nuorisojaoston kehittelemä, ja se on varmaankin noista paras. Yhdessä vaalimukin kanssa tunnelma on oikeastaan ratkiriemukas.

Mutta sitten. Itkunauru, epäusko ja huvittuneisuus kuvaa tätä parhaiten.

Lipponen: Pehmeiden arvojen luja johtaja. Paavo on rock. (Vastaisku toiselle Pavelle.) Ja sitten: Pöö. 
Pöö itsellesi. :D Koko kansan Pöö. 

Liha on kaunis kun se liikkuu

Opiskelujeni loppusuoralla suoritin opintoihin kuuluvan opetusharjoittelun, jossa temppuilimme kukin parhaamme mukaan osoittaaksemme sekä taitomme että pätevyytemme ammattiin. Minulle jäi ikuisiksi ajoiksi mieleen viisaus, jonka vanha ja kokenut rouva jakoi meille kaikille yhteisesti: "Elävä liha ei nouse pöydälle." Hän oli omien sanojensa mukaan kertonut myös teinipojille kassajonossa, mikä on vi**u, opettanut vangeille Kalevalaa ja laittanut heidät soittamaan sitä kitaralla. Nyökyttelimme siis elämänohjeelle hiljaa.

Nykyään istun joka päivä luokassa opettajanpöydälläni. Olen siis huono, kauhea ja pahatapainen, mutta ainakin näen ja hallitsen yli kaksikymmentä oppilasta paremmin, ja pöytäkin on nykyisin sen verran tukeva, ettei kaatumisvaaraa enää ole. Toisaalta se on poistanut yhden jännitysmomentin elämästäni, mutta sain minä sellaista eilenkin ihan vapaa-ajalla, kun kävin lasten kanssa eri ruokakaupassa kuin normaalisti. Löytyi pakastettuja kampasimpukoitakin, kuvitelkaa! Päätin heti ensi viikolla tehdä niistä jotain, sillä minulla on hirveä määrä kampasimpukkareseptejä kaapissa.

Jos tahdon tai tilanne vaatii, pääsen pöytäni alle myös piiloon, sillä siinä on näppärästi näkymän peittävä etulevy. Kukaan ei näe, mitä kaikkea pöydän takana säilytän. Tällä hetkellä siellä on paitsi kolme pahvilaatikkoa myös teollisuusimuri. Luoja tietää, miksi ja kenen. Olenkin suunnitellut, että opepöydän alle varastoisi kätevästi vaikkapa polkupyörän talvisäilöön tai sukset kesän ajaksi. Päältä ajettava ruohonleikkuri sinne ei mene, mutta sille meillä onkin jo paikka. Yksi järkevä sijoitus heti seuraavasta palkasta olisi puhallettava retkipatja, sillä ei sitä koskaan tiedä, milloin olisi viisainta jäädä kouluun yöretkelle. Säilyketölkkejä minulla on jo ensimmäisessä laatikossa, koska sähköt voivat mennä milloin vaan, ja sitten voi tulla nälkä siinä pimeydessä.

Tänään päätin kuitenkin näyttää opetusharjoittelurouvalle, että osaa se elävä lihani muutakin kuin istua pöydällä tai sohvalla. Meitsi etsi varastosta sukset, sauvat ja monot, heitti ylleen hiihtopuvun (huippu-urheilijoilla on kaikilla sellainen) ja lähti suihkimaan niin jotta lumi pöllysi. Harmi vain, että vauhti oli kaikesta liikuttavasta innosta huolimatta sen verran hidas, että sormet paleltuivat heti toisen mutkan jälkeen. Paskat hanskat, ei voi muuta sanoa. Tärkeintä on kuitenkin se, että näytin aika ammattimaiselta noin niin kuin varustuksen puolesta.

Hiihtopuku: Rukka
Pipo: me&i
Sormikkaat: ei mitään tietoa
Sukset, sauvat ja monot: Peltonen jne., ja sitä ei kerrota, että tingin todella hyvään sopuhintaan pakettina jotain viisi vuotta sitten, minkä jälkeen kilometrejä on tullut ainakin samainen määrä
Meikki: meikinpohjustus L'Oréal, meikkivoide Guerlain, puuteri RVB, poskipuna Isadora, rajaus RVB, ripsiväri Lancome, luomiväri MAC, huulikiilto Elisabeth Arden
Kynsilakkaus: kesken, sudin illalla loppuun

Erityisesti pyytäisin kiinnittämään huomiota listan meikkiluetteloon. On se kumma, jos ei tule hyvä olo, kun päästelee uraa pitkin kauniina etenemään. Täytyy vain tietenkin pitää huoli siitä, ettei mene liian lujaa, koska sitten huolellisesti valmisteltu työ menee hukkaan. Hiki on kyllä inhottava juttu. Se pilaa meikin ja pahimmassa tapauksessa haiseekin vielä. 

Nyt on kuitenkin hiihtokausi avattu, ja voi, miten endorfiinit jylläävät ja olo on niin hyvä! Olen minttukaakaoni ansainnut.

Euron lounas: Mäkkäriä vai näkkäriä?

Minä olen aina ollut melko kaikkiruokainen ja syönyt koulussakin, mitä tarjolle on laitettu - vain alakouluiässä perinneruokaviikolla meinasi tökkiä, kun eräänä päivänä oli tarjolla kaljavelliä. Voisi kuitenkin ajatella, että sama ruoka yläasteen puolella hihityttäisi kummasti, ja kylän kovimmat kundit vetäisisivät naama virneessä useammankin lautasellisen. Ihan vain ilman taka-ajatuksia, niin kuin muutama sälli vuosia sitten kiskoessaan jossain päin Suomea jouluruokailussa litratolkulla kotikaljaa. Vaikka mistä minä tiedän, kunhan arvailen. Tutkimattomia ovat nykyteinien tiet ja mopoautopolitiikka. 

Televisiossa on piakkoin alkamassa tosi-tv-ohjelma, joka seuraa koulun keittäjiä visaisessa pulmassa: miten kehitellä ateriakokonaisuus, jonka hinta on korkeintaan euron? Siihen summaan on saatava mahtumaan itse pääruoka, mutta myös salaatti, leipä, levite ja juoma, joten taikuruutta tarvitaan, jos hinnan lisäksi kriteerinä on muutakin. Vaikka sellainen pikkuseikka kuin ruoan maku. Onhan nimittäin pelkästään positiivista, jos ruoka on hyvää tai ainakin houkuttelevampaa kuin lähi-Mäkkärin Euron juusto. Siinäpä päästäänkin helposti asian ytimeen: yhden hyvä on toisen pahaa, vaikka miten temppuilisi. Kun mukaan lisätään vielä useita rajusti ruoka-allergisia ja aatteen tai uskonnon puolesta erityisruokavalioisia, niin soppa on valmis. Tai sitten ei. 

Minun mielestäni kouluruoka on siis aina ollut pääosin aika hyvää. Olen vedellyt tyytyväisenä maksakastikkeet (jonka päälle sai juustoraastetta, oi juhlaa) ja silakkalaatikot, jotka sittemmin ovat melko tehokkaasti poistuneet koulujen ruokalistoilta. Suorastaan herkkuna pidän uunilohta ja lasagnettea ja innostun kovasti myös koulun maittavasta hernekeitosta. Eilen sain sitä paitsi ongittua hernekeittosaavista lusikan kokoisen jauhelihamöykyn, jota ylpeänä kollegoille esittelin ja johon meinasin hetken kuluttua tukehtua. Siitäs sain, ahne. Eräs toinen veti puolestaan henkeensä näkkileipää, kun tunnustin, että olin rikkonut tietokoneeni USB-portin. (Tai jonkin, mistä niistä tavallinen kuolevainen tietää.) Vahingossa vaan. Mitäs on niin tiukka, että pitää renkuttaa. Omaa syytänsä. Selvisimme kuitenkin kuolemalta molemmat, kun vähän aikaa ryimme ruoat hallitusti ja arvokkaasti suusta roiskuen. Opettajat ovat esimerkkiruokailijoita ja opettavat pöytätapoja. 

Vähiten ilahtunut olen kouluruokailussa pyttipannusta ja vyötärömakkarasta. Lienee sanomattakin selvää, että varsinkin pyttipannu on oppilaiden suuressa suosiossa. No, maailmamme eivät aina kohtaa, vaikkei siihen ole kai tarvettakaan. En minä ainakaan olisi yläkouluiässä halunnut samaistua vaikkapa kuusikymmenvuotiaaseen historianopettajaan. Kamoon, XD ja lollotilol. Huonoja kokemuksia on myös mansikkajogurtista, jota en ollut lukioaikana huomannut ottaa linjaston päädystä tarjottimelleni ollenkaan. Pöydässä sitten ihmettelin, miten muilla oli jälkiruokaa ja minulla ei. Reippaana tyttönä urheilin poninhäntä heiluen takaisin ruokapisteelle, mutta kun olin ojentamassa kättäni kohti jogurttilaatikkoa, kajahti keittäjän molempien keuhkojen voimin: "Ja montako jogurttia SINÄ luulet ottavasi?" Katseet kääntyivät. Vajosin maanrakoon. Tulin pois sieltä ja hiivin hiljaa paikoilleni. Ei ollut aikomustakaan syödä jogurttia, se on pahaa.

Olen onneksi päässyt traumastani kostamalla tapahtuneen. Kerran otin salaa kolme kalapihviä, kun sallittava määrä oli vain kaksi. Olen aika kova punkkari, kun sille päälle satun. 

Mikä oli sinun suosikki- ja inhokkiruokaasi koulussa? Onko jäänyt traumoja, kun opettaja pakotti syömään kaiken, oksensit lautaselle ja söit sitten senkin? Tunnollinen kun olit.

Ensirakkauteni ranskanleipä

Leipä on hyvää. Paras aamunavaus on ehdottomasti maitokahvi sekä ruisleipä, jonka päällä on voita, juustoa, kinkkua, meevurstia ja kurkkua. Kurkku on tärkeä: jos sitä ei ole, leipä on pilalla tai ainakin raukka vajaa. Ja tiedoksenne saatettakoon, että juusto laitetaan sitten heti voin päälle eli alimmaiseksi. Olen käynyt kuusitoista vuotta sitten voileipäkurssin, joten tiedän, mistä puhun. Monelleko voileipäkurssille olette itse osallistuneet, mitä?

Oikeastaan mikään myslitaivas ei voita kyseistä kahvi- ja leipäsettiä aamuauringossa parvekkeella. Ja siis nimenomaan kesällä, sillä talvella homma on jokseenkin tympeää. Tai no, mennään nyt sitten samalla vaikka turkoosin meren rannalle romanttiseen bambumajaan ja syödään sitä aamupalaleipää siellä. *) Bikineissä. Laihduttaneena ja kauniina, vaaleat kiharat pienessä ja vilvoittavassa tuulenvireessä leikkisästi hulmuten. Pitää kuitenkin olla huolellinen, etteivät jatkoletit tartu bamburimojen väliin, sillä se olisi tietenkin perin ikävää ja pilaisi tunnelman. Ainakin, jos ei huomaisi ja nousisi pahaa aavistamattomana ja kimpoaisi hiusten kiskaisemana kaaressa takaisin. (Yhdellä tuttavallani tarttuivat nimittäin kerran pitkät hiukset virallisessa haastattelutilanteessa tuolin nojasäleikköön kiinni. Kiva raahata päivänjatkot toivotettuaan painavaa pinnatuolia puolen huoneen verran perässään ja olla uskottava siinä samalla. "Tappajatuoli", totesi tuttava kepeästi haastattelijoille. Kukaan ei nauranut. Huumorintajuttomat nuivakkeet.)

Minulla oli leipään jo varhainen ihastus. Toiset ne tykkäsivät pojista, minä ranskanleivästä. Muistan, että olin kerran kylässä ottamassa sitä toisenkin, ja äitini puuttui peliin: "On pitänyt vähän alkaa katsoa tuon lapsen syömisen perään", sanoi hän emännälle. Se oli ensimmäinen kerta, kun tunsin hävetystä. Minussa oli jotain vikaa. (Ihan vähän vaan, tosi pientä.) Minä söin liikaa leipää. Punkero. Vaikka omituinen oli kyllä emäntäkin, sillä hän söi sinihomejuustoa. Meidän kylillä ei ollut vielä moisesta kuultukaan, eikä siihen maailmanaikaan vielä muutenkaan kovin laajasti Auran päälle ymmärretty. Noista ajoista on siis vasta muutama vuosi, sillä olen vielä nuori.

Toinen ikävähkö ja syyllisyydentuntoinen leipäepisodi liittyy puolestaan huoltoasemakahveihin. Olimme lomalla ja pysähdyimme tankkaamaan sekä autoa että evästä. Saimme valita vitriinistä, mitä tahdoimme, ja siskoni otti munkin. Minun teki kuitenkin aivan kauheasti mieli kananmuna-anjovisvoileipää, mutta koska leipä oli ainakin triplaten munkkia kalliimpi, tunsin hirveää syyllisyyttä sen valitsemisesta. Vaikka tapahtuneesta on kulunut jo aikaa, pystyn vieläkin palaamaan tiskille ja muistamaan tunteen: kunnon tyttö olisi valinnut halvemman. Kunnon tyttö olisi valinnut munkin. Minä se vain rellestin munaleipäni kanssa sillit suupielistä roikkuen.

Nykyään ihmisellä on vaikeaa, sillä on kauhean ristiriitaista tykätä leivästä, kun siinä on kaikenlaisia paholaisen keksimiä hiilihydraatteja. Tulee kuulemma turvotustakin. Minä olen kuitenkin ajatellut, että tulkoon. Leipä on hyvää ja tulen siitä onnelliseksi. Timanttejakaan ei kuitenkaan joka aamupalalla tarjoilla, joten vaihtoehto on toiseksi paras.

*) Jos alatte saivarrella, että etelässä ei saa ruisleipää, niin haloo. Kunnon turisti vie lihapullat, ruisleivät ja karjalanpaistit kotoa mukanaan.

Kyljystä hampaankolossa

Laskin eilen, että hammaslääkärin vastaanottohuoneen katossa on neljä loisteputkivalaisinta, viisitoista akustiikkalevyä ja niissä lukematon määrä pieniä reikiä. Viimeisimmissä laskuissa menin joka kerta sekaisin jo ensimmäisellä reikärivillä, mutta se johtui varmaan päässäni olevista aurinkolaseista. Kaikesta hämmentävästä matematiikasta huolimatta tuli melkein lomafiilis siinä loikoillessa. Kyllä sitä voi päivänsä ankeamminkin aloittaa, vaikka esimerkiksi, öh, no, en keksi, missä. Aurinkoloman allasparty-tunnelmaa ehkä hieman latistivat Pohjanmaa-radio ja fakta, että jotain muuta kuin juomapilli oli koko ajan suussani. Reikiä oli kuitenkin nolla ja olen viisastumaan päin. Yksi hampaan takakulma oli tullut puhjeten, joten totta vie: siitä ärtyisyyteni, kiukkuitkuni ja huonot yöuneni viimeisen viiden vuoden ajan ovat johtuneetkin! Tein hampaita! Ihanan helpottava tieto niin minulle kuin perheellenikin. Luonteessani ei olekaan vikaa.

Sitä minä vaan siinä maatessani mietin, että olisi aika kauheaa olla hammaslääkäri. Olla nyt jonkun suussa kaiket päivää. Minä olin tietenkin tehnyt kotiläksyni hyvin (vertaus lausuttiin kahdesti ja se ilahdutti opettajamieltäni), mutta kaikenlaista törkyä sitä varmaan hammaslääkäri näkeekin: on tarjolla huonosti harjattua kulmahammasta, etuhampaiden väliin juuttunutta kyljystä, ientulehdusta, haisuhenkeä ja vaikka minkälaista vinohammasta. Vaikka onhan ammatti toistaalta aika mielenkiintoinenkin, sillä jos pitkästyttää, voi pelata vaikka bingoa tai vedonlyöntiä hoitajan kanssa siitä, kumpi arvaa reikien määrän lähemmäksi. Vähänkö jännää! Tai jos on huono päivä, voi aina olla puuduttamatta asiakkaan suun ja naureskella timanttipora kädessä tyytyväisenä, että pian surrataan. Letkuja ja tuppojakin saa asetella suun täyteen aivan kuten haluaa ja todeta vaan, että onpa hankala juttu nyt täällä sinulla. Hammaslääkäri taitaakin kyllä olla eri metka tyyppi, kun näin tarkemmin ajattelee.

Tuumin siinä kattoparruja laskiessani myös sitä, miksei hammaslääkärin vastaanottoaikaa voisi käyttää jotenkin hyödyksi: kattoon voisi heijastaa vaikka tykillä jotain järkevää lukemista, niin kuin vaikka uusinta Finlandia-voittajaa. Lukematta se on teiltä kuitenkin. Tai näyttää joitain hammasmätäkuvia, niin tulisi se valistuskin hoidettua siinä aivan kuin itsestään. Minulle nimittäin ainakin jäi mieleen odotushuoneen juliste, joka kertoi ientulehduksen olevan sydämelle yhtä vaarallista kuin tupakka. Vaikka ei kyllä mitenkään pidä paikkaansa. Hammaslääkäriliiton propagandaa. Eivät varmana usko siihen itsekään.

Opiskeluaikoina hammaslääkärissä käynti oli suorastaan hupaisaa, sillä hammaslääkärikseni osui setä, joka selitti aivan jokaisen liikkeensä kuin itselleen kuiskien: "Nyt sitten katson tuosta vähän, noin, ja sitten rapsuttelen tästä vähän hammaskiveä mennessäni." Teki mieli huutaa, että vala vaikka betoniporsas, mutta sen kummempia mainostamatta. Lykkää vain sitten lasku kouraan ja tervetuloa vuoden päästä uudelleen. Tuhat letkua suussa ja imurin huutaessa korvanjuuressa ei ole kuitenkaan valmiutta huudella mitään, eikä edes potkaiseminen auta, sillä silloin lentävät vain tarjottimella olevat instrumentit (trumpetti, käyrätorvi, tuuba) omalle naamalle. Minä olen tosin jo tottunut hammaslääkärikävijä, sillä jo ala-asteella hampaani väännettiin erinäisillä kojeilla suoraan - paitsi alahampaat, jotka saivat jostain syystä kasvaa rehottaa miten lystäsivät. Sillä varmasti oli jokin merkitys. En ole vielä keksinyt sitä.

Ja muistatteko sitä, kun koulussa kävi hammashoitaja ja jakoi sellaiset punaiset purutabletit? Ne, jotka jättivät huonosti harjatut kohdat punaiseksi. Käry kävi heti.

On niissä varmasti jotain hyvääkin, hammaslääkäreissä. Ihmisyyden siemen esimerkiksi. Vaikka niin se on, että yleensä he vain sitovat potilaan penkkiin kiinni, laittavat kuolalapun kaulalle, ottavat puudutuspiikkeineen ja hampaidenhoitokirveineen peräseinästä vauhtia ja iskevät ikeneen kiinni. Reilu meininki. Heillä on selvästi jäänyt lapsuudesta jotain hampaankoloon. Kyljystä, luulen.

Ale, ale!

Alennusmyynnit ovat maailman paras keksintö. Katsokaa vaikka!

- Kun lähtee koko päiväksi shoppailemaan, pääsee pois kotoa ja joku muu tekee itselle ruuan. On nimittäin tosi tärkeää syödä välillä jossain kivassa ravintolassa, ettei ala pyörryttää ja jaksaa kantaa muovikasseja. Lepotauon aikana voi myös ilahtua kaikesta jo löytämästään. Mikä riemu tulvahtaakaan sydämeen, kun levittelee auki pussien sisältöjä ja ihmettelee, että ai niin ja tämäkin! Melkein jo unohdin! Sellaista lapsen iloa kuulkaa enää kovin monesta asiasta saa.

- Säästää ihan hulluna rahaa. Jos jäisi kotiin, ei säästäisi yhtään ja harmittaisi vain, miten paljon kalliimmalla kaikkea pitää tavallisina aikoina ostaa. Kun lähtee ale-shoppailemaan, löytää vaikka mitä ostettavaa ja voi tulla kotiin tyytyväisenä, kun on säästänyt jotain 1478 euroa.

- Alesta saa motivaatiota. Kun rekissä on jäljellä vain mekko kokoa 32, voi siihen ihan hyvin laihduttaa ja sujahtaa sitten toukokuisissa hääjuhlissa. Nahkakengät myös tiettävästi venyvät ja jostain rumemmasta väristä oppii kyllä tykkäämään.

- Alennusmyynnissä tulee melkein huomaamatta häärättyä sen verran tehokkaasti, että kaloreita palaa muutaman jumpan verran. (Jos joku sellaisia laskee.) Miksi jumppasaleissa ei pidetä yhtään järkevää välipäiväjumppaa, jossa olisi kunnon houkuttimet? Kallis laukku tai mekko vain katosta roikkumaan ja 70 %:n alennuksella sille, joka on kiivennyt köyttä pitkin ensimmäisenä perille. Tai jotenkin niin, että mitä lujempaa juoksee, kipuaa tai punnertaa, sen mukaan määräytyvät alennusprosentit. Vinkiksi vain jumpanvetäjille, olkaa hyvä.

- Alennusmyyntishoppailu on oikeastaan hyvä teko ja lähimmäisen auttamista. Vaikka niin kuin kauppiaan. Sitä voi jokainen miettiä keskenään nyt kotona, paljonko on ollut auttamishalukkuutta ja miten kovasti on jakanut hyvää mieltä ympärilleen. No, tunnetko piston?

- Alennusmyyntiostoksilla voi osoittaa ennakointitaitonsa. Samanlaisia tummansinisiä ne lasten toppahaalarit ovat ensi vuonnakin ja kyllä se tyyppi luistelee tai hiihtää ainakin muutaman vuoden kuluttua tämän kokoisilla suksilla. Niin. Jos puoleen hintaan saa, niin osta pois vaan! Jos suksien väri ei jälkikasvua miellytä, voi aina värittää tussilla päälle tai liimata pari Pokemon-tarraa kylkeen.

- Ale-shoppailu ei ole tyhmän puuhaa. Viisas hoitaa esityöt valmiiksi ja on hintatietoinen: vain silloin täydellinen iskuvalmius on taattu. Ei ole mitään syytä rynnätä heti ensimmäisen alerekin perään, vaan on tiedettävä, mitä naapurikauppa tai maailmanlaajuinen internet siihen sanovat. Kun on kunnon perustelut, mieskin uskoo. Muista kertoa tämä myös silloin, kun lähdet helmikuussa shoppailuturneelle. Että ihan niin kuin vain tutkimusmielessä ensi kesää tai joulukuuta varten.

Kyllä alennusmyynneistä vaan tuleekin hyvä mieli! Melkein, kuin ilmaiseksi saisi.