Välituntiväijymisen ABC

Nyt on sillä tavalla, että opettajankoulutuslaitos pitäisi laittaa uusiksi. En ole saanut oppia päähäni tai hyviä neuvoja missään olennaisessa, sillä kertaakaan en ole työssäni tarvinnut esimerkiksi karjalan kielen kurssia. Paljon hyödyllisempää olisi ollut opettaa yliopistossa vaikkapa välituntivalvontaniksejä, sillä niissä velvollisuuksissa tuntee itsensä sitä tärkeämmäksi, mitä enemmän jakaa kaikenlaisia merkintöjä kaikenlaisiin mahdollisiin paikkoihin ja tekee tiettäväksi, kuka määrää.

Opettajankoulutuksessa kurssi Välituntiväijynnän ABC voisi keskittyä alkeisiin, joilla pärjää perustilanteissa. Tämä olisi kaikille opettajaksi aikoville pakollinen suoritus, ja kurssin sisältö voisi olla jotain tällaista:

- Taustatiedot ja teoria: Kartoitetaan opiskelijan perustuntemus laeista ja säädöksistä ennen ja nyt. Onko mikään muuttunut? Onko alaikäisten tupakan polttaminen vähentynyt vuosien saatossa? Onko tupakkalain muutoksilla ollut yhteyttä jälki-istuntojen määrään? Mietitään yhdessä, mitä se yhteiskunnallisesti ja yksilötasolla tarkoittaa, jos oppilas astuu jalallaan ulos välituntialueelta. Keskustellaan pakkasrajasta, jolloin kaikki voivat halutessaan olla sisällä. Myös rankka vesisade huomioidaan. Esitellään eri hiipimistekniikat ja äänenkäyttömenetelmät.

- Käytäntö:  Tuleeko opettajalla olla pipo päässä tai huomioliivi yllä? Tuleeko oppilasta kuulla, vai voiko rangaistuksen antaa vaikkapa ajettuaan autolla ohi ja huomattuaan epäkohdan lennosta? Huomioidaanko oppilaan eriävä mielipide siitä, oliko kädessä tupakka vai sauhuava lyijykynä? Voiko valevalvontakameroita asentaa? Mitä teet, jos oppilas kiipeää katolle hakemaan palloa tai jos myöhästyt valvontasi vuoksi seuraavalta oppitunnilta? Miten siirryt mahdollisimman huomaamattomasti strategisiin väijyntäpaikkoihin? Voitko videoida oppilaita kännykälläsi todistusaineistoksi? Miten toimin uhkaavissa tilanteissa esimerkiksi silloin, kun oppilas ajaa mopolla rinkiä keskellä koulun pihaa tai heittelee lumipalloja? Mitä seuraamuksia voi saada unohtaessaan tai unohdettuaan välituntivalvontansa? Onko joka kerta huomattava kaikki? Onko tupakanpoltosta ja luvattomasta kaupassa käynnistä tai mopolla ajamisesta annettava sama rangaistus? Montako opettajaa tarvitaan valvomaan tiettyä määrää oppilaita?

Jatkokurssi olisi opiskelijoille vapaaehtoinen, mutta suositeltava. Siinä paneudutaan kuvitteellisiin ongelmiin, jotka kuitenkin ovat koulumaailmassa mahdollisia, ja siten ne on hyvä huomioida jo etukäteen. Kurssilla edetään keskustellen ja todellisia esimerkkejä käyttäen.

- Mitä tehdään, jos vanhemmat ilmoittavat, ettei lapsen tarvitse istua tupakanpoltosta saamaansa jälki-istuntoa, kun tällä on polttamiseen vanhempien lupa ja opettajilla luulisi olevan tärkeämpääkin tekemistä kuin kytätä puskissa? Entä jos opettaja on ottanut niskoittelevaa oppilasta hupusta tai repunhihnasta kiinni, ohjannut ulos ja saa kutsun käräjille? Tutkitaan ryhmissä oikeusjuttuja ja pidetään niistä muille kurssilaisille suullinen esitys.

Kyllä olisi lapsen ja opettajan turvallisuus tällaisten kurssien jälkeen taattu. Nyt ei ole. Ihan ilman koulutusta täytyy pihalla seistä, ohjata ja palella. Onneksi meidän koulussamme väijymiseen on myös hyvä liuta kavereita, sillä hengailulta kiellettyä aulatilaakin voi mennä tyhjäämään neljän opettajan voimin, vaikka yksi jäisi vahtimaan ulos pallokoria. Riskipeliä on toki sellainenkin väijyryntäys, sillä aina joku voi vetää toista turpaan pihan vasemmassa nurkassa tai haukkua homoksi pyörätelineillä juuri silloin, kun on kääntänyt selkänsä ja heittelee toisten oppilaiden kanssa koripalloa. Kyllä kuulkaa ihmiset opettajan päivä on tilanteita täynnä!

Paras mahdollinen minä?

Fitness-harrastajan blogiinsa lataamat kuvat (linkki) ovat viime päivinä saavuttaneet Suomen kansan, joka on yhdessä kauhistellut lajissa kilpailevien kisadieettiä ja äärimmäisyyksiin vietyä nesteenpoistoa kehosta. Pahaahan kuvat tekevät, harva voi muuta ajatella, vaikka kuinka puolustelisi kisakunnon olevan hetkellinen olotila.

Olen kiinnittänyt huomiota siihen, miten lausahdus the best version of me eli paras versio minusta on tullut nopeasti hyvinkin käytetyksi. Mikäs siinä, mikseipä kukaan tahtoisi olla itsestään se onnistunein versio niillä antimilla, jotka on kauhalla tai lusikalla suotu. Määritelmä omasta parhaasta versiosta on kuitenkin päänsisäinen ja jokaisella erilainen: miten helposti sitä ajatteleekaan olevansa parempi versio itsestään muutaman kilon laihempana, ilman luonnostaan raskaita silmäluomia tai mikä monesti jopa olennaisinta, hankkimalla näkyvät vatsalihakset tai hyppyriperseen. (Molemmat!) Jostain syystä sitä aina kuvittelee, että muut katsovat ja arvostelevat uimarannalla juuri itseä, vaikka todennäköisesti suurin osa keskittyy miettimään nimenomaan sitä, miltä itse näyttää muiden silmissä. Ulkoinen olemus on toki ensimmäinen käyntikorttimme, totta, ja vallitsevat kauneusihanteet ovat armottomat.

Liikunnan osuutta hyvinvointiin lähteekään kukaan tuskin kiistämään. Liikkuminen on monelle luontainen ja ilmainenkin tapa huolehtia mielenvirkeydestä, eikä sen näkyvä vaikutus ulkomuotoon varmastikaan ole kenellekään epämiellyttävä lisä. Liikuntaa harrastava on luultavasti myös tyytyväisempi itseensä ja ponnistuksiinsa ja siten iloisempi, elämänmyönteisempi ja energisempi. Onko liikkuva ihminen siis paras versio itsestään? Tarvitaanko jotain lisää? Mistä ja keneltä nämä tarpeet tulevat ja keihin ne osuvat?

Tekstit ja otsikot keskittyvät mediassa tällä hetkellä pääsääntöisesti siihen, miten parhaimman version itsestään saavuttaa fyysisesti. Liikkuminen saatetaankin viedä tasolle, joka on monesti äärimmäistä: kuntosaliharrastus ei ole riittävää, vaan täytyy olla tähtäin. Jollekin se voi olla pelkkä lihasten vahvistuminen, mutta yhä useammalle tavoitteeksi on muodostunut jokin "äärimmäisempi", kuten trendikkäät Bikini Fitness -kilpailut. Juokseminen lenkkipolulla ei riitä, tarvitaan tavoitteeksi maraton tai ainakin puolikas. Tietenkään siinä, että voittaa itsensä ja saavuttaa asettamansa tavoitteet, ei ole mitään väärään.

Vääristyneessä käsityksessä normaalista kuitenkin on, ja nykyään moni asia venytetään äärirajoille tai hifistellään hyvin tarkkarajaiseksi. On vaikea uskoa, että ihmisen kuuluu tavallisessa elämässä esimerkiksi punnita broilerleikkeensä tai jauhelihansa grammalleen tai jättää aina leipä syömättä, kun siinä on runsaasti hiilihydraatteja. Joillekin tietty ruokavalio voi olla tarpeen terveydellisistä syistä, mutta monet ehdottomuudet ovat jonkun toisen luomaa illuusiota siitä, miten pitäisi olla ja elää tai tulla paremmaksi versioksi minästä. Jos itselleen sopivinta elämäntapaa esimerkiksi dieettien suhteen lähtee etsimään, vaihtoehtoja meille ainakin on tarjolla enemmän kuin Painonvartijat.

Olenko paras versio minusta, jos lopetan maitotuotteiden syönnin ja unohdan illanistujaisten juustopöydän? 

Tulenko paremmaksi versioksi minusta, jos ostan kaupasta raejuustoa ja rahkaa ja syön niitä joka päivä yksin ja yhdessä?

Keskustelu parhaimmasta mahdollisesta versiosta itsestään ajautuu helposti siihen, millaista fyysistä ulkomuotoa haetaan tai tavoitellaan. Minä olen tällä hetkellä dieetillä eli rehellisellä suomen kielellä laihdutuskuurilla. Pudotettavia kiloja ei ole montaa, joten projekti ei helpotuksekseni ole valtaisa. Silti ja siksi homman mielekkyys mietityttää:

Jätänkö käymästä mummolassa, jossa isoäitini tarjoaa takuuvarmasti kahvin kanssa pullaa, kakkua ja torttua? Kieltäydynkö niistä, jotta pääsen tavoitteeseeni?

Olenko pudotettujen kesäkilojen jälkeen parempi versio itsestäni? Olenko onnellisempi? 

Olen varmasti, ainakin hetkellisesti silloin, kun saavutan tavoitteeni ja sujahdan juhlamekkooni. Jäytääkö takaraivossani kuitenkin aina ajatus siitä, että ennen lapsia olin vielä siitäkin viitisen kiloa hoikempi? Parempi minä? Hyväksytympi minä? Onnellisempi minä?

Onko parhaalla mahdollisella minällä hyvännäköinen takapuoli farkuissa?

Olenko silloin paras versio minusta, kun olen bikikunnossa tai edes silloin, kun mahdun sujuvasti uuteen juhlamekkooni?

Lienee jo selvää, että vallitseva kulttuuri on jo pitkään ohjaillut meitä ajattelemaan, että parempi versio minusta liittyy enemmänkin siihen, miltä näyttää ja miltä sen jälkeen tuntuu, kuin siihen, miten muuten elämässään voisi olla "parempi" tai ainakin kehittyneempi versio itsestään. Elämäntapakoulutukset ja -oppaat ovat olleet kyllä viime vuosina suositumpia kuin aikaisemmin, mikä kertoo elämän hektisyydestä ja monenlaisesta palapelien osien yhteen sovittamisesta: miten riitän minuna töissäni, miten äitinä tai isänä perheelleni, vaimona tai miehenä aviopuolisolleni, ystävänä, itselleni? Pitääkö minun hidastaa ja jos, niin miten?

Olisiko aiheellista, että Facebookissa suosittujen karkkilakkojen ("en syö herkkuja niin moneen päivään kuin tähän tulee tykkäyksiä vuorokaudessa") sijaan kampanjoisikin itselleen esimerkiksi itsehillintäpäiviä ("en hermostu tai huuda lapsilleni niin moneen päivään kuin tähän tulee tykkäyksiä vuorokaudessa") tai vaikkapa priorisointipäiviä ("en roiku netissä iltaisin, vaan keskityn perheeseeni tai ystäviini")? Jokainen meistä keksii helposti, missä asiassa voisi olla parempi tai mitä kohtaa omissa toimintamalleissaan voisi parantaa. Nyt nämä seikat jäävät autuaasti fyysisten ominaisuuksien varjoon.

Olen alkanut olla entistä varmempi siitä, että paras versio minusta on varmaankin jokin muu kuin kaksi kiloa laihempi.

Alk. 39 e ja 100 h

Matkojen varaaminen on melkein yhtä työlästä kuin valokuvakirjojen tekeminen, sillä niihin molempiin saa tuhrautumaan tunteja, päiviä tai viikkoja aikaa. Ennen vanhaan hypättiin Hassen siivelle tai homman hoiti Aurinkomatkat, eikä hotellivaihtoehtoja ollut kuin muutama. Lentokone vei, bussi kuljetti ja opas tiputti oikeassa paikassa pois. Sitten tervetuliaisdrinkki käteen, bermudat jalkaan ja uima-altaalle, päiväretkelle ja paikalliseen kyläiltaan zorbasta tanssimaan. Kaupunkikohteita oli ennen muinoin pakettimatkana tarjolla vähemmän, mutta muistan minä niitäkin R-kioskilta hakemistani, painetuista oppaista ihastelleeni. Kaupunkilomien suosio onkin tämän vuosituhannen ja -kymmenen erityispiirre, sillä reittilentojen halpeneminen ja ihmisten omatoimisuus Internetin myötä ovat muuttaneet matkailualaa suuresti.

Töitä omatoimisuus sananmukaisesti teettää. Ensin etsitään loma-aika, sitten verrataan kohteita ja hintoja. Markkinointi on usein harhaanjohtavaa: halpalentoyhtiöiden suurella huutama alk. 39 euroa saattaa tarkoittaakin loppupeleissä jotain ihan muuta kuin edullista pistäytymistä Pariisissa. Yleensä käy jotenkin seuraavista:

a) meno on halpa, paluuhinta kolminkertainen
b) meno on halpa, paluuta ei ole saatavilla halutuksi päiväksi
c) meno-paluu on kohtuuhintainen, mutta matkaan lähdetään keskellä yötä tai matkalta palataan keskellä yötä
d) meno-paluu on kohtuuhintainen, mutta välilasku tuo matka-aikaan palatessa kuusi tuntia Osloa tai kolme ja puoli tuntia Kööpenhaminaa
e) meno-paluu on kohtuuhintainen, mutta kun siihen lisätään kaikki mahdolliset maksut, kuten laukkumaksut, paikanvarausmaksut, peruutusturvat, ruokatarjoilut sekä varauksen maksamisen luottokortilla, alkuperäinen kohtuu jäi kauas taakse
f) meno-paluu on kohtuuhintainen, mutta joudut ottamaan päivän tai pari virkavapaata, jotta pääset matkaan
g) meno-paluu on kohtuuhintainen, mutta joudutte yöpymään matkaa edeltävän yön hotellissa ja ehkä ruokailemaan ravintolassa.

Kun matka on onnistuneesti varattu, joko kalliilla tai halvalla, alkaa majapaikan etsiminen. Siinä taas käy jotenkin seuraavista:

a) puolet ajankohdan hotelleista on jo varattu, ettekä saa mieluistanne
b) muita mieluisia kyllä löytyy, mutta ne ovatkin sitten puolet kalliimpia kuin ne puolet, jotka on jo varattu
c) kun löytää hyvän hotellin, se on liian kaukana kaikesta ja viikonlopun tai pidennetyn viikonlopun kallisarvoinen aika kuluu julkisilla liikkumiseen
d) kun löytää hyvän hotellin, siinä ei ole huoneita perheille
e) kun löytää hyvä hotellin, sen saama palaute Tridadvisor-sivustolla osoittaakin, että paikka sijaitsee punaisten lyhtyjen alueella tai että aamupala on lisämaksullinen ja hintaansa nähden olemattoman huono
f) kun löytää hyvän hotellin, lähin metroasema harmittavan kaukana
g) kun löytää hyvän hotellin, sinne siirtyminen lentokentältä on joko kallista tai hankalaa

Ennen vanhaan sitä vain mentiin matkatoimistoon tai matkaesitelehden paperisille sivuille ja varattiin silmät ummessa jokin muutamista vaihtoehdoista ja mentiin. Nyt luetaan tuntitolkulla ympäri maailmaa matkaajien arvosteluja, tähdityksiä, peukutuksia ja huomioita nettisivuilta ja mietitään, kuinka paljon haittaavat hotellin maksullinen Wi-Fi-yhteys, vastaanottotiskin työntekijän ilmiselvän koppava käytös tai eräiden käyttäjien huonot kokemukset siivoamisen tasosta ja suihkuveden olemattomasta paineesta. Kulttuurierojakin arvioissa huomaa nopeasti: amerikkalaiset turistit tietävät aina hämmästyttävästi nimetä palautteissaan hotellin henkilökunnan nimeltä. Minulla ei milloinkaan ole ollut aavistustakaan siitä, kuka on töissä respassa, kuka baaritiskillä, kuka allaspalvelijana tai kerrossiivoojana. Suomalaisen small talkiksi riittää tervehtiminen, ja kyllä sitä laukutkin ihan itse osaa huoneeseensa kantaa. Tulevalla reissulla ahdistaakin jo etukäteen se, että hotelli pitää yhtenä kehutuimpana puolenaan tiistai-, keskiviikko- ja torstai-iltaisin pidettävää hotellin asukkaiden yhteistä social catheringia ilmaisine pikku snackseineen. Todellakin nökötän silloin jossain allasalueen peränurkassa suihkumyssy silmilläni ja haen vain ilmaiset juomat altaanreunalle, enkä tutustu yhtään kehenkään.

Suunnitteleminen kuitenkin kannattaa, sillä lyhyestä tai pitemmästäkin lomasta jäävät paremmat muistot, kun perusasioiden kanssa ei tarvitse paikanpäällä takuta. Onnistuneen loman jälkeen ei sitten enää tarvitsekaan kuin avata Ifolor ja aloittaa seuraava tuntikausien työstäminen...

Torkuttaja, ota minttupastilli

Kyllä on sillä tavalla, että kun herätyskello soi, silloin noustaan ylös. Sillä tavalla on ihminen luonut herätyskellon toimimaan. Jo yhdyssanan määriteosakin kertoo olennaisimman: herätyskello. Ei esimerkiksi paineleviidenminuutinväleinkello tai puolisonärsytyskello tai voinkonappiapainamallaenempäämuitasaadavittuuntumaankello. Torkuttaminen voi kuulkaa johtaa vaikka mihin, esimerkiksi avioeroon tai myöhästymiseen sitten kuitenkin.

Miettikääpä nyt, torkuttajat. Ajatellaan, että puoliso tahi joku muu perheenjäsen saisi nukkua aamulla vaikkapa puoli kahdeksaan, mutta te pirulaiset aloitatte sen kellon huudattamisen jo kuudelta. Muutama kokeileva piipitys, sitten voimakkaampi. Se, joka ei torkuta, olisi nappaissut vehkeen sammuksiin jo ensimmäisestä inahduksesta, mutta mitä tekee torkuttaja: antaa kellon huutaa, kunnes jaksaa vaivautua sen verran, että painaa torkun päälle. Se, joka saisi nukkua siihen vaikkapa puoli kahdeksaan, on jo hereillä, mutta yrittää nukahtaa uudelleen ja saakin ehkä unenpäästä kiinni, saahan hän nukkua vielä puolitoista tuntia. Paitsi että eipä saa: kello alkaa soida jälleen kymmenen yli kuusi. Ja kaksikymmentä yli. Ja puolelta. 

Voi jumalaare, mikä show yhden ylösnousemuksen tähden. 

Tilanne voi olla toki myös vielä pahempi. Sellaisessa tapauksessa kello on asetettu hälyyttämään viiden minuutin välein. Tämä tarkoittaa, että se soi puolen tunnin aikana yhteensä seitsemän kertaa. (On se oikein. Tiedän, että teette tarkistuslaskelman.) Se menee jo kaikkien mittapuiden ja mittareiden mukaan aivan hulluksi. Olen varma, että torkuttajista on tehty jonkinlainen tutkimus ja todettu, että he ovat laiskoja ja rasittavia ja kaikinpuolin epäkelpoja ihmisiä yhtään mihinkään. 

Että älkää ihmetelkö, jos saatte jossain vaiheessa elämäänne aamunyrkistä ohimoon. Itsepähän kerjäsitte, ja monta kertaa.

Lue lisää, torkuttajanketku. 

Torkuttaminen saattaa pilata koko päivän

Kaksi kolmesta torkuttaa: apua mobiilisovelluksesta

Unohta torkuttaminen ja ota vaikka minttupastilli

Kuse vesi ulos - laihduttamisen yhtälöitä

Aloitin maanantaina muutaman kilon laihdutuskuurin ja kas, olen sillä vieläkin. On melko varmaa, että tämänsorttiset projektit kestävät yleensä noin torstaihin, sillä lähestyvä viikonloppu houkuttelee viimeistään perjantai-iltana itsensä palkitsemiseen esimerkiksi lasillisella punaviiniä tai pussillisella sipsiä. Tai menköön, molemmilla, ja vähän suklaata kylkeen ja juustopöytää joulun odotukseen.

Ihan vain ruokakin käy. Viisi voileipää kiskaisee pelkästä leivänsyönnin ilosta tuosta vaan.

Kunnon laihduttaja alkaa yleensä myös urheilla, sillä koko elämä pannaan kuntoon aina kerralla. Olenkin käynyt salilla jo kaksi kertaa, ja jos viitsin, ajan sinne autolla tänäänkin ja katselen juoksumattoa. Voi tosin olla, että on liian kylmä käynnistää autoa.

Motivaationi tähän kaikkeen kumpuaa joidenkin viikkojen kuluttua olevista syntymäpäiväjuhlista ja kalliista mekosta, jonka ostin hyvällä lisäalennuksella tuttavaltani, joka puolestaan oli ostanut sen hyvällä alennuksella jo viime vuonna. Mekko on siis näennäisesti kallis ja tahdon näyttää siinä missiltä. Ei tässä nyt siis oikeastaan mitään ihmeellistä tai poikkeuksellista tapahdu, sillä koko ajanhan nainen laihduttaa tai ainakin joka alkuviikko.

Tiedän, että urheilua tärkeämpää on ruokapuoleen keskittyminen. Toisin sanoen ei saa enää keskittyä ruokaan. Hirveän hankala yhtälö noin niin kuin matemaattiselta kannalta, mutta minä olenkin humanisti ja siten vähän yksinkertainen. Kaavana homma menisi jotenkin näin:

keskity ruokaan ja syömiseen = älä keskity ruokaan ja syömiseen

Näkeehän sen nyt tyhmempikin heti, että mahdoton on tuollainen yhtälö. Niinpä olen ratkaissut asian siten, että syön terveellisesti ja vältän lähes kaikkea mitä voi välttää, ja näen ruoista unta. Ihan hirveän näppärää. Pidättäydyn päivät säännöissä ja ruodussa, syön porsaan unissani. Lasillisesta jääkylmää kuohuviiniä en kuitenkaan voinut viime yönä kieltäytyä, sillä jokin raja näissä unihommissakin menee.

Tiedän myös sen, että pitää juoda aivan hulluna vettä. Tähänkin asiaan liittyy aivan selvä kaava:

juo paljon vettä → kuse se ulos

Mitä järkeä on siis ahtaa jokin määrä nestettä sisään ja lorotella se pian toisesta päästä pois? Ei mitään. Sitä paitsi jos puhutaan laihduttamisen matematiikasta, tulisi varmasti päästä supistamaan. Noissa laskuissa ja kaavoissa sitä mahdollisuutta ei ole. Olenkin oikeastaan tässä pikku hiljaa sitä mieltä, että laitan korsetin ja tilaan itselleni meikkauksen. Niillä siitä selviää.

What´s App, man? Seuraa mua, ask anything!

Käsi ylös, kuinka monen alakouluikäisellä (tai yläkouluikäisellä, alle 16-vuotiaalla) lapsella on älypuhelimessaan asennettuna WhatsApp-sovellus!

Käsi ylös, jota ärsyttävät sovelluksen piipittämät, jatkuvat merkkiäänet uudesta saapuneesta viestistä!

Käsi ylös, joka tietää, moneenko eri ryhmään lapsi WhatsAppissa kuuluu ja kuka ne on luonut!

Käsi ylös, josta tuntuu, ettei osaa aina itse kirjoittaa asioita niin, että tulisi täysin ymmärretyksi!

Käsi ylös, joka tietää, että lapsen koulussa on käsitelty viestisovelluksissa käyttäytymistä tai netikettiä!

Käsi ylös, joka uskoo olevansa kärryillä sosiaalisen median erilaisista suosituista palveluista, kuten Facebookista, WhatsAppista, Instagramista, Twitteristä, Kik Messengeristä ja Ask.fm:stä!

Entisajan kikatus- tai läähätyspilapuhelut olivat pientä näiden maailmojen rinnalla.

Mobiilisovellus WhatsApp on kätevä ja ennen kaikkea maksuton, nettiyhteyttä hyödyntävä viestinlähetyskanava. Miksipä maksaa teksti-, kuva- tai ääniviestistä, jos saman voi tehdä täysin ilmaiseksi? Palvelun virallinen ikäraja sekä lasten harjoitteluvaiheessa oleva kännykkäkulttuuri ovat kuitenkin virittäneet vanhempien keskuudessa paljon keskustelua, eikä asia opettajankaan näkökulmasta ainakaan pelkästään kätevään ilmaiseen sovellukseen lopu. Päinvastoin.

Aina voidaan lähteä hyvästä ja olettaa, että parhaimmillaan viestejä lähetellään ystävien kesken viattomasti ja keskustelu pysyy asiallisena. Etenkin perheen kesken viestittelyyn kanava onkin mitä mainioin. Jos kuitenkin katsoo totuutta silmiin, ei tarvitse kuin mennä seuraamaan aikuisten nettikeskusteluja ja kannanottoja, kun suorastaan tyrmistyy siitä, miten asiatonta huutelu ihan omalla kasvokuvalla ja nimellä onkaan. Täysi-ikäisillä ja elämää jo pitempäänkin eläneillä aikuisilla sentään pitäisi olla enemmän käsitystä siitä, miten ja milloin asioita sanotaan ääneen. Joillakin on, usealla ei. Olemme useasti oppitunnilla käsitelleet jotain uutista, seuranneet sitä koskevaa keskustelua ja jäljittäneet ihmisiä heidän kommenttiensa perusteella. Se on ollut hyvin opettavaista ja mielenkiintoista.

Moni vanhempi tuudittautuu siihen, että WhatsApp on turvallinen palvelu omalle lapselle, joka on aina ollut luotettava ja asiallinen. Kuinka moni on kuitenkin ihan oikeasti tietoinen eri ryhmäkeskustelujen tasosta? Jos ajatellaan alakouluikäisiä, ja valitettavasti myös yläkouluikäisiä, viestejä voi oppilaiden itsensä mukaan tulla eri ryhmiin tunnissa satoja, jopa tuhansia - koulutunnin aikanakin. Alakoulussa kännyköiden käyttöä päiväsaikaan on monesti rajoitettu tai se on jopa kielletty, mutta yläkouluissa käytännöt vaihtelevat. Se, että useimpien koulujen järjestyssäännöissä kännykän käyttö oppitunneilla on kiellettyä ei nimittäin tarkoita sitä, etteikö sen räppäämistä tapahtuisi. Käytännöistä on väännetty kättä jopa käräjillä asti.

Linkki: Imatralaisisän valitus hyväksyttiin - oppilas voi pitää kännykän oppitunnilla.

Monesti lasten ryhmäviestiketjut (ne, joita tarvitaan ilmaiseen yhteydenpitoon) voivat sisältää viestikaupalla pelkkiä yksittäisiä kirjaimia, moimoimoimoi-tyylisiä huhuiluja, emoji-kuvia, itsestä otettuja naamanvääntelyotoksia tai mikä ikävintä, isommilta opittuja herutuskuvia huulet mutrulla ja kasvamattomat rinnat törröllä. Sen sijaan, että juteltaisiin mukavia tai kyseltäisiin jotain tärkeää, kännykkä suoltaa piipityksen kera sisällöltään olematonta viestiä jatkuvalla syötöllä, ja luokan viattomimmaltakin vaikuttava oppilas voi yllättää lukuisilla fuck-postereilla. Kun aikuinen joskus kurkistaa keskusteluja, hän voi huomata, miten aina joku jätetään myös syrjään tai miten jotakuta kohdellaan ohittavasti. "Aha, ei kiinnosta" tai "joo, joo" -vastaukset kohdistuvat usein  samoihin tyyppeihin. Ikävintä on, että ryhmiä muodostettaessa joitakin jätetään tarkoituksella pois. Mikä kiusaamisen satuttava muoto onkaan perustaa ryhmä nimeltä 5A Best Girls, johon vain best girlsit pääsevät. Nämä salatumman kiusaamisen muodot eivät välttämättä paljastu koskaan tai tulevat ilmi puolivahingossa jonkin muuan asian selvittelyn sivussa.

Joillakin tilanne on tosin mennyt päinvastaiseen suuntaan: lapsi on saatettu jopa päivittäin liittää erilaisiin ryhmiin, joissa osallistujista suurin osa on ollut täysin tuntemattomia ihmisiä, eivätkä kielenkäyttö tai sisältö ole välttämättä olleet sieltä puhtoisimmasta päästä. Nykymaailma on rohkea.

Myös Instagram on jo alakouluikäisten suosiossa. Palvelun ikäraja on 13 vuotta, mutta mitäpä pahaa kuvien ottamisessa ja lähettämisessäkään voi olla? Lasten kanssa harrastuspiireissä mediasta keskusteltuamme havahduin siihen, miten paljon ilkikurisuutta tuohonkin sosiaalisen median tilimuotoon liittyy: jonkun kuvat ovat aina huonoja ja tyhmiä, uudet esineet surkeita ja noloja, ilonaiheet lytättäviä. Onneksi monella lapsella onkin mukana joku aikuinen, esimerkiksi vanhempi sisarus, joka pystyy valvomaan kommentteja ja tarvittaessa puuttumaan niihin. WhatsAppissa tämä ominaisuus ei toimi, sillä kenenkään vanhempaa tuskin lisätään mukaan lapsen ryhmäkeskusteluihin - eikä sitä piipityksen tai viestien määrää kukaan aikuinen kestäisikään.

Erittäin huolestuttaa nykyajan lasten ja nuortenkännykkäkulttuurissa on se, ettei kymmenvuotias tai neljätoistavuotias ehdi ajatella juuri mitään muuta kuin pelaamista, viestittelyä, itsensä esittelyä, eri palvelujen päivittämistä ja "kaverien" keräämistä. Jos se on koukuttavaa aikuiselle, se on vielä koukuttavampaa lapselle, jonka pitää pysyä kaveripiireissä ja osoittaa kuuluvansa joukkoon myös minuutti, puoli tuntia ja kaksi tuntia koulun jälkeen sekä illan aikana viestein, kuvin ja videoin. Hyvin huolestuttavaa on myös se, miten viattomasti nuoret laittavat itsestään ottamiaan valokuvia nettiin: kun seitsemännen luokan mediatunnilla avaan Facebookin kaikkien nähtäville valkotaululle ja kerron katselevani paikalla olevien ryhmäläisten Fb-sivuja, on suuri osa kauhuissaan ja tajuaa, että kuka tahansa, opettajakin, voi nähdä heidän lataamansa profiilikuvat tai julkiseksi jääneet seinäkeskustelut. Oppi menee nopeasti perille. Olen kuitenkin vuosien varrella katsellut esimerkiksi videon, jonka oppilas on kuvannut poliisiauton takapenkillä matkalla putkaan. Olen nähnyt kymmeniä bilekuvia, joissa lapset ovat tupakka suussa ja kaljatölkki kädessä. Olen lukenut kännäämisestä oppilaiden ylläpitämistä blogeista. Olen myös nähnyt kuvan, jonka rakastunut oppilaspariskunta on ottanut itsestään sängyssä - enkä etsi näitä mitenkään kokopäiväisesti ympäri vuoden.

Hyvät vanhemmat, keskustelkaa lastenne kanssa älypuhelinsovelluksista, heidän erilaisista nettiyhteisöistään ja keskusteluryhmistä, saatatte yllättyä. Jutelkaa pelisäännöistä, poistakaa tarvittaessa turhat sovellukset ja unohtakaa ennen kaikkea sinisilmäisyys. Emme mekään aikoinamme kaikkea vanhemmillemme kertoneet.

Maaseudulla ei jää raitiovaunun alle

On mukavaa asua maaseutukaupungissa. Keskustan ohi ajaa minuutissa, jos pyöristää ylöspäin. Maaseudulla on paljon muitakin plussia:

- Saa katsella ikkunasta rusakkoja.
- Ne syövät omenapuut. Maaseudulla on kaikilla omat omenapuut ja perunapenkit ja elämä hymyilee.
- On tilaa kääntyillä.
- On tilaa kääntyillä ulkona vaikka alasti ja kuseskella puskan juureen omalla tontillaan.
- Tontit ovat isoja ja halpoja.
- Talot vasta isoja ovatkin. Vielä isompia kuin naapurilla.
- Saa ajella autolla, eikä juutu ruuhkiin.
- Saa ajella autolla pikkupöhnässä, sillä se on omilla kylillä sallittua ja hiekkateillä.
- Joku tietää aina, kuka on ollut kyseessä, kun jotain on tapahtunut.
- Joku tietää, mitä joku toinen on tehnyt, vaikka tämä itse ei sitä tiedäkään.
- Mitään ei koskaan tapahdu.
- Vuoden kohokohta on kesämarkkinat, joissa tervehditään kaikkia niin kuin ei olisi kymmeneen vuoteen nähty.
- Ei välttämättä ollakaan, sillä kaikesta kivasta on vähintään kymmenen vuotta, monesti ylikin.
- Ei tarvitse miettiä, minne menisi ruokailemaan, sillä valikoimaa ei ole liikaa.
- Pitserioita on kolme.
- Harrastuspiirit ovat vuodesta toiseen tutut ja turvalliset.
- Posliininmaalaus on aina täynnä, samoin pilates.
- Aina voi kuitenkin tehdä käpylehmiä, mikä kehittää mielikuvitusta.
- Eksoottisinta on vaihto-oppilas vieraalta maalta tai se, että pääsee Seinäjoelle Lidliin.
- En ole kertaakaan asioinut Lidlissä, mutta niillä on vissiin hyvää pestoa siellä.
- Voi rakentaa pusikkoon majan tai kaksi.
- Voi pitää yöllä huoletta auton ovia auki, eikä kukaan varasta sieltä stereoita.
- Risteyksissä ei tarvitse liikennevaloja.
- Jokaista katua voi kulkea molempiin suuntiin, eikä raitiovaunu aja päälle.
- Saa mennä autolla pisteestä A pisteeseen B ilman koukkausta tai pysähdystä muissa kohteissa siinä välillä.
- Siellä se vauvakin nukkuu vaunuissa ulkona, eikä kukaan hullu käy sitä pöllimässä.
- Ei ole raivostuttavaa yläkerran naapuria. Eikä alakerran.
- Pääsee tuosta vain metsään, jos metsään haluaa mennä nyt.
- Siitä vain suksetkin portinpielestä jalkaan, jos siltä tuntuu.
- Voi ajaa peltoautolla ja päästellä mönkijällä.
- Voi ostaa oppilaalta Honda Monkeyn ja ajella sillä kotipihassa silloin, kun huvittaa, jos löytäisi avaimet.
- Ei ole pitkiä jonoja minnekään paitsi Veljekset Keskisen kassalle lomalauantaisin tai ennen joulua.

Jos en asuisi maalla, muuttaisin sinne. Vaatteet ja sohvatyynyt voi aina nettishoppailla ja ulkomaille lähtee samalla hinnalla lentokone kuin muualtakin. Eläköön, peltoaukeat ja pienet piirit!

Himmelin taittelin

Himmeli päässä on hyvä mököttää jouluna, kun lanttulaatikko on loppunut ja kinkunrasvapussi pudonnut lattialle. Niinpä menin ja lähdin käsityömessuille.

Siellä oli hilpeää ja paljon myytävää. Eräässä kojussa istui myyjä itse rautalangasta vääntämänsä kruunu päässä, toisessa pelästyin oranssit hiuksensa kauttaaltaan tupeerannutta, kaavut yllään huovutustuotteita esittelevää metsänväkeä. Toisaalla oli sulassa sovussa seppää ja soikkomyyjää, kinnasta, hattua, sukkaa, kukkaa, tyynyä, korua, liinaa, nappia, kangasta, taulua, korttia, savityötä ja tietenkin metrilakua, sillä ei ole tässä maassa tapahtumaa ilman kojua, josta saa vitosella seitsemän. Toinen piste oli pohjoisella, toinen eteläisellä sisäänkäynnillä, joten jos ei tavoittanut ryijyinspiraatiota tai löytänyt itselleen uutta pitsiliinasta askarreltua talvipipoa, saattoi ostaa edes kymmenisen metriä lakritsinauhaa ja kietoa ne lähtiessään kaulaansa.

Minä kannatan käsityötä, mutta teen sen tällä hetkellä raottamalla lompsaa ja arvostamalla suuresti sitä, joka omenansa hilloaa ja turnipsinsa kyntää. Ihailen myös suuresti niitä, jotka keksivät erilaisia uusia käyttötarkoituksia roskille, sillä niistä saa halutessaan aivan yhtäkkiä aikaiseksi kattolampun, riippukeinun, suihkulastan tai polkupyörätelineen.

Olen jo pitkään tiennyt tarvitsevani mustan himmelin, mutta sellaisen askartelemisen tiellä on monta estettä. Yksi on olki, joka menee rikki yhtä nopeasti kuin hermot. Toinen on motivaation puute. (Olen tehnyt ala-asteella jonkinlaisen himmelin esiasteen, ja äiti piti sitä yhden talven säälistä katossa. Sitten se hävisi.) Olin kuitenkin onnekas, sillä kas, henki laskeutui käsityömessujen ylle ja opasti minut kiertotietä himmelipisteelle. Siellä oli himmelistillä myynnissä tarvikepaketteja, joilla pääsee kokemaan onnistumisen iloa ja viettämään vapaa-aikansa mukavasti näperrellen.

Osoitin katosta roikkuvaa, mustista mehupillinpätkistä tehtyä, yli metrin korkuista ja hivenen vaihtoehtoishenkistä mallikappalehimmeliä ja kerroin haluavani ostaa sen. Se ei kuulemma ollut myynnissä, mutta pillejä kyllä olisi ja niistä vain lankaa sisään, kas näin ja noin, ja kyllä se siitä lähtee tulemaan.

Ei lähde. Mutta minä lähdin himmeli laatikossa, sillä pääsimme sopuun hinnasta, ja noin vain muutuin käsityöläiseksi yhdessä iltapäivässä. Harmittaa vain ihan vietävästi, etten päässyt kehuskelemaan töissä saavutuksillani, sillä niinhän siinä kävi, että käsityönopettajakollegani vaani ovensuussa ja näki jo kaukaa pahvilaatikkoni sisään. Tiedoksi hänelle saatettakoon, että minulla oli yläasteella käsityö kymppi. Kudoin kaksi villapaitaa, ompelin shortsiasun ja pari college-paitaa (toisessa vaativaa Amerikka-henkistä rekvisiittaa ja kimallepursotusta), pillerihatun, juhla-asun (röyhelöreunainen yläosa ja hame, käytin niitä jostain mielenhäiriöstä 15-vuotiaana ensimmäisen kummipoikani ristiäisissä) ja toppavuorillisen, keinonahkaa ja villakangasta yhdistelevän baseball-takin. Niin. Mutta himmeliä en rupea tekemään, enkä kanavatöitä, vaikka pikkuisen alkoikin sellainen ulvova susi -kuvio kiinnostaa.

Nyt on, mikä päässä osoittaa jouluna mieltään. Ei se nimittäin aina mene niin kuin kuvittelisi. Puuro voi palaa pohjaan ja manteli sulaa valurautaan kiinni vaikkapa. Siinä auttaa himmeli. Perinteitä pitää kunnioittaa ja vanhoja keksintöjä soveltaa. Saisi joulu tulla jo.

Ihan itte tein.

Nouse kiihko k*#@!suosta

Tänään äänen saa vanha ja väkevä Suomen kansa, sillä kyllä se on osannut runoja ja vähän muutakin luikautella. Näin uutisoi tänään Yle. Ei parane esitellä uutista yhdeksäsluokkalaisille kansanperinnetunneilla, ettei tule linnaa ja pakkopaitaa. Toisaalta monet ikärajasuositukset ovat melko hataralla pohjalla: Tämänkin otsikko väittää, että kyseessä olisi lapsilta kielletty materiaali. Linkin videossa ikärajasuositus on tipahtanut 16 vuoteen ja hämähäkin kuva varoittaa ahdistavasta materiaalista. Jos lapsi kuitenkin lukee vaikkapa sanomalehteä, johon sama uutinen on painettu, ikärajaa ei ole. Kummalliseksi on mennyt tämä maailma. 

Tiesittekö muuten, että lapsena ihannoimamme Ihmemies MacGyverin dvd-boksin suositusikäraja on 18 vuotta? Minä tiedän. Tiedän myös, miksi, eikä syyllä ole mitään tekemistä sen kanssa, ettei sarjaa saisi nuorempi ihminen katsoa. Mutta se on toinen juttu, se. 

Nyt Kalevalaa ja kyrpää.

K18: Kalevalasta sensuroituja runoja

Nostattavat runot - sensuroimaton versio

3 min

Elias Lönnrot kirjoitti tutkijan otteella talteen kaikki runot, mitä keruumatkoillaan kuuli. Jokaista säettä ei siveyssyistä Kalevalaan kuitenkaan painettu. Runot ovat kuitenkin kaikki hyvässä tallessa, osa tosin edelleen julkaisematta.

Vuonna 1828 Suomea lähti kiertämään nuori lääkäriksi opiskeleva Elias Lönnrot. Hänen tavoitteenaan oli kerätä talteen kansanrunoutta ja samalla edistää Suomen kieltä. Lääkärinä, tutkijana ja toimittajana hän suhtautui keruumatkoihinsa tieteellisesti ja kirjoitti talteen kaiken kuulemansa. Myös sellaista, mitä ei Kalevalaan lopulta siveyssyistä sopinut painaa.

Hei lempi, heräjä lempi

tämän piian pillun päälle,
tämän lapsen lantehille,
tämän peipposen perälle.
Nouse kiihko kiimasuosta,
häkärä häjyn perästä,
tallista orihin kiihko,
tamman kiihko tanhuvasta.


Lemmenloitsut toivat naisille parempaa naimaonnea

Lempi tarkoittaa Lönnrotin keräämissä runoissa kahta asiaa: toisaalta naisen kunniallisuutta ja hyvää mainetta, mutta toisaalta naisen ruumissa olevaa maagista voimaa, eli tietynlaista seksikkyyttä.

- Loitsuteksteissä kutsuttiin, käskettiin ja vaadittiin naisen lempeä tulemaan vaikka kaukaakin, kuten taivaasta tai naapuripitäjästä. Lempi saattoi olla joko sellaista, mitä nainen pyrki saamaan itselleen tai sitten se voitiin käsittää miehen sukuelimiksi, joita kutsuttiin paikalle suuressa määrin, kertoo folkloristiikan professori Lotte Tarkka.

Loitsuissa käytettin paikoin hyvinkin roisia kieltä:

Tule jo kyrpäjen kuningas,
paljaspää papurokallen,
pane kyrvät kyntämään,
kivekset kilisemään
nahkapallit naukumaan,
päästä kyrvät kytkyistä,
karvavarret kahleista.

- Otteita runosta ”Lemmen nostaminen”, kerätty Kiteeltä tai Ilomantsista vuonna 1828. (SKS/Kansanrunousarkisto)

Lönnrotin käsikirjoituksia on säilytetty vuosikymmenet Kansanrunousarkiston ”Kaikkein pyhimmässä”

Vuosikymmenten ajan noita ”seksirunoja” säilytettiin Suomalaisen kirjallisuuden seuran takahuoneessa, paikassa, jota kutsutaan ”Kaikkein pyhimmäksi”. Folkloristit ja muut tutkijat tiesivät näistä runoista ja pääsivät niihin tutustumaan, mutta niistä ei ole koskaan julkaistu kattavaa kokonaisteosta.

Kalevalasta jätettiin siveellisyyssyistä paljon esimerkiksi seksiin viittaavia osia pois. Joskus runoja on julkaistu kuitenkin sensuroituina kirjoittamalla osa sanoista lyhennettynä, kuten p---u tai k---ä.

- Tämä on ollut hyvin luonnollista ja spontaania kulttuuriperinnettä, josta osa on erilaisista vaihtelevista moraalisista syistä on jätetty julkaisematta. Ihan eri asia on ”hihittelykulttuuri”, joka näihin on myös liittynyt. Ehkä tämäkin on ihan luonnollista – heijastaahan se moraalia ja sen rikkomisen jännittävyyttä ja suorastaan mielihyvää. Mikään inhimillinen ei ole perinteentutkijalle kuitenkaan vierasta, kuten ei perinteiselle kulttuurillekaan, kertoo arkistonjohtaja Lauri Harvilahti Suomalaisen kirjallisuuden seurasta.

Runoja pystyy hakemaan SKVR-tietokannasta (Suomen Kansan Vanhat Runot sähköisessä muodossa) käyttäen haluamiaan hakusanoja, kuten ”lempi”.

Paavo Häikiö

Twitter: @paavohaikio

Sähän voisit olla missä vaan muualla!

Oppilas viittaa kesken äidinkielentunnin, ja jo kaukaa näkee, vaikka tyyppi istuukin etupulpetissa, että nyt on tärkeä asia mielessä ja siihen pitää saada selvyys.

- Ope, kuule. Oliko sulla yläasteella kymppi äidinkielessä?
- No taisipa se olla. 
- Voisitko sä olla äidinkielenopettaja, jos sulla olisi ollut vaikka seiska?
- Mä vähän luulen, että jos mulla olisi ollut seiska, en ehkä olisi ollut näistä asioista niin kiinnostunut, että olisin halunnut päästä alaa opiskelemaan. Mutta toki se kovalla loppukirillä ja työllä olisi voinut olla mahdollista, joskaan ei helppoa. 
- Mitä muuta sulla oli kymppejä? Oliko matikka?
- Oli.
- Oliko, no, vaikka maantieto?
- Oli.
- Mitääää? Biologia?
- Joo.
- Fysiikka? Kemia? 
(Pari nyökkäystä.)
- Siis mitä? Jos sulla oli kerran oli kaikki kymppejä, niin miksi ihmeessä sä oot täällä töissä? 
- Miten niin? Mitä sä nyt oikein tarkoitat?
- No täällä töissä, meitä opettamassa! Sähän voisit olla missä vaan muualla ja tienatakin paljon enemmän!

Niin. Niin kai voisin. Mutta en ole, enkä juuri nyt haluaisikaan olla. Kun kerron tykkääväni heistä, osaa hävettää.

Jätämme verbin modukset hetkeksi syrjään ja juttelemme oppilaiden kanssa vielä oman alan valinnasta, erilaisista töistä, työssä viihtymisestä ja jaksamisesta. Yritän lyhyesti iskostaa heidän mieleensä sen, että heidän pitäisi olla päätöksiä miettiessään monella tavalla rohkeita ja ottaa isoja valintoja tehdessään mieluummin huomioon omien vanhempien kommentit kuin kaverin. Minä kuuntelin aikoinani opoa, joka myös pureutui lähtökohtaisesti positiiviseen ongelmaan koulutodistuksessani: koska suurin osa numeroistani oli kymppejä, minun tuli valita lukioon laaja matematiikka ja fysiikka. Olisin halunnut jatkaa saksaa ja ottaa rinnalle vielä ranskankin, mutta kieliä kuulemma pystyy lukemaan mummona kansalaisopistossakin.

Valitsin matematiikan ja fysiikan. Kunpa en olisi. Virhe ei sinänsä koitunut kohtaloksi, mutta kielet minua kiinnostivat, ja matemaattiset aineet osoittautuivat alan valitsemisen kannalta aivan turhiksi. Teininä ei kuitenkaan uskalla olla rohkea, ellei ole edes varma siitä, mitä tahtoo. Minä olin kuuliainen ja tein, mitä opettaja määräsi. (Se minulle kuitenkin oli aina ollut selvää, että valmistuisin isona opettajaksi. Kun muut kirjoittivat ystäväkirjoihin haluavansa sairaanhoitajaksi tai lentoemännäksi, minun viivallani luki opettaja. Se on tuntunut luonnolliselta aina.)

Onneksi opettajan työssä on runsaasti hyviä puolia, vaikkei palkkaus tilastokärkeä edustakaan. Tekemäni pienimuotoisen gallupin perusteella opettajaa voi jopa kadehtia, sillä

a) puolet vuodesta on lomaa
b) virkasuhteessa toimivia opettajia eivät yt-neuvottelut tai muut taloudelliset kurimukset juurikaan koske
c) sitä nyt vain on kateellisuuteen taipuva henkilö, ja opettajia kuuluu kadehtia
d) opettaja saattaa saada ammatissaan edes jotain hyödyllistä aikaiseksi
e) työpäivät työmatkoineen kestävät harvoin klo 7.30 - 16.30
f) saa viettää päivät innostuneiden ja kaavoihin kangistumattomien nuorten kanssa
g) kesä, heinä ja elo (ks. kohta a)
h) saa vain puhua sellaisista asioista, jotka osaa jo.

Kolikolla on myös kääntöpuolensa, ja opettajan työtä ei toisaalta kadehdita, sillä

a) ei kestettäisi oppilaita, etenkään teiniangstisia tai motivaation puutteisia
b) opettajalla on vastuu isoista ja tärkeistä asioista
c) opettajan työssä pitää olla niin hyvät hermot
d) työajat ovat joustamattomat
e) pitää opettaa samoja asioita vuodesta toiseen
f) puolet vuodesta on työtä, jota ei edes loman jälkeen kestäisi kahta tuntia
g) lasten vanhemmat voivat olla hankalia.

Kumpi puoli voittaa, se on jokaisen opettajan tai opettajaksi aikovan ratkottava. Edellä mainittujen seikkojen lisäksi on luonnollisesti myös tärkeää, millainen huumorintaju on, pitääkö enemmän pikkulapsista, nuorista, nuorista aikuisista vai aikuisista, haluaako seistä välitunneillakin ihmisentaimia valvomassa, jaksaako laskea kymmeneen tai sataan, kannustaa, rangaista tarvittaessa ja toistaa kaikkea toistamisesta päästyään?

Sen vielä sanon, että aloitin työni tänä syksynä 6. elokuuta. Että ei ihan kesä, heinä ja elo kuitenkaan. Sellainen olisi jo ehdottomasti liikaa.

Kuka auttaa yläilmoissa?

Kaikkihan meistä ovat lentäneet, elleivät muuten, niin lapsena ulos luokasta kuin leppäkeihäät. Ennen kaikki oli toisin, opettajien kunnioitus ja kurimuskin, ja sudet ulvoivat portinpielessä yötä päivää. Joku on voinut lentää myös unissaan, ainakin toivon niin, etten olisi ainoa sellainen tässä maailmassa. Olen nimittäin useasti nähnyt unta, jossa leijailen pitkin lapsuuden naapuritalon käytäviä tai hypin hidastettuja liitovoltteja luistinradalla. Sen täytyy olla aivan normaalia.

Sitä minä vain olen kieltenopettajaystäväni kanssa miettinyt, että kovin on kurja tämä ammatinvalintamme lentämisen ja itsetunnon kannalta. Miettikääpä nyt: Ketä tarvitaan aina apuun joka paikassa? Äidinkielenopettajaa? Että nyt on hätätilanne, löytyykö paikalta yhtään pilkunnussijaa, kiire on ja henki kyseessä? Että juokse tänne relatiivipronomineinesi, auta kaveria hädässä ja ansaitse hengenpelastusmitali ja diplomi seinälle? Onko kuulunut tällaista, onko, kysyn?

Ei ole sellaista hätätilannetta varsinkaan lentokoneessa ollut, vaikka kerran Norwegianin lennolla ärsyttikin lentoemon kuulutuksen väärä sanajärjestys niin paljon, että teki mieli tehdä valitus tai heittää edes salaa suolapähkinällä. Ikinä en enää sillä firmalla lennä, ellei sitten ole halpaa.

Ei mene kuitenkaan onneksi hyvin kaikilla muillakaan, vai onko muka havaintoa sellaisesta, että olisi tarvittu lennolla kirjanpitäjää? Kuulutettu kirjastonhoitajaa? Postimiestä? Sihteeri-assistenttia? Vaatekaupan kassatyöntekijää? Varaosakauppiasta? Autoasentajaa? Puhallusvillaurakoijaa? Varastotyöntekijää? Logistiikkapäällikköä? Kaupunginjohtajaa?

Eivät tunne alemmuudentunnetta ilmassa lääkäri, sairaanhoitaja eivätkä pappi tai psykologi. Eikä pomminpurkaja tai Amerikan presidentti, joka harva se kerta pelastaa koko maailman tuhoisalta katastrofilta.

Että on se niin kuin väärin ja ikävää, kun niin tärkeää on äidinkieli, etenkin suomeksi.

Annikki, mustikkasuu

Osa 2. Marjat, hedelmät ja kasvikset sanonnoissa

Annikki lipoi mustikkasuutaan tyytyväisenä: Pekan yllätettyä varmaan itsensäkin ja lähdettyä aamukävelylle hän oli tarttunut voihin ja jauhoihin ja pistänyt osan metsän sadosta piiraaseen. Annikki oli tyytyväinen itseensä ja katseli leipomustaan ylpeänä. Marjatortun tuoksu oli sokerisen makoisa. Hulluja ovat ihmiset, jotka eivät viitsi itse lähteä metsään poimimaan ilmaista apetta, vaan maksavat mansikoita muiden keräämistä marjoista, moitti Annikki mielessään. Käsittämätöntä. Ei ollut mitään järkeä, että poimijoita lennätettiin suomalaisiin metsiin tropiikista, ei sitten niin mitään. Hän oli omin nähnyt ulkomaalaisia poimijoita melkein joka mättäällä, eikä siitä tullut hyvä mieli. Jostain Aasiasta niitä tänne tienaamaan kuskattiin, ei niitä näöltä vanha silmä erottanut. Aivan olivat kuin kaksi marjaa, jos vierekkäin seisoivat. Reitinvalinnassa pitikin nykyään olla tarkkana kuin porkkana, jotta löysi itselle hyvät apajat. Siinä paikallistuntemus löi thaimaalaisen. 

Ristikkokin alkoi jo Pekkaa odottaessa täyttyä. Kyllä sitä vielä lanttu leikkaa minullakin, ajatteli Annikki tyytyväisenä, sillä piti älyään parhaimpana puolenaan. Ulkonäöltään hän oli aina ollut omasta mielestään hieman vaatimaton perunanenineen, mutta kesäisin tosin ilokseen edesmenneen isänsä lailla ruskea kuin papu. Ei se omena todellakaan kauas puusta putoa, niin se vain on, katseli Annikki piirongin päällä olevaa vanhempiensa vanhaa vihkikuvaa. Niin se vain Jumala satonsa korjaa, huokaisi hän ja katsahti kaunista syksyn ruskaa. Ikkunasta heijastui väriä parhaillaan vaihtava vaahtera ja suuri pihlaja, jonka marjat olivat hillokkeeseenkin melko happamia. Kettu! tajusi Annikki samantien. Se eilisen ristikon sana oli! Kettu! Annikki riensi hakemaan lehteä ja kynää. 

Pekka se vain viipyi. Annikki päätti ottaa odottaessa omenan. Omena päivässä pitää lääkärin loitolla, niin hän uskoi. Hedelmä olikin herkullinen, omasta puusta sekin. Ei ihme, että juuri se oli paratiisin kielletty hedelmä, siihen olisi Annikkikin langennut. Hänen mieleensä palautui keskustelu, jonka Pekka oli muutama päivä sitten aloittanut: he voisivat tehdä matkan ulkomaille, johonkin kaukaiseen paratiisiin tai vaikka edes johonkin lähelle näin ensin. He olivat käyneet hedelmällistä keskustelua tulevaisuuden haaveistaan ja punninneet matkakohteena turvallista Ruotsia, sillä Tanskassa Annikki tiesi puhuttavan kuin kuuma peruna suussa, joten se ei halvoista lentohinnoista huolimatta houkutellut heitä kumpaakaan yhtään. Pekka oli ehdottanut myös Pietarin-matkaa, mistä hän oli vetänyt herneen nenäänsä. Sinne hän ei lähtisi, olisi se Pekankin pitänyt hänen sukuhistoriansa tuntien tajuta. 

Parempi syödä piirakkaa omassa tuvassa. Oma maa mansikka, muu maa mustikka, ei siitä mihinkään päässyt. Eikä tarvitsisikaan. Tulisi jo, Pekka, niin pääsisi kahvin jälkeen haravoimaan. 

Aika aikaansa

Osa 1. Aika suomalaisissa sanonnoissa

Aika aikaansa kutakin, huokaisi Pekka ja painoi oven kiinni. Kello oli vasta vähän ja aikaa kaikkeen  koko päivä: aikainen lintu nappaa madon, vaikkei sananlaskun pirteys tähän suruaikaan sopinutkaan. Koskaan ei tiedä, kenen aika on lähteä, ja nyt oli ollut velipojan. Ajallaanhan kaikki tapahtuu, niin se on, mutta aikamoista on elämän yllätyksellisyys. Aika on syntyä ja aika on kuolla. Velipoikaa oli ajan hammas kohdellut lempeästi, eikä kukaan olisi etukäteen arvannut, että hänestä jo aika jättäisi. Voisipa kääntää aikaa taaksepäin ja sanoa vielä muutaman sanan, mietti Pekka. Aika paljon jäi kertomatta. Mennyt aika ei kuitenkaan palaa, ymmärsihän hän sen. 

Aika aamulenkille oli otollinen, luonto heräili yhtä aikaa kuin Pekkakin. Kuusten keskellä kulkiessa tuntui, miten aika pysähtyi, oli vain metsä ja mies. Ehkä aika todellakin parantaisi haavat, alkoi hän uskoa. Suruaika voisi olla pitkä, mutta ajan mittaan taakka kevenisi varmasti aika tavalla. Pekka päätti luottaa siihen, että vielä olisivat paremmat ajat edessä.

Ajan säästämiseksi hän päätti lyhyemmän reitin. Aikamoista, ajatteli hän. Syksy teki tuloaan, ja ajan merkit näkyivät jo selvästi. Olisi korkea aika jo piristyä, lähteä puolukkametsään ja ottaa Annikki mukaan. Annikin kanssa lähteminen säästäisi itseltä aikaa ja vaivaakin, joskin laatuaikaahan yhteiset marjanpoimintaretket olivat. Nyt vaimo oli jäänyt tappamaan aikaa ristikkolehden parissa ja aika näyttäisi, saisiko tämä pitkästä aikaa koko ristikon ratkaistua. Annikin itsetunnon kannalta olisi jo korkea aika onnistua, mietti Pekka ja ajatteli vaimoaan hellästi, mutta hieman säälien. Tämä tuhlasi nykyään liikaa aikaa kaikenlaisiin älytehtäviin, sillä oli lukenut aika tavalla naistenlehtiä ja vakuuttunut siitä, miten aika tekee aivoissakin tehtävänsä ja älynystyröitä on syytä harjoittaa. No, saapahan siinä myös aikansa kulumaan kuin siivillä, sillä mitään muutahan heillä ei enää ollutkaan niin paljon kuin aikaa. Heidän tyttärensä Kirsiltä ei sen sijaan vanhemmilleen juuri aikaa liiennyt, sillä uraa piti tehdä edelleen: hänelle aika oli rahaa. Niin ne ajat muuttuvat. Pekan aloittaessa elämäntyötään maatilalla Annikki oli jo ollut raskaana. Ei siinä ollut urasta tietoakaan, mutta odottavan aika oli pitkä jo silloinkin. Kirsi syntyi kreivin aikaan ennen suurimpia puintikiireitä, joten luonteensa mukaisesti hän oli tehtävistään ajantasalla jo silloin. 

Niin se aika kuluu, mietti Pekka ja laski, että esikoisen syntymästä oli kulunut jo melkein puoli vuosisataa. Aika kullannut jo onneksi osan muistoista, sillä Kirsin lapsuuteen oli liittynyt aika lailla sairastelua ja vastoinkäymisiä. Ajanjakso oli ollut raskas, mutta sellaistahan ihmisen elämä on, läpi aikojen vaikeuksia toisensa jälkeen. 

Aika ajoin ihmiset kohtaavat pitkästä aikaa, ja niin oli tapahtuva tänään Pekallekin. Pekka yllättyi aika tavalla kohdatessaan polulla aikojen saatossa jo harmaantuneen, hieman kumarassa kulkevan nuoruudenystävänsä Markun. Ihmeiden aika ei ollut ohi! Pikainen silmäys osoitti, että aika ei todellakaan ollut kohdellut vanhaa kuomaa yhtä hellästi kuin Pekkaa, mistä mies oli yhtäkkiä ja yllätykseen aikamoisen ylpeä. Vaikka miehet eivät olleet nähneet aikoihin, niin eipä aikaakaan, kun tuttavukset jo turisivat ajan vierimisestä ja siitä, miten jotkut ovat läpi aikojen tunnistettavissa, vaikka vaikeitakin aikoja on koettu ja monet särmät ajan saatossa hioutuneet. Markun vaimo oli kertoman mukaan sairastunut syöpään ja menehtynyt alta aikayksikön: se oli sattunut sikäli pahaan aikaan, että hän ei ollut ehtinyt valmistelujen alla oleviin lapsenlapsensa häihin. Parasta aikaa lähteä ei ole, tuumasivat miehet yhteisymmärryksessä ja tunsivat hetken jopa hieman yhteenkuuluvuutta. 

Markun kanssa turistessa aika ei madellut vaan suorastaan riensi, ja Pekka ajatteli, että oli jo aika lähteä kotiin päin Annikin luo. Hän oli laittanut saunankin ajastimella päälle, joten kauan ei olisi aikaa lenkkipoluilla hukattavana. Vanha rivitalosauna oli jo aikansa elänyt ja remonttia vailla, mutta Pekka oli ilahduttanut vaimoaan hankkimalla pesuhuoneen puolelle hierovan suihkun ja saunaan uuden, höyryominaisuudella varustetun kiukaan. He olivat asuneet kirkonkylällä jo aika tovin ja yrittivät saada aikaansa kulumaan. Maatilan myymiseen oli mennyt aikaa yllättävän kauan, mutta sille löytyi kuin löytyikin jatkaja. Pekka oli pelannut vähän aikaakin, sillä aika eläköitymiseen ei ollut ollut hänen mielestään kypsä. Annikin mielestä oli, sillä hänen mielestään kaikkea aikansa ja sitten oli muiden aika astua remmiin. 

Kohtaamisen jälkeen oli tie hetken aikaa kevyt kulkea. Aurinko paistoi ja katseli toisistaan loittonevia miehiä. Aika velikultia. 

Mielipahaleikkipuisto

Kyllä minua niin itkettäisi, ellei naurattaisi. Eivät riitä enää vaaratekijöiksi ruusupensaat leikkipuiston laitamilla tai vanhanmalliset keinut tahi väärärakeinen hiekkapohja, vaan nyt ollaan aivan järjettömän huolissaan paitsi lapset turmelevista merirosvolipuista, hiiohoi, niin myös hengittämisestä. Menkää, ihmiset, Kiinan leikkipuistoihin.

Kuortaneen uusi leikkipuisto

08.09.2014 15:55

Kirkkotien varteen olemme saaneet kauniin leikkipuiston ja käyttäjiä on päivittäin. Vanhemmat ja hoitajat kyliltäkin ovat tulleet lasten kanssa leikkimään, leikittämään ja viihtymään yhdessä. Puiston keinut ja telineet ovat värikkäät, kiinnostavat, turvalliset ja asiantuntemuksella valittuja.

Se, mikä ohikulkijaa joka kerta mietityttää, on, miksi yhden kiipeilytelineen päällä on lippu, mustalla pohjalla pääkallo ja luut ristissä (merirosvolippu). Tämäkö kuuluu Kuortaneen kunnan tämän päivän varhaiskasvatukseen ja leikkipaikan iloon. Mietityttää, miten kunnan varhaiskasvatuksesta vastaava, vanhempi tai hoitaja selittää lipun merkityksen lapselle. Näinkö: Nämä meistä jokaisesta löytyy kerran haudassa, tai lippu kuvaa merirosvoja, jotka tulevat tekemään kilteille ihmisille kaikkea pahaa ja niitä peljätään ja yritetään saada vankilaan?

Jos me todella halutaan vaikuttaa ja kasvattaa pienet lapsemme iloisiksi, kilteiksi koululaisiksi, reippaaksi nuorisoksi ja vastuullisiksi aikuisiksi, pitää se alkaa pienille meistä aikuisista. Ehdotankin lipun aiheeksi muutamaa vaihtoehtoa: Suomen lippu, hymynaama, pupu, sydän, purjevene, aurinko.

Turvallisuuskin vähän mietityttää, onko vesi ja ajotie liian lähellä, ilman turva-aitaa.

Odotan kunnan ja muitten mielipiteitä tästä puistosta!

Sitä saa mitä tilaa

15.09.2014 13:54

Nimimerkki Sitä saa mitä tilaa kirjoittaa mielipiteitään 9.9.14 lehdessämme Uudesta Kuortaneen leikkipuistosta.

Olen hyvin pitkälle samaa mieltä, ja varsinkin yhden kiipeilytelineen merkistä pääkallo-kuvineen. Kyllä se olisi syytä vaihtaa lapsiystävällisempään merkkiin.

Paikka olisi myös voinut olla hieman kauempana ajotiestä. Kesäaikaan varsinkin irtopöly lennähtää ilmaan ja pakostakin sitä joudutaan hengittämään niin tiellä liikkuessa kuin leikkipuistossa. Mutta tehty mikä tehty – ilman enempää ajattelemista lasten parhaaksi.

LLA, Kuortane

Lähde

Minä olen sitä mieltä, että pois vain kaikki mielipahaleikkipuistot merirosvolippuineen ja lapset tynnyreihin! Täytyy vain muistaa sijoittaa tynnyrit keskelle metsää niin, ettei näy tietä tai soljuvaa puroa, johon voi pyöriä tynnyrillä ja hukkua pois. Eikä pidä unohtaa vaarallisia sieniä, niissä voi olla myrkkyä! Sellaiset pitää kerätä ensin pois, ettei lapsi kurkota tynnyristään ja vedä raukka nieluun. Puolukan päällekin on voinut kettu pissiä.

Tunkeutuja löi kirveellä?

Luimme muutama viikko sitten oppilaiden kanssa uutisia ja keskustelimme asioista otsikoiden takana. Ukraina puhutti ja kyselytti aluksi yllättävänkin kovasti, mutta pian silmät osuivat taululle heijastuvaan kohuotsikkoon, ja loppujenkin teinien kiinnostus heräsi: "Kun veri vähän lentää, päästään asiaan", tuumasi joku virnistellen. Uutinen kertoi mustasukkaisuuden aiheuttamasta tapahtumasarjasta, jota oli käsitelty juuri oikeudessa. Mielenkiintoisin keskustelu saatiin kuitenkin väkivallalla herkuttelun sijaan irti äidinkielellisistä asioista. Pieni pätkä uutisesta kuului nimittäin näin:

"Tunkeutuja meni öiseen aikaan taloon ja löi kahdesti retkikirveellä ovelle tullutta 45-vuotiasta miestä päähän." (IS 3.9.2014)

Pyysin oppilaita lukemaan virkkeen uudelleen ja miettimään, mikä siinä meni pieleen. Suurin osa ei tajunnut yhtään, mistä oli kyse, mutta sitten kaikenlaisia lamppuja alkoi syttyä.

Niin siis se löi oikeasti nyrkillä! Niinkö?

Ei, kun virhe on siinä, että se oli yhtä aikaa ovella ja niinku tuli.

Kumpi oli 45-vuotias?

Ope, puuttuuko tuosta pilkkuja?

Öiseen aikaan voisi kyllä olla että yöllä.

Tunkeutujan tilalla pitäisi lukea murhaaja! Kyllä tuosta kuolee!

Kuoliko se?

Halkesiko sen pää?

Nukkuiko asukas? 

Kuka talon omisti? Oliko se tunkeutujan oma talo?

Vain yhdessä luokassa oppilas alkoi samantien naureskella ja hoksasi, mistä on kysymys. Kymppi tulee joulutodistukseen ja piparkakku käteen.

#kutsumua #pikkuisenpitkätossu

Vanhoina kunnon aikoina käytiin yläkoulussamme englannin ja ruotsin tunneilta kielistudiossa tekemässä kuuntelutehtäviä, mikä oli aina tervetullutta vaihtelua opiskeluun. Omassa pikku kuuntelukopperossa piti ensimmäiseksi kirjata listaan nimensä ja päivänmäärä, joiden perusteella ovelimmat opettajat saattoivat myöhemmin jäljittää, kuka oli syönyt luurin reunaa tai raaputtanut pahojaan pöydänkanteen. Oppilaille tärkeimpiä olivat kuitenkin nimilistat, joista ensimmäisenä tarkistettiin edelliset samalla paikalla istujat, mahdollisesti ihanat tytöt tai pojat, ja nimien viereen kirjoitetut sydämet ja kommentit.

Minun kohdalleni oli kerran raapustettu teksti "kiltti perhetyttö". Olin koulutyössäni melko menestyvä, mutten koskaan mikään vakava hikipinko. Tein läksyni, mutten lukenut niitä. Olin tunnollinen sekä tottelin ja kuuntelin - jos ylipäätään kuulin, sillä luokkamme oli melkoisen, no, tuota, aktiivinen. Historian tunneilla muistan katselleeni ikkunasta ulos ja miettineeni, milloin meteli loppuisi.

Ei ole ainoastaan nykyajan nuoriso turmeltunutta, vaikka mitä väitetään.

Kiltti perhetyttö -ilmaus ei varmastikaan ollut mikään kehu, vaan moite siitä, että voisin olla rajumpikin. En kuitenkaan missään tapauksessa kokenut tai koe vieläkään, että silloinen kymmenille näkynyt ja suullisesti eteenpäin levinnyt kommentti olisi ollut kiusaamista, vaan jonkun tekemä kertaluonteinen tölväisy. Ala-asteella muistan olleeni satunnaisesti lihava ja yläasteella kiltin perhetytön lisäksi joitakin kertoja huora. Vaikka tuollaiset nimittelyt tuntuvat toki pahalta, ajattelen, että ne hieman myös paksuunnuttivat suojeltua nahkaani. Ihan kaikesta ei tarvitse loukkaantua, eikä ihan kaikki ole henkilökohtaista, saati sinnepäinkään totta.

Lukiolaisten aloittama #kutsumua-kampanja on levinnyt ympäri Suomea, vaikka KiVa Koulu  -ohjelman erityisasiantuntija Elisa Poskiparta nyt pelkääkin, että kampanja nostaa kiusatut keskiöön ja aiheuttaa heille kenties lisää kiusaamista (linkki). Kuitenkin esimerkiksi Facebookin #kutsumua-sivuilla on nähtävissä myös kiusaajan tekemä, rohkea ilmoitus, jollaisille on myös tilausta. En ihan täysin ymmärrä Poskiparran näkökulmaa, sillä ajattelen, että kiusatun voima on yksin heikko, ja rohkealle nostaa hattua moni. Kampanja voi parhaimmillaan havahduttaa joukkoilmiönä siihen, että meillä kaikilla on omat murheemme ja heikot kohtamme, joita ei ole tullut edes ajatelleeksi. Se voi avata silmät sille, ettei herjoja tarvitse hyväksyä - tai päästää suustaan.

Minua ei ole kiusattu, mutta kiltti tyttö olen. Toivoisin näkeväni itsessäni enemmän rohkeutta. Toivoisin tekeväni ratkaisuja, jotka eivät ole aina "varman päälle". Toivoisin, että uskaltaisin sanoa reippaasti mutta ystävällisesti ääneen, jos minulla on asiasta eriävä mielipide. Toivoisin, että liika kiltteys ja hyväntahtoisuus saisivat kaverikseen vielä vähän enemmän tervettä kapinahenkeä, jossa tunnollinen ei aina tee kaikkea ja vähän enemmänkin. Toivoisin, että minussa olisi ripaus Peppi Pitkätossua.

Toivoisin, että meissä kaikissa olisi enemmän voimaa ja rohkeutta olla itsejämme ja pyrkiä tavoitteitamme kohti. Eivät hyvät kampanjat sitä ainakaan heikennä.

Karismaattinen villihevonen 50-luvulta

Tee hauska testi! Selvitä, oletko laiska! Testaa, sopiiko kumppanisi sinulle! Testaa henkinen ikäsi! 

Lehdet ja sosiaalinen media ovat täynnä toinen toistaan joko kummallisempia tai naurettavampia testejä, joiden laatimiseen ei tieteellistä koulutusta tarvita eikä vastaamiseen liikaa koulutusta siihenkään. Testit ovat kuitenkin ilmeisen suosittuja, sillä minunkin poikkeuksetta keskimääräistä järkevämmät ystäväni lähettelevät usein esimerkiksi Facebookissa linkkejä erilaisiin (leikkimielisiin) kyselyihin. Tänään oli tärkeää selvittää nopealla ja varmasti hyvin luotettavalla kyselyllä oma älykkyysosamäärä.

Nylon Beatin Jonna ja Erin olivat muuten noin sata vuotta sitten haastateltavina Jyrki-tv-ohjelmassa, ja katsojat saivat soittaa live-lähetykseen kysymyksiään. Erästä kiinnosti, ehkäpä hieman ironisesti, Jonnan älykkyys:
- Oletko koskaan ajatellut selvittää älykkyysosamäärääsi? uteli soittaja.
- En, mutta olisihan se hauska mittauttaa, sillä kyllä mä ihan fiksu. Mikäs siinä nyt onkaan täydet? Sata?

Onneksi kaikenlaisten asioiden selvittäminen on nykyään hyvin helppoa. Ei tarvita psykologeja, ei standardisoituja testejä, ei tarvita kuin hiirikäsi ja ylimääräistä aikaa, jota meillä kaikilla on ilmeisesti aivan liikaa. Yhdeltä ainoalta viihdesivustolta löytyvät avaimet itsensä analysoimiseen: voit yhden illan aikana selvittää, millainen siivousväline, kotiruoka tai Muumi-hahmo olet, millainen sinkku, häävieras, pääsiäismuna tai mökkeilijä mahdatkaan olla, mikä kenkä tai juoma olet tai mitä alusvaatteesi kertovat persoonallisuudestasi. On tämä näppärä maailma, melkein valmiiksi pureskeltu.

Minäpä aloin selvitellä. Tässä teillekin iltapuhdetta linkkeineen.

Mikä kotiruoka olet?
Ilman testiä: voileipä. Tuttu, turvallinen ja luotettava, muunneltavissa oleva ja siten vaihteleva ruisleipä.

Testin mukaan olen sushi eli levään kääritty riisikakku. Aika lähelle meni, ihan viereen.

Mikä marja olet?
Ilman testiä: mansikka. Kesäinen, odotettu, makea. Ihana. Suloinen ja kiinteä.

Testin tulos kertoo minun olevan mansikka. Nämä niin tietävät kaiken ja tuntevat minut!

Mikä viikonpäivä olet?
Ilman testiä luonnehtisin, että ehdottomasti perjantai. Olen voimissani loppuun saakka vaikka hampaat irvessä, mutta nautin siitä, että homma on pian ohi.

Tulos kertoo minua kuvastavan lauantain. Tykkään toki siitäkin viikonpäivästä, mutta lauantai on jo ikävästi askelta lähempänä viikonlopun loppumista.

Mikä on pahin pelkosi?
No kyllä se on läheisen menettäminen, ja sen kertoo tämän tieteellisen testin loppupäätelmäkin. Kun joku ei vastaa puhelimeen, hän on saattanut ajaa kolarin tai tippua pihakaivoon ja viruu siellä sitten avuttomana, kun kaivossa vain kaikuu muttei huuto kuulu tarpeeksi pitkälle. Ääni siinä alkaa käheytyä ja kurkku kuivua, pyörryttää ja sinne jää ihmisraukka. Kyllä on pahin pelko läheisen menettäminen pihakaivoon.

Mikä vuodenaika olet?
Olen kesä, siitä ei ole epäilystäkään. Paitsi että pidän siitä ehdottomasti eniten, olen hirmu aurinkoinen ja ihana tyyppi, kuten jo mansikkakohtakin kertoi.

Olen kesä, yhtyy luonteenpiirteisiini testituloskin. Tämä testi näki syvälle sisimpääni.

Millainen juoma olet?
Minä olen aspolutismi, joten en juo edes vettä tarpeeksi, vaikka pitäisi kulkea kanisteri kourassa joka paikkaan ja juoda vain jatkuvasti ja suodattaakin kai suomalaista vettä. Vesi ei maistu miltään, kaakao on paljon parempaa ja vaikka kossu.

Olen viini, luonnehtii testi. Varmasti punainen, sillä näen usein punaista ja kävelisin päin punaisia, kun kukaan ei huomaa ja jos täällä olisi liikennevalot.

Mitä laukkusi sisältö kertoo sinusta?
Varmasti, että olen mielikuvitukseton. Asiahan on niin, että minulla on suurin piirtein 47 käsilaukkua. En tiedä, kumpia on enemmän, sohvatyynyjä vai käsilaukkuja. Laukkujen lukumäärästä johtuen en kasaa omaisuuttani yhteen, vaan siirrän laukusta toiseen ainoastaan kännykän, lompakon ja avaimet. Yleensä myös kuulakärkikynä on mukana. Ei kuitenkaan nenäliinoja, kurkkupastilleja, särkylääkkeitä, tamponia, terveyssidettä, muistilehtiötä, laastareita,  hammasharjaa eikä varasukkia tai -pikkuhousuja.

Testi analysoi minun olevan siisti ja sivistynyt laukku. Oikein hyvin muotoiltu, pidetään se.

Oletko järki- vai tunneihminen?
Kyllä se on niin, että kuolleen akvaaariokalan vessanpönttöön heittäminen vainoaa ihmistä ja käy sydämen päälle viidentoista vuoden jälkeenkin.

Toimintaani ohjaa kuitenkin testin mukaan järki.

Millainen ystävä olet?
Toivoisin olevani paikalla aina ja myös silloin, kun tarvitaan.

Testi mukaan olen kaikkien kaveri. En muuten varmasti ole, näyttelen vain.

Onko sinulla karismaa?
Kuvittelen hyvin mielelläni, että karismani suorastaan kaataa kuulijat kumoon tai että se on juuri karismani, joka saa oppilaan pään kopsahtamaan pulpetin kanteen kesken oppitunnin.

Onneksi testi vahvistaa oletukseni. Kyllä, olen karismaattinen.

Mille vuosikymmenelle kuulut?
Jollekin modernille, sillä olen nuori. Pidän tosin kovasti 70-luvun talojen ikkunoista.

Testitulos: 1950. Just joo. Milloin se muka oli?

Mikä eläin olisit?
Valitsen anarkistina toteemipaalun, sillä inhosin näitä eläinkysymyksiä jo pienenä katsoessani Napakymppiä. Mikä ihmeen kysymys tuo tuollainen on? Olen kuin koira, luonnehtii joku. Uskollinen ja luotettava? Paras ystävä? Räkytät joka asiasta ja kuseskelet portinpieliin?

Olen testin pohjalta eniten majava. En varmana tykkää järsiä puuta, ja inhoan esimerkiksi hiustenpesua ja olen surkea sukeltaja. (Harrastan kellumista.)

Minkä eläimen sielu sinulla on?
Ja lisää näitä eläinjuttuja, siihen vain sieluhommatkin samaan settiin! Ei hyvää päivää.

Testitulos kertoo minun olevan sielultani kuin villihevonen. Vieläkö niitä muka on ja vieläkö tanssii mustalaisnainen?

Mikä Suomen kunta olisit?
Suattaapi olla, että en olisi testin vastaukseksi antama Kuopio. Ei ole itäraja susien mailla minun paikkani ollenkaan, vaikka olen kyllä käynyt ainakin kolmesti Kuopion torilla ja ostanut kerran kalakukon. En syönyt sitä huarukalla, vaan äiti leikkasi siivuja ja siitä sormilla vetelin.

Ja lopuksi huippulinkki:

Mikä testi olisit?
Olisin kaikkien testien äiti. Mother and Miss Universum of all tests.

Vastaus: Olisit kannabisvisa.

Nitoja voi kertoa tulevaisuudestasi

Teimme taannoin seitsemäsluokkalaisten kanssa ennustuksen, joka Opettajan materiaalin mukaan "keventää Sanaluokat-jaksoa, lisää yhteishenkeä ja kertaa samalla sanaluokkajakoa". Sanaluokista ei tosin ollut edustettuna kovinkaan montaa, mutta hauskaa meillä kyllä oli, eikä henki enää haise.

Ei muuta kuin hihat ylös ja kokeilemaan! Tämä on melkein yhtä luotettava ennustusmuoto kuin horoskoopit tai biorytmi. Et tarvitse mitään muuta kuin kynän ja paperia ja sen verran muistikuvia äidinkielen tunneilta, että tiedät, mikä on substantiivi, verbi ja adjektiivi.

Sitten lähtee:

"Kuvittele, että kävelet yksiksesi tietä pitkin. Kirjoita kolme adjektiivia, jotka kuvailevat kulkemaasi tietä.

Jatkat matkaasi. Hetken kuluttua vastaasi tulee koira. Kirjoita kaksi verbiä, joista selviää se, mitä teet koiralle.

Matkasi jatkuu edelleen. Yhtäkkiä huomaat keskellä tietä kahvikupin. Kirjoita seuraavaksi kolme adjektiivia, jotka kuvailevat, milltä kahvikuppi näyttää.

Vielä vähän matkaa kuljettuasi näet tien vieressä talon. Kuvaile kolmella adjektiivilla, millainen talo on. 

Astut sisälle taloon. Menet eteisen kautta olohuoneeseen, jossa on sohva, kaksi nojatuolia ja sohvapöytä. Luettele kolme substantiivia eli esineet, jotka pöydällä ovat."

Noin helposti se meni, joten seuraavaksi siirrymmekin jännän äärelle eli ennustuksiin.

Ensimmäiset kolme, tietä kuvailevaa adjektiivia symboloivat elämääsi. Toivottavasti se on kuoppainen, kapea ja mutkainen, niin kuin minullakin. Jos etenit moottoritietä ja se oli kuuma, onneksi olkoon!

Se, miten suhtauduit vastaan tulevaan koiraan, kertoo siitä, miten suhtaudut toisiin ihmisiin. Potkaisitko? Menitkö karkuun? Murisitko takaisin? Silititkö ja hymyilitkö? Ohitit? Tapoitko koiran ja pistit uuniin, niin kuin yksi oppilaista? Siinä kohtaa mietimme, tulisiko ottaa yhteyttä johonkin viranomaistahoon, mutta päädyimme siihen, että menköön nyt tämän kerran.

Tiellä ollut kahvikuppi kuvastaa puolestaan rakkauselämääsi. Valkoinen on luonnollisesti viattomuuden symboli, ruusut herkkyyden, ja kupin rikkinäisyys tietää harmeja. Ja kas, minun kahvikuppini oli vanha, särkynyt ja likainen.

Taloa kuvaillessasi tulit kertoneeksi ulkonäöstäsi 30 vuoden kuluttua. Maalit ovat lohkeilleet, talo on vanha ja harmaa, kenties rapistunut? Siten se nyt vain sitten menee.

Sohvapöydällä näkemäsi esineet puolestaan viittaavat tulevaisuutesi harrastuksiin ja mielenkiinnon kohteisiin. Minä näin pöydällä kirveen ja nitojan. Sillä tavalla. Siinä ei enää paljon kukkamaljakko pelasta.

Tarvittavat vehkeet pöydälle

Yläkoulussa murrosikäisten kanssa työskennellessään huomaa, että työskentelee murrosikäisten kanssa.

Tilanne 1.
Ovelta kuuluu koputus. "Tule sisään!" kuulostaa äkkiseltään aivan viattomalta toivotukselta, mutta onko se sittenkään niin viaton? Vähintään yksi nauraa, toinenkin keksii, yleensä pojat.

Tilanne 2.
Teemme tehtäviä.
"En mä osaa, en mä keksi mitään", valittaa oppilas helpohkon tehtävän äärellä.
"No, yritä nyt panna siihen edes jotakin", huokaan.
Panna. Edes. Jotain. 
Naurukuolema. 

Tilanne 3.
Oppilas vaikeroi tuskasta laskeutuessaan luokkaani muutaman portaan verran.
"Jaahas, onko teillä ollut liikuntaa?"
"Joo, meillä oli kuntopiiri eilen, ja nyt on kyllä paikat kipeenä."
"Paikat kipeenä! Mitä, onko sulla vähän paikat hellinä, aaahhhahah", kuuluu samantien vierestä.

Tilanne 4.
Kemian opettaja tuskailee välitunnilla, kun aiheena on ollut tyydyttymättömät ja monityydyttymättömät rasvat. Ei hyvin mene sielläkään suunnalla, silloinkaan, kun käsitellään homogeenisiä seoksia.

Tilanne 5.
Joillakin on ollut biologiaa, ja sen huomaa siitä, että puheenaihe on homo erectus. Homo sapiens ei ole yhtään niin jännä juttu, vaikka pikkuisen homo kuitenkin sekin.

Tilanne 6.
Tunti on alussa, luokka hälisee vielä, eivätkä kirjat ja kynät ole päässeet repusta pulpetille asti.
"Nyt kaikki pojat nostavat välittömästi kaikki vehkeensä pöydälle!" komennan.
"Kuulitteko, se sano vehkeet! Ottakaa nyt vehkeet esille! No niin, ottakaa!" kuuluu riemastuneelta kuorolta. Ja niin alkaa siinä samalla pian vehkeiden penkominenkin.

Tilanne 7.
Käsittelyn aiheena synonyymit ja homonyymit. Termi todellakin varastaa huomion itse asialta.

Tilanne 8.
Tarkastelemme suomen kielen peruspiirteitä ja pääsemme aiheeseen morfeemit. Kirjoitan taululle oppilaiden huikkaamia esimerkkisanoja, ja alamme miettiä, mitä kaikkea muuta merkityksellistä sanasta sen vartalon jälkeen löytyy.
"Katsokaapa ensin tätä peräpäätä ja lähtekää takaapäin liikkeelle", opastan viittoessani taululle kirjoitettua sanaa.
Perä. Takaapäin.

Tilanne 9.
On seitsemännen luokan sanaluokkatunti, ja olemme edenneet adjektiivien kertaamiseen. Koska vanhaa kunnon adjektiivitarinaa ei voita mikään, teemme sellaisen. Tiedän jo ennalta, että tytöt sanovat vuorollaan suhteellisen kesyjä ja tavallisia adjektiiveja, pojat kokeilevat rajoja. Melkoisen kihityksen jälkeen tarinassa ovat muun muassa adjektiivit liukas, märkä, kermainen, kostea, karvainen, nuoltava, iso ja kankea. Yksi ehdottaa jälleen kerran myös homoa, mistä pääsemme jokavuotiseen keskusteluun siitä, minkä sanaluokan sana se oikein on.

Tilanne 10.
Oppilas on ollut poissa koulusta metsästyksen vuoksi.
"Laukesiko ase", utelee luokkatoveri.
Laukesiko? Opeakin alkaa jo naurattaa. Kyllä yläkoulussa pääsee mukavasti taantumaan. Siinä edesauttaa, että on jo lähtökohtaisesti vähän päästään vialla.

Lasten kaverisynttärit, wohoo

On taas se aika vuodesta, kun ovikello soi kaksitoista kertaa ja lapsen kaverit tulevat juhlimaan syntymäpäiviä. Koti on putsattu siistiksi ja portinpieleen vaihdetty varttia aikaisemmin syyskukat, jotta iloa saapuville silmille olisi heti kättelyssä. On keltaista, violettia ja valkoista puskaa niin että häikäisee.

Kun hartaasti odotetut vieraat ovat sisällä, ensimmäinen ilmoittaa, että on nälkä. Kaksi haluaa lähteä ulos pelaamaan jalkapalloa, viisi linnoittautuu innosta hihkuen flipperin ääreen ja loput juoksevat taloa ympäri. Joku löytää pomppupallon, vaikka luulin, että olen jo hävittänyt ne koko talosta. Takavarikoin pallon. Hetken kuluttua myös toisen, joka löytyy yhden vieraan taskusta. Synttärisankari saa kerättyä puoliriehaantuneen joukon piiriin olohuoneen lattialle ja aloittaa pullonpyörityksen: se, johon pullonsuu osoittaa, ojentaa lahjansa, ja avaamista seurataan silmät tapilla. Mitä ihmettä Meerin paketissa voi olla? Mandoliini? Ei, mikset sä tuonut mullekin tuollaista? Tuot kyllä seuraavalla kerralla! Yksi pistää lahjapussin päähänsä, toinen makaa naama matossa. Lahjat aukeavat yksi kerrallaan, ja sankari on ylenpalttisuudesta onnellinen. Rinki pysyy yllättävänkin hyvin kasassa loppuun saakka. Pullonpyöritys on hyvä ohjelmanumero lahjojen avaukseen etenkin siksi, että siihen kuluu melkein viisitoista minuuttia. Enää 1h 45 minuuttia jäljellä.

Pitsalähetti saapuu neljän herkullisen pitsan kanssa, ja ne siivutetaan sivupöydälle. Lapset ovat jo juhlapöydässä, paitsi yksi, joka haluaisi tarjoilun olohuoneen sohvalle. Mokkaruudut sekä muut herkut tekevät kauppaansa. Joku sanoo, että pöydässä on liian vähän tarjottavaa. Kun yksi haluaa juomakseen sekoitusta, kaikki muutkin haluavat: pian Coca Cola ja Sprite samassa lasissa ovat maailman parasta juomaa, ja pilleistä kuuluu kova imuutus. Joku keksii, niin kuin aina joku keksii, että pillillä voi myös puhaltaa kuplia. Alkaa kuplasirkus. Yhtään lasia ei kaadu, mutta Fani-paloista rakentuu iso torni. Porukan tyttö haluaa laittaa itselleen sipsisormuksen. Pojat katselevat kaunista luokkatoveriaan huokaillen ja etsivät myös itselleen sormusta. Sellaista ei löydy, mutta sitten muistetaan pitsat, joiden eteen muodostuu nopeasti siisti jono. Joku ei tykkää ananaksesta, joku katkaravuista, yksi inhoaa jauhelihaa. Valikoima on kuitenkin suunniteltu niin, että jokainen löytää jonkin suosikkinsa, ja pian jonotus jo alkaa uudestaan. "Mä en ole ikinä ollut synttäreillä, joilla on oikeaa pitsaa", toteaa eräs ja hakee oma-aloitteisesti kolmannen kerran lisää. Meillä ei lasketa, ja on hienoa, kun maistuu. Pilli tippuu pöydän alle, pitää saada uusi. Sitten tilataan maitoa ja uusi lasi, sillä samaa ei voi käyttää. Palvelija tottelee tämän kerran. "Kiitos!" kuuluu monen suusta lähtiessä.

Herkut tulevat syötyä lähes kokonaan, ja lasten tekee mieli ulos. Mies menee organisoimaan ulkoleikkejä, minä jään siivoamaan ruokailutilaa. Pyyhin limsat lattialta ja lakaisen enimmät roskat, saan tilan nopeasti siistiksi. Laitan astianpesukoneen päälle ja menen myös ulos. Siellä on jo alkanut jalkapallon pelaaminen, ja säälin juhlahousujen polvia. Pian yksi kierii maassa teatraalisesti, toinen perässä. Tulee maaleja, raikaa riemu. Kuuluu kirosana, torun. Tyttö puhaltelee haituvia ilmaan ja löytää maasta koppakuoriaisen, jonka joku haluaa tappaa ja muutama suojella. Pelaan hieman itsekin, mutta en saa maalia. Lapsia naurattaa, kun synttärisankarin vanhemmatkin potkivat palloa muiden seassa. Mietin, missä vaiheessa sellaisesta on tullut nähtävyys. Kaksi alkaa painia, ja komennan heidät irti toisistaan. Tarkistamme, ettei polveen tullut haavaa. Kaikki hyvin, peli jatkuu.

Aika kuluu todella nopeasti ja vaihdamme pöttikseen. Joku haluaa limsaa ja sanoo käyvänsä juomassa. Meteli ulkona on juuri sen mukainen, kuin kahdestatoista innostuneesta ja sokerihumalaisesta lapsesta lähtee. Ohikulkijat hymyilevät. Lupaan olla ensimmäinen pöttis, vaikka en muista kunnolla sääntöjä. Ajattelen, että on silti kivaa leikkiä ja päästää lapset huijaamaan aikuista. Löydän piilottelevista lapsista melko helposti kaikki paitsi yhden, ja viimeinen pääsee kuin pääseekin pelastamaan muut. Ruutupaidat vilahtavat uudelleen juoksuun ja minä haen kauas potkaistun pallon. Yksi piiloutuu roskakatoksen pieneen rakoon, toinen konttii nokkosten seassa niin ovelasti, että tekisi mieli antaa lisäpisteitä. Kiertelen ja kaartelen, löydän kaikki lapset ja vuoro vaihtuu. Pian on jo syksy, ja tähänkin sataa lumi.

Kello on lähes seitsemän, lapsia tullaan hakemaan. Kaikki alkavat pikku hiljaa löytyä piiloistaan, ja sankari käy hakemassa heille pienet muistot matkaan. Inhoan Amerikasta rantautunutta tapaa syvästi, mutta olen silti iloinen nähdessäni, miten lapset pitävät pienestä muistilehtiöstään ja kynästään. Toivottavasti piirtelevät tai kirjoittelevat, se on aina hyvästä. Kuulen pihassa, että koko luokan pojat ovat olleet kolmen minuutin jälki-istunnossa metelöinnistä. Jaahas, tästä pitääkin sitten keskustella. Huudamme heippoja ja sovimme kyläilyjä, tykkään äideistä ja isistä.

Parituntinen meni ihmeen nopeasti alun sisällä juoksentelun jälkeen. Vaihdan farkut pyjamahousuihin ja harmittelen, ettei pitsaa jäänyt kuin kolme pienenpientä palasta, sillä nyt tekisi sitä mieli. Lapsi huokailee onnellisena lahjojensa ääressä ja suunnittelee ottavansa uudet kynät, kumit ja viivottimen heti seuraavana päivänä kouluun. Nukkumaan hän käy Aku Ankan taskukirjan kanssa ja sanoo, että oli paras päivä ikinä. Lahjakorttirahan käytönkin hän on jo suunnitellut: sillä ostetaan jotain, mitä äiti ei ikinä muuten anna ostaa. Kun painoin huoneen oven kiinni, muistin, että pienet herkkumunkit, joiden piti olla tarjolla, jäivät toiseen jääkaappiin.

Kyllä se on niin, että kaverisynttärit ovat vain kerran vuodessa. Olipa kivat kemut!