Kuka auttaa yläilmoissa?

Kaikkihan meistä ovat lentäneet, elleivät muuten, niin lapsena ulos luokasta kuin leppäkeihäät. Ennen kaikki oli toisin, opettajien kunnioitus ja kurimuskin, ja sudet ulvoivat portinpielessä yötä päivää. Joku on voinut lentää myös unissaan, ainakin toivon niin, etten olisi ainoa sellainen tässä maailmassa. Olen nimittäin useasti nähnyt unta, jossa leijailen pitkin lapsuuden naapuritalon käytäviä tai hypin hidastettuja liitovoltteja luistinradalla. Sen täytyy olla aivan normaalia.

Sitä minä vain olen kieltenopettajaystäväni kanssa miettinyt, että kovin on kurja tämä ammatinvalintamme lentämisen ja itsetunnon kannalta. Miettikääpä nyt: Ketä tarvitaan aina apuun joka paikassa? Äidinkielenopettajaa? Että nyt on hätätilanne, löytyykö paikalta yhtään pilkunnussijaa, kiire on ja henki kyseessä? Että juokse tänne relatiivipronomineinesi, auta kaveria hädässä ja ansaitse hengenpelastusmitali ja diplomi seinälle? Onko kuulunut tällaista, onko, kysyn?

Ei ole sellaista hätätilannetta varsinkaan lentokoneessa ollut, vaikka kerran Norwegianin lennolla ärsyttikin lentoemon kuulutuksen väärä sanajärjestys niin paljon, että teki mieli tehdä valitus tai heittää edes salaa suolapähkinällä. Ikinä en enää sillä firmalla lennä, ellei sitten ole halpaa.

Ei mene kuitenkaan onneksi hyvin kaikilla muillakaan, vai onko muka havaintoa sellaisesta, että olisi tarvittu lennolla kirjanpitäjää? Kuulutettu kirjastonhoitajaa? Postimiestä? Sihteeri-assistenttia? Vaatekaupan kassatyöntekijää? Varaosakauppiasta? Autoasentajaa? Puhallusvillaurakoijaa? Varastotyöntekijää? Logistiikkapäällikköä? Kaupunginjohtajaa?

Eivät tunne alemmuudentunnetta ilmassa lääkäri, sairaanhoitaja eivätkä pappi tai psykologi. Eikä pomminpurkaja tai Amerikan presidentti, joka harva se kerta pelastaa koko maailman tuhoisalta katastrofilta.

Että on se niin kuin väärin ja ikävää, kun niin tärkeää on äidinkieli, etenkin suomeksi.