Pakettimatkalla paratiisiin

Lomakuume valtaa takuuvarmasti aina, kun ympärillä on metrinen hanki. Klikkailen perhelomahelvettejä markkinoivia lomasivuja tunnista toiseen ja päädyn joka kerta päivän päätteeksi samaan hotellivaihtoehtoon. Aloitan kyllä sitkeästi aina Arubasta, mutta mies väittää, että kahdeksan tonnia perhelomasta on liikaa. Tympeän rajoittunut ihminen. Seilaan siis raukka Mallorcan, Kyproksen ja Rhodoksen väliä, vertailen hintoja, altaita, vesipuistoja ja huoneiden pohjapiirustuksia ja mitä kauemmin niin teen, sitä varmemmin matkoja ei enää ole jäljellä. Olen huomannut myös sen, että iän tuoma, no, ikä, tarkoittaa sitä, että alle neljä tähteä ei riitä.

Lomaesitteissä, nettisivuilla ja haaveissa kaikki on täydellistä: aurinko paistaa sadekaudellakin kuumasti, ruokaa saa syödä niin paljon kuin jaksaa (vaikkei bikineissä voikaan) eikä kukaan huku. Minä haluan Tjäreborgiin! Minä haluan täydellä turistibussilla parinsadan metrin pituiselle, aidatulle nurmikolle, jossa on ruotsalaisia, saksalaisia ja venäläisiä päällekkäin, keskellä uima-allas ja yhdessä nurkassa minigolf. Haluan maaterassin, osittaisen merinäköalan, suoran yhteyden altaalle, siivouksen kuusi kertaa viikossa ja rannekkeen käteen. Kun meitsi lähtee lomalle, pitää saada kaikki ruokamyrkytystä myöten.

Jotkut hullut haluavat Mallorcan sijaan Suomeen kaamoksen keskelle. Hollantilainen tuttavamme oli ollut joulun aikana perheineen Levillä, ja heillä oli ollut oikein kiva lumiloma: oli kokeiltu Lapin-kastetta (nokiviivat poskeen, á 100 e), husky-ajelua, porotokkaa, joikaamista, jääkartingia ja mitä sitä nyt Lapissa kuuluu normalisti tehdä. Kahdeksi tunniksi varattu savusauna oli maksanut yllätykseksi 500 euroa, ja laskeskelimme, että sillä hinnalla olisi saanut Thaimaassa 110 h hierontaa. Mutta kerrankos sitä, elämyksiä. Jotain he olivat sentään saaneet maassamme ilmaiseksikin, sillä revontulijumalat olivat olleet suotuisia. Taivaalla hehkuvia värejä ihmetellessään hollantilaisporukka oli luullut, että näytös painettiin päälle ravintolan katkaisimesta. Oli siinä ollut Aslakilla vakuuttelemista, ettei pitkin pusikkoa juokse saamelaisia tai porotokkaa taivaalle taskulampuilla huitomassa.

Meilläkin mies tykkäisi kyllä lasketella, mutta minä en Lappiin tahdo. On sitä hiihtokumpua tuossa omastakin takaa, joten pohjoinen saa minun puolestani pitää lumihankensa ja poronsarvijauheensa. Sitä paitsi jos muistatte, minulla on aivovamma, joka hyvin tehokkaasti estää kääntymisen esimerkiksi suksilla tai polkupyörällä oikealle. Uskokaa pois, se on laskettelussa aika rajoittava tekijä. Elämässä ei niinkään. Minusta ei huomaa päällepäin mitään.

Minä haluan ulkomaille kuumaan. Mitä enemmän nahka palaa, sitä parempi loma.

Tuulipukulandia

Paikallislehti, Etelä-Pohjanmaa 9.2.2012

Tuulipukukapina

Minä nyt oikein tänne yleisönosastolle ajattelin kirjoittaa. Olen miettinyt sillä tavalla, että näinä kuntaliitosten aikana kunkin vielä olemassa olevan kunnan tai kaupungin pitäisi lahjoittaa kaikille asukkailleen tuulipuvut. Tai rikkaat voisivat omistaan maksaakin, joutaisivat kyllä. Tuulipukujen värin pitäisi kuvata mahdollisimman hyvin kyseisen paikkakunnan ideologiaa, elinkeinoa, luontoa, erityispiirrettä tai muuten vain vaikkapa vittumaista luonnetta. Rintapieleen voisi ommella myös logon, sillä sellaisia on kuitenkin kovalla vaivalla suunniteltu, ja loisihan se myös yhteisöllisyyttä, kun joka pirtissä iltapuhteina parsittaisiin.

Niin sitä minä vaan, että ne tuulipuvut olisivat tosi kätevät, kun erottaisi heti, mistä kukin on kotoisin. Että ollaanko niin kuin samaa pitäjää aivan alunperinkin, vai onko vain pakko meidät samaan kirjastoon tai kunnantaloon ajanut. Se on sillä lailla, että kun viisikin naapurikuntaa laitetaan yhteen, niin kyllä siinä kansa epämiellyttävästi sekoittuu.

Omia juuria pitää kunnioittaa, ja siksi me tarvitsemme tuulipukuja. Ajattelin, että johtajilla voisi olla kuntaliitospuvut ja meillä muilla sitten ne oman kylän puvut. Toivoisin myös pisimpään paikkakunnalla asuneille ja nopeimmin tilaaville sauvat kaupanpäälle. Niillä voisi tökkiä esimerkiksi pirkanmaalaiset takaisin kotipitäjäänsä.

Nimim. Näin moon sen miättiny

*   *   *
Vastine:

Hyvä Tuulipukukapinoija!

Kiitämme mielipiteestäsi paikallislehdessämme 9.2.2012. Luimme ehdotuksenne valtuuston samaniltaisessa kokouksessa ja keskustelimme tuulipukujen mahdollisesta hankkimisesta jokaiselle kunnan asukkaalle. Olemme iloisia, että kuntaliitos kiinnostaa ja keskusteluttaa.

Valitettavasti meidän täytyy todeta, että kunnan talous ei kestä yhtään ylimääräisiä menoja. Paikallinen kangaskauppa kuitenkin lupasi kuntalaisille 15 %:n alennuksen viime vuoden tuulipukukankaista, ja koska työväenopistossa on vielä ompelupiirissä vapaita paikkoja jäljellä, voi tuulipuvun ommella halutessaan myös itse. Jos kiinnostus on suurta, on ensi syksylle mahdollista lisätä kurssi Ommellaan tuulipuku I ja II, joista ensinnä mainittu aloittelijoille ja jälkimmäinen edistyneemmille.

Koska olimme kuitenkin hyvin ilahtuneita ehdotuksesta, päätimme valtuustossa yksimielisesti, että jos ompelukurssi toteutuu, saavat osallistujat kurssin päätyttyä lahjoituksena kunnan kangasmerkin. Myös paikallislehden kuvaaja tulee luonnollisesti paikalle.

Lopuksi haluan vielä muistuttaa, että toimintastrategiaamme ei kuulu väkivaltaan kannustaminen. Jos teillä on omia suksi- tai kävelysauvoja, emme kehota "tökkimään" niillä ketään. Edes pirkanmaalaisia.


Terveisin

Jarmo Kuisma
kunnanjohtaja

*   *   *
Paikallislehden nettikeskustelussa kuohuu 10.2.2012.

klo 15.30: Tuulipuku my ass!

Siis ei oo todellista! Me ollaan epäuskoisina seurattu paikallislehden yleisönosastokeskustelua tuulipuvuista. (Meillä on koulussa joku sanomalehtiviikko.) Me nuoret voidaan kertoa, että ei mistään hinnasta laiteta päälle jotain hikistä tuulipukua, joka kaiken lisäksi olisi jostain viimevuotisesta kankaasta tai esmes itse ommeltu. Siirtykää nyt tälle vuosituhannelle!! Vain eläkeläiset ja pariskunnat käyttää samanlaisia tuulipukuja, eikä se hei tosiaan näytä hyvältä. Jos vähän seuraisitte muotia ja blogeja, niin huomaisitte kyllä.

Me ollaan keksitty paljon parempi idea. Hankitaan kaikille Onepiece-kotiseutuhaalari. Niitä saa netistä parilla sadalla eurolla tuunattuna (ainaskin nimen saa painattaa niin miksei jotain liito-oraviakin), ja niitä on kurssillakin paljon helpompi ommella kuin tuulipukuja. Olis sitä paitsi tosi siistiä, jos opettajilllakin olisi edes joskus nykyaikaiset kuteet.

Kuntaliitokseen me ei oteta kantaa, ei kiinnosta.

Jossu ja Mandi
Mettäperän yläkoulu 8 B


klo 16.05: Jossulle ja Mandille

Ihan vain tiedoksenne, että se EI OO mikään Onepiece, vaan OnePiece. Kantsisko tarkistaa faktat ja elää ite tällä vuosituhannella?! Ja siis liito-oravia?! Mitä vittuja ne muka on?

Frontside Ollie -98 <3


klo 16.23: Näkökulma tuulipuku- ja haalarikeskusteluun

Tarvitseeko viattomia luontokappaleita nyt sotkea tähän? On ihan hyvä, että te nuoret olette nyt näin aktiivisesti asialla, mutta pidetään keskustelu asiallisena, eikö vaan?  

Kyllikki


Klo 16.50: Kylli-tädille

Pidä keskenäs. 

Frontside Ollie -98 <3


Klo 17.45 Huolestunut äiti

Ollien äiti täällä kirjoittelee Kirsikan eli "Ollien" nimimerkillä. Ensiksikin Kyllikki voisi nyt ymmärtää, etteivät nykynuoret todellakaan tiedä liito-oravia olevan edes olemassa. Meidän Kirsikalla on kuule elämässä paljon tärkeämpiäkin asioita kuin luonto.

Frontside Ollie -98 <3

 Klo 17.47 Huolestunut äiti

No niin, vahingossa painoin nappia ja se lähtikin viesti sitten samantein, kun ei aina pysy näissä niin kärryillä. Siitä tuulipukuasiasta minä vaan vielä, että eikö joku Lastensuojeluliitto tai Lions Clubi voisi ottaa tehtäväkseen ommella niitä kaikille? Tai seurakunnan väki, onhan siellä niitä aktivisteja? Ajattelin vain kun niillä tuntuu aina olevan niin energiaa kaikenlaiseen.

Frontside Ollie -98 <3


Klo 18.23 The real FO

Sori mun äiti. Se on välillä vähän nolo.

Frontside Ollie -98 <3  


Klo 21.05 Hyvä keskusteluväki!

Kunnanjohtajan ominaisuudessa haluan vielä kertaalleen kiittää kaikkia aktiivisuudestanne asian suhteen. On ilo huomata, miten myös nuoriso on herännyt tarkastelemaan kuntaliitosta ja sen vaikutuksia näinkin syvällisesti. Kunnanvaltuusto pysyy kuitenkin edelleen kannassaan, jonka mukaan alkuperäisehdotus yhtenäisistä tuulipuvuista nimenomaan itse ommeltuna on kannatettava ajatus: se  paitsi ehkäisee harrastustoimintana syrjäytymistä niin myös työttömyyttä. Ompelupiiri kaipaa kipeästi uusia jäseniä, eikä paikkakunnan ainoa kangaskauppakaan olisi kampanjasta pahoillaan.

Toimikaamme kaikki yhdessä hyvän asian puolesta!

Jarmo Kuisma


Klo 21.30 Sauva-arvonta

Mettäperän Lions Club Ladies on tämäniltaisessa kokouksessaan tehnyt päätöksen, jonka mukaan yhdistys lupaa arpoa ompelukurssille osallistujien kesken kolmet Marimekon Unikko-kuosiset kävelysauvat!


Lions Clubin Ladiesin puolesta
Maarit Metsälä-Iso-Haavisto


Klo 23.59 (Otsikko)

Ei saatana. Akat ompeloo ja sauvakävelöö. Ja pirkammaalaaset. 

Tosimiäs


Lauantai 11.2.2012

Klo 00.20 Pirkanmaa is the best

Kommentti kännykällä täältä Pirkanmaan puolelta: me ei todellakaan haluta kuntakiimokseen teidän kanssa! Meistä ei tule Etelä-Pohjalaisia juntteja tekemälläkään. Pitäjää ihan vapaasti tuulisukunne!

Anonyymi


Klo 00.33 Haha!

Kiimailkaa te homot vaan sillä puolella rajaa niin paljon kuin haluatte. :D

Tosimiäs


Klo 08.10 Toimitus vastaa

Toimitus sulkee viestiketjun kuntaliitoksista ja tuulipuvuista epäasiallisuuksien vuoksi ja muistuttaa nettikeskustelun säännöistä. Kansalaisten keskustelu aiheesta jatkokoon kiivaana muilla foorumeilla.

Ilmoitustaulu

Päivitys aamulla 9.2.2012 klo 7.57

Tänään puoleen päivään asti valokiilassa Paha Täti. Jos hän nukkuu onnensa ohi, lukijoista ensin ilmoittautumaan ehtivä pääsee valitsemaan aiheen! Vauhti kiihtyy ja panokset kovenevat. :D

Ässä


Mettäperällä 8.2.2012 klo 11.30

Lupasin lukijoiksi virallisesti ilmoittautuneiden kesken arvonnan, jonka voittaja saa valita tekstin aiheen.

Olen nyt suorittanut hyppytunnillani virallisen arvonnan. (Tein toki myös tuntisuunnitelmia monen viikon edestä.) Kysyin kollegalta numeron 1 - 35, jonka perusteella laskin lukijaluettelosta voittajan. En enää muista, mikä se oli, mutta voittajan muistan: hän on Outi! Onnenpäivä!

Koska aina pitää olla myös varasuunnitelma, minulla on nytkin sellainen. Ellei Outi ilmoittaudu aiheineen tai toiveineen tämän päivän aikana, huomenna pääsee määräilyvallankahvaan Paha Täti. Jee! Tiedän, että olette huisin innoissanne!

Pusuja
Ässältä

Ps. Unohtui: Kyselyn mukaan 67 %:lla vastanneista ei ole minkäänlaisia ongelmia blogisivujen käytettävyydessä. Häikkää on joskus 14 %:lla ja aina 17%:lla. Koska olen huikea matemaatikko, lasken yhteenvedoksi prosentit 67 vs. 31. Onkohan vaivalla muokatulle pohjalle syytä tehdä jotain?

Kurrea on tuuletettu

kurre laulaa
jäit sateen taa
on siitä jo aikaa

nyt on laulu uus
kuuden vuoden kuuliaisuus
ja maken kanssa kumppanuus

kurre tuulettaa
voittoa upeaa
meinaan biisille oksentaa

kurre ja kolehmainen
väinämöisen häpäisten
on jalanjäljillä märkähattupaimenen

on biisi blues
tuki jo kurre suus
tao kansi sanaiseen arkkuus

ilmaisee kansa äänestäen
päätös: yksimielinen
on aika mikrofonin sulkemisen

Rikoo on riskillä ruma

Voi jumaleissön, taas on tullut pari kiloa perseeseen ja reisiin, tuskaili Irmeli itsekseen sovituskopissa. Hän oli ostamassa uutta uimapukua, sillä lapsenlapsen kanssa olisi mentävä lauantaina uimahalliin, kun kerran luvatuksi tuli. Hauskaahan se olisi, sen hän tiesi, mutta uimapuvun ostaminen keskellä talvea oli paitsi hikistä ja rasittavaa, myös siitä syystä hankalaa, että sesonkiaika oli auttamattomasti takanapäin - tai toisinpäin ajateltuna vasta tulossa. Ensimmäiseksi hän oli kolunnut läpi urheiluliikkeet, mutta keski-ikäinen nainen Speedoissa, tietäähän sen. Irmeli löysikin itsensä maitokauppareissulla Citymarketin sovituskopista ja huomasi, että vaikka musta mummomallin perusuikkari oli susiruma, niin se oli myös halpa ja ennen kaikkea toimiva: siihen mahtuivat sekä runsaahko ahteri että D-kupin rinnat. Vielä vuosikymmen sitten reisien selluliitit olivat häirinneet häntä kovastikin, mutta aika oli mielelle armollinen, vaikka se vartaloa muovasikin mielensä mukaan.

Irmeli oli todistanut naisten sovituskoppituskaa myös sivusta. Urheiluliikkeessä hän ei ollut voinut välttyä kuulemasta viereisen kopin naista, joka jutteli verhon läpi ystävälleen.
- En todellakaan tule mihinkään jumppaan tällaisena valaana, oli tämä puuskahtanut ilmeisesti tiukkaa toppia pään yli kiskoessaan.
- Totta kai tulet, älä nyt ala enää perua. Ei sinua siellä kukaan katsele, ja ainahan me voimme mennä turvallisesti takariviin.
- Helppohan sinun on sanoa, kun olet hinkannut kuvioita jo monta vuotta ja vedät vatsoja varmaan unissasikin. Kuule, Elisa: ei kaikkia voi urheilu kiinnostaa, on tässä muutakin elämää.
- Niin kuin mitä? oli ystävä sivaltanut naureskellen. Sovituskopista kuului huokaus.

Irmelin oli käynyt sääliksi kohtalotoveriaan ja hän oli vilkaissut verhon välistä naisen ystävää. Tämä oli solakka, urheilullisen jäntevä ja jo ryhdistä huomasi, että kyseessä ei ollut tavallinen tallaaja. Lihaksistossa oli näkynyt vuosien työ. Tyttö oli hävinnyt äkkiä jonnekin, mutta palannut takaisin Irmelin kiskoessa saappaita jalkaansa. Mukana tällä oli ollut lisää jumppavaatevaihtoehtoja - ja jotain myös itselleen:
- Katso, mitä löysin! Aivan käsittämätön löytö! Erä pikaluistelutrikoita on seitsemänkymmenen prosentin alessa, ja siellä oli yksi juuri minun kokoani. Katso, miten hyvän värinen, tällainen hopeanhohtoinen huppukin! Toivottavasti koko 36 ei jää liian isoksi, oli selvästi ilahtuneen oloinen  Elisa tuuminut ja pujahtanut sovituskoppirivistön päätyyn.

Muistot olivat vallanneet Irmelin mielen myrskyn lailla. Tuollainen hänkin oli joskus ollut: hoikka, hyväntuulinen, urheilullinen nuori nainen. Ei hän pikaluistellut sentään, ehei, sellaiseen ei ollut aikaa eikä mahdollisuuksiakaan, mutta maatalon työt pitivät hänet kyllä liikkeessä. Siihen Martti oli hänessä aikoinaan ihastunutkin. Irmeli oli ollut hänen mielestään suloinen ja kiehtova yhdistelmä herkkyyttä ja riuskuutta, ujoutta ja iloista menevyyttä. Se ei ollut ollut salamarakkautta hänen puoleltaan, mutta Martin sitkeyden ansiosta hän oli viimein suostunut tämän kanssa tansseihin. Vuoden kuluttua he olivat menneet kihloihin ja seuraavana kesänä juhannuksena naimisiin. Martti oli ollut hyvä mies, oli Irmeli huokaissut mielessään. Kovaa on elämä. Miehen se ottaa ja selluliitit jättää.

Viimeisen sovituskopin Elisa olikin saanut kuulla pikaluistelutrikoita ylleen vetäessään, miten hän huikkasi lähtiessään:
- Luistelkaa ja jumpatkaa, te tytöt, vielä kun voitte. Ei se onnea tuo, mutta mahtuu sitten minun ikäisenä helpommin uimapuku päälle ja hyvässä lykyssä oikein Speedokin.

Irmeli palautti uimapuvut myyjälle ja lähti kotiin. Uimapukuongelma oli vielä ratkaisematta, mutta mieli oli yllättävän hyvä. Kyllä se jostain kohdalle tulisi, niin uimapuku kuin uusi rakkauskin. Hän ei vielä tiennyt, että ensimmäinen odotti Citymarketin tangolla, eikä sitä, että toinen yllätys tapahtuisi jo lauantaina. Selluliiteista huolimatta.

Ilmoitustaulu

Tervetuloa, uusi lukija Martsu!

Koska ilahduin tästä kovasti, ajattelin alkaa jakomieliseksi ja muistaa teitä, jotka olette lukijoiksi ilmoittautuneet. Pidän tässä ensi viikolla arpajaiset, joiden voittaja saa määrätä  omaa sydäntä lähellä olevan tekstin aiheen. Olkoon se mikä vaan. Vaikka sälekaihtimet tai pakettiauton lämmityslaite.

Yours truly,
Ässä

Ps. Ihan pian on uusi tasalukukin sivunäyttöjen määrässä rikki. Pieni se vielä on, mutta vaatimattomuus kaunistaa ja kärsimys jalostaa. Se, ken huutaa tämän viestin kommenttiboksiin luvun rikkoutumisen jälkeen "hep", saa myös valita tekstin aiheen.

Salainen sivuhistoria

Tajusin tänään, että jos joku skandaalinhakuinen tietomurtautuja tunkeutuisi luokkani sähköiseen tietojärjestelmään (kuulostaa hyvältä, minulla on siis läppäri pöydällä) ja vakoilisi koneeni liikennettä, hän raapisi päätään varmasti hyvin epäuskoisena tai päästäisi röhönaurut. Tiedoksenne kuitenkin heti ensimmäisenä saatettakoon, että sivut, joille olen netissä päätynyt, ovat suhteellisen säädyllisiä. No, yksi on homoaiheinen. Sille tupsahdin vahingossa, kun etsin ysiluokkalaisille keskustelun pohjaksi vaalimateriaalia. Jos joku kuitenkin pääsisi näkemään ainoastaan sanat, joita olen päivän mittaan hakukoneeseen syöttänyt, hän ei ehkä ymmärtäisi, mitä teen työkseni. Tai minua ylipäätään. Potkut, puhuttelu tai työterveys ainakin uhkaisivat samantien. Antakaa minun siis selittää. Nyt on puolustuspuheenvuoron aika.

Tässä lista hakusanoista selityksineen. Huomaatte vain ja ainoastaan, miten omistautunut olen työlleni opettaa kielioppia.

Kotka ääntely
Mitä itse muka vastaisit oppilaalle, jota nyt kerta kaikkiaan askarruttaa suuresti, mitä kotka sanoo? Raakkuuko se, mitä? Olisitko muka tiennyt, että "erityisesti pesän lähellä tavallisin ääni on kimeä ja kaklattava kovien äänten sarja, kli kli kli kli..." Olen sitä mieltä, että oppilaan hätään on reagoitava ja hänen tiedonnälkänsä tyydytettävä. Tämä selvitys suoritettiin heti aamutunnilla ja liittyi Bjørn Bjørnsonin novelliin, ettette luule minun heti ensimmäisellä tunnilla lipeävän tarkasti laaditusta tuntisuunnitelmastani. Ja kokeilkaapa sitä paitsi lausua kirjailijan nimi.

Palomies varuste trampoliini nimitys
Puhuimme onnettomuuksista ja juutuimme miettimään, mikä on sen kankaan nimi, jolle parvekkeelta tai pilvenpiirtäjän katolta hypätään ja jolla palokunta ottaa hyppääjän kiinni. Ei löytynyt nopeaa infoa noilla hakusanoilla, joten päätimme nimittää sitä vain pelastusmatoksi. Olimme oikein tyytyväisiä termiin, joten asia ratkesi mukavasti.

Sitä minä vaan ihmettelen, että eikö siitä kimpoa takaisin sinne parvekkeelleen tai lyö päätään sen alareunaan sitä ennen? Aika vaarallista touhua. En hyppäisi, saisivat tulla hakemaan.

Lammas paino
Kirjoitusharjoituksen juonenkäänteeseen liittyen tarvitsimme ehdottomasti tiedon siitä, paljonko aikuinen lammas painaa. Harmi, että suurin osa hakutuloksista viittasi lihatiskille paloitellun pääsiäislampaan kilohintaan. Päättelimme kuitenkin lahjakkaina lampaan painon muutamasta eri tietolähteestä. Se meni varmasti aika lailla oikein. Kerroin myös, että lampaat ovat herkkiä hukkumaan. Lapsoset saivat arvailla, miksi.

Kongo matkustuskielto
Oppilaat suunnittelivat luokkaretkeä jonnekin kauas ja päätyivät haluamaan Kongoon. Valaisin heitä maan suhteellisen vaarallisista matkustusoloista, joista olin onneksi osittain tietoinen ennen Googleakin. Minulla on runsaasti yleissivistystä. Olen lukenut Ilkka Remeksen kirjan, jossa mennään pitkin Kongon kaivoksia ja pelastetaan maailma täpärältä tuhoutumiselta.

Munamies levy
Tarkistin, onko se todellakin myynyt kultaa. Järkyttävää kyllä, kyllä.

LSD
Kunnon koulupäivään kuuluvat  myös huumeet ja sen sellaiset nautintoaineet. Luin oppilaille tositapahtumiin perustuvaa Nancy-kirjaa, ja tarkistimme välillä vähän tietouttamme huumepolitiikan suhteen. Oppilaat kuuntelivat pupillit laajentuneina.

Skitsofrenia oireet
Minulla on varmaan niitä. No ei ole, olen ihan selväpäinen ainakin keskellä viikkoa. Samaisen Nancyn ongelmiin liittyi mielenterveysdiagnoosi, josta kerroin faktoja oppilaille. Ääni käski minua tekemään niin. Minusta tuntui, että olin Hans ja että oppilaat hyökkäävät kimppuuni ja että ikkunasta paistaa lämmin aurinko. Siinä vaiheessa ymmärsin, että ei ole totta.

Katsokaahan vain, mitä oma hakusanaluettelonne teistä kertoo. Yhtä kummallisia olette kuin minäkin, se on varmaa.

Ei putoa

Joka lauantai-ilta Suomen kansa asettuu saunan jälkeen sohvalle ja lopettaa hengittämisen, sillä pitää olla hiljaa ja jännittää valtavasti. On viihdeohjelman aika, viikon ja elämän kohokohdan. Mitähän älyttömän jännää täksi kerraksi on keksitty?

Minulla on aivan mielettömän hyvä huumorintaju, on aina ollut. Lapsena tykkäsin Uuno Turhapurosta ja olisin tykännyt monesta muustakin, ellei isäni olisi ollut sitä mieltä, että ohjelmat olivat lapsellisia ja ääneen nauraminen osoitus suorastaan tyhmyydestä. Nauraminen ja hauskanpito toki ovatkin melkein syntiä, joten siltä pohjalta ymmärrän kyllä. Jos olisi sota, ei kuulkaa paljon naurattaisi. Siellä olisivat, juoksuhaudassa, vähän muut mielessä kuin sketsiohjelmat, kun pitäisi isänmaata puolustaa henkensä kaupalla. Tai en minä tiedä. Voi se pieru naurattaa poterossakin. Jostain vaativa huumorintajuni kuitenkin kumpuaa, ja syytän joko lapsuuden mallia tai luontaista, hyvin korkeaa älykkyyttäni. Kuolaa valuva puoli-idiootti tai naamanvääntelijä ei vain kerta kaikkiaan naurata yhtään, eikä myöskään tosi nokkela alatyylivitsailu sananmuunnostyyliin. (Vaikka tähän on kyllä poikkeus: Minua jaksaa päivästä toiseen huvittaa se, että opettajanhuoneen pöydällä on iso, musta kahvimuki, jossa lukee oranssein kapiteelein ja suorastaan kirkuen SUMPPI PIHISEE! Se vain jotenkin sopii yläkouluhuumoriin. Me opettajat vitsailemme usein, vaikkette sitä tietenkään uskokaan.)

Ymmärrän vajaavaisuuteni, joten tunnustan nyt olevani kauhean ankea ja nuiva ihminen. Huumorintajuton ja kankea, elämäniloton tiukkis, sellainen minä olen. Minä en turhista naura enkä turhille varsinkaan. En takuulla osta Munamiehen levyä, vaikka se myisi kultaa. Paitsi että ai, perhana. Google kertoo, että myi jo. Olen myös melko varma, etten tilaa Usko Eevertti Luttista ristiäislahjaksi tuttavaperheelle tai kiinnitä Yossun ja Tsaskan julistetta seinälle. Ja kun nyt aloitin, niin sekin kyllästyttää, että oppilaille on kerta toisensa jälkeen teroitettava, miten kirjoitelman päähenkilön nimi ei sitten ole Herppeenluoma, Seppo Taalasmaa tai Timo Soini. Televisio tulee kouluun joka päivä.

Voisin kyllä ihan selvästi vähän relata ja nauraa välillä. Eilen pääsikin röhönauru, tosin varmaan  vahingossa. Kontrolli petti pahan kerran. Olimme autossa, ja koska aika alkoi käydä pitkäksi, viihdytimme takapenkkiläisiä Laiva on lastattu -leikillä. Koska yksi ei osaa vielä kunnolla kirjaimia, ideana oli luetella vuorotellen eläimiä, joilla on karvapeite. Kun toinen alamittaisista lastasi mukaan villisian, kuului vierestä tuhahdus sekä kriittinen ja närkästynyt kommentti:
- Kuule, etkö muka tiedä, ettei villisikoja saa viedä laivaan.
Vastaus tuli kuin tykin suusta:
- Ai, haittaakse?

Mettäperä sykkii ja soi

On aika vekkulia asua maaseutukaupungissa ja viettää esimerkiksi sunnuntaita. Tai mitäs sitä kursailemaan, ihan mitä tahansa päivää. Elo mettäperällä muovaa väkisinkin ihmisen luovaksi, sillä aina tulee eteen niin kovin kinkkisiä asioita: menisikö sitä pyhänä oikein ulos syömään ja maailmaa ihmettelemään? Kampaisi vaikka hiuksetkin! Koska huoltoasemaa tai grilliä ei lasketa ravintolaksi, eikä sellaista, mistä ei saa perunaa, ei jäljelle jää kuitenkaan ainoatakaan vaihtoehtoa. Se siitä.

Täällä ei voi myöskään hengailla kahvilassa, sillä ne (kaksi) ovat ainakin iltaisin ja suurimman osan viikonlopusta kiinni. Eikä niistä nyt ainakaan mitään erikoiskahvia saa, vaan Pauligilla mennään, iso vai pieni? Tee tulee Liptonin keltaisesta peruspussista, mikä on kohtuuturvallinen vaihtoehto, eikä aiheuta turhaa hämmennystä. Lähimpään Hoploppiin on matkaa parisataa kilometriä, eikä ystävien luo lähdetä metrolla portinpielestä, vaan sinne hiihdetään latua pitkin. Tai mennään autolla, joka saastuttaa ja saa kaupunkilaiset pyörittelemään paheksuvasti päätään. Mutta niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, linja-autoa ei mene. Tai jos menee, ei tule. Ystäväpariskunta puolestaan on aina sama, sillä mistä maaseudulla muka uusia saa? Harrastuksien kautta, olen kuulevinani. Ei onnistu. Lapset pelaavat kesällä jalkapalloa ja talvella jääkiekkoa. Samat naamat, välillä vain ilman kypärää. Loput istuvat kotona traktorinratissa, tekevät heinätöitä vielä kauempana keskipisteen sykkeestä kuin muut ja lohduttautuvat käpylehmillä. Välillä voi tietenkin härnätä myös susia tai villikissoja, mutta se nyt on melkein juhlapäivien puuhaa. 

Haluan lomalle täältä. Haluan palan sivistystä. Haluan istua Bamse-nallen kanssa turistibussiin ja imeä vaikutteita Mallorcan aidosta kulttuurista päiväretkellä. Haluan sporttisandaalit ja vyölaukun, sillä niistä tietää, ettei olla kotona, vaan maailmalla lähettelemässä kateellisille postikortteja. Keltainen ranneke kädessä saa syödä sekä juoda paikallista viinaa niin paljon kuin haluaa, yli-innokkaat ohjaajat huolehtivat leikkien ja laulaen lapsista, jotka saavat kasvomaalauksia, ruotsin kielikylpyä, rintanapin ja repun. Haluan hakea lentokoneella vaikutteita ja sydämen sivistystä. Jääkaappimagneetti tai jokin kiva ruukku vitriiniin ei olisi myöskään pahitteeksi. Aitoa paikallista käsityötä.

Ei vaan, on meillä täälläkin matkailuvaltteja. On museo auki kesällä kuukauden pari, pääsymaksu euron lapsilta ja aikuisilta kaksi. Ensi kesänä kyllä menemme heti, kun loma alkaa. Samalla voi käydä viereisellä hautuumaalla ja vaikkapa sen jälkeen ABC:n liikennemyymälässä haistelemassa turismin virtaa. Se on ihan inspiroivaa kyllä. Tankkaamaan pysähtyvät muun Suomen asukkaat vilauttavat uusia tuulia, ja me ällistelemme lastenaterian äärellä etelän humputuksia. Että jopa oli lyhyttä shortsia, ei täällä vaan kuin kotipihassa kehtaa. Kotona on tosin paremmat lihapullat kuin huoltoaseman lounaslaarissa, mutta kerrankos sitä opettaa lapsille ison maailman tapoja, on lautasliinat ja kaikki. Ikeasta saa vissiin kyllä halvemmalla, mutta sinnekin on matkaa 200 kilometriä. Ei kannata lähteä, bensaa kuluu ja autossa ei ilmastointi pelaa. Pärjää noilla kirsikanvärisillä palahyllyillä vielä sitä paitsi vielä, pian ovat uudestaan muotia sinisten sohvien kanssa. Niissä on sitä paitsi aivan hyvä istua ja kangaskin on kuin uusi, kun päällä olen pitänyt päällä vilttiä. Että ruotsalaisille emme rahojamme anna, mieluummin kotikylän Kaluste-Kimmolle.

Kesällä meillä on täällä vuoden kohokohta: Isot markkinat, joilta voi hankkia kaikenlaista kivaa. Arpoja ja pitkiä lakuja ja peltisiä mittakippoja, kauniita koruja, aurinkolaseja, mansikoita viidellä eurolla ja intiaanit myyvät ponchoja ja fleece-liivejä, joissa on suden kuva. Kyllä ne tietävät, mikä mettäperällä myy. Pomppulinna maksaa 2 e/10 min. Se on halpaa. Voisi vuokrata vaikka koko päiväksi naapurin kersoille, niin pysyisivät poissa toisten trampoliinilta.

Sellainen on mettäperä. Posti tulee melkein joka päivä ennen kahta.

Sianverta suonissa

Meikäläinen on aika kova syömään. En tiedä, mistä se johtuu, mutta epäilen kasvavan nuoren energiantarvetta. Joinain päivinä voi olla niinkin, että nälkä kasvaa syödessä ja yksi voileipä kasvaa neljäksi. Mutta mikäs siinä. Ei ainakaan joka kurvissa heikota, sillä rasittavaahan sellainen on.

Televisiosta onkin taas alkanut ilokseni eräs lempiohjelmistani: Top Chef. Siinä joukko kokkausalan ammattilaisia kisailee taidoista, jotka olisivat taviskokkaajankin keittiössä tarpeellisia. Usein nimittäin aikaa ei ole ainakaan tuntia enempää ja jääkaapissa on aivan upeita raaka-aineita, kuten Top Chefin tapaan esimerkiksi lajitelma sisäelimiä sekä litran verran verta! Ihan sitä sormet syyhyäisivät, kun saisi upottaa ne munuaissammioon! Niinpä niin, kyllä minä tiedän. Olen jo lapsena hämmentänyt serkkuni kanssa kepillä umihankeen kipattuja siansuolia, ja näin normaaleja meistä tuli. Ja osaisin sitä paitsi käsitellä aitoa vertakin, sillä kokemus on valttia myös tässä asiassa: Äitini oli joskus sata vuotta sitten saanut tai joutunut huostaanottamaan pullollisen ehtaa verta. Minulla oli järkyttävä jano. Menin jääkaapille, otin pullon, avasin korkin ja kulautin kunnolla menemään. Hupsista saatana, se ei ollutkaan raikasta mustamarjamehua, vaan vedin suoraan pullonsuusta sianverta. Katsokaa kuvaani, niin ymmärrätte asian vakavuuden.

Uskon, että olette nyt oksentamassa. Kun tulette takaisin, kerron, että se oli vahinko. Veripullo oli itse tehdyn mehun vieressä, ja minulta tuli itku.

Huippukokeille veri oli melko vaikea, mutta silti kohtuullisen hallittava ja tunnistettava elementti. Heidän tuleekin olla nokkelia myös täysin tuntemattomien ruoka-aineiden suhteen: valmistapa vaan tunnissa jotain piisaminposkea tai käensiipeä ja sähköt menevät poikki ja viereinen kokki pilkkoo sipulitkin unissaan yhdellä sormella. Kello käy, poski meinaa palaa, täytyy tehdä koristeet piisamin viiksistä (päätät kihartaa ne), korvaat näppärästi ruohosipulit kengännauhoilla (ehdit keittää niitä mausteliemessä kolme minuuttia, juuri sopivasti) ja pyyhkiä hiet otsalta keittoon, kun pahin kilpailija piilotti suolat. Mutta ei se mitään, vaikeuksien kautta voittoon. Nämä kokit tietäisivät kyllä, mitä tekisivät jääkaappisi valosta, tyhjästä kananmunakennosta ja kuusi vuotta sitten vanhentuneesta yskänlääkkeestä.

Minussa on itsessänikin aika lailla huippukokin vikaa. Olen esimerkiksi mielettömän hyvä keittämään teevettä ja leikkaamaan juustoa höylällä. Ystäväpariskuntamme kanssa olemme myös harrastaneet kokkisotailua ensimmäisen kerran jo kymmenen vuotta sitten. Silloin haimme pikkusummalla kaupasta yllätysraaka-aineita, joista tuli valmistaa kelvollista sapuskaa - tunnissa tietenkin. Kun aikaa oli jäljellä vajaa puoli tuntia, päättivät miehet tehdä myös kokonaisia uuniperunoita. Hmm. "Voitte pakata veitsenne ja lähteä."

Harmi, ettei kukaan ollut hoksannut ostaa ruokajuomaksi verta.

Mopokaste

Kuulin tänään ilosanoman: pääsen huomenna opettamaan omilla hyppytunneillani kaksi tuntia erästä valinnaisainetta. En kotitaloutta (tårta på tårta), en käsitöitä (siksak), en espanjaa (Mari Juana), en eräkurssia (umpisolmu), en kuvaamataitoa (nurkka-aurinko), en liikuntaa (todellakaan), en musiikkia (toinen ääni). Minä pidän sijaisena mopokurssia.

Minulle luvattiin kyllä toimittaa jonkinlaista materiaalia kaksituntista tähtihetkeäni varten, mutta tein huomiseksi kaiken varalta pikaisen rungon opetussuunnitelman henkeä noudattaen.  Ensimmäinen tunti on teoriaa, toinen käytäntöä.

Klo 11 - 12

- Motivointi: Aloitetaan show yllätysmomentilla. Kerron, että minulla on ollut sininen Honda Monkey. Esitän asiasta valokuvatodisteita.

- Motivoinnin ylläpito: 1) Ajoin mopolla koulumatkat. 2) En ole ajanut kertaakaan ojaan.

- Säälipisteet: Mankini oli sininen ja muutaman vuoden vanha. Muilla oli musta. Olin kateellinen. Vaihteetkin hyppivät välillä paikoiltaan. Inhosin sitä, mutta se kasvatti ihan varmasti luonnetta. Tai katkeruutta.

- Rispekti: Mopo saattoi olla viritetty. (Rikos on jo vanhentunut, mutta en silti tee täystunnustusta.) Se ostettiin käytettynä, joten en voinut sille mitään, että alamäessä, myötätuulessa ja selkä kyyryssä ajaen huippunopeus oli melkein 60 km/h.

- Historiapläjäys: 1) Keskinäistä kisaa minun yläastevuosinani kävivät Honda Monkey ja Suzuki PV. Suzuki haisi ja oli sitä paitsi muutenkin paljon rumempi. 2) Mopoilijoilla piti olla pusakkamallinen nahkatakki. Se maksoi silloin tuhat markkaa.

- Karu fakta: Mopokorttia ei ollut tuolloin keksittykään.

- Karumpi fakta: Mopoautoilla ajoivat invalidit.

- Kaikista karuin fakta: Monttupyörämallisella (motocross)mopolla ei saa naisia, vaikka miehet niin luulevatkin. Tämä pätee myöhemmällä iällä myös Corolloihin, karvanoppiin, elokuvarenkaisiin, bassonjytkeeseen ja Wunderbaumeihin.

- Asiantuntevuuden osoitus: Mopon osia ovat esimerkiksi pytty, kurkku ja (teho)mäntä. Pyttyä voi viilata ja kynsiä.

- Tunnustus: Haluaisin vieläkin Honda Monkeyn. Vaaleanpunaisen. Tuunaisin logon ehdottomasti strasseilla ja hommaisin kypärän sävy sävyyn. Aamuisin sekä iltapäivisin työpäivän loputtua ajelisin aina rinkiä koulun pihassa. Hyppytunneilla vasta ajelisinkin. Kävisin ABC:llä ja K-kaupassa.

Klo 12 - 13

- Toiminnallinen osuus: Viritetään mopo.

- Päätös: Kehutaan, miten hyvä sijaisope oli.


Huomisesta tulee niin hauska!

Peukku ylös

Viime aikoina Suomessa on kulunut Beroccaa litratolkulla. Tunnelma on ollut niin aktiivinen ja reipas, että se ei ole ollenkaan tälle puolianeemiselle kansalle tavanomaista. Oikeastaan olisin aika liikuttunut kaikesta innosta, ellei meno olisi yltynyt pikku hiljaa jopa hillumiseksi: Ikinä ei olla homoa äänestetty eikä äänestetä. Ja porvarit ne vasta homoja ovatkin.

Nykyaktivismi on periaatteessa aika leppoisaa puuhaa, sillä sen helpoin muoto on peukuttaminen. Paljon helpompaahan se on kuin kyltti kaulassa kylillä marssiminen, kettujen puolesta riisuutuminen tai itsensä kettingillä puuhun sitominen. En minä ainakaan sellaista jaksaisi, sillä marssiessa tulee hiki ja eläinaktivistilla ilman turkkia tosi kylmä, jos päiväksi sattuukin parahiksi kolmenkymmenen asteen pakkanen. Metalliketjukin saattaa ilkeästi pari päivää puristaa, jos vetää vahingossa liian tiukalle, avain tippuu hankeen ja siinä olet koivussa kiinni.

Minusta on toki hienoa, että ihmiset omistautuvat jollekin asialle, vaikkapa nyt posliininmaalaukselle tai ruukkukasvien kasvattamiselle. Minusta on erityisen hienoa, jos he tekevät sitä hiljaa ja keskenään vähän Leinon tyyliin. Menkää mökkeihinne, aktivistit. Levätkää välillä vähän, kiihkomieliset. En jaksa enää.

Meille ahdistuneille on onneksi jaettu vinkkejä: Sulje televisio, irtisanoudu Facebookista, leikkaa korvasi irti. Muuta (takaisin) tynnyriin, kurja. Ei ole pakko kuunnella, ei ole pakko lukea, ei ole pakko olla samaa mieltä. Ai jaa.

Minä olen niin laiska, etten jaksa irtisanoutua protestiksi mistään. Minun suurin kannanottoni on se, että välillä mökötän. Se on sellainen perisuomalainen ratkaisu.

Minusta tulisi aivan kauhean huono aktivisti. Nytkin menen nukkumaan.



Ps. Tuli juuri mieleeni, että äidinkielen oppikirjamme nimi on Aktiivi.

Ilmoitustaulu

Ässän käkenä -Facebook-sivuilla on nyt listattuna hakusanoja, joilla on tultu tammikuun aikana blogiin. Sivuilla on saanut osallistua seuraavan tekstin rakentumiseen siten, että äänestämällä parhaita hakusanoja on taannut niiden olevan osa tulevaa postausta. Tällä hetkellä tarina alkaa saada muotoaan, vaikka homma on ollut erittäin haastava - joskin järjettömän hauska. En ole juuri miettinyt, vaan testannut itseäni ja improvisointikykyäni. Taktiikka on ollut se, että kirjoitan vain, en mieti tulevaa. Näin olen saanut tekstiin enemmänkin hakusanoja, oikeastaan huikean paljon.

Tässä lista niillekin, jotka eivät sitä ole nähneet.

Laukun sisältö tamponeja
Kiiruna työpaikat nyt
tiukka permanentti
lumi pilaa lenkkeilyn
perunoita säkissä
avaruusasiaa lapsille
tjänare
jälki-istunnossa
urheilulliset housut
glögi on pahaa
haluan kuolla
ollut koskaan reikiä
alennusmyynnit ovat hyviä
big kyrvät
lasten sukset ale
naama virneessä
painetut verhokankaat
useampi ovikello samaan taloon
veikkausvoitto töistä pois
neonputki basson tahtiin
tietokoneen myyjä
kampasimpukkaresepti
suomen presidentiksi yhdessä sinun kanssasi
biodee vaalilause
matematiikan kompatehtäviä
tehostevärin hinta
mennä sisään savupiipusta jos ei ovea avata

Tänään tai huomenna selviää, mitä tästä tulee, vai tuleeko mitään. Jännittää itseäkin. :D

Viimeinen pari uunista tunnille

Näin tässä eräänä yönä hämmentävää unta, vaikka olihan se näin jälkeen päin ajateltuna farssimaisuudessaan myös jokseenkin humoristinen. Opettajat ovat. Joskus he villiintyvät aivan silminnähden ja jättävät esimerkiksi kahvikuppinsa pöytään seuraavaa välituntia varten. Minusta se osoittaa kaavanrikkomistaitoja ja heittäytymistä, sillä liika kunnollisuus syö voimia. Välillä pitää vain kerta kaikkiaan osata sanoa piut paut normeille.

Unessa välitunti oli juuri päättymässä ja pyyhimme kermavaahtoa suupielistämme. Sokeriakin oli tarttunut hihanreunaan ja hilloa törähtänyt rinnuksille, sillä kun lukee itsensä maisteriksi, voi päästä osalliseksi jokavälituntisista kekkereistä. Uskokaa pois. Eilenkin pöydässä oli lasagnea, ja on siellä ollut mustaamakkaraakin! No, olin jo pujahtamassa ovesta käytävälle, kun kauempaa opettajanhuoneen naulakoilta kuului rehtorin tiukkasanainen ja hieman vihainen komennus: "Kaikki opettajat välittömästi tänne. - - Sitten teette jonon. Tästä lähtien tarkkailen teidän tunnille lähtöänne, ja se tapahtuu niin, että aina tasan viisitoista yli muodostatte tälle ovelle jonon. Kun se on valmis, päästän teidät marssimaan järjestyksessä luokkiinne. Ensimmäinen harjoitus on nyt."

Meikäläinen se on kapinallinen unissaankin. Koska olin jo jalka ojossa ja höyhenet pörheänä menossa toisaalla, päätin jatkaa siitä pokkana luokkaani. Meitsiope valitsee kuulkaa itse reittinsä! Silloinkin, kun navigaattori opastaa, sillä ei se nyt fiksumpi ole kuin minä. Aina on oikoreittejä, kun tarpeeksi kauan etsii. Rehtori kuitenkin huomasi ylimielisyyteni ohjeistusta kohtaan ja lähti perääni ripein askelin ja valtava, käsin kudottu kaulahuivi kaulassaan. Hän ilmoitti tulevansa seuraamaan oppituntiani, sillä moista niskuroijaa hän ei ollut vielä eläessään tavannut. Selvä, ajattelin ja avasin luokkani oven. Rehtori kävi heti peremmälle, asettui takapulpettiin niin kuin kovikset yleensä ja alkoi tehdä muistiinpanoja.

Tuntisuunnitelmani (jotka ovat normaalisti jopa tunnintarkkoja) oli yllätyskäänteen vuoksi aivan hukassa, ja kaikki oli kaaosta muutenkin: heti tunnin aluksi oppilaat alkoivat tuoda minulle kukin vuorotellen kolikoita, jotka liittyivät jollain tavalla luokkaretkirahastoon. Edessäni oli metallinen lipas, joka piti joka kerta erikseen avaimella avata ja sulkea. Avain ei tietenkään mennyt reikään tai kääntynyt, jäi jumiin ja tipahteli. Epämääräisiä summia työnnettiin eteeni, ja minä yritin säilöä niitä parhaani mukaan. Koko ajan tiedostin, että antamani vaikutelma oli kauhea, eikä minulla ollut aavistustakaan, mitä sillä tunnilla pitäisi käsitellä. Ennen kuin uni sitten jotenkin vain napsahti poikki, ehdin ajatella ex tempore -sijamuototehtäviä. Niin kuin että mitkä ovat yksikön ja monikon illatiivimuodot sanasta olut tai partitiivi sanasta viini. Erilaisia viinejä ehtii ainakin juoda aika monta siinä ajassa, kun yrittää miettiä, mikä on piimä-sanan monikon partitiivi. Tutkiskelin siinä hetken asiaa sydämessäni, ja koska olin täydellisesti asian ja elon ytimessä, unohtuivat sählinki, parijonot, kassalipas, rehtorin kaulahuivi ja kaikki muu. Nukuin loppuyön rauhallisesti kuorsaten.

Olen yrittänyt tulkita untani tänään monelta kantilta. Muutaman tärkeän johtopäätöksen siitä ainakin voi tehdä:

- Rahantuloa ei voi estää.
- Pitää sanoa oppilaille, että tasaraha ja setelipakko.
- Minulla on huonoja tuntisuunnitelmia.
- Stressi. (Hiihtolomaan on noin viisi viikkoa.)
- Jano. (Hiihtolomaan on noin viisi viikkoa.)

Puolivettynyt peräreikä

Tänään pääsin loistamaan kuviksen sijaisopena. Valinta oli ehkä tehty hätäisesti ja pakon edessä, mutta se oli kieltämättä loistava, sillä olen pohjimmiltani hyvin herkkä ja taiteellinen. Tässä todisteita:

- Osaan piirtää tosi kauniita nurkka-aurinkoja. Ope sanoi ala-asteella, ettei niin saa tehdä, mutta se nyt ei tiennyt näistä touhuista mitään. Ne eivät ole mitä tahansa nurkka-aurinkoja, vaan siellä paperin nurkassa on niin leppoiset oltavat, että aurinko aivan ääneen nauraa ja sillä on aurinkolasit päässä. Mielestäni aika omaperäistä! Pilviäkin on yleensä siinä lähettyvillä ja auran muotoiset linnut parveilevat iloisesti ystävinä taivaalla.

- Väritän pilvet aina vaaleansinisellä. Joku muu värittäisi sillä taivaan, mutta en minä. Pitää tehdä yllättäviä ratkaisuja. Eivät ne aina pouta- tai ukkospilviä ole. Välillä on niitä sellaisia puolivettyneitäkin.

- Rajaan piirustukseni kuvat ja kuviot tietenkin ja aina mustalla. Ope sanoi ala-asteella, ettei niin saa tehdä, mutta se nyt ei tiennyt näistä touhuista mitään. Ei niitä silmärajauksiakaan peilin edessä hyvänen aika turhan päiten vedellä. Mitä mustempi rajaus, sen uskottavampi.

- Olen imenyt raggarivaikutteita varmastikin kapinallisesta luokkakaveristani, joka oli jo ala-asteella hyvä piirtämään. Aiheena oli kissa, ja kun kaikki piirsivät perinteisiä etu- tai sivuprofiileja, räväytti Pekka (nimi muutettu, toim. huom.) paperin kokoisen kollikissan. Takaapäin, häntä pystyssä ja peräreikä ylpeästi esillä. Ope sanoi siitäkin, ettei niin saa tehdä, mutta se nyt ei tiennyt näistä touhuista mitään. Olen edelleen vaikuttunut Pekan taiteellisesta ja sopivan röyhkeästä asenteesta.

- Kirjoitin yläasteella valoja sykkivän kaupunkikuvan kylttiin Welcome. Ope sanoi, ettei niin voi tehdä, koska se kirjoitetaan kahdella l-kirjaimella. Vetäköön kaksi ällää päähänsä. Nöyränä oppilaana menin tietenkin takaisin pulpettiini ja yritin tunkea tiukkaan rakoon vielä yhden kirjaimen.

Viimeksi mainittu oli sijaisope. Paljon paskempi kuin minä tänään. Minä istuin opettajanpöydän taakse, kerroin olleeni aina sairaan hyvä kuviksessa ja sanoin, että piirtäkää. Ei tullut yhtään nurkka-aurinkoa, mikä oli sääli. Voisivat vähän harjoittaa luovuutta siellä kuviksentunneilla. Asiaan henkisesti ja salaa pettyneenä menin takaisin äidinkielen tunnille ja pidin sijamuototestin. Siinä hommassa on paljon enemmän järkeä.

Lutzahtava kolmoisaksel

Sisäinen hinduni on aina tiennyt minun olleen entisessä elämässäni ruotsalainen taitoluistelija. Näen kummastuttavan usein unta siitä, miten hyppelehdin pitkin jäätikköä hutsahtavassa paljettihameessa, ja temppuni ovat sitä luokkaa, että harjoiteltu on. En ole tosin varma, miten ruotsalaisuus minuun liittyy, sillä se on vain tunne. Kanske därför att jag är iskalt. Skollärarna brukar vara. Särskillt de som lärar svenska, tycker jag. Hej på er! Unessa kierrän jäätä aina vastapäivään ja kello 13:n kohdalla ponnistan niin jotta maa tärähtää. Vielä kovempaa se tosin tärähtää, kun tömähdän alas, mutta saanen korostaa, että yhdelle jalalle ja takaperin.

Noin viisitoista vuotta koulun loppumisen jälkeen sain vihdoinkin viime talvena ostettua itselleni uudet luistimet. (Ettekä varmana ala tehdä johtopäätöksiä ja laskea siitä esimerkiksi vuosikertaani, sillä se on hyvä, runsas ja aivan tarpeeksi tanniininen.) Luistimien hankkimisesta meni kuitenkin vielä tämän vuoden joulukuuhun, että sain vietyä ne suutarille teroitettavaksi, sillä kaikki tuollaiset hommat ovat jotenkin kauhean rasittavia ja hankalia. Setä hitsasi luistimet nopeasti ja näyttävillä otteilla huippukuntoon - ja tadaa: eilen koitti suuri päivä! Tätä minä ja maailma olimme odottaneet.

Olin valmistautunut hyvin ja lähdin illalla liukkaalle jäälle kuin bambi ikään. Ripset oli kosmetologini Ellu (meillä on tuttavalliset välit, sillä hän on se, jolta kyselin rasvaimua) askarrellut jo päivällä valmiiksi, jotta kaikki olisi näyttävää paluuta ajatellen täydellistä. Ja koska bambeilla varmasti on myös valkaistut hampaat, pyysin tekemään sellaisetkin. On nimittäin hyvä, jos illalla luistellessa on pimeää ja taskulamppu jää kotiin: ei tarvitse kuin avata suu, ja on automaattisesti parrasvaloissa. Tässä kohtaa ei nyt takerruta siihen, että bambi kompuroi jäällä, vaan pidetään mielessä, että se vetää kuulkaa siellä neliraajaspagetin. Se ei ole helppoa, vaan vaatii todellista notkeutta. Taitoluisteluhamoseni minun piti valitettavasti jättää 16 pakkasasteen vuoksi kotiin. Se tietenkin harmitti vietävästi, sillä jäällä oli myös oppilaitani: olisi ilman muuta ollut astetta näyttävämpi sisääntulo hypätä saksipotkulla kultaiset paljetit ilmassa viuhuen suoraan jääkiekkomaaliin. Mutta ei, toppapuvulla mentiin nöyränä mutta hyvin onnellisena uusista, mustista luistimista. Kannan nimittäin sydämessäni ikuista traumaa yläasteaikojeni sinisistä hokkareista. Sinisistä! Kompensoin toki raukkuuttani sirklaamalla muut suohon.

Voitte nyt kuvitella, miten liidin jäätä pitkin. Noin. Olen siis aivan järjettömän hyvä luistelija, mutta ei kai sitä nyt kukaan salchoweja ja kolmoisakseleita huonosti valetulla jäällä hypi. En minä ainakaan, ei ole varaa urheiluvammoihin eikä henkisiinkään. Sitä paitsi jäässä oli välillä niin isoja railoja, että meinasin tippua niihin. En siis vain yksinkertaisesti kyennyt hyppimään voltteja suunnittelemallani tavalla. Ei olosuhteille mitään voi.

Eilinen olikin lämmittelykerta, ettei seuraavalla kerralla ensi vuonna tule revähdyksiä lutzeissa. Totesin sitä paitsi, että olen pirun hyvä luistelemaan eteenpäin ja vielä parempi seisomaan paikoillaan. Ammattilainen osaa eritellä vahvuutensa.

Ammattiylpeys

Tänä aamuna harmitti suunnattomasti, suorastaan niin paljon, että harkitsin toimenpiteitä. Hyvä toimenpide on esimerkiksi nimetön yleisönosastokirjoitus, johon kerää pitkältä ajalta kaikenlaisia ärsyttämään käyneitä asioita. Normaalisti sellaisia pienillä paikkakunnilla ovat ainakin naapurin kollikissan mouruamiset ja kuseskelut portinpieleen, erilaisten rakennusten purkamiset ja purkamatta jättämiset, nuorison katuralli ja ikuisesti vääränlainen puoluepolitiikka. Lähtökohta on tietenkin puhdas vitutus, sillä harvemmin sitä nyt kiittämään aktivoituu. Tulee pian jollekin hyvä mieli.

Niin että hyvät ihmiset ja sen kaltaiset! Olisiko mitenkään mahdollista, että tekisitte työnne kunnolla? Jos olette lumiauraaja, voisitteko kenties lykkiä sillä traktorinkauhallanne lumen ihan kunnolla sinne ojanpohjalle ja vielä vaikka varmuuden vuoksi pitemmällekin, niin kuin Nevadaan? On kuulkaa suhteellisen ärsyttävää, kun joka vuosi tilaa kyllä olisi, mutta lumivuori kasataan heti pihan eteen ja parkkipaikan - tai jostain loistavasta älynväläyksestä risteykseen. Eikö muka millään viitsi viittä metriä pitemmälle koneella pökkiä? Kaasua vaan, sillä siitä selviää.

Jos ette ole lumiauraaja, mutta kenties vaikkapa putkimies tai jonkin lajin asentaja-korjaaja, niin kävisikö mitenkään, että siivoaisitte sotkunne ennen pois lähtöä? Tai ottaisitte edes kengät jalasta niin kuin muutkin ihmiset sisätiloissa. En minäkään mene kenenkään toisen luokkaan, piirrä liitutaulua täyteen pilkkuja ja sukukielikaavioita ja lähde sitten tyytyväisenä välitunnille juomaan kahvia ja syömään täytekakkua, jota opettajille on luonnollisesti joka päivän kolmen vartin välein tarjolla. Ja mainosten tekijät: voisiko sen mainoksen mahdollisesti jopa oikolukea ennen painamista? Ihan vaikka sitten kaverille kilauttaisitte ja kysyisitte, näyttääkö hyvältä, ellette itse tiedä, onko liha, makarooni ja laatikko kirjoitettava yhteen vai erikseen. Ja se makaroonikin siellä vielä. Autan teitä vähän, ihan ilmaiseksi jalouttani: -oli, -oni, -omi, -ori ja -ovi-loppuisissa sanoissa on pääsääntöisesti lyhyt vokaali. Makaroni! Eihän mitään Seppo Hooviakaan ole, miettikää nyt hyvänen aika.

Ja (muut) opettajat sitten, kaiken aikaa lomailevat yhteiskunnan tukipilarit. Voisitteko edes joskus tehdä tuntisuunnitelmia kunnolla ja minuutilleen ja kopioida tarpeeksi niitä tärkeitä monisteitanne, kun puolelta luokalta ne menevät hukkaan kuitenkin? Älkää nyt edelleen toiveikkaasti luulko, että niin ei muka kävisi. Ja uskotteko te muka todellakin, että oppilaat jaksavat kantaa kaikkia kirjoja repussaan joka päivä? Siirtykää nyt jo tälle vuosituhannelle.

Vielä yksi juttu: äidit. Ymmärrättekö te, että se ei ole ammatti, josta kuuluu saada palkkaa? Vingutaan vaan kotihoidontuen pienuutta ja aliarvostusta ja vaikka mitä. Onpa ihan kauhean vaikeaa ja raskasta istua vähän päivällä hiekkalaatikon reunalla muovilapio kädessä ja käydä perhekerhossa juomassa kahvia, kun kerhontädit leikittävät sillä aikaa lapsia. Päiväuniaikana sitten hengaillaan tietokoneella tai otetaan itsekin torkut ja tahdotaan siitä vielä kunnon korvaus. Voi hyvää päivää. Sitä paitsi kieroon te niitä lapsianne kasvatatte kuitenkin, teette mitä teette.

Ei muuta.

Nimim. Itse pitäisi

Hukka

Hukka on susi jo syntyessään, sillä se on jatkuvasti piilossa, eikä siellä, missä pitäisi. Maailmassa on nimittäin sääntö, jonka mukaan kaikella on paikkansa - niin kuin vaikka herneellä nenässä, avaimilla naulassa tai makkaralla leivän päällä. Jokin maaginen voima niitä aina kuitenkin vetää pois paikoiltaan: makkara menee esimerkiksi suuhuni, ja koulun avaimia voi ihan hyvin iltasella kotiovelle kiikuttaa vaikkapa teknisen työn opettaja. Kopiokoneen viereen perjantain päätteeksi jääneet avaimeni oli onneksi helppo tunnistaa, sillä olen valinnut avaimenperäksi pinkin ja pörröisen karvakasan. Käytämme siitä tuttavallisesti nimeä Tuhero, sillä opettajat ovat leikkimielisiä ja vitsikkäitä. Erityisesti miesopettajat. Tässä kyseissä tapauksessa avaimeni eivät kuitenkaan olleet varsinaisesti hukassa, sillä en ollut vielä ehtinyt edes kaivata niitä. Hullu se koulua viikonloppuna ajattelee tai sen ovia availee. Ja sitä paitsi on se nyt kumma, ettei avaimiaan voi säilyttää, missä haluaa. Kopiokonehuone on ihan kelpo paikka.

Tänä aamuna tajusin, etten löydä rahapussiani mistään. Muistan, että tarvitsin viimeksi rahaa maksaessani huoltoasemalla bensat, ja looginen tapahtumaketju etenee tietenkin siten, että lompakko laitetaan maksamisen jälkeen takaisin laukkuun. No, ei ollut laukussa kuin kuulakärkikynä ja karkkipaperi. Eipä ollut lompakkoa missään muussakaan laukussa, joita kävin läpi useamman kymmenen. Ei se ollut myöskään tippunut avoimesta laukusta auton lattialle, liukunut penkin alle tai piiloutunut takintaskuun, mikä olisikin ollut epäuskottavaa, koska taskuni ovat siihen aivan liian pienet. Kun laukut ja auto oli käyty läpi kolme kertaa taskulampun, haukansilmän ja vihikoiran kanssa, panikoin jo, että lompakon on hukka perinyt.

Etsikkoaika kävi sen verran vähiin, että oli lähdettävä kiireesti töihin. Velvollisuudet ja objektit odottivat. Keskustelimme tosin myös Pohjois-Koreasta, sillä tiedän siitä tosi paljon kaikenlaista. Faktaakin. Pohjoiskorealaisten edesmennyt ja rakastettu johtaja Kim Jong-il se esimerkiksi jaksoi hämmästyttää ilmiömäisillä taidoillaan: tyyppi meni ja sävelsi parissa vuodessa kuusi oopperaa, pelasi golfissa ensimmäisellä kerrallaan tuloksen 38 alle barin ja kerrotaanpa hänen jopa sumusta ilmestyvän, kun sen tarve on. Mikä johtaja, todellakin!

"Ei voi olla totta", hämmästeli eräs kahdeksasluokkalainen. Siitä olikin hyvä hypätä lähdekritiikin käsitteeseen.

Välituntivalvonnassa sitten vihdoin välähti lompakon suhteen: kävin sunnuntaina salilla (huom! kröhöm!), ja minulla oli siellä mukana muovipussi. Siis tyylikäs muovipussi tietenkin, on sellaisia vaikka nyt Valintatalolla. Koska lähdin salille suoraan hiihtolenkiltä (huom! kröhöm!), sulloin vain nopeasti tavaraa pussiin ja vaihtokenkää kavioon. Tultuani lihaksikkaana takaisin heitin pussin sitten vaatekaapin perukoille yllätysvierailta piiloon - ja tadaa:  kävin hyppytunnilla toteamassa, että siellä se oli, lompakko, hikipannan ja voimistelupuvun välissä. Pelastus.

Loppu hyvin, kaikki hyvin: pääsin kuin pääsinkin iltapäivällä shoppailemaan. Oikeastaan minun oli tarkoitus ostaa vessapaperia, mutta jotenkin siinä kävi niin, että ostokset maksoivat kassalla 290 euroa. Varmaan jokin virhe, pitää vielä tarkistaa kuitti. Tai voi olla, että jos mies kysyy, se on mennyt hukkaan.

*   *  *
Ps. Voiko susi olla hukassa?

Presidenttejä pitkin peltoja

Ajelimme viikonloppuna isolle kirkolle huonekaluliikekeskittymään katselemaan vuodesohvia, ja kas, olihan se toinen tärkeä kauppa tietenkin kiinni. Parempi onni ensi kerralla, vaikka on se nyt kumma, että kaksi kilpailijaa vieressä myy pirttikalustoja yötä päivää sunnuntaina, mutta yhdellä on varaa pitää vieressä ovet lukossa. Kauppojen pitää olla aina auki ja myyjien töissä vapaa-ajallakin.

Lohdutuksekseni näin matkalla monta tulevaa presidenttiä. Siellä niitä oli metsässä ja pellolla, mikä on kyllä mukavan maanläheistä. On suorastaan herttaista, että pupujussien kanssa ne siellä Sauli ja Timo päivät jutustelevat ja hirvien, ihan rauhassa. Elleivät sitten rupattele mukavia keskenään, mistäs sitä tietää. Kukaan punkkari ei nimittäin ainakaan jaksa olla niin aktiivinen, että tarpoisi pitkin suota ja umpihankea piirtämään mustalla tussilla Paavo(i)lle viikset, sarvet tai silmälasit, ottaisi esiin termospullon ja jäisi vaaliteemoista keskustelemaan.

Hieman pettynyt olin kyllä siihen, miten Väyrysen Paavo ja Soinin Timo vetivät tiukkaa kaksinkamppailua kilometrin välein: molemmat haluavat koko Suomen presidentiksi. Voi kamoon. Taas. Millainen itseään kunnioittavat mainostoimisto kehtaa enää yrittää moista lähestymistapaa? Sitä on niin kuin kuusi vuotta aikaa keksiä jotain näppärää, ja koko kansan presidenttihän se sieltä muodossa tai toisessa julisteeseen pärähtää. Pesuainemainoksissa sentään luvataan olla entistä parempia, kaikki kunnia niille sittenkin. 

Tiedoksi nyt kaikille suomalaisille iskulauseilijoille, että sellaista ei kuulkaa olekaan, kun jokaiselle kelpaava presidentti, työ, puoliso, auto tai vaikka elämä!

Kotona innostuin tutkimusmielessä etsimään, millaisia virallisia vaalilauseita tämänkertaisilla presidenttiehdokkaillamme on. Ei ollutkaan helppo tehtävä, vaikka sangen etevä nettietsivä olenkin ja löydän usein paljon ostettavaa. Salella onkin se merkittävä etu puolellaan, että kun naiset googlaavat alennusmyyntejä, on Sauli hakutulosten ehdoton ykkönen ja näin ollen täysin ylivertainen. Alla teille ehdokkaat kuitenkin aakkosjärjestyksessä, sillä osaan aakkoset. Lipposen jätin kuitenkin loppuun, sillä hän vain nyt kerta kaikkiaan ansaitsi sen paikan. Sokeri pohjalla, piste i:n päällä ja nenä päässä.

Arhinmäki: Vapaus, tasa-arvo ja kestävä kehitys.
Vapaus, veljeys ja eikun. Jo on korkealentoista. Sinisin siivin.

Biaudet: Suomi uskaltaa olla avoin, rohkea & tasa-arvoinen.
Uskaltaa, vai? Onpa paska vaalilause.

Essayah: Askeleen edellä. 
Tämä sopii entiselle kilpakävelijälle paremmin kuin hyvin. Ainoa vika on siinä, että väite täytyy perustella samantien. Miten niin? Oletteko, Essayah, vieläkin huippukunnossa vai rehvasteletteko ehkä hieman vanhoilla saavutuksillanne? Ettette vain kävisi ylimieliseksi? Rullaluistelee pian vastustaja ohi niin jotta paukahtaa.

Haavisto: Kokoaan suurempi Suomi. Kakkonen on ykkönen.
Haavisto tykittää koolla ja rei'illä. Ei pysy mummo mukana. Mahtava meininki!

Niinistö: Suomella töissä.
Rakastan sijamuotokikkailua. Käykää Googlessa katsomassa, mitä sijamuoto tarkoittaa, sillä ette kuitenkaan osaa. No ei vaiskaan. Täällä käy varmasti keskimääräistä älykkäämpää porukkaa.

Soini: Suomen Soini presidentiksi - yhteistyössä sinun kanssasi.
Tämä on jotenkin huvittava sitä taustaa vasten, että Etelä-Pohjanmaalla on paikkakunta nimeltä Soini. Olen käynyt siellä joskus 20 vuotta sitten laskettelemassa. Luultavasti kaaduin. Mutta hei, koko Suomen ja kaikkien jne. Jipii.

Väyrynen: Koko kansan Paavo. Väyrynen - koko Suomen presidentti. Paavo on pop.
Vaatimaton ei kannata olla, joten miehellä on kolme erilaista vaalilausetta, joista ensimmäinen on virallinen, kaksi muuta julisteessa ja huulilla. Viimeisin on nuorisojaoston kehittelemä, ja se on varmaankin noista paras. Yhdessä vaalimukin kanssa tunnelma on oikeastaan ratkiriemukas.

Mutta sitten. Itkunauru, epäusko ja huvittuneisuus kuvaa tätä parhaiten.

Lipponen: Pehmeiden arvojen luja johtaja. Paavo on rock. (Vastaisku toiselle Pavelle.) Ja sitten: Pöö. 
Pöö itsellesi. :D Koko kansan Pöö. 

Liha on kaunis kun se liikkuu

Opiskelujeni loppusuoralla suoritin opintoihin kuuluvan opetusharjoittelun, jossa temppuilimme kukin parhaamme mukaan osoittaaksemme sekä taitomme että pätevyytemme ammattiin. Minulle jäi ikuisiksi ajoiksi mieleen viisaus, jonka vanha ja kokenut rouva jakoi meille kaikille yhteisesti: "Elävä liha ei nouse pöydälle." Hän oli omien sanojensa mukaan kertonut myös teinipojille kassajonossa, mikä on vi**u, opettanut vangeille Kalevalaa ja laittanut heidät soittamaan sitä kitaralla. Nyökyttelimme siis elämänohjeelle hiljaa.

Nykyään istun joka päivä luokassa opettajanpöydälläni. Olen siis huono, kauhea ja pahatapainen, mutta ainakin näen ja hallitsen yli kaksikymmentä oppilasta paremmin, ja pöytäkin on nykyisin sen verran tukeva, ettei kaatumisvaaraa enää ole. Toisaalta se on poistanut yhden jännitysmomentin elämästäni, mutta sain minä sellaista eilenkin ihan vapaa-ajalla, kun kävin lasten kanssa eri ruokakaupassa kuin normaalisti. Löytyi pakastettuja kampasimpukoitakin, kuvitelkaa! Päätin heti ensi viikolla tehdä niistä jotain, sillä minulla on hirveä määrä kampasimpukkareseptejä kaapissa.

Jos tahdon tai tilanne vaatii, pääsen pöytäni alle myös piiloon, sillä siinä on näppärästi näkymän peittävä etulevy. Kukaan ei näe, mitä kaikkea pöydän takana säilytän. Tällä hetkellä siellä on paitsi kolme pahvilaatikkoa myös teollisuusimuri. Luoja tietää, miksi ja kenen. Olenkin suunnitellut, että opepöydän alle varastoisi kätevästi vaikkapa polkupyörän talvisäilöön tai sukset kesän ajaksi. Päältä ajettava ruohonleikkuri sinne ei mene, mutta sille meillä onkin jo paikka. Yksi järkevä sijoitus heti seuraavasta palkasta olisi puhallettava retkipatja, sillä ei sitä koskaan tiedä, milloin olisi viisainta jäädä kouluun yöretkelle. Säilyketölkkejä minulla on jo ensimmäisessä laatikossa, koska sähköt voivat mennä milloin vaan, ja sitten voi tulla nälkä siinä pimeydessä.

Tänään päätin kuitenkin näyttää opetusharjoittelurouvalle, että osaa se elävä lihani muutakin kuin istua pöydällä tai sohvalla. Meitsi etsi varastosta sukset, sauvat ja monot, heitti ylleen hiihtopuvun (huippu-urheilijoilla on kaikilla sellainen) ja lähti suihkimaan niin jotta lumi pöllysi. Harmi vain, että vauhti oli kaikesta liikuttavasta innosta huolimatta sen verran hidas, että sormet paleltuivat heti toisen mutkan jälkeen. Paskat hanskat, ei voi muuta sanoa. Tärkeintä on kuitenkin se, että näytin aika ammattimaiselta noin niin kuin varustuksen puolesta.

Hiihtopuku: Rukka
Pipo: me&i
Sormikkaat: ei mitään tietoa
Sukset, sauvat ja monot: Peltonen jne., ja sitä ei kerrota, että tingin todella hyvään sopuhintaan pakettina jotain viisi vuotta sitten, minkä jälkeen kilometrejä on tullut ainakin samainen määrä
Meikki: meikinpohjustus L'Oréal, meikkivoide Guerlain, puuteri RVB, poskipuna Isadora, rajaus RVB, ripsiväri Lancome, luomiväri MAC, huulikiilto Elisabeth Arden
Kynsilakkaus: kesken, sudin illalla loppuun

Erityisesti pyytäisin kiinnittämään huomiota listan meikkiluetteloon. On se kumma, jos ei tule hyvä olo, kun päästelee uraa pitkin kauniina etenemään. Täytyy vain tietenkin pitää huoli siitä, ettei mene liian lujaa, koska sitten huolellisesti valmisteltu työ menee hukkaan. Hiki on kyllä inhottava juttu. Se pilaa meikin ja pahimmassa tapauksessa haiseekin vielä. 

Nyt on kuitenkin hiihtokausi avattu, ja voi, miten endorfiinit jylläävät ja olo on niin hyvä! Olen minttukaakaoni ansainnut.