Kuukauden paskin työntekijä

Iltapäivälehdistö otsikoi eilen näyttävästi opettajan ulkonäöllä olevan vaikutusta oppimistuloksiin. Etäläkarjalaisen lukion rehtori on nimittäin sitä mieltä, että pakkoruotsi sujuu heidän koulussaan erityisen hyvin siksi, että kurssia vetää nuorehko ja urheilullinen mies. Hejsanhoppsan, miten hieno päätelmä. Komea tai kaunis opettaa varmasti paljon paremmin kuin ruma. Vaikka oppilaat ovat siis usein lähtökohtaisesti sitä mieltä, että ruotsi on tylsää ja että homojakin ne ovat naapurimaassa kaikki, nousee osaaminen nopeasti kohti kymppiä, kun open ulkonäkö on kohdallaan. Tämä on varmasti sovellettavissa alalle kuin alalle: nuori ja urheilullinen arkkitehti piirtää paljon upeampia taloja kuin esimerkiksi sellainen, joka makaa vapaa-ajat sohvalla tai on nyt muuten vain syntynyt vaikkapa hörökorvaiseksi. Nuori ja urheilullinen palkanlaskija on paljon parempi työssään kuin luuviulu nutturapää ja antaa todennäköisesti paljon enemmän palkkaakin. Kun se nyt vain on niin, että tässä maailmassa pitää olla vetreä ja vetävännäköinen.

Ymmärrän kyllä, että helpostihan sitä voi sortua päättelemään, että nuori nainen kivassa hameessa vetää nuorukaisia vaikka kirkkohistorian tunnille, mutta kyllä siinä opettajan pitää asiansakin osata, jotta oppilaiden tajuntaan piirtyy vuosien varrella muutakin kuin kellohameen heilahdus. Vaikka en itse oikeastaan koskaan pukeudu hameeseen (tulee kylmä ja pitäisi ajaa säärikarvat), niin olen onnekseni vielä nuorehko. Urheilullinenkin pikku punkero olen, sillä minulla on vaatekaapissa kasa kivoja salivaatteita odottamassa sitä päivää, että aloitan taas. Aloitan nimittäin usein: yleensä maanantaisin, kuun alussa, loman jälkeen ja vuoden vaihtuessa. Että hejsanhoppsan vaan! Aakkosissa on vielä vähän opettelemista, mutta noin niin kuin lähtökohtaisesti pelkällä urheilullisella asenteella sekä ulkonäöllä (ks. kuva) vedetään kympin arvosta ainakin vokaalit. Luulen, että Etelä-Karjalassa olisi minulle työpaikka.

Joissakin kouluissa kuuluu järjestettävän Paras opettaja -kilpailuja, joissa oppilaat saavat kirjoittaa lappuseen sen opettajansa nimen, jonka suuressa viisaudessaan arvioivat tittelin ansaitsevan ja kelle kuuluu kruunu päähän. Kiva. Siinä on vallankahvat, suitset ja raippa annettu aika armottomalle raadille, joka ainakin omasta mielestään on varmasti hyvinkin arvovaltainen ja jonka puheenjohtajana toimii todennäköisesti porukan kovaäänisin ja -päisin. Mielestäni kilpailu kuulostaa paitsi kauhistuttavalta, myös vaisulta ja mielikuvituksettomalta: Mikä ihmeen "paras ope"? Millä tavalla? Minä olen esimerkiksi varmasti meidän koulumme paras ope syömään suklaata ja istumaan pöydällä ja voittaisin ne sarjat ylivoimaisesti. Kyllä siitä mielestäni pitäisi kruunu saada.

Olen muuten varma, että tuollaisessa Paras opettaja -äänestyksessä köksänopeilla on etu puolellaan: he syöttävät oppilailleen välituntisin salaa kermavaahtoa ja antavat heidän tehdä pitsaa koko kevään. Köksänopet ovat ihan oma ja kiero lajinsa. 

Ihmettelen myös, miksi aina parhaat palkitaan. Kyllä voisi olla ihan avoimesti erilaisia sarjoja: jos hampurilaisbaarissa valitaan kuukauden työntekijä, niin kyllä siinä samalla vaivalla kaiverruttaisi laattaan myös paskimman pekoninpaistajan nimen. Tulisi vähän yrittämistä siihen touhuun. Miettikää nyt, olisihan se aika merkittävää olla vaikkapa firman vittumaisin työntekijä tai laiskin hammashoitaja, joka ei ime kuolaa asiakkaan suusta vaan tiuskii nieleskelemään itse, sillä mitäs siinä muutakaan on tekemistä. Opetusalalla paljon hauskempaa olisi saada tietää, kuka on oppilaiden mielestä vuoden mokaajaope tai vaikka pakkomielteisin, tylsin, hihhulein, vihaisin ja vittumaisin. Ilmoittaudun joka sarjaan.

Sitä paitsi tasapuolisuuden nimissä pitäisi järjestää myös esimerkiksi Koulun paras reksi -äänestys.

Millaisia titteleitä teidän asiakkaanne, potilaanne, hoidettavanne tai alaisenne teille antaisivat? Olisitko ihanin, laiskin, leveäperseisin vai yksinkertaisesti se paras?

Mikset sä soita?

En ole käynyt puoleen vuoteen kampaajalla, ja sen kyllä huomaa, vaikka on kuinka ihana ja luonnonkaunis. Kun nyt menee leikkauttamaan pois kaikki kuivat ja kaksihaaraiset, palataan takaisin lähtöruutuun. No, jotain pitäisi tehdä sävyllekin, sillä menee ja hukkuu pian ihminen maantiehen. Miettikää nyt, ääni vaan kuuluu, mutta mitään ei näy. Kauhean surullista. Pitää kulkea koulumatka varmuuden vuoksi punainen lippu kädessä.

Paitsi parturi, pitäisi varata myös hieroja, lastenneuvola, korvakontrolli ja gynekologi, mutta kun ei se nyt vaan niin helppoa ole. Siinä pitää soittaa puhelimella, mikä on aivan äärimmäisen rasittava ja vaikea toimenpide. Hammaslääkäriltäni tulee onneksi automaattisesti tarkistusaika vuoden välein, mistä hän saa niin paljon pisteitä, että olen vakioasiakas ja suosittelen häntä lämpimästi kaikille. Vähän tyyppi on kovakourainen ja poraa hullunkiilto silmissä varmuuden vuoksi viereisetkin hampaat, mutta tärkeintä on, että seuraava aika tulee jämptisti ilman erilliskehotusta. Kyllä sillä saa parit ekstra-amalgaamit anteeksi.

Mikä ajan varaamisessa voi olla niin vaikeaa? Kampaajan, hierojan ja lastenneuvolan puhelinnumerot ovat tallennettuna puhelimessani, joten ei kun kalenteri käteen, muutama näpytys, heippa, aikaa varaisin ja kyllä sopii, kiitos, hei. Yhteen puheluun kuluu aikaa noin minuutti, joten kiireelläkään varaamattomuutta ei voi oikein perustella. Akun loppuminenkin on tekosyy, ainakin jos sitä käyttää varaamattomuuden syynä puoli vuotta ja sitä tulee pian vahingossa vauvoja, ellei gynekologiasioita saa hoidettua. Sekös vasta olisikin tympeä juttu, vauva. Sille pitäisi varata neuvoloita ja rokotuksia melkein joka viikko, ja sitä ennen olisi omia ultria ja punnituksia ja laboratorioita ja synnytyskin pitäisi varata ja jälkitarkastus. Että ei kiitos. En jaksa. Se huutakin yöt ja sitten pitää soittaa terveyskeskukseen heti kahdeksalta.

Sitä paitsi ensi viikolla ehtii ihan varmasti hoitaa soittelurumban ja olla vaikka muutenkin tehokas. Siivoan vaikka varaston ja kaapit, raivaan talvivaatteet kevätkuteiden alta, ostan lapsille karvakumpparit, välikausikengät ja lenkkarit, vien seitsemän pahvilaatikollista vanhoja ja pieneksi jääneitä vaatteita kierrätykseen, ompelen noin kymmenen ratkennutta saumaa tai purkautunutta neuletta, olen energinen, onnellinen ja entistä kevyempi ilman kaksihaaraisia ja kuivia latvojani. (Heureka. En olekaan lihonnut, vaan hiukseni ovat kasvaneet!) Kyllä. Soitan joka paikkaan heti ensi viikolla.

Saattaa olla, että minulla on ongelma. Pitäisi soittaa ja varata psykologi.

Rangaistuskirjaote

RANGAISTUSKIRJA

JÄLKI-ISTUNNON ANTAJA TÄYTTÄÄ

Oppilaan nimi ja luokka
Miia Viitala 9 B

Rangaistuksen syy
Tupakointi ja koulualueelta luvatta poistuminen

Rangaistuksen kesto
2 h

Suoritusaika
21.3.2012 klo 14 - 16 (jälki-istuntopäivä keskiviikkoisin)

Lisätietoja
Miia jäi välitunnilla kiinni tupakanpoltosta, mutta kiisti polttaneensa ja väitti pitäneensä kädessä lyijykynää. Juuri edellisellä tunnilla hänellä ei ollut työvälineitä mukana ollenkaan ja läksyt olivat tekemättä. Lisäksi sekä koulun valvontakamera että opettajan nauhoittama kuvamateriaali osoittavat, että Miia poltti tupakkaa koulun välituntialueen ulkopuolella. Myös epäasialliseen käytökseen opettajaa kohtaan täytyy kiinnittää huomiota. Miia huusi opettajalleen kovaan ääneen: "Et v*ttu koske muhun! Mee hoitoon!" Tiedoksenne, että en ole menossa hoitoon ja odotan anteeksipyyntöä. Terveisin Miian äidinkielenopettaja.

Paikka ja aika
Mettäperän yläkoulu 21.3.2012

Sari Kuhanen
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Allekirjoitus


HUOLTAJA TÄYTTÄÄ

Mahdollisia lisätietoja
Asiasta on keskusteltu Miian kanssa, ja uskon tässä nyt vilpittömästi lastani. Miia kertoi, että hänellä todellakin oli kaverilta lainattu lyijykynä kädessä ja että suusta oli tullut pakkashöyryä. Tyttäreni sanoi myös, että oli ollut pitämässä vain seuraa kavereilleen, eikä ole koskaan edes maistanut tupakkaa! Mitä huutamiseen tulee, pyydän opettajaa katsomaan peiliin ja pitämään näpit erossa lapsestani. Kirosanat olivat reaktio opettajan toimintaan. Miialla oli melkein mustelmia olkapäässä ja kauheat henkiset traumat, sillä ystävätkin vahvistavat, miten opettaja oli käynyt häneen käsiksi. Ehkä se hoito olisi kuitenkin tarpeellista.

Jos Miia ei olisi jo istunut jälki-istuntoa, hän ei sitä minun luvallani istuisi. Ilmoitan tästä myös rehtorille, sillä kyse on vähintäänkin virkavirheestä.

Paikka ja aika
Mettäperä 22.3.2012


Päivi Peltola-Viitala
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
 Huoltajan allekirjoitus

Jälkässä!!

Voi vittujee, jouduin siis tänään jälki-istuntoon.. :(( Vähän äiti hermos ku jouduin sanoon, että lappu on tulos mut et oon jo käyny istuus sen rangaistukse.. Jouduin kauheeseen kuulusteluun ja se huusi mut en kai mä ny niin tyhmä oo et oisin tunnustanu?! Väitin et ope LUULI mun polttaneen ja et kaikki siel seisoskelleet sai jälkkää. En tiiä, meniks läpi mut minkäs teet. En sit vissiin pääse perjantaina Jessicallekaa! Se ei ymmärrä yhtään, mun on pakko mennä ku me ollaan jo sovittu vaik mitä! Se pilaa niinku mun elämän. :((

Niin siis tokal välitunnil kaks jotai himoinnokast välkkävalvojaa oli siis päättäny kävellä koulun ympäri (!!!) ja löysi sit meiät (mä, Jessi, Tume <3 ja pari E-läistä) tupakalta. Mä heitin tietysti tupakin maahan ja nielin äkkii savut ja sanoin Jessicalle että vittu ny mennää mut se äikänope oli ollu niin ovela et sil oli ollu känny nauhottaas ku ne tuli!! Eiks se ny oo jo laitonta?! Mä sanoin et mul oli lyijykynä kädes eikä mikää tupakki mut sit se vaan niinku vittuili ja sano "et kovasti tuli savua sun lyijykynästä." Ja sitä paitsi se koski muhun (huom!!! laitto käden olkapäälle!!!) ku sanoin etten varmana oo polttanu! Maikat siis EI SAA koskee oppilaisiin tai ne saa haastaa oikeuteen!! Siis todellaki puhuttiin Jessin ja Tumen kaa et nyt se meni liian pitkälle! Se äikän opekusipää saa kyl vielä nähä ettei tarvi mun kaa ruveta leikkii. Me aateltiin et räjäytetää sen postilaatikko. Me saadaan varmaan jostai jotai papattei kyl.

Mä siis kuiteski kävin istuus sen pari tuntii heti koulun jälkeen ku sattu oleen just keskiviikko. Meil on yhet koulun bileet tulos ja sinne ei pääse jos on istumisii istumatta.. Mä siis niin haluun sinne, haluunhaluun!! Tume sano et se menee. <3

Mut jälki-istunnos oli kyl niin tylsää.. Valvova ope (onneks oli kassu vaik se onki vähä ärsyttävä mut on se kuiteski välil ihan mukava) ei antanu meiän tehä yhtään mitään mut se lupas et jos menee hyvin niin saadaan lähtee viis minsaa aikasemmin. Istuttii sit vaan ja mä aattelin niit koulun bileit. Välil teki aivan sairaasti mieli tupakkii vaik en mä kauheesti polta ees. Aattelin ehkä lopettaa pian.

Sellast tänään!! Tomorrows another dey!!

Läskit ja rillipäät älkää vaivautuko

Idiootti, homo, vitun huora, hullu, saatanan läskipää. Rakkaalla kiusatulla on monta nimeä. Koulukiusaaminen on asia, josta puhutaan jatkuvasti, vaietaan jatkuvasti ja jonka esille nostamista ei saa lopettaa koskaan. Kuinka helppoa on uskoa olevansa ihan tavallinen tyttö, poika, nuori tai aikuinen, jos väheksyvä pilkkanauru soi korvissa vielä vuosienkin jälkeen?

Kiusata olemme osanneet aina. Kirjeenvaihtoilmoitukset, joissa käsketään läskien ja rillipäiden olemaan vaivautumatta vastaamaan, ovat jo kenties historiaa, mutta ei se syrjimistä lopettanut ole. Tälläkin kouluviikolla jotakuta nimitellään, hänelle irvaillaan ja heitetään pieniä, puolihuomaamattomia piikkejä, naureskellaan kenties jopa opettajan kuullen ääneen. Toista uhkaillaan, pukataan kumoon ja vedetään koulumatkalla turpaan. Kiusaamista tapahtuu kaikkialla. Meidän koulussamme. Teidän koulussanne. KiVassa koulussakin kiusataan, mutta niissä sille yritetään tehokkaasti tehdä loppu heti, kun huolenaihetta ilmenee. Parhaimmassa tapauksessa asia korjaantuu nopeasti, välillä työtä pitää tehdä kauemmin.

Useimmin koulukiusaamistarinat kerrotaan kiusatun tai kiusatun vanhempien näkökulmasta, eikä ihme: jokainen haluaa huutaa tuskansa jossain vaiheessa ulos, heti tai hetken päästä, ja kertomukset ovat poikkeuksetta surullista ja koskettavaa kuultavaa. Harvemmin tuleekin kuultua kiusaajan tai hänen vanhempiensa ajatuksia, minkä ensisijaisena syynä voisi kuvitella olevan häpeä. Vaikka syyttävää sormea on helppo heristää, minun on silti vaikea uskoa, että kiusaajan vanhemmat opettaisivat ja kannustaisivat lastaan kiusaamaan tai olemaan ilkeitä. Olisi myös naiivia väittää asioiden olevan aina riippuvaisia tai lähtöisin kotioloista, vaikka niitä onkin helppo ensimmäisenä syyttää.  

Mikseivät ne tee lapselleen mitään? Eivätkö ne välitä?

Entä, jos kiusaaja onkin ihan tavallisesta perheestä, ihan tavallisesti kasvatettu? Miltä mahtaa kiusaajan vanhemmista tuntua, jos he kaikkensa nuoren eteen yrittävät, opastavat, vannottavat, huolehtivat - ja siitä huolimatta kuulevat lapsensa olevan kiusaaja? Miten he äitinä ja isänä kärsivät tai jaksavat? Miten käsitellä sellaista häpeää, jota voi kokea vaikka tavallisella kauppareissulla siitä, että on sellaisen lapsen äiti tai isä? Kuka muka tieten tahtoen haluaisi kasvattaa kiusaajan? Mustan ja valkoisen välissä on väriä.

Kasvatuksessa sanotaan tärkeintä olevan rajat ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

Uskon, että valtaosa vanhemmista varmasti yrittää kaikkensa ja haluaa lapsilleen hyvän elämän. Haluamme tyttärillemme ja pojillemme, esikoisillemme, keskimmäisille ja kuopuksillemme rauhallisen tarha-, kerho- ja koulutaipaleen, ja saamme vaatia, että häntä ei kiusata. Haluamme myös ihan varmasti, että omamme ei ole kiusaaja ja tee toisen tärkeimmistä onnettomia tai pelokkaita.

Voimia kaikille vanhemmille oman lapsen tukemiseen ja toisten lasten ymmärtämiseen. Voimia kiusattujen vanhemmille ja kiusaajien vanhemmille. Voimia rakastamiseen. Kiusaamista ei tule sallia koskaan, ei omalta eikä naapurin lapselta. Kunpa me aikuisetkin muistaisimme sen omilla työpaikoillamme.

Mikä lehmää vituttaa?

Olin tänään lastenmusiikkikonsertissa, ja itsehän sitä olisi pitänyt sinnekin mennä laulamaan, soittamaan ja varsinkin ammumaan. Heti aluksi ihmettelimme joukolla, mikä orkesterin lehmäksi pukeutunutta jäsentä vaivasi. Lähtökohtaisesti tilanne ei tietenkään ole mitenkään erityisen juhlava, sillä kukapa meistä huvikseen valitsisi henkarista lehmäpuvun mahaan kiinnitettävine utareineen? Vaikka on kyllä niinkin, että harvan daisarit sitä yhtä kovana ja pystyssä sojottavat. Voisi sitä asetelmaa siltäkin pohjalta lähteä tarkastelemaan.

Lehmä kuitenkin murjotti koko show'n, hyvä kun lavalle viitsi nousta. En laula, protestoi se lavan nurkassa ja vahtasi seinää. Ensin ajattelimme hyväntahtoisesti, että sen tarinaan kuuluu jokin surullinen laulu ja että apeuden syy paljastuu kyllä. Olimme lehmän henkisiä kavereita ja taputtelimme selkään kannustavasti. Ei reipastunut lehmä, ei. Kun muut röhkivät ja maukuivat viuluineen, lehmä se vain seisoi hartiat lysyssä ja ilme värähtämättä aivan kuin mielessä olisi viidensadantuhannen euron asuntolaina. Lopuksi lehmän murjotus kärjistyi siihen, että se pisti istuutuen lavalle, otti kellopelin eteensä, tuijotti sitä ja iski kerran minuutissa.

Arvuuttelimme lopuksi jo kilvan, mikä lehmää vituttaa. Keksimme paljon todennäköisiä syitä.

- Lehmäpuku oli huomattavan piukea. Miettikää nyt itse, vituttaa se kiristäminen tavallisissakin vaatteissa. Hevonenkin vierellä vain hirnui.
- Lehmä olisi tahtonut olla kuuma kissa.
- Hevonen oli lehmän mies ja he olivat riidelleet ennen konsertin alkua.
- Lehmällä oli kuukautiset.
- Joku oli nimitellyt lehmää lehmäksi. Lapsen suusta kuuluu totuus.
- Lehmä oli vaatinut, että puvut arvottaisiin välillä. Siihen ei ollut suostuttu.
- Lehmä oli vaatinut, että puvut arvottaisiin välillä. Näin tehtiin. Arpaonni ei suosinut.
- Lehmä märehti.
- Lehmä oli bailannut edellisyönä myöhään, ja sitä oksetti. Ei olisi hyvä juttu oksentaa lasten päälle.
- Tarvitseeko sitä nyt saatana perustella, miksi vituttaa? 

Että sellainen reipashenkinen konserttielämys. Ammuu.

Kun tekoviiksetkin vapisevat: miten selviytyä esitelmästä?

Oppilaat pitävät parhaillaan suullisia esityksiä. Päivän aikana saattaa tulla vastaan myyntipuheita, kaninhoito-ohjeita, tupakkavalistusta, koulukiusaamiskampanjointia ja pieleen menneitä tatuointeja. Esityksen itsestäni kielsin, sillä koskaan ei tiedä, mitä oppilaille tulisi vastaan. Olisi hirveää, jos alastonkuvani vuotaisivat nettiin tai kesäleirillä tapahtunut virrenveisuu löytyisi jostain arkistojen kätköistä. Ei sitä tiedä, millaisiin temppuihin nykytekniikalla pystytään. Videokuvattavana olin ensimmäisen kerran kymmenvuotiaana, kun sukulaismies Kemistä oli hankkinut (talon kokoisen) kameran. Istun vaivaantuneena ruskealla nahkasohvalla ja pelaan elektroniikkapeliä. Collegepaita on housuissa. Myöhemmin esittelen pyöräilyä, kiepin ja jäisen hiekkalaatikon epätoivoista hakkaamista muovilapiolla. On hirveän tärkeää, että lapsuudesta on kaikkia kivoja ja luonnollisia muistoja.

Objektiivisesti tarkasteltuna vaikutan videolla vähän yksinkertaiselta ja aika pullukalta.

Esiintyminen muiden edessä on aina vähän jännittävää puuhaa. Joskus jo se saa sydämen tykyttämään, että odottaa vuoroaan nousta ylös ja heilauttaa kättä tervehdykseksi. Siinäkin tilanteessa ehtii nimittäin (kuulemma) miettiä tuhanteen kertaan, olisiko heilautus ehkä kuningatarmainen, nyökkääkö samalla vai niiako peräti ja moneenko suuntaan, sanooko hei vai heippa vai moi vai terve vai iltaa? Kerran suusta lipsahti tsau, ja se oli jo aivan liikaa. Vaikka olenkin kansainvälinen, pitää muistaa, että muut eivät välttämättä ole. Meillä täällä Mettäperällä ei lähdetä metrolla kauppakeskukseen, vaan valjastetaan hevonen ja istutaan rekeen, kun kello löi jo viisi. Miksi tuollainen tervehdystilanne sitten jännittää? Eikö sitä nyt totta vie osaa nimeään sanoa, tai jos edes sitä ei vaadita, heiluttaa? Senhän oppii yksivuotiaana, välkyimmät alle. Itse olin varmasti aika pieni.

Oppilaille olen luvannut, että jos kaikesta rakentamastani kodinomaisesta laitostunnelmasta huolimatta oma suullinen esitys oksettaa tai pyörryttää, niin istua saa ja nojata pöydänkulmaan ja oksentamispaikka vessassa on heti käytävän toisella puolella. Olen myös opastanut hengittämään, sillä se on näissä puuhissa tärkeää. Kaiken muun hyvän lisäksi luokassani on hätäuloskäynti, joten ovesta voi juosta halutessaan suoraan ulos vaikka kotiin asti. Jos jaksaa, itse en viitsisi vaivautua.

Jos oma äidinkielenopettajanne ei ollut aikoinaan terävänä ja kaipaatte vahvistusta esitelmäasioissa, niin tässä teille lisää ohjeita. Ihan hyväntahtoisuuttani niitä jakelen.

- Jos kädet tärisevät jännityksestä, kuljeta takataskussa mukanasi kokoon taitettavaa nuottitelinettä, joka edustaa pöydän puuttuessa suunnitelma B:tä ja pitää paperin paikoillaan. Vaihtoehtoisesti voit myös istua tuolille ja kiinnittää paperin nuppineulalla reiteen. Hakaneulakin käy tai naru, teippi on epäluotettava ja saattaa irtoilla. Varmin menetelmä on hitsata teksti raudanpalalle. Eipä lerpata paperi.

- Äänitä esitys kotona nauhalle ja auo suutasi sen tahtiin. Jos haluat esityksestäsi hauskemman, pistä joku muu, vaikka möreä-ääninen naapuri, lukemaan taustanauha, ja esityksen jälkeen lausut kiitokset vienosti omalla äänelläsi. Aina kannattaa olla jokin yllätysmomentti. Ilotulituskin käy ja jää takuuvarmasti mieleen.

- Naamioidu. Hanki tekoviikset. Värjää hiuksesi. Näin sinua ei tunnista kukaan, ja mahdolliset mokat ja reklamaatiot voit osoittaa eteenpäin.

- Ala itkeä. Sen jälkeen kaikki virheesi tai jännitysmokasi annetaan anteeksi. Ei sillä sisällölläkään sitä paitsi mitään suurta väliä ole, ei sinua kukaan jaksa kuunnella.

Näin. Ei kun esitelmänpitoon ja vaikka PowerPointeja tekemään. Niitä ei tarvitse kuin napsautella eteenpäin tai ajastaa alusta loppuun. Itse voi istua tuolilla ja ottaa torkut.

Päkki pussas pukkia

Opettajan työ on rankkaa, sillä sitä joutuu venymään monesti saman työpäivän aikana esimerkiksi lauseenjäsennyksen ja discotanssin välillä. Luojalle kiitos olen notkea, sillä sukuni geenivirheisiin lasketaan ainoastaan lyhytsormisuus ja isonenäisyys. Eikä se nenä nyt niin hirveän iso ole, pienempi kuin keskiverto pää. Sormet ja nenä eivät sitä paitsi onneksi ole olennaisimpia kehonosia tanssissa, ellei sitten aio esimerkiksi hiphopata jalat pystyyn peukalonsa ja etusormensa päälle. En ole vielä yrittänyt, mutta ei sitä tiedä, jos joku yllyttää. Oikeastaan vähän pitäisi yllättävien liikkeiden osalta nykynuorille näyttääkin mallia, sillä oppilailta on tanssikulttuuri pahasti hukassa: heidän käsityksensä discosta on se, että salia ravataan julmettua vauhtia ympäri. Ei siinä mitään, vanha keksintöhän se on, ja niin mekin aikoinamme teimme, mutta meillä oli paljon enemmän älliä päässä. Me nimittäin ymmärsimme, että osan porukasta kannattaa kiertää rinkiä vasta- ja osan myötäpäivään. Kamoon, on suhteellisen paljon helpompaa pokata joku, jos voi välillä katsoa silmiin jotain muutakin kuin toisen huppua.

Ja hidas ei ole mikään hidas, elleivät kädet ole alhaalla toisen perävarustuksen päällä. Ei ennen vanhaan sentään.

Eilen kuitenkin jammailun ja muun riehakkaan illanvieton lomassa (opettajille oli keitetty kahvit) kauhistuin suuresti ja pistin oikein kokovartalojärkyttyen, kun kuuntelin sivukielikorvalla keskustelua energiajuomista. "Anna mulle se, mä haluun mun tölkki! Mä juon nyt mun ES." Siis mitä? Teki mieli kääntyä ja kirjoittaa jälki-istunto, kasvatuskeskustelu ja ikuinen tukiopetus samantien, aiheena objektin sijamuototaivutus. Tunnilla aion nostaa tästä meteli ja soittaa patarumpu korvan juuressa niin kauan, että ymmärtävät vakavuusaste. Euroshopper on tullut ja tappanut objektin.

Minun kielikorvani ja punaviinin kirvoittama kielenkantani on onneksi vielä hyvässä kunnossa aktivisteineen ja passivisteineen. Olen osoittanut sen kuulkaa ulkomaillakin ja hämmästyttänyt suuren joukon ihmisiä. Arvovaltaisiakin olivat varmasti. Jouduin tai pääsin nimittäin, miten sen nyt ottaa, kaksi vuotta sitten Turkissa (matkustelen jatkuvasti ympäri planeettaa) tilanteeseen, jossa minut pökättiin eturiviin muiden eteen esiintymään. Kyseessä ei ollut napatanssi-ilta pakettimatkalla, luulitte kuitenkin, vaan kulttuurien kohtaaminen erään projektin tiimoilta. Ei siinä mitään, olen luontainen komeetta, mutta tehtäväkseni muodostui keksiä nopeasti jokin lause tai sanonta, joka kuulostaa omalla äidinkielellä hassulta ja joka muunkielisen on vaikea saada sanotuksi. Sadasosasekunnissa ja kauheassa paniikissa tuli mieleen vain kukkuluuruuta, mustan kissan paksuja poskia, hääyöaietta ja papupataa, kunnes välähti: Pässi pukkas pukkia ja pukki pukkas pässiä. No niin. Lue lause ensin läpi, käy rennosti selinmakuulle ja anna mennä. Viisi kertaa peräkkäin. Kuinka kävi? Osasitko lausua se?

Tarrapäivä

Lapsille on monesti tapana askarrella erilaisia kannustavia tarratauluja, joihin lapsonen saa pottatreeneista tai hyvin menneestä aamuhartaudesta/kaurapuuroilusta/kauppareissusta/koulupäivästä/kotitöistä tarran. Kun tarroja on saanut kerättyä noin viisi miljoonaa, saa jonkin palkinnon, kuten tikkarin, uimahallireissun tai kaksi euroa säästötilille. Näin hänestä tulee kuuliainen ja hyvin käyttäytyvä tulevaisuuden toivo, ehkä jopa presidentti.

Touhu voi olla palkitsevaa, mutta toisaalta myös aika stressaavaa. Miettikää nyt, aikuinen jatkuvasti inttämässä: no, miten meni, olitko hyvin, mitä sanoit, voi kun hienoa, kenen kanssa leikit, pissasitko housuihin, mitä sinä nyt sillä tavalla, et saa kyllä tarraa. Tiesiköhän Mr. Sticker, millaisen vallanpitovälineen tuli luoneeksi?

Joskus tuntuu, että meille aikuisillekin voisi tehdä hyvää kiinnittää huomiota joihinkin kehityskohteisiimme tarrataulun muodossa. Sinne vain opettajainhuoneen seinälle neljäkymmentä eriväristä tarrataulukkoa vierekkäin, ja päivän päätteeksi rehtori ja kanslisti tulevat jakamaan tarrat. Kymmenestä saa skipata välituntivalvonnan, kahdestakymmenestä aamunavauksen, sadasta jälki-istunnon. Siinä olisi hyvä ja sopivan kilpailuhenkinen kannustusjärjestelmä. Toki oma tarrataulunsa pitäisi sitten olla myös kotona, varsinkin, ellei ole vielä oppinut päivä- tai yökuivaksi.

Niinpä niin. Montako tarraa saisit tästä päivästä?

Aamu:
- Torkutin vain kerran eli sallitun rajoissa. Tarra.
- Vedin miestä turpaan, kun hän torkutti jo kuudelta kolme kertaa. Ei tarraa.
- En syönyt puuroa. Ei tarraa.
- Söin kuitenkin ruisleivän ja join neljä kuppia kahvia. Ei ala heikottaa heti ensimmäisellä tunnilla, vaikka toisaalta pitää kyllä käydä joka välissä vessassa. (Oppilaille voi aina sanoa, että käy kopioimassa. Tarra oveluudesta.)
- Menin autolla töihin, en kävellyt tai hiihtänyt. Ei tarraa.
- Oli kiire. Turha selittää, olisin voinut juosta. Ei edelleenkään tarraa.
- Ehdin aamulla ajoissa kouluun ja muistin aamunavauksen. Tarra.
- Soitin levyltä väärän biisin, mutta eihän sitä voi kesken kaiken lopettaa. Mielin määrin kahvii ja tupakkaa on kyllä aivan eri asia kuin Oi, Suomen nuoria. Tarra pois.

Koulupäivä:
- En haukkunut oppilaita. Tarra.
- En nolannut oppilaita. Tarra.
- En kiroillut tunnilla. Tarra.
- Istuin pöydällä. Ei tarraa.
- En kaatunut openpöydällä. Tarra.
- Olin valmistellut tunnit minuutilleen jo kaksi viikkoa sitten. Kolme tarraa.
- Oppilaat rakastavat minua. Toiset kolme tarraa.
- En ottanut välitunnilla munkkia. Tarra.
- Söin hyppytunnilla kaksi. Ei tarraa.
- Näytin ruotsinopelle kieltä. Ei tarraa. (Mutta ei saanut ruotsinopekaan, kun näytti takaisin.)

Ilta:
- Lämmitin mikrossa sairaan hyviä pinaattilättyjä. Tarra.
- Jumppasin himona. Sata tarraa.
- Valehtelin äskeisen. Kiva repiä sata tarraa paperista.
- Lapseni luki minulle iltasadun. Tarra hänelle.
- Otin lasin punaviiniä. Se on hyväksi terveydelle. Tarra.
- Otin toisenkin lasin punaviiniä, varmuuden vuoksi. Tarra.
- Sammuin sohvalle ja valutin kuolat uudelle sohvatyynylle. Se siitä.

Aamu:
- Darra.

Sillä tavalla. Hyvä minä. Jo jotain vuoden kuluttua olen tavoitteessani olla enemmän kuin täydellinen.

Kevät kusten tulevi

Jee, kevät! Aurinko paistaa jo aamulla kuudelta ja silloin on niin energinen olo, että tekisi mieli hyppiä niskat edellä voltteja hupeneviin lumipenkkoihin ja koiranpaskaan. Eilen kahta pikkupoikaa näytti kevättävän niinkin paljon, että siellä he seisoivat polleina auringonpaisteessa housut kintuissa kävelysillalla heittämässä vesiään alhaalla virtaavaan jokeen. Kevät keikkuen tulevi ja parempi virtsa väärään. Etenkin virtsa, sillä viime vuonna keväisellä koulumatkallani kuului erään omakotitalon takapihalta jo aamusta kovaa ähinää. Kun tulin lähemmäksi, näin orapihlaja-aidan raosta, miten puutarhassa oli mies kyykyssä persaus paljaana. Sitäkään paskaa ei varmaan kerätty pussiin.

Mutta kevät on siis aivan mahtavaa aikaa, sillä sen lisäksi että saa olla jo melkein alasti silloilla ja takapihoilla, voi parhaimmalla onnella lähteä suoraan kotiovelta uima- tai kanoottiretkelle! Taas nimittäin pian tulvii Pohjanmaa, mikä tuo mukavasti jännitystä elämään. (Ks. kuva.) Meillä kaikki on aina vähän suurempaa kuin muualla, joten jos vesi on noustakseen, niin antaa tulla sitten vaikka ovelle asti, perkele. Mikään ei sitä paitsi piristä niin paljon kuin pieni keikahdus kanootilla jääkylmään veteen joutsenten huutaessa korvanjuuressa ja naapurin kiikaroidessa, kuinka ison kajakin se nyt on ostanut. Siinä on nimittäin nopeasti näillä seuduilla kilpavarustelun seurauksena satama pystyssä, jos rannan tuntumassa on enemmänkin asutusta. Ja mitään lupia ei kysytä.

Mistä tulikin mieleeni, että pitää alkaa miettiä tämän kevään trendivärejä, pasaatituulia ja biorytmejä veneilyvaatetuksen suhteen. Varmaankin pastelliväreillä mennään, sillä ei sitä aamulla tohdi koulun pihaan missä tahansa rytkyissä kanoottiaan parkkeerata. Tästä nimittäin pääsee erittäin näppärästi vesiteitse melkein suoraan luokkaan asti. Voisi pitää aamunavauksenkin tuosta ulapalta megafoniin laulaen. Biisivalikoimaa on vaikka kuinka:

- Kanootin kapean.
- Nyt musta lippu liehumaan.
- Mikki Hiiri merihädässä.
- We all live in a yellow submarine. (Melkein sama vehje, kukaan ei huomaa. Tässä olisi lisäksi kiva, sotilaallinen rytmitys.)
- Hukun. (Jani Wickholm, naapurikylän poika, tulee kotiseutukasvatusta samalla.)

En sitä paitsi yhtään ymmärrä ihmisiä, jotka valittavat parhaillaan kevätväsymystään. Juurihan talvesta päästiin ja kaamosmasennuksesta, joten kyllä on jotain vikaa päässä, jos mikään vuodenaika ei kelpaa. Ihmisen pitää nauttia kaikesta elämästään: talvella raikkaasta pakkaskelistä ja ihanista talviurheilulajeista, kuten hiihtämisestä, luistelemisesta ja reippailusta lumikengillä umpihangessa. Keväällä liukastellaan sitten käsi kipsissä valoa kohti, ja jos luonnon heräämisestä ei muka nauti, niin jo on outoa. Sinne vain kaikki jäälle pilkkimään ja moottorikelkkailemaan vielä viimeisen kerran ennen kuin tippuu jäihin ja hukkuu. Sitten onkin jo kesän leikit hyttysten kanssa ja nauttiminen viidentoista asteen lämpimistä päivistä ja virkistävästä järvivedestä. Syksyllä on puolestaan kynttilöitä, vilttejä, villasukkia ja tunnelmaa, kun sähköt katkeavat myrskyssä kolmeksi viikoksi. Huomaatteko nyt, ihmiset? Sitä pitää vain ajatella positiivisesti.

Sitä kuulkaa mennään taas! Kohti valoa ja koiranpaskaa.

Sieltä se tulva tulee. Uimalakki vaan päähän ja menoksi.

Kurkipotkua kylkeen

Olen hyvin korkeasti koulutettu ja parhaina päivinä jopa älykäs, mutta muutamaa asiaa en ihan pysty itse selvittämään. Pitkien, vaaleana tuulessa hulmuavien hiusteni takut selvitän kyllä vaikka repimällä, ja konflikteja minulla ei rauhaa rakastavana ole koskaan ollutkaan, mutta teknisten laitteiden edessä antaudun ja huudan apuun miehistä voimaa. Mielestäni stereotypioita vastaan on turha taistella. Nainen tekee ruokaa ja mies vaikka poraa seinää, ellei muuta keksi.

Tässä eräänä päivänä kävi niin ikävästi, että paistellessani pannulla lajitoveriani pekonia huomasin, ettei vielä edes neljävuotispäiväänsä nähneestä liesituulettimesta kuulunut enää ollenkaan hurinaa, ja olipa valokin siinä samalla sammunut. Painelin varmuuden vuoksi nappuloita useampaan kertaan, hennon kevyesti ja kiroamatta tietenkin, mutta niin se vain pian leijui taloon paistuvan läskin sakea tuoksu. Aika samanlainen, mikä minua yleensä ympäröi aurinkoa ottaessa, havaitsin. Jos tapahtumasta jotain hyvää hakee, niin pekoninkäry kyllä peitti näppärästi kainalohien, mutta koska liesituuletin on hankintana suhteellisen kallis, asia alkoi tietenkin harmittaa.

Kun laite menee epäkuntoon, on suoritettava ensimmäiseksi aina yksinkertainen toimenpide. Se on potku kylkeen. Tässä tapauksessa jouduin kuitenkin toteamaan ilmavan pikku kurkipotkun hankalaksi, vaikka varsin notkea olenkin. Saan esimerkiksi kädet polviin aika helposti. Minulla oli siis ongelma. Toki olisin voinut iskeä liesituuletinta napakasti nyrkillä, mutta mitäs sitten, jos se olisi tipahtanut iskun voimasta alas? Olen nimittäin paitsi notkea, myös luonnostani voimakas. Pahin mahdollinen vihakatseenikaan ei auttanut,  joten ymmärsin, että tarvitaan apuvoimia. Niitä pitää aina olla naisella puhelimen pikavalinnoissa: isää, aviopuolisoa, seurustelukumppania, naapurinsetää ja luottosähkömiestä. Kun jollekin heistä soittaa, on oma osuus hoidettu ja voi keskittyä olennaiseen, kuten vaikkapa lattialistojen pyyhkimiseen.

Liesituuletin tulikin korjatuksi tänä aamuna jo ennen kahdeksaa, kun pelastajasähkömies tuli apuun sankarinviitta kahdenkymmenen asteen pakkasessa maata viistäen. Hän kiipesi jakkaralle, puhutteli liesituuletinta ensin ankarasti, irrotti sitten pari osaa, vilautteli piipittävää mittaria ja tadaa - valkeus ja hurina tulivat. Me katsoimme, että näin oli hyvä.

(Sähkömiehen homma on kyllä tosi leppoisaa puuhaa. Ei tarvitse välittää kuin siitä, ettei saa esimerkiksi sähköiskua ja kuole. Toista se on vaikka opettajan hommissa, joissa voi helposti vaikkapa stressaantua, mikä on henkisesti tosi rankkaa.)

Vaikka oikeastaan olen itsekin aika taitava koneiden kanssa. Saavuttuani liesituuletinepisodin jälkeen onnellisena kouluun kuulin nimeäni kutsuttavan. Kollega tuli nolona tunnustamaan, että oli rikkonut tietokoneeni näytönohjaimen. Kysyin, mikä se on. Lisäksi hän oli huomautti, että oli huomannut luokkani loisteputkivaloputkien räpsyttelevän ikävästi. Ei hätää, vakuutin, edetään vaan toimintasuunnitelman mukaan: Ensin tietokoneelle pieni, mutta käskevä töytäisy. Sitten virrat pois ja uudelleenkäynnistys. Odottelua. Ei toimi. Pieni kiukkuinen lisäläpsäisy, ja tadaa, kone päästeli jo tuttuja merkkiääniä. Meikäläinen on nero.

Seuraava asia olikin etsiä puhelimen pikavalinnasta talonmiehen numero, jotta hän tulisi vähän säätämään lamppuja tai mitä niille nyt pitää tehdä. Niin helppoa se naiset voi olla. Jos tietokone ei olisi lähtenyt käyntiin harkittujen toimenpiteideni jälkeen, olisin käynyt sanomassa rehtorille, että ostaa uuden.

Neumann, anna sun osoite

Kun olin varhaisteini tai oikeastaan vielä puhtaasti lapsi, sain Dingon kasetin. Sen, jossa aurinko laski selän taa, oltiin liikennevaloissa ja mikä rajuinta, nahkatakkinen tyttö oli nähnyt helvetin. Siinä kohtaa käänsin aina volyymiä vähän pienemmälle. Ongelmiin törmäsin paitsi kirosanan, myös muun sanoituksen suhteen, sillä en saanut kappaleen kaikista sanoista vuosikymmeneen mitään selvää: "Hän on ollut joskus nuori nainen, käyttänyt aineita spidistä tintidii..."  Maailmani oli vielä viaton. Kasettiaika oli näin jälkeenpäin ajateltua ankeaa ja hankalaa, mutta miten nostalgista olisikaan nyt pistää Kerjäläisten valtakuntaa pesään ja kelata parhaita kappaletta edestakaisin. Kätevimmin se onnistui, kun piti play-nappulan pohjassa ja samalla painoi nuolta eteen- tai taaksepäin. Nauhan stoppaaminen ennen kelaamista olisi vaatinut monta ylimääräistä painallusta, sillä kappaleiden vaihtumiskohta piti aina arvioida - paitsi sen jälkeen, kun sain stereot, joissa biisien välinen tauko pysäytti kelaamisen automaattisesti. Se oli jo sen verran upea tekniikka, että teki mieli seisoa soittopelin vieressä ja otattaa valokuva niin fiksusta vehkeestä ja sen permanenttipäisestä omistajasta. Taidettiinpa sellainen ottaakin. En laita sitä tänne.

Koska olin tosifani, minulla oli kolmannella luokalla koulukuvassa ruutuhousut ja aniliininpunainen collegepaita, jossa oli iso keltainen D-kirjain. Voitte varmasti kuvitella, miten hieno se oli. Toki D saattoi tarkoittaa myös Dallasia tai Dynastiaa, mutta en usko. Muistan lisäksi hyvin, miten eräällä Lapin-reissulla sain ostaa huoltoasemalta nuortenlehden, jonka kylkiäisenä oli musta Dingo-hanska. Pidin sitä tietenkin yölläkin, sillä pohjoisessa oli kylmä kaikista peiton alla olleista erivärisistä sifonkihuiveista huolimatta.

Fanikokoelmani karttui, kun pari poikapuolista koulukaveriani lahjoitti minulle kainosti Suosikki-lehden välissä olleet Dingo-tarrat, jotka liimasin kirjoitusalustaani ja joita asiaankuuluvasti silittelin päivittäin. Pojat itse eivät tietenkään myöntäneet Dingoa itse kuuntelevansa, sillä heidän kuului julkisen imagonsa vuoksi kirjoittaa mustalla tussilla penaaliin ja farkkutakkiin WASP, KISS tai DIO. Minulla ei lukenut missään mitään, sillä olin tarkka luonne jo tuolloin, mutta vaatekaapin oveen kiinnitin kyllä sinitarralla Neumannin julisteen. Iltaisin panin aina kädet ristiin ja rukoilin, että julisteeseen piirtämääni puhekuplaan olisi aamulla ilmestynyt Neumannin osoite fanipostia varten. Ele oli looginen, sillä mistä muualta sen muka siihen aikaan olisi saanut? Kirjastosta? Puhelinluettelosta? Olin tuolloin hirveän pettynyt paitsi tiedonkulkuun niin myös ikääni, sillä sen alhaisuus oli este keikoille pääsemiselle. Ennen aamenta rukoilinkin vielä myös sitä, että Neumann tulisi hakemaan minut keikkabussillaan. Serkkuni rukoili, että David Hasselhof olisi hänen isänsä. Ei meillä hyvin mennyt.

Jumala ei kuullut minua ennen kuin täytin kolmekymmentä vuotta. Silloin pääsin vihdoin pikkujouluissa näkemään teiniaikojeni sensaatioyhtyeen lavalla. Itkuhan siinä tuli liikutuksesta ja kaikesta patoutuneesta odotuksesta. En kuitenkaan päässyt reppuselkään, mikä oli varmaan Neumannin kannalta ihan viisas ratkaisu. Ensi kerralla sitten.

Viikonloppuna olimme jälkikasvun ja neljäntuhannen muun kanssa katsomassa Robinin keikkaa, ja siellä olivat kymmenvuotiaat tytöt ja pojat fanittamassa uutta idoliaan, eturivi aivan hysteriassa. Myönnettäköön, että uusi tähti oli vaikuttava: siellä minä kättäni ilmassa vispasin ihan tosissani ja lasteni häpeäksi. Taidan hankkia itselleni seuraavaksi R-paidan.

Aakkosissa on edetty. D:n ja R:n väliin mahtuu monta unelmaa.

*   *   *
Loppukevennys:

Yksiristikaksi

Minä en koskaan voita mitään.

En voita Lotossa, arvonnassa, Vakioveikkauksessa, raaputusarvalla, kuponkeja täyttämällä, tykkäämällä tai jakamalla. En voita pikavoittoja. En voita korttipelissä, ruletissa, Casinolla, pokerissa, hedelmäpelissä, potissa tai yksikätisellä. En voita koskaan mitään: en Jopoa, vuoden vaippoja tai vessapapereita, unelmalaukkua, ostoskärryllistä tavaraa, risteilyä, autoa, kylpyhuoneremonttia, vaatesettiä, pikavoittoa, rikkautta tai rakkautta. En voita lentolippuja, lippuja konserttiin, teatteriin, kiihdytysajokilpailuihin, minnekään, edes maailman ympäri tai Ikaalisten kylpylään. En ole koskaan voittanut juoksukilpailua, hiihtoa, pituushyppyä tai suunnistusta, en taloustietokilpailua, matematiikkakilpailua tai metsävisaa. En voita ilmaisnumeroita, tilaajalahjoja, alennuskuponkeja, kanta-asiakaskortteja. En pääse läpi ruuhkaisten puhelinlinjojen. En voita kuuntelija- ja katsojakilpailuja, muuttumisleikkiä tai missikisoja. En voita pelkoani enkä itseäni.

Toisaalta annan tasoitusta muille: en osallistu pyöräilykampanjoihin, kinkkuarvontoihin enkä bingoihin. En vastaa puhelinmyyjien puheluihin ja jos vahingossa vastaan, olen juuri menossa kokoukseen. En juurikaan käy raveissa. En raksita Lotossa Jokeria, laula Singstaria (kuin humalassa), en aja ylinopeutta. En kliksuttele nettiarvontoja, joissa pakotetaan antamaan suoramarkkinointilupa. En lyö vetoa. En osallistu Kuorosotaan, Big Brotheriin, Megavisaan, Diiliin, Talenttiin, Miljonääriäiteihin tai Suurimpaan pudottajaan, vaikka aihetta olisi ja voittaisin varmasti. En osallistu ja vaikuta, veikkaa ja voita.

Oikeastaan valehtelin teille hieman ja tunnustan sen nyt teille hyvää hyvyyttäni: olen kyllä pari kertaa päässyt tuntemaan voittamisen riemua. Noin kymmenvuotiaana onni osui Osuuspankin arvonnassa kohdalleen, ja sain keltavihreän repun. Se oli ruma, mutta ilmainen. Viime viikolla sain puolestaan viestin, jonka mukaan olen voittanut Lambi-tuotepalkinnon. (En ole osallistunut kilpailuun.) Melkein piti istua tuolille, etten pyörtyisi, sillä olihan tuossa ilouutisessa sulattelemista. Tuotepalkinnon sisällöstä ei vielä kerrottu mitään, joten pian on lammas postilaatikossa. Mää voitin.

Hyvän mielen haaste

Sain eilen -S-:ltä blogihaasteen, jossa tehtävänä on kertoa kymmenen hyvää mieltä tuottavaa asiaa satunnaisessa järjestyksessä.

Koska olen kovis, en jaa mitään eteenpäin, mutta ne lukijat, joilla on blogi ja joita vastaan haaste ei ole vielä tullut, saavat ilman muuta ottaa halutessaan haasteen täältä omakseen. Olkaa hyvä. Olen jalomielinen. Ja laiska. Enkä tunne ketään. Voi minua raukkaa, yksin täällä maailmassa.

Ensinnäkin: kymmenen (10) hyvää mieltä tuottavaa asiaa! Olen ollut sen verran peruskiukkuinen tässä viimeiset viisi vuotta, että jopa vaikea heitettiin.  Kokeillaan nyt kuitenkin, sillä eihän sitä tiedä, vaikka menisi ja yllättäisi itsensä. Perusluonteeltanihan olen kuitenkin aika valoisa, se on vain nyt päässyt välillä vähän unohtumaan. Olen opettajanhuoneessakin yleensä sellainen kulmiensa alta katseleva peikko, joka jossain nurkassa ryystää yksistään hiljaa kahvia. Välillä voin murahtaa, jos joku uskaltaa tulla liian lähelle. Oppilaille en puhu tunnilla mitään, lataan vain ajastetun Powerpoint-esityksen seinälle ja katselen, kuka ehtii kirjoittaa ja kuka ei. Kyllä ne siinä kehittyvät nopeiksi äkkiä. 

Jos nyt kuitenkin oikein kaivelee, niin minua ilahduttavat nämä:

1. Kevään ensimmäiset parvekeaamukahvit. Oikeasti kahvi on pahaa, mutta parvekkeella voi vetää vaikka viisi kuppia ja kas, palaa ruskettuu samalla. 

Jokseenkin näin:

2. Rikkaruohojen nyppiminen se vasta on mahtavaa puuhaa. Aina ei tiedä, mitä siinä panee nyppien, mutta se ei olekaan pääasia. Pääasia on aivottomuus. Siinä sitä vain nyppii tuntitolkulla ja parantaa elämänlaatuaan. Ja uskokaa pois, en sitten yhtään ole puutarhurityyppiä. En tunnista kuin ruusun. Siinä on piikkejä. Ruusun voi toki sekoittaa orapihlaja-aitaan ja siiliin, jos hätiköi.

Lapseni ensimmäinen kirjoitettu lause kuului: "Äiti nypiimässä rikkaruohoja." Se luki piirustuksessa, jonka pyysin minusta tekemään. Odotin prinsessaa, ja läheltähän tuo liippasi. Tiesittekö muuten, että liippaaminen tarkoittaa Etelä-Pohjanmaalla pyllyn pyyhkimistä?

3. Hyvä kirja ilahduttaa aina. Sellainen, jonka lukemista ei meinaa malttaa odottaa tai jonka ei soisi päättyvän ollenkaan. Maailman paras kirja on Häräntappoase. Olen minä muitakin lukenut. 

"Mun sisässä alko startata niin et kipinät kipristeli. Koko heinäkuu Stokiksessa kuvittele. Loppukesä siis pelastettu. Mä melkeen lauloin kolmiäänisesti Merikannon Syksyn henkäyksen ja rutistin lapun penaaliin. Sirkka pisti kai merkille et sen lempipoika rakenteli pilvilinnoja. 

- Alpo! se miukas korokkeelta. Mä havahduin. Mä olin varmaan taas jäänyt tuijottamaan johonki pisteeseen.

- No mitä Sirkkeli?

Mä katoin sitä ihan myönteisen ja vastaanottavaisen näkösenä.

- Taas sinä nukut siellä. Sano mitä minä teen seuraavaksi tälle yhtälölle?

Taululla oli pitkä x ja y-litania ja sulkeita niin saatanasti, mistä se keksiki niitä joka paikkaan.

- No? tiukkas Sirkka ja napautti sormella jotain x:ää. - Mitä minä teen tälle?

- Ammu se."

Ai että!

4. Sohvatyynyjä pitää ihmisellä olla, sillä ei ole hyvää mieltä ilman kunnon tyynyvalikoimaa. Minulla on aika kattava kokoelma, mutta ei ollenkaan täydellinen. Niinpä tilasin muutama päivä sitten pari tyynyä lisää. Ihmisen pitää kehittyä harrastuksissaan. Minä olen kehittänyt lähinnä määrää ja tyynyjen hintaa.

5. Perjantai-ilta. En selittele.

6. Lauantai-ilta. Vielä ehtii juoda loput tonkasta.

7. Ulkoporeallas on hyvän mielen, ilon ja riemun keksintö. Kun kuvittelee olleensa lillumassa ammeessa noin puoli tuntia, on aikaa kulunutkin puolitoista. Siellä sitä unohtuvat huolet ja murheet, eikä tarvitse edes jumpata tai jotain muuta yhtä rasittavaa. Hiihtolenkissä ja porealtaassa on vissi ero.

8. Mummot, mummut ja papat. Ystävät, lähisuku. Kivat kollegat. Naapurit. (Eivät ne, jotka antavat koiriensa kuseskella meidän portinpieleen. Heille näytän hampaita. Niitä on yritetty oikoa, mutta pelottavat ne ovat vieläkin.) Maailma. Rauha ja hyvä tahto. Nälänhädän poistaminen. Aids-rokote. Kyllä noista kaikista vähän mieli ilahtuu. Huomatkaa, että asiat ovat tietenkin tärkeysjärjestyksessä, ja kivat ihmiset pääsevät sijalle kahdeksan melkein heti rikkaruohojen jälkeen.

9. Timantit ovat ihania, ja kyllä niitä katsellessa mieli sekä kiihtyy että rauhoittuu yhtä aikaa. Lapseni katseli tässä kerran kaulakoruani ja ihmetteli: "Äiti. Miksi sinulla on niin pieni timantti, ettei sitä edes näy?" Ohjasin häntä kääntymään välittömästi isänsä puoleen.

10. Saan hyvän mielen joka kerta, kun joku kehuu. Ja ellei niin tapahdu, pitää kehua itse itseään. Onneksi se on kauhean helppoa. 

Toivottavasti teitäkin ilahduttaa jokin asia elämässä. Ellei, niin hankkikaa itsellenne harrastus ja tutustukaa ihmisiin! Niin sitä aina neuvotaan.

Korppukestit?

Olen tänä ankeana lumimyrskypäivänä miettinyt, että jo on turha tämä Kalevalan päivä. Niin kuin siinä mielessä, että kuinka moni tänään muka lukee Kalevalaa ja lausuu hulluna loitsuja? Mitä? Löytyykö eepos kirjahyllystä, häh? Koska olen sivistynyt, niin minulla on tietenkin vaikka minkälaisia versioita ja kansikuvia ja Lönnrotin Kansanlaulujakin kaapin kätköissä. Voin myös käsi sydämellä vannoa, että luettukin on ja itse asiassa useampaan kertaan. Mutta miten on teidän tavallisten kuolevaisten laita?

Jos iski alemmuuskompleksi, niin ei hätää. Sen kun vain vetäisette netistä sopivan sivuston auki ja harpotte menemään joka toisen rivin, niin sillä siitä selviää. Kalevalassa on tapana ottaa asiat varman päälle ja toistaa tapahtumat ainakin kahdesti, joten nykyajan kiireinen ihminen voi ihan hyvin hyppiä teoksen pikana läpi. Kätevää ja tehokasta.

"Pikkukoululaisen pakkopullan sijaan Kalevalaa voi pitää maistuvaisena, aromikkaana perinneherkkuna", kuvailee Internet. Sehän tässä nyt kuitenkin se ongelman ydin onkin. On suomalaisen kulttuurin päivä ja Lönnrot on syystä sankarimme satumainen, virrenveisaaja virkeä, mutta kyllä on Kalevalan päivän suunnittelu jäänyt pahasti puolitiehen! Miettikää nyt, Runebergillä on torttunsa, laskiaisella pullansa. Jeesuksen syntymää juhlistetaan lanttulaatikolla ja juhannuksena lyödään grilli täyteen käristemakkaraa. Mitä saa Kalevalan päivänä? Kulttuuria. Se on kuulkaa kulttuuri paljon mukavampaa, kun on munkinrasvaa rinnuksilla.

Asiaan on saatava muutos. Kalevalan päivän täytyy saada oma perinneleivoksensa, ja minä lupaan lähteä etsimään sitä etunenässä. Ja se on iso nenä, suvulta saatu. Ehdotuksia otetaan vastaan, sillä asia on tärkeä. Itse olen ajatellut esimerkiksi Väinämöisen vehnäpitkoa, Kullervon kivileipää, Pohjan neidon naimapiparia, Tuonelan joutsentorttua tai Marjatan puolukkapiirakkaa. Etenkin viimeisin voisi olla oikein sopiva vaihtoehto, vaikka näinä lumentuloaikoina puolukoiden poimiminen on tehtykin hieman hankalaksi. Mutta ei se ollut helppoa Eliaksellakaan. Siitä lähdetään.

Käty-bileet!

Jostain kumman syystä minulle avautui tässä äkillisesti mahdollisuus muutamaan iltatuntiin ihan itsekseni eli törkeän hyvässä seurassa. Tai tunteja olisi toki niin monta, kuin tahtoisin viinitonkan kanssa valvoa, mutta eihän sitä nyt kovin myöhään kannata, jotta jaksaa aamulla herätä joogaamaan ja tekemään virkistävän hiihtolenkin lumisateessa. Siitä sitä saa voimia ja elämän evästä!

Olen niin tämän ansainnut. Seitsemän ja puolen vuoden raadannan jälkeen tämä on ehkä ensimmäinen kerta. Kyllä, säälikää vaan. Voin tanssia, laulaa tai lämmittää vaikka saunan. Äh, mitä turhia, sinne vain lauteille ja kylmä nakki käteen. 

Koska haluan korostaa sivistyneisyyttäni, kerron, että päivän velvollisuudet on hoidettu esimerkillisesti: olin tänään jälkipolven kanssa elokuvissa, sillä myös heitä pitää sivistää äitinsä jalanjäljille. Piilo-opetussuunnitelmassani korostetaan tietenkin erityisesti runoutta, kirjallisuusanalyysia ja korkeakulttuuria, joten luimme ensin aamulla Sodan ja rauhan loppuun ja lähdimme sitten matkaan. Täältä synkemmän sivistyksen kehdosta tarvitaan nimittäin pitkä siirtymätaival isommalle kirkolle, jotta tultaisiin fiksummaksi ja opittaisiin ihmisten tavoille. Laitoimme oikein farmarihousut ja kauluspaidat ylle, sillä ajatuksena oli myös ruokailla hampurilaisravintolassa. Oi, onnea, siellä oli pallomerikin! Lapseni ovat nyt niin täynnä tapakasvatusta, että yli läikkyy. Saavat sitten rehvastella kylänväelle oikein urakalla.

Risto Räppääjä oli paska, ja mietin siinä istuskellessani kahdeksan euron edestä maailmankaikkeuden tarjoamia suurempia elokuvahelmiä. Minun ja siskoni yksi lemppareista on Juha Veijosen, Samuli Edelmannin ja Outi Mäenpään Lomalla. Se vasta onkin paska, mutta silti juuri sellainen, että sen voi katsoa joka vuosi (pari kertaa) uudelleen ja eläytyä Mallorcan huimiin rantatunnelmiin. Oi. Lomalla ei silti mitenkään vedä vertoja Pretty Womanille, jonka olen nähnyt noin neljäkymmentä kertaa, ja joka on ehdottomasti universumin ja -salin paras romanttinen elokuva. Tästä en ala edes väitellä, joten turha esittää eriäviä mielipiteitä, deletoin ne samantien. Yhä edelleen nimittäin jännitän samoja kohtia kuin kymmenen vuotta sitten, ja Julia-huora on kaunis ja Richard rikas.

Hmm. Kävin Wikipediassa. Pretty Woman on kaksikymmentäkaksi vuotta vanha elokuva. Ei muuten mene läpi. Onneksi se on lähde, johon ei ole luottamista. Äikänopet ovat toivottavasti teitä niin ohjeistaneet.

Eräs toinen suosikeistani on eteläpohjalaisiin maisemiin keskittyvä Häjyt. Muistan, kun katsoin sen silloisen poikaystäväni kanssa samassa leffateatterissa, missä tänään Risto Räppääjän, ja ajattelin, että elokuva oli hyvä - mutta vain hyvä, ei erinomainen. Sittemmin olen perinnekasvatuksen ja murretietouden nimissä esittänyt siitä pätkiä ysiluokkalaisille noin kaksisataaviisikymmentä kertaa, ja olen sitä mieltä, että elokuva on nerokas. Myönnän kyllä, että Veijonen on huono, mutta Samuli ja vanhempi väki suoriutuvat kerrassaan loistavasti. Ja on siellä piilotettuna totuuden siemenkin: "Kummalliseksi menny tämä mailma: nuaret flikat jua viinaa ja raavaat miähet syä salaattia!"

Ja jos tänne saakka olette ihmetelleet, mitä otsikko tarkoittaa, niin menkää elokuviin ja selvittäkää itse. Kaikkea sitä kuulkaa oppii kahdeksalla eurolla.

Vaihtoehtoinen lopetus

Jos Tarmon tarinan synkkä lopetus ei miellyttänyt, kokeile tätä. (Toisaalta säästin teidät siltä, että koko poppoo olisi lähtenyt Bangkokiin, Irmeli olisi ollut lentoemäntä ja kone olisi haaksirikkoutunut tai mitä niille nyt tapahtuu.) Viime yönä pyöriskelin ja heräilin useasti, sillä yritin sitoa erilaisten unenpätkien lankoja epätoivoisesti yhteen ja suunnitella seuraavan alkua. Tämä vaikutti minuun enemmän kuin luulinkaan. Mutta ei hätää, olen jo ihan terve!

*  *  *
Tarmo avasi silmänsä, sillä jokin sitkeä ääni ei luovuttanut ja tunkeutui vähitellen hänen tajuntaansa. Mies ei ymmärtänyt yhtään, mistä oli kyse: hän makasi hangessa, jalka oli tulessa, tuossa oli hänen autonsa, kauempana toinen. Tutunnäköinen. Sitten tosiasia toisensa jälkeen jysähti kauhistuttavana hänen mieleensä, ja mieheen iski kauhea hätä. Piti paeta. Herranjumala, tämäkö oli kaiken loppu? Piti jatkaa eteenpäin. Tarmo alkoi vetää itseään hangessa syrjempään, mutta tajusi pian, että pääsi kyllä pystyynkin. Miestä hävetti. Näinkö sekaisin voi kolarissa mennä?

Oliko toisen auton kuljettaja hengissä? Mitä hänen pitäisi tehdä? Soitto jatkui.

- Ei saatanan saatana, kirosi mies epätoivoisesti ääneen. - Mitä minä teen, mitä minä teen? Tarmo ei saanut kiinni loogisen ajattelun hivenestäkään. Sitten hän alkoi tajuta, että puhelin soi. Mies taputteli taskujaan ja paikallisti kännykän oikeanpuoleisesta takintaskustaan. Soittaja oli tuntematon.
- Haloo? huusi Tarmo, eikä aivan pystynyt peittämään hätäänsä.
- Irmeli Kujansuu tässä, hei! Anteeksi, että soittelen näin yllättäen, et varmaan osannut odottaa. Minä olen se nainen, jonka tapasit kaupassa ja joka auttoi sinua kaatuneiden ostosten kanssa. Citymarketissa tänään aiemmin, muistatko? Tuota, sain sinun puhelinnumerosi soittamalla Autorekisterikeskukseen, tunnusti nainen selvästi vähän nolona.
Irmeliin asti Tarmo ei vielä ollut ehtinyt tapahtumia kelata, eikä hän sitä paitsi ollut ajatellut tapaavansa tätä enää koskaan. Nyt ei todellakaan ollut sopiva hetki tälle keskustelulle. Hänen olisi paettava ja nopeasti. Aivan pian joku varmasti pysähtyisi onnettomuuspaikalle, ja sitten eivät enää heppoisat selittelyt riittäisi. Joka puolella hangessa näkyi erivärisiä hieromasauvoja, joiden alkuperää Tarmo ei ymmärtänyt millään. Aivot raksuttivat silti sillä teholla, mihin ne juuri nyt pystyivät. Hän oli sulkemassa puhelinta, kun kuuli sieltä uudelleen Irmelin äänen.
- Oletko vielä siellä? tämä tiedusteli. - Anteeksi kauheasti, taisin vain häiritä. Olen pahoillani.
- Ei kun olen minä täällä, Tarmo sai vihdoin suustaan. - Tässä on nyt vähän kaikenlaista. Tuota, tämä saattaa nyt kuulostaa vähän oudolta, mutta et sattuisi olemaan halukas auttamaan minua? Taas, lisäsi Tarmo, ja vähän hysteeriseltä kuulostava naurahdus pääsi hänen suustaan. Ei tämä naurun paikka ollut, mutta tapahtumien kulku alkoi jo ylittää miehen käsityskyvyn. Hän selitti Irmelille, että tarvitsisi kyydin Suomen puolelle ja majapaikan pariksi päiväksi. Muuta hän ei paljastanut. Nainen ei ikipäivinä suostuisi moiseen, ajatteli Tarmo, sillä tiesi, että sekä hän itse että pyyntö kuulostivat lähinnä sekopäisiltä.
- Selvä, vastasi Irmeli hetken hiljaisuuden jälkeen. Tämä ei ollut hänen tapaistaan, mutta kai sitä joskus piti seikkailukin aloittaa. Hän oli tuntenut tänään sydämessään läikähdyksen ja toiminut kerrankin hetken mielijohteesta. Nyt katsottaisiin, mihin se johtaisi.

Irmeli vilkaisi kalenteriaan. Lauantai, 25.2.2012. Hän etsi toppatakkinsa, heitti avaimet, lompakon ja puhelimen käsilaukkuunsa ja lähti kohti autotallia. Irmeliä jännitti. Se oli mukava tunne pitkästä aikaa.

*   *   *
No niin. Ei tämä lopu ollenkaan. Nyt vain kuvittelette, että
1. Lena kuolee onnettomuuspaikalla dildo kädessään ja auton neonvaloputket musiikin tahtiin vilkkuen.
2. Tarmo pääsee pakenemaan elokuvatyyliin juuri ennen kuin hänen autonsa räjähtää.
3. Tarmo raahautuu pikkutien varteen ja odottaa kylmissään Irmeliä. Pelastava enkeli saapuu ja vetää miehen tiukkaan syleilyynsä. Huulet kohtaavat, ja he rakastelevat villisti auton takapenkillä.
4. Tarmolle selviää vaimon osallisuus firman taustapuuhissa. Tarmo ottaa avioeron ja vaimo vetää itsensä hirteen. Tytär Laura on raskaana Markulle ja muuttaa tämän kanssa yhteen.
5. Tarmo ja Irmeli elävät onnellisina elämänsä loppuun asti ja saavat koeputkihedelmöityksellä kaksoset. Irmeli on 42-vuotias, mutta onneksi virkeä. Kaksoset pyrkivät kuudentoista vuoden kuluttua Idolsiin ja voittavat ja toinen menee Jone Nikulan kanssa naimisiin. Toinen alkaa laulaa Tuksun kanssa duettoja.
6. Sen pituinen se.

Kiiruna.Työpaikat.Nyt! (Koko tarina yksissä kansissa)

Tiedoksi: Tarmon tarina lähti liikkeelle siitä, että lukijat äänestivät kuukauden parhaimmat sanat ja lauseet, joilla oli tultu blogiin. Tehtävänäni oli ujuttaa ne tekstiin, ja ne näkyvät siinä lihavoituina. Itse asiassa hommassa kävi niin, että sain tungettua mukaan niitä enemmän kuin oli tarkoituskaan, sillä se oli kauhean hauskaa puuhaa! Kun juoni alkoi sitten paisua ja osia tulla lisää, loppuivat jossain kohtaa hakusanat. Lopputarinassa onkin käytetty pelkkää nopeahkoa improvisointia, ei niinkään syvällistä ajattelua. Se sopii blondille oikein hyvin. 

Tässä yhdessä pötkössä kaikki osat (1 - 8), sillä poistin avaruuteen lukuisat yksittäiset tilaa viemästä. Mukavia lukuhetkiä!



Kiiruna.Työpaikat.Nyt!

Osa 1. 


Tarmo Kalervo Ristolainen oli hyvä mies: lempeä yhden lapsen isä ja luotettava alainen. Tavallisena työpäivänä hän naputteli tunnollisesti tilauksia koneelle, keitti toimiston naisille kahvit ja jutteli mukavia, mutta saattoipa järjestelynpuuskissaan käydä joskus vähän jonkun hermoillekin. Pääosin kaikki oli kuitenkin hyvin, niin töissä kuin kotonakin.

Tänä perjantaina Tarmon huolellisesti rakentama kulissi alkoi kuitenkin horjua ja pahasti. Miehen toimistohuoneen ovelta kuului koputus.

- Sisään, huikkasi Tarmo, ja ovesta astui isokokoinen isäntä kumisaappaat jalassa.
- Päivää. Onko Ristolaisen Tarmo? kysyi tulokas.
- Kyllä, oikea mies. Milläs asioilla liikut? Voinko olla avuksi jotenkin? tiedusteli Tarmo ja katseli huoneeseensa astellutta määrätietoisen oloista miestä. Tämä jäi seisomaan ovenpieleen, sillä huoneessa ei muuta istumapaikkaa ollut kuin se, jolla Tarmo itse jo istui.
- Tuota, tämä on nyt vähän kummallinen juttu. Uskoisin, ettet ole valmistautunut vierailuuni millään tavalla.  

Tarmo tuijotti sisään tullutta henkilöä kummissaan. Mistä oli kyse?

- No, mitä miehellä sydämellä? kysyi Tarmo naama virneessä, sillä hän oli ollut koko päivän erityisen hyvällä tuulella, eikä osannut ottaa maatalouslomittajan näköistä miestä mitenkään erityisen vakavasti. Tarmon kyllä kelpasi muutenkin hymyillä, sillä juuri hänen hymyynsä vaimokin oli aikoinaan ihastunut, ja mikäs sitä oli nauraessa, kun hampaissakaan ei ollut koskaan ollut reikiä. Siitä Tarmo oli erityisen ylpeä. Jokin tulijan ilmeessä sai hänet kuitenkin äkkiä astetta varovaisemmaksi.

- No tuota, madalsi tulija ääntään ja käänsi ovea takanaan hieman raolleen. - Tämä voi nyt kuulostaa oudolta, mutta ilmeisesti osaat neuvoa minua erään asian suhteen. Olen ymmärtänyt, että tunnet jokseenkin hyvin yrityksen "Big Kyrvät". Loppulause tuli jo aivan kuiskaamalla.
Tarmo kalpeni ja henkäisi syvään. Miten oli mahdollista, että tulija tiesi... Mitä tämä kaikki tarkoitti? Kuka oli vuotanut? Samalla, kun lukuisat kysymykset risteilivät miehen päässä, hän mietti kuumeisesti, miten selviäisi tilanteesta.
- Nyt en kyllä ymmärrä, mistä puhut, yritti Tarmo. - Ole hyvä ja poistu asiattomuuksinesi työntekoani häiritsemästä. Hullu! rääkäisi Tarmo vielä spontaanisti loppuun ja pelästyi itsekin reaktiotaan. Asia oli saanut hänet hermostuneemmaksi kuin hän olisi kuvitellutkaan. Huolellisesti rakennettu kulissi oli vaarassa horjua, ellei jopa kaatua. Nyt oli pelissä paljon.

Vieras ei kuitenkaan hievahtanutkaan.

- Kuulostavatko neonputket basson tahdissa tutulta? heitti lähemmäksi asteleva mies hieman röyhkeästi. - Kuulostavatko? Niistä minä tulin puhumaan ja salaseurastanne. Minä tiedän kaiken ja olen tullut selvittämään asian. Sellainen tehostevärin hinta - puhumattakaan äänestä - ei ole mikään helposti selitettävä juttu. Joten annahan tulla, minä odotan.

Tarmon katse harhaili. Ilmoitustaululla oli pari lasten piirustusta ja presidenttiehdokas Biodeen vaalilause, jonka hän oli viime viikolla huumorimielessä siihen kiinnittänyt. Ei hän ruotsalaista äänestäisi, kun ei kielestäkään mitään ymmärtänyt, mutta piti kuitenkin itseään perushauskana miehenä. Työpöydällä näkyivät myös päivän hommat siististi lajiteltuna, ja ikkunassa roikkuvat, vaimon valitsemat kukkapainetut verhokankaat toivat sopivasti kotoisuutta kurinalaiseen järjestykseen. Tarmon katse kiersi pitkin työhuonetta, vaikkei hän oikeastaan nähnyt ajatuksiltaan mitään. Kaatuisiko kaikki tähän? Kaikki, millä hän oli yrittänyt perheestään huolehtia? Ei elämä toimistotyöläisen palkalla mitään herkkua ollut. Jopa lasten sukset oli pitänyt ostaa alesta, vaikka Tarmo oli ollut elämänsä hiihtomiehiä ja arvosti lajia suuresti. Yritystoiminnan myötä olisi ollut pian varaa elää herroiksi ja hankkia vaikka useampi ovikello samaan taloon - mikä olisi tietenkin ollut pröystäilyä, mutta kerrankos sitä. Hän oli ottanut tietoisen riskin ja ymmärtänyt jossain määrin seuraukset, mutta ajatellut, että tämä päivä ei välttämättä koskaan tulisi tai että siihen mennessä he olisivat jo muualla, tavoittamattomissa. Selitys perheelle oli valmiina: veikkausvoitto olisi mahdollistanut hänen jäävän töistä pois. Suunnitelma oli vaikuttanut hyvältä ja parin promillen humalassa melkeinpä aukottomalta. Nyt näytti kuitenkin pahalta.

Tulija ilmeisesti huomasi, että Tarmo kävi keskustelua itsensä kanssa ja että tämä mietti kuumeisesti etenemisvaihtoehtoja.
- Asia on nyt sillä tavalla, että otatte minut mukaan toimintaan, jolloin homma pysyy salassa ja poissa viranomaisten korvista. Jatkamme toimintaa vähin äänin ja matalammalla profiililla. Hankimme halvat osat Kiinasta, kuten olette aikaisemminkin tehneet, mutta vaihdamme toimittajaa. Tehdas on tarkkailun alaisena, joten riskejä ei kannata ottaa. - Big Kyrvät, naurahti tulija, saa luvan toimia peitenimenä edelleen, sillä se, jos jokin, toimii hommassa erinomaisesti. Kuten olette huomanneet. 

Big Kyrvät, niinpä niin, ajatteli Tarmo. Kaikki oli lähtenyt pari vuotta sitten joulukuisessa saunaillassa leikkimielisestä ajatuksesta perustaa seksivälineyritys lisätienestin toivossa. Tarmo ja Markku olivat vitsailleet idealla, ja se oli illan kuluessa useamman oluen voimasta alkanut kuulostaa omiin korviin jopa erinomaiselta. Yrityksen nimikin oli ollut helppo keksiä, sillä siinähän sitä oli tarjolla miehisyyttä omasta takaa. Seuraavana päivänä ajatus tuntui tosi hullulta ja hävettävältäkin, mutta niin vain miehet huomasivat, että idea jäi kytemään. Seuraavan kerran iltaa istuessa asia tuli taas esille, ja sitten alettiinkin ottaa asioista selvää.

Kävi niin, että miehet löysivät kaukomailta sopivan välinetoimittajan. Sitä yhtiökumppanukset eivät vielä tienneet, että bisnes lähti pyörimään paremmin kuin he olivat uskaltaneet ajatelleetkaan ja että sama tehdas toimitti myös huonolaatuisia kopiota autontuunausvälineistä. Putki mikä putki, ajattelivat miehet ja aloittivat myös pienimuotoisen riskibisneksen: he alkoivat puolihuomaamatta tuoda maahan neonputkia, joiden laatu ei vastannut nykyisiä tiukkoja EU-normeja. Harrastelija-tuning-autoilijat eivät kuitenkaan alkuvaiheessa olleet vielä niin tarkkoja alkuperästä, vaan hyvä hinta-laatusuhde ja kavereita kirkkaammat neonvalot kiinnostivat. Tarmo ja Markku jatkoivat putkien ostamista Kiinasta pilkkahintaan ja myivät ne sievoisella voitolla nettikaupassa, jonka toiminta oli verhottu valitusten varalta tarkasti.

- Mistä olet saanut kaiken tiedon? kysyi Tarmo viimein pitkän hiljaisuuden jälkeen.
- Markun ei kannattaisi ottaa niin paljon viinaa. Sitä tulee laverreltua kännipäissään kaikenlaista, vastasi tulija, joka vasta nyt esittäytyi Kimmoksi. Tarmo epäröi, mutta paiskasi viimein tämän kanssa kättä. Jos vaimo tai työtoverit saisivat tietää hänen epämääräisistä touhuistaan, kaikki olisi mennyttä. Tarmo ei pohjimmiltaan ollut mies, jollaiseksi oli pikku hiljaa ajautunut. Asia oli vaivannut häntä itseäänkin jo jonkin aikaa. Näennäinen järjestyksenpito tuntui pitävän päätä edes jotenkin kasassa, kun omatunto kolkutti.

Toimistopöydällä alkoi soida puhelin. Tarmo nyökkäsi miehelle, että joutuisi ottamaan puhelun vastaan. Niin tehdessään hän havaitsi vieraan tekevän lähtöä.
- Palaan asiaan, huikkasi tämä, katsoi Tarmoa merkitsevästi silmiin ja asteli saappaineen käytävään.

Puhelun loputtua Tarmo lysähti tuoliinsa ja tunnisti paniikin nousuvan. Tähän oli ajauduttu. Oli pakko toimia. Hän näppäili tietokoneelle hakusanat Kiiruna työpaikat nyt ja päätyi selaamaan tuloksena olevia vaihtoehtoja. Niitä oli vähän. Ei ollut aikaa pysähtyä huumoriblogeihin, sillä Tarmo ymmärsi, että hänen oli perheineen häivyttävä. Pian. Jos vaimo saa tietää, haluan kuolla, ajatteli Tarmo.

Kiiruna alkoi vaikuttaa aivan hyvältä vaihtoehdolta.


Osa 2. 

Tarmo kelasi tapahtumia nopeasti mielessään. Kumppanusten bisnestoiminnan lievät hämäryydet olivat selvinneet ulkopuoliselle, joka oli tullut kertomaan tiedoistaan hänen työhuoneeseensa täysin yllättäen kesken työpäivän. Kuka tahansa olisi voinut kuulla, eikä siihen ollut varaa. Tarmoa kylmäsi, sillä hän tiesi, ettei varsinkaan vaimo kestäisi totuutta. Mitä hän oli mennyt tekemään? He olivat olleet Markun kanssa paljastua jo silloin, kun televisiosta tuttu ja BB-pimpiksi itseään mainostava pornoviihdealan Jessica oli soittanut hänen kännykkänumeroonsa ja yrittänyt tehdä mainoskauppoja. Se puhelu oli pitänyt lopettaa lyhyeen, sillä Kirsti oli ollut kuulevine korvineen vieressä. Bisnesmies Tarmossa oli hieman harmistunut: kampanjalla olisi todellakin saanut myyntiin vauhtia. Sen verran miehellä oli kuitenkin järkeä päässä, että hän ymmärsi homman alkaneen paisua jo liian laveaksi. Hänen oli suojattava omaa henkilöllisyyttään. Pienellä paikkakunnalla skandaali olisi asia, jota ei päästettäisi unohtumaan koskaan.

Markku perkele, manasi Tarmo yhtiökumppania mielessään.

Toimintasuunnitelma alkoi valjeta Tarmon mielessä, ja hän huokasi raskaasti avatessaan työhuoneen nurkassa olevan kaapin oven. Kaapin pohjalla oli aivan tavalliselta näyttävä urheilukassi. Aivan kuin sairaalakassi, hymähti Tarmo mielessään, kun tajusi yhteyden: hän oli pakannut laukkuun kaiken nettifirman kannalta välttämättömimmän.

Hän muisti hyvin, miten Lauraa oli aikoinaan lähdetty kiireellä hakemaan. Lasta oli yritetty kauan, ja ihmeen päivä koitti vasta, kun Kirsti oli jo neljänkymmenen. Tarmo oli päässyt synnytykseen mukaan, vaikka hyöty oli jäänytkin kovin pieneksi. Kova mies ja pyörtymään meni, naljaili lähisuku koko seuraavan vuoden ja tarinalle hohoteltiin jokaisilla syntymäpäivillä. Kun isäsikin silloin otti ja kaatui niin että otsa kumahti sängynlaitaan. Oli synnytyksestä jäänyt silti muistikuviakin: vaimo huusi ja kirosi niin, ettei Tarmo ollut sellaiseen hänen ajatellut koskaan edes kykenevän ja joutui jopa tämän puolesta häpeämään. Kirsti oli mennyt ilokaasusta niin sekaisin, että oli alkanut piereskellä ja nauraa räkättää kilvan. - Pieru haisee ihan popcornilta, oli tämä yhtenä hetkenä hekottanut hysteerisenä ja itkenyt sitten seuraavana, miten kukaan ei varmaan pitänyt häntä enää viehättävänä. Tarmo oli kiittänyt luojaansa, kun kätilö pisti kaasuhanan kiinni ja pyysi keskittymään synnytyksen etenemiseen.

Kauan oli jo niistä ajoista, sillä Laura oli täyttänyt menneenä kesänä viisitoista. Se on herkkä ikä, ja tytön kanssa olikin ollut viime aikoina vaikeaa. Koulumenestys oli heikentynyt, kotiintuloajoista tapeltiin ja Kirstin mukaan tytöllä oli poikaystäväkin. Tarmo huokasi, heitti kassin olkapäälleen ja katsoi vielä, ettei kaappiin jäänyt mitään tärkeää. Hän käveli työpöytänsä luo ja otti vadelmavenelaatikosta viimeisen karamellin. Kaikki oli valmista. Tarmo silmäili työhuonettaan viimeisen kerran ja painoi oven kiinni.

- Lähden tapaamaan asiakasta, hän huikkasi viereisen huoneen Ullalle, joka oli juuri puhelimessa ja nosti kättään tervehdykseksi. Sinne jäi työpaikka, jossa hän oli viihtynyt jo yli kaksikymmentä vuotta. Oli häntä kilpailevaan firmaankin monesti kosiskeltu, ammattimiestä, mutta uskollisuus ja mukavuudenhalu olivat vieneet voiton.

Tarmo huomasi jo kotipihassa, että keittiössä oli valot. Kahvin tuoksu leijaili miehen nenään, kun hän astui ovesta sisään. Hän huusi kenkiä riisuessaan tervehdyksen keittiöön, jossa Kirsti istuikin lehteä lukien kahvikuppi toisessa ja pullansiivu toisessa kädessään. Pullan päällä oli sipaisu maksamakkaraa, mitä Tarmo ei koskaan ollut oppinut ymmärtämään. Makuyhdistelmä oli hänen mielestään kauhea, mutta Kirsti vain nauroi hänen epäluulolleen. Tarmo katsoi vaimoaan. Siinä tämä oli autuaan tietämättömänä siitä, mitä kaikkea hänen selkänsä takana oli tapahtunut jo pari vuotta.

- Tuota noin, rykäisi Tarmo. - Olisi vähän asiaa. Kirsti katsoi häntä kysyvästi. Kysyisi nyt jotain, mietti Tarmo hermostuksissaan. Vaimo kuitenkin leikkasi lisää pitkoa ja odotti. Aina se oli ollut tuollainen pullahiiri, vaikka se ei varressa näkynytkään. Tarmo oli oikeastaan aika ylpeä vaimostaan. Kyllä hän tiesi, että moni mies käänsi päänsä tämän perään. Useasti kertaa hän oli ihmetellyt onneaan ja sitä, mikä oli saanut Kirstin valitsemaan hänet, vaikka muitakin olisi ollut tarjolla jonoksi asti.

- Joudun lähtemään työreissulle pariksi päiväksi, ehkä useammaksikin. Pohjoisesta soitettiin. Asiakkaan kaivinkoneiden ohjelmistoissa on ilmennyt sen luokan virhe, että minun on lähdettävä paikalle. Viikonlopun kyläily meidän on peruutettava, ellette sitten lähde Lauran kanssa kaksin.

- Vai sellaista, vastasi Kirsti tyynesti. - Tiedätkö, oikeastaan aika hyvä, jatkoi hän sitten. - Laura on ollut nyt viime aikoina niin hankala, että voi tehdä ihan hyvää viettää hänen kanssaan aikaa ihan kahdestaan. Inhoan kyllä vetelehtimistä yli kaiken, ja onhan se nyt melkein sairautta jäädä sänkyyn makaamaan aamuisin, mutta kuule, niin juuri me teemme! Nukumme myöhään, kuljemme koko päivän pyjamassa, katselemme elokuvia sohvalla makoillen ja olemme vain. Juuri sitä me nyt tarvitsemme. Kyllä sinne kylään myöhemminkin ehtii, innostui Kirsti ja haukkasi pullaa. Hänen suupieleensä jäi maksamakkaraa, mikä häiritsi Tarmoa, muttei hän hennonnut siitä sanoakaan. Hän sanoi painelevansa pakkaamaan ja lähtevänsä sitten samantien.

Tämähän kävi helposti, ajatteli Tarmo. Hän oli sullonut vaihtovaatetta ja hammasharjan urheilukassiin, suikannut suukon vaimonsa poskelle, luvannut soitella ja istunut autoon. Muut asiat olivatkin sitten päin helvettiä. Noin viikossa hän saisi toivottavasti asiat järjestymään, mutta helppoa se ei tulisi olemaan.

Oli aloitettava Markusta. Tarmo näppäili numeron ja odotti. Puhelu ohjautui vastaajaan, niinpä tietysti.

- Tarmo täällä terve. Kyllä sitten saatana olet meidät liemeen järjestänyt! Joku Kimmo marssi työpaikalle ja tiesi seksivälinebisneksestä ja neonvaloputkista ja uhkasi perkele poliisilla, ellemme ota mukaan hommaan! Meikäläinen on ulkona nyt! rääkäisi hän puhelimeen. - Sinulla on viikko aikaa hoitaa oma osuutesi kuntoon. Muistat kyllä, mitä on sovittu.

Tarmo lopetti puhelun ja painoi kaasua. Mieli oli jännittynyt. Täältä tullaan, Kiiruna. Lumiauraajan palkka ei olisi iso, mutta sillä ei ollut näissä peleissä mitään merkitystä. Kun hän saisi jyrättyä toimiston matalaksi, todisteet olisi tuhottu.

Seuraava puhelu lähtisi Lenalle.


Osa 3. 

Tarmo keräsi voimia. Hän ei ollut ollenkaan varma, miten sanansa asettaisi, mutta Lenalle soittaminen oli tässä tilanteessa väistämätöntä. Lena paistoi täydelliset pullat, oli tehnyt niin monet kerrat, mutta tässä ei ollut nyt kyse kahvittelusta, vaan jostain aivan muusta. Lena oli ainoa, joka tiesi jotain heidän nettifirmansa kytköksistä Kiinan neonputkibisneksiin, ja juuri se, joka oli hoitanut miesten firman asiat siihen malliin, että muutamilla oikeanlaisilla toimenpiteillä siteet Kaukoitään saataisiin vaivihkaa katkaistua ja hävitettyä jäljettömiin. Vaikka no, naurahti Tarmo mielessään, jäisihän jälkeen ainakin tuhat myytyä hieromasauvaa ja kasa erotiikkafilmejä.

Tarmoa ei kuitenkaan naurattanut kauan, vaan hän vakavoitui ja valitsi puhelimestaan Lenan numeron. Tietenkään Lena ei löytynyt hänen osoitekirjastaan omalla nimellä, vaan yhteystiedot oli kaiken varalta tallennettu M-kirjaimen kohdalle. Tapani Metsälä oli osoittautunut hyväksi peitenimeksi, sillä se kuulosti rehdiltä suomalaiselta kaivurimieheltä, jonka voisi silmää räpäyttämättä väittää olevan asiakas jostain päin Suomea. Kouvolasta, hän oli joskus ajatellut, vaikkei syytä keksinytkään. Kertaakaan hän ei onneksi ollut joutunut kenellekään mitään selittelemään, joten sikäli kaikki oli hyvin. Eikä Kirsti hänen puhelintietojaan edes penkoisi, siitä Tarmo oli varma.

Puhelin tuuttasi.
- Lena.
- Tarmo tässä, hei, tervehti mies. - Käyn nyt suoraan asiaan, joten kuuntele tarkasti: käry kävi. Poliisi ei vielä tiedä mitään, mutta ulkopuolisella on Markun todistus asiasta. Humalainen, mutta kylliksi vaarallinen kuitenkin. Sinun pitää hävittää kaikki todisteet Kiinan neonputkikaupoista. Nyt heti. Firman nimeä ei saa näkyä missään, minun nimeäni ei saa näkyä missään, Markkua ei ole koskaan missään mukana ollutkaan. Ymmärrätkö? Olen ajamassa Kiirunaan, mutta on tässä vielä runsaasti matkaa ja ajotunteja. Ehdit varmasti tehdä sitä ennen sen, mitä tilanne vaatii.
Lena kuului ihan selvästi nielaisevan pari kertaa ja miettivän kuumeisesti tulevia toimia.
- Selvä. BK:n alasajo alkaa samantien. Tai no, melkein. Ensin minun on saatava yhteys Bangkokiin, mitäs se kello nyt onkaan siellä? Helvete, Tarmo. Saat kyllä maksaa.
Kuului epämääräistä paperien kahinaa, näpytystä ja sitten: - Juu, kyllä sieltä varmaan vielä tähän aikaan turistit nimikaulakoruja saavat, joten paikallinen linkkimme lienee myös hereillä. Tai jos ei ole, herätetään, uhmasi Lena. Hän oli jo selkeästi tilanteen tasalla.

Tarmo ja Lena vaihtoivat vielä muutaman sanan käytännön asioista, ja mies kiitti puhelun loputtua onneaan siitä, että he olivat löytäneet tämän nettietsivän kautta. Etsivän palkka oli syönyt aikoinaan ison osan aloittelevan firman pääomasta, vaikka eihän se edes ollut kuin parin pomppulinnan hinnan verran, oli tämä itse verrannut Tarmon epäröidessä. No, nyt investoinnin arvo mitattaisiin. Toivottavasti Lena tietäisi, mitä tekisi - ja mikä tärkeintä, häviäisi itsekin sen jälkeen. Tarmo puristi rattia ja vaihtoi nelosen silmään. Rekan ohitettuaan hän rentoutui hieman ja alkoi hioa toimintasuunnitelman yksityiskohtia mielessään. Onneksi kaikki oli edes jotenkin tullut mietittyä etukäteen. Kyllä sitä rungollakin jotain teki, kun oksia sahattiin.

Ajomatka tuntui pitkältä kuin Dianan hääpuvun laahus. Kemin ohitettuaan Tarmo alkoi katsella sopivaa pysähdyspaikkaa, sillä kusella pitäisi käydä, eikä olisi pahitteeksi myöskään syödä jotain. Hän oli kuitenkin päättänyt ajaa läpi yön, ettei aikaa tuhraantuisi yhtään enempää. Markkukin oli monen vastaajaan soitetun viestin jälkeen soittanut häpeissään, mutta Tarmo oli jo ottanut ohjat. Keneenkäs tässä nyt enää luottaa voisikaan kuin itseensä, ajatteli hän huomatessaan edempänä loistavat Citymarketin valot. Tervetuloa, ne kutsuivat. Mies päätti ajaa sinne.

Tarmo keräsi koriinsa kaikenlaista tarpeellista. Olisi pitänyt ottaa kärry, hän harmitteli, muttei kuitenkaan jaksanut lähteä sitä enää hakemaan. Tarmo sieppasi Jaffa-pullon kainaloonsa, oikaisi sitten miestenosastolle naisten Urheilun ja vapaa-ajan läpi ja pisti sivusilmällä merkille naisen, joka lähti muutaman uimapuvun kanssa kohti sovituskoppeja. Aika hyvännäköinen, ajatteli Tarmo, mutta karisti ajatuksen mielestään. Perhettä tässä ollaan pelastamassa, ja sen piti pysyä johtoajatuksena. Kun Tarmo kuitenkin vielä vilkaisi taakseen, juoksi kulman takaa pikkukärrynsä kanssa lapsi. Limsapullo lensi kaaressa hänen kainalostaan, ja kuului kauhistunut huuto.

Ei, kuului kauhistuneita huutoja...


Osa 4. 

Kirkujia oli kolme, tajusi maassa makaava Tarmo. Ensimmäisenä huusi pikkupojan äiti, sitten äitinsä reaktiota pelästynyt lapsi, ja kolmas ääni kuului naiselle, joka hänen keskittymisensä oli saanut herpaantumaan. Näyttävän ilmalennon seurauksena Tarmo makasi maassa ja katseli, kuinka kuohuva limsa levisi pitkin lattiaa. Piparkakkupaketti oli iskeytynyt maahan hänen viereensä, olikin pitänyt napata ne hyllynpäädystä mukaan. Uusia hän ei enää hakisi. Perseestä koko piparit ja elämä ja firma ja kaikki. Tarmon kurkkua kuristi, mutta itkenyt hän ei ollut vielä koskaan. Ei edes lapsena, kun sai remmistä kiivettyään katolle terveydenhoitajaa pakoon. Se olikin ollut jekku. Koko veljeskööriä oli tultu rokottamaan, mutta hepä olivat keksineet kiivetä tikkaita pitkin ladon katolle ja vetää tikapuut sinne perässään. Kauan oli niistä ajoista.

- Herranjumala, Juuso! kuului pikkulapsen äiti huutavan huolesta, vihasta ja varmasti häpeästäkin rientäessään Tarmon ohi poikansa luo. - Anteeksi kauheasti, hän huusi ohi kiihdyttäessään. Ilmeisesti pojalle ei kuitenkaan ollut käynyt mitenkään, vaan törmäyksen suurin uhri oli Tarmo: hän ainakin näytti olevan ainoa maassa makaava, ellei ympäri lattiaa kierineitä ostoksia otettu huomioon. Tarmo oikoi jännittyneenä jäseniään, mutta vaikutti onneksi siltä, että mikään kohta ei ollut mennyt rikki - paitsi ketsuppipullon korkinkulma. Ei ihme sitä huudon määrää: tilanne näytti paljon verisemmältä kuin oli.
- Oletteko kunnossa? kysyi naisääni hänen vierestään. - Pystyttekö nousemaan pystyyn?
Tarmo katsahti ylös ja tajusi kysyjän olevan nainen, jonka syytä kaikki osittain oli. Tai no, itsehän hän taakseen vilkaisi ja vikaa oli vilkkaassa pikkupojassakin, mutta kuitenkin. Tarmoa hävetti. Iso mies maassa rähmällään, siitä oli gloria kaukana.
- Kiitos kysymästä, ei tässä kai pahemmin käynyt. Mutta kylläpä minä sotkun järjestin, pystyi Tarmo jo naurahtamaan.
Pari myyjää oli jo kiiruhtanut paikalle, joten se puoli alkoi hoitua vikkelään. Myyjät varmistivat Tarmon olevan kunnossa ja vakuuttelivat, ettei hänen tarvitsisi huolehtia siivoamisesta. Tarmo kiitteli ja alkoi kerätä tavaroita lattialta koriinsa. Hän huomaisi saavansa naisen avukseen. 
 - Oletteko nyt varmasti kunnossa? kysyi nainen vielä ja esittäytyi Irmeliksi.  
 - Eiköhän tässä päästy pelkällä säikähdyksellä ja pienellä kuhmulla otsaan. Olen läpikulkumatkalla, joten jatkan tästä jo kiiresti matkaa. Kiitos vain kovasti huolenpidostanne - ja hyviä uinteja, ei Tarmo malttanut olla lisäämättä. Nainen selvästi punastui, kun tajusi miehen katselleen häntä niin tarkkaan.

Tarmo vilkaisi nopeasti kelloa. Olisi lähdettävä jo matkaan, aikaa ei ollut hukattavana. Päätä alkoi jomottaa. Irmeli jäi hämmästyneenä katsomaan miehen loittonevaa selkää, kääntyi sitten kannoillaan ja lähti kohti sovituskoppia, jonne hän oli ollut menossa. Kaikenlaista, hän ajatteli.

Ostosten - tai niiden, mitä niistä oli jäljellä - maksamisen jälkeen Tarmo suuntasi kahvilan virkaa toimittavaan pieneen kanttiiniin. Hän otti ison kahvin ja huomasi ilokseen, että myynnissä oli ainaisten sämpylöiden lisäksi isoja lihapiirakoita. Hän pyysi myyjää lämmittämään samantien kaksi ja asettui sitten pöytään ruokailemaan. Pöydistä näkyi suoraan kassoille, ja kauppa näkyi käyvän. Niin se oli käynyt heilläkin, mutta nyt touhu piti lopettaa. Surku sinänsä. Kaikki ylimääräinen tulo oli ollut tarpeellista, vaikkei se kovin helposti ollutkaan tullut. Salailu eniten otti voimille, ei nettifirman pyörittäminen niinkään. Lena oli ollut oiva apu ja vannonut olevansa hiljaa. Hän oli tehnyt näitä toimeksiantoja ennenkin. Tarmon luottamus oli kova. Kunhan nyt vain pääsisi itse perille viimeistelemään hävityksen.

Lihapiirakat maistuivat. Kun mies oli syönyt, hän otti ostoksensa ja lähti kohti parkkipaikkaa. Kassalla ostoksiaan pakkaava Irmeli heilautti hänelle iloisesti kättä. - Hyvää matkaa, tämä huikkasi. Tarmo nosti kättään tervehdykseksi ja hymyili. 

Hymy teki hyvää. Irmeli, maisteli Tarmo nimeä mielessään.




Osa 5.

Tarmo ajeli hyvillä mielin yhä pohjoisemmaksi ja lähestyi Torniota. Se saisi olla rajanylityspaikka tällä kertaa, sillä se oli vaihtoehdoista vilkkain, eikä Tarmo halunnut herättää yhtään ylimääräistä huomiota. Kun auto lipui vieraan maan puolelle, tunsi Tarmo olonsa jotenkin juhlalliseksi: tämä olisi hänen viimeinen reissunsa Kiirunaan. Nyt ei todellakaan oltu Ruotsista voita hakemassa kuten 80-luvulla, ja vielä vähän aikaa sitten vallinnut levollinen mieli alkoi taas pikku hiljaa vaihtua vakavuuteen ja pieneen pelkoonkin. Mitä, jos suunnitelma ei onnistuisi? Mitä, jos hän jäisikin kiinni? Tarmo ei uskaltanut ajatella asiaa enempää.

Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Vanha kansa oli ollut viisas.

Suunnitelma oli hioutunut ajokilometrien aikana seuraavanlaiseksi: Kiirunan toimisto, tai oikeammin varastona toimiva rakennus oli tuhottava. Lena oli jo aloittanut papereiden hävittämisen, mutta ongelmaksi jäi vielä itse rakennus. Hän oli saanut aiemmin neronleimauksen ja pestautunut netistä löytämäänsä työpaikkaan lumiauraajana, sillä monien vierailujensa valossa hän tiesi, että pohjoisen aurauskalusto oli syystäkin järeä. Koska Tarmo ei tietenkään voinut vaarantaa nimeään, hän oli kysellyt työpaikan perään keksityllä nimellä ja homma oli jo suullisesti hänelle luvattu. Lars Gustafsson, maisteli hän mielessään. Larsin hän keksi omasta päästään, mutta Gustafsson oli tarkkaan harkittu: se viittasi nimittäin hänen entiseen liikunnanopettajaansa, jota hän edelleen ihaili. Siinä oli maailmanennätysmies edelleenkin, ja ajatus sellaisesta sitkeydestä antoi voimaa. Tarmo huomasi kuitenkin olevansa vähän huolestunut kehittelemästään nimiviidakosta. Hänellä ei ollut varaa sekoittaa väärennettyjä Tapaneita ja Larsseja puheisssaan.

Mies ratin takana huokasi. Pitäisi skarpata.

Suunnitelman seuraava vaihe oli se, että auratraktorin saatuaan Lars-Tarmo ajaisi silmänlumeeksi kylillä pari rinkiä ja sen jälkeen koneen kylmän rauhallisesti tyhjätyn toimistovajan seinään. Se ei olisi huomaamaton ratkaisu, mutta huomaamattomampi kuitenkin kuin vajan polttaminen. Rakennus sijaitsi onneksi sen verran syrjässä asutuksesta, että jysäys ei todennäköisesti aiheuttaisi tienoossa kummastusta. Lena oli sitä paitsi jo järjestänyt vanhoille laudoille hakijan. Miten, sitä hän ei edes tiennyt, mutta luotti naiseen ja tämän kontakteihin. Ei ollut muutakaan vaihtoehtoa. Kotiin hän ei todellakaan alkaisi polttopuita kuskaamaan. Ajatus aiheutti tyrskähdyksen, ja räkää lensi tuulilasiin asti. Juttu alkoi saada Tarmon mielessä koko ajan surkuhupaisampia piirteitä. Kirstin ja hänen elokuvamakunsa eivät koskaan olleet oikein kohdanneet, eikä vaimo ikinä halunnut katsoa loppuun komedioita, joille hän hirnui kilpaa sipsikulhonsa kanssa. Laura seurasi yleensä äitinsä esimerkkiä, pakeni olohuoneesta tämän vanavedessä ja sulkeutui huoneeseensa tietokoneelle. Nyt hän oli itse kuin huonon elokuvan päänäyttelijä ja varmaan ohjaajakin, eivätkä Kirsti ja Laura edes tienneet rooleistaan. Kaikki on minun syytäni, tunsi Tarmo taakan harteillaan.

No, kun vaja olisi jyrätty, ei tallella olisi enää yhtään konkreettista todistetta firman olemassaolosta, hän voisi palata kotiin ja jatkaa normaalia elämäänsä. Työpaikasta hän ei ollut varma, mutta saisi kaiken ehkä selitettyä yksinkertaisesti sairastumisella. Se olisi sitten sen ajan murhe.

Tarmo kelasi tulevia tapahtumia mielessään.
- Ei jumalauta! tajusi Tarmo yhtäkkiä ja kirosi. - Voi saatanan saatanan saatana.
Hänen mieleensä oli juuri pälkähtänyt, ettei kukaan ollut muistanut yli tuhannen kappaleen dildovarastoa eikä sataa filmiä, joita myös varastoitiin toimistolla. Niitä ei kyllä kannattaisi hävittää, sillä ne voisi vielä jotenkin vaihtaa puhtaaksi rahaksi. Ongelmia aiheuttavat neonputket oli onneksi myyty viimeistä kappaletta myöten, ja niiden välittämiseen liittyvä kuvio oli tärkeämpi asia hävitettäväksi. Tarmo päätti, että hän kuljettaisi rahanarvoisen lastin peräpenkillä kotiinsa. Ei niitä kannattaisi hankeenkaan jättää. Hän soitti samantien Lenalle tarkentuneista kuvioista ja sai kuulla, että nainen oli ollut tehokas: nettisivut oli jo kaadettu, osoitetiedot, rekisterit, pankkitilit ja kaikki mahdollinen hoidettu Bangkokin kontaktia käyttäen olemattomiin, ja tällä hetkellä oltiin tuhoamassa Kiinaan liittyviä dokumentteja.

Kohta firmaa ei olisi. Ei olisi koskaan ollutkaan. Hän jyräisi vielä varmuuden vuoksi koko rakennuksen kumoon, joten mitä muuta sitä enää tarvitsisi tehdä? Tarmo tuli siihen lopputulokseen, ettei mitään. Lena saisi maksun heti, kun homma olisi selvä. Markun kanssa hänellä olisi kyllä vielä juteltavaa. Tämä oli pääsemässä kuin koira veräjästä.


Osa 6. 

Lena sulki puhelimen tyytyväisenä. Tänään hän todellakin tunsi tehneensä töitä, ja se tuntui hyvältä. Miten säälittävän pientä miesten nettibisnes olikaan ollut siihen verrattuna, mitä hän oli aikaisemmin tehnyt. Yksi pieleen mennyt keikka Kaukoidässä oli kuitenkin pilannut kaiken, ja hänen oli täytynyt vetäytyä hetkeksi pohjoiseen pitämään matalampaa profiilia. Kun häntä oli Big Kyrvät -nimisen pikkuyrityksen toimialalaajennuksen yhteydessä tiedusteltu hoitamaan mahdolliset päivänvaloa kestämättömät ongelmakohdat, se oli ollut kuin viesti korkeimmalta - jos nyt firman nimeä ja taivaan valtakuntaa voisi samassa yhteydessä edes ajatella. Lena oli tyytyväinen siihen, että pääsi puuhastelemaan jotakin, jotta pysyisi toimeliaana ja valppaana, mutta olisi silti koko ajan sopivasti ja riskittä sivussa.  Samalla hoitui vaivihkaa suhteiden ylläpitäminen itään, joten mikään ei olisi voinut mennä paremmin. Tarmolla ei ollut aavistustakaan, mikä hän oli naisiaan. Merkantti, kyllä, mutta se oli vasta alkua.

Markku oli soittanut hänelle tänään jo aamusta. Hieman tokkuraisena, mutta hätäisenä, mistä hän oli heti ymmärtänyt, että kaikki ei ollut mennyt suunnitelmien mukaan. Lenan kävi Tarmoa vähän sääliksi: tämä oli hyvä mies, muttei ollut ollenkaan kärryillä siitä, millainen hänen ystävänsä ja yhtiökumppaninsa oikein oli. Markku oli saanut ystävänsä mukaan liiketouhuihin muka viattoman ja vähän hullunkin idean kautta, mutta hänen tarkoituksensa oli koko ajan ollut vain ja ainoastaan väistää vastuuta ja vierittää operaatioiden mahdollisesti epäonnistuessa vastuuta muiden niskoille. Tarmo oli hyväntahtoinen pelinappula, jonka luottamus tulisi saamaan tänään kovan kolauksen. Lena itse teki hommaa vain rahasta, mutta ei hän sydämetön ollut. Tarmoa kävi sääliksi.

Markku oli kertonut, että oli humalapäissään avannut liiketoiminnan saloja eräälle puolitutulleen vähän liiankin avoimesti. Kimmo ei ollut mikään puhtoinen mies: päivät hän hääri navetassa, mutta ulkonäkö petti. Mies oli ollut vankilassa taloussotkujensa vuoksi ja vapautunut viitisen vuotta sitten. Kun hän oli kuullut neonputkikaupasta ja siihen liittyvistä muista hämäräpuuhista, olivat miehen silmät alkaneet kiiltää, ja hän oli siitä paikasta tahtonut touhuun mukaan. Markku oli luonnollisesti kieltäytynyt. Jo seuraavana päivänä Tarmo oli kuitenkin soittanut Lenalle ja kertonut oman tarinansa päivän kulusta - siitä, miten tuntematon mies oli tullut hänen työhuoneeseensa ja uhannut paljastaa viranomaisille kaiken. Mitä Tarmo ei tiennyt, oli se, että firman laittomuudet eivät jääneet neonputkiin, vaan Markku oli sotkenut yrityksen jo vaarallisen paljon hämäräpuuhiin. Erotiikkavälineiden lisäksi firma oli tuonut salaa maahaan muutakin kiellettyä kuin Tarmon tiedossa olevat tuning-tuotteet. Neonputket olivat pientä puuhastelua muuhun bisnekseen verrattuna.

Lena tunsi olevansa ristitulessa: auttaako molempia vaiko vain toista? Rahan tai uskollisuuden takia hän ei tätä hommaa tehnyt, vaan vaikuttimet olivat aivan muualla, ja valinta oli siksi vaikea. Markku oli siinä mielessä mies hänen makuunsa, että vaikka kyse oli pikkukaupungin tekijästä, tällä oli selvästi suunnitelmalliset otteet ja luottamus menestykseen. Kyllä sen pystyi pimeän puolella harhailemallakin saavuttamaan, sen oli Lena itse nähnyt. Pari vuotta piilossa silloin tällöin oli vain ammatin varjopuolia. Toisaalta hänen sydämensä oli Tarmon puolella, mutta kuka helvetti oli niin tyhmä, että uskoi kaverinsa vakuutteluja siitä, että tarvittaisiin toimisto Kiirunaan? Kirstin-pelko se Tarmoa vei, ei järki. Lenan olikin jo monesti tehnyt mieli paljastaa miehelle, että heidän seksivälinelähetyksissään tuotiin maahan myös kiellettyjä lääkkeitä. Eivät suomalaiset lääkäriin menneet Viagrojaan hakemaan, vaan ne hankittiin katu- ja nettikaupasta laittomasti. Siinä oli mutka, joka oli Markun organisoima, ja josta Lena tiesi vain sen vuoksi, että hänen hommansa oli valvoa tietoliikennettä ja sitä, ettei heitä jäljitettäisi asiaan millään tavalla. Tarmolle oli uskoteltu, että varuillaan piti olla neonputkien vuoksi, mikä oli toisaalta totta, mutta pientä sen rinnalla, mitä kulissien takana oli jo muutaman vuoden tapahtunut.

Ja nyt Tarmo, tai pikemminkin Lars, oli tulossa jyräämään toimiston kumoon. Hänen oli päätettävä, totellako Tarmon vai Markun käskyjä. Aikaa päätöksentekoon ei olisi enää kauan.


Osa 7.

Kaikki ratkesi, kun Lena näki Kirstin soittavan. Tämä oli jo aikapäivät sitten tutkinut miehensä puhelimesta Soitetut-listan, ja epäilykset olivat ymmärretysti heränneet, kun puhelutiedot osoittivat soittoja tehdyn pitkin yötä. Kirstille oli selvinnyt, että Tapani Metsälä ei ollutkaan kaivurimiehiä tai ylipäätään Tapani Metsälä ollenkaan. Lena oli saanut eräänä päivänä kipakan puhelun, eikä homman selvittely ollut jäänyt yhteen kertaan. Kaikkea hän ei ollut suostunut paljastamaan, mutta terävänä naisena Kirsti oli päässyt johtolankoja yhdistelemällä perille siitä, mitä  hänen selkänsä takana suurin piirtein oli tekeillä, ja kun firman rahallinen tuotto oli paljastunut, oli hän tehnyt valinnan toiminnan hiljaisesta jatkamisesta. Tarmolla ei ollut siis aavistustakaan paitsi Markun, niin myöskään oman vaimonsa osallisuudesta toimintaan. Voi miesraukkaa.

- Onko Tarmo jo lähellä? kysyi Kirsti.
- Saapuu piakkoin. Olen vielä kahden vaiheilla siinä, mitä tehdä.
- Anna palaa vaan, vastasi Kirsti käskevällä äänellä, mutta Lena saattoi erottaa sävyssä myös väreilevää jännitystä. Nämä olivat asioita, joista erotti ensikertalaisen.
- Selvä sitten. Siinä on kyllä riskinsä, mutta jos niin tahdot. Ymmärrät varmaan, että se maksaa, lisäsi Lena. Ilmaiseksi hän ei likaisia töitä tehnyt.
- Älä siitä huoli, vastasi Kirsti ja lopetti puhelun lyhyeen.
Siinä oli sitten kova nainen, ajatteli Lena ja hymähti. Häntä eivät pikkuvaimot määräilisi, mutta hän oli asiaa tarkasti mietittyään tullut samaan lopputulokseen kuin Kirsti. Sitä tämän ei toki tarvitsisi tietää, sillä maksupolitiikan kannalta oli parempi esittää, ettei hän tekisi itsenäisiä päätöksiä. Pilaan tai pelastan toisten ihmisten elämän rahasta, ajatteli Lena. Mikäs siinä.

Sen kummempia enää miettimättä Lena ryhtyi hommiin. Hän punasi huulensa, valutteli mustasta kanisterista toimistoon bensiiniä, kaivoi työpöydän laatikosta tulitikkurasian ja sulki silmänsä keskittyen tulevaan. Tapahtukoon sinun tahtosi, hän lausui ilkikurisesti mielessään ja ajatteli, että häntä eivät biorytmit, horoskoopit, miehet, naiset eivätkä kaikkivaltiaat hallitsisi. Hän oli nainen, joka teki, mitä halusi, tai ainakin, mistä sai eniten rahaa. Hän otti tulitikun ja raapaisi. Heitettyään sen toimiston nurkkaan lattialle leimahti ahnas liekki välittömästi nuolemaan vanhaa lautaseinää. Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön, ajatteli Lena mielessään tietämättä, että Tarmo oli juuri lausunut autossaan täsmälleen samat sanat kuin hän.

Sen jälkeen kaikki tapahtui nopeasti: Lena löi oven kiinni, pakeni paikalta ja kiitti mielessään sankkaa lumipyryä, joka takasi sen, ettei autonrenkaista jäisi pihaan jälkeäkään. Hänen osuutensa oli nyt hoidettu, ja jos Kirsti oli sanojensa mittainen nainen, rahat ohjautuisivat hänen tililleen jo tänään. Ellei näin kävisi, Kirsti olisi pulassa ja tiesi sen. Ei tämä ottaisi riskiä, siitä Lena oli varma ja ajatteli kaikkia niitä suunnitelmia, joita hän oli yksinäisinä ja toimettomina päivinä elämänsä seuraavia vuosia varten tehnyt. Olisi jo aikakin vaihtaa maisemaa, sillä piileskely olisi pian tarpeetonta ja vaikka varovaisuuteen oli vielä syytä, tekisi maisemanvaihdos jonnekin lämpöisempään terää. Kaksi vuotta Kiirunassa oli tarpeeksi. Huomenna hän varaisi liput Bangkokiin, jonka hälinään olisi helppo hukkua. Lenan poskia alkoi kuumottaa, ja suu levisi odottavaan hymyyn. Hän tapaisi taas Dimitrin. Nainen vilkutti vasemmalle ja valmistautui kääntymään liittymästä valtatielle ja kohti uusia tuulia. Se, mikä häneltä jäi lumipyryssä huomioimatta, oli vastaan tuleva auto.


Osa 8.

Tarmo vihelteli radiossa soivan tutun kappaleen melodiaa. Ei hän musiikkimiehiä ollut koskaan ollut, mutta kuunteleminen oli mukavaa ja juuri nyt keskittyminen jonkun lähettämään biisilistaan piti ajatukset kevyempinä kuin mihin olisi ollut aihetta. Tarmo ajatteli paitsi Lauraa ja Kirstiä, myös sitä, miten hän keventäisi omaatuntoaan viemällä heidät kaiken tämän jälkeen lomalle. Viime kerrasta olikin jo aikaa, mies laskeskeli mielessään. He olivat olleet Kanarialla Lauran 10-vuotispäivän aikoihin, ja mukana oli ollut myös tuttavaperhe lapsineen. Nyt hän halusi reissuun vain oman perheen voimin, sillä sen hän oli heille todellakin velkaa. Ellei harvakseltaan putkahtelevia työmatkoja otettu lukuun, hänen leipätyönsä noudatteli onneksi toimistoaikaa - mutta nettikauppaa piti pyörittää salaa vapaa-ajalla. Tarmo oli verhoillut sen kuntoiluun: hän sanoi käyvänsä kävelylenkeillä, uimassa tai kuntosalilla, ja ihme kyllä Kirsti ei ollut vielä ihmetellyt sitä, miksi tuloksia ei tullut. Kerran uimahousut oli jäänyt kastelematta, mutta hän oli nopeasti tajunnut kertoa, että uimahalli oli ollut veden vaihdon vuoksi suljettuna ja että hän oli sitten lähtenyt virkistävälle happihyppelylle. Luojan kiitos, ettei Kirsti ollut kuullut mistään oikeaa asianlaitaa. Kirstillä itsellään olikin niin hyvä varsi, että Tarmoa vähän hävetti seistä hänen vierellään mahakumpuineen. Ei se vielä iso ollut, mutta etelänlomaa varten olisi varmaan hyvä tiputtaa muutama kilo. Sitä jäisi pian gigolojen varjoon, tuumaili Tarmo.

Kiiruna 10. Kyltti maantien varrella osoitti, ettei matkaa olisi enää paljon jäljellä. Pian hän olisi perillä lyömässä viimeistä niittiä firmansa historiaan. Sitä, että yritys oli koskaan ollut edes olemassa, ei tulisi tietämään kukaan. Tarmo päätti tarkistaa vielä lumiauramiehen osoitteen, sillä lunta tuli sankasti ja akuutin työvoimapulan vuoksi hänet haluttaisiin varmasti samantien hommiin. Siksihän hänet suoraan puhelimessa työhön palkattiin, mikä oli tuntunut Tarmosta suorastaan riemuvoitolta. Palaset loksahtelivat kohdalleen, ja jo tänään kaikki olisi ohi. Kappale radiossa vaihtui. Tarmo tunnisti sen yhdeksi Lauran kuuntelemaksi hitiksi, vaikkei siitä juuri pitänytkään. Paras musiikki oli tehty 70-luvulla: ei ollut Led Zeppelinin ja CCR:n lyönyttä. Kun hän oli yrittänyt esitellä tyttärelleen omaa mielimusiikkiaan, tämä oli tuhahdellut ja julistanut maailman muuttuvan. Niin kai se oli. Tarmo kurotti osoitteen hansikaslokerosta, kirosi koko ajan huononevaa keliä ja alkoi naputtaa tietoja navigaattoriin. Fjällvägen 268. Hän ehti tajuta vastaantulevan auton ajovalot, sadasosasekunnin kauhistumisen ja sen, että menetti autonsa hallinnan. Sitten pimeni.

Ambulanssin ja pelastushenkilökunnan saavuttua paikalle näky oli ollut lohduton. Kaksi henkilöautoa oli törmännyt pahasti yhteen. Toisen auton kuski, vaalea nainen, oli ollut tajuntansa menettäneenä ja vaikeasti puserruksissa autossaan, ja palokunnalta kesti tovi, ennen kuin se sai leikattua hänet turvallisesti irti. Naista oli lähdetty viemään kiireesti lähimpään sairaalaan, mutta ennuste oli todennäköisen sisäisen verenvuodon vuoksi erittäin huono. Toista autoa oli kuljettanut mies, jonka povitaskussa ollut lompakko tarkensi hänen olevan Suomen kansalainen. Tarmo Kalervo Ristolainen, syntynyt 13.3.1958, tarkisti poliisi kädessään olevasta ajokortista. Ilmeisesti turvavyö ei ollut jostain syystä ollut onnettomuushetkellä käytössä, ja mies oli sinkoutunut törmäyksen voimasta ulos. Sellaisessa tilanteessa harvoin selvisi. Ei nytkään. Hänellä olisi edessään raskas tehtävä ilmoittaa tapahtuneesta lähiomaisille. Miten helvetissä hän sen tekisi? Sanavarastoon ei kuulunut kuin perkele ja Helsinki.

Omituinen ilta kaiken kaikkiaan, mietti poliisi. He olivat onneksi osuneet kolaripaikalle tuoreeltaan, sillä olivat suorittamassa hälytysajoa Kiirunan takametsiin tulipalon vuoksi. Osa yksiköstä olikin jatkanut sinne ja osa, hän mukaan lukien, jäänyt selvittämään onnettomuutta ja hälyttämään lisäapua. Kaikista kummallisinta tilanteessa oli se, että ilmeisesti naisen autossa oli ollut pahvilaatikko, josta oli lentänyt tienoolle satamäärin hieromasauvoja. Näky kolaripaikalla oli yhtä aikaa sekä lohduton että hupaisa.

Kaikenlaista, pyöritteli poliisi päätään ja lähti järjestämään muun liikenteen turvallista kulkua onnettomuuspaikan ohitse.






*   *   *

Yleisön pyynnöstä vaihtoehtoinen lopetus:


Tarmo avasi silmänsä, sillä jokin sitkeä ääni ei luovuttanut ja tunkeutui vähitellen hänen tajuntaansa. Mies ei ymmärtänyt yhtään, mistä oli kyse: hän makasi hangessa, jalka oli tulessa, tuossa oli hänen autonsa, kauempana toinen. Tutunnäköinen. Sitten tosiasia toisensa jälkeen jysähti kauhistuttavana hänen mieleensä, ja mieheen iski kauhea hätä. Piti paeta. Herranjumala, tämäkö oli kaiken loppu? Piti jatkaa eteenpäin. Tarmo alkoi vetää itseään hangessa syrjempään, mutta tajusi pian, että pääsi kyllä pystyynkin. Miestä hävetti. Näinkö sekaisin voi kolarissa mennä?

Oliko toisen auton kuljettaja hengissä? Mitä hänen pitäisi tehdä? Soitto jatkui.

- Ei saatanan saatana, kirosi mies epätoivoisesti ääneen. - Mitä minä teen, mitä minä teen? Tarmo ei saanut kiinni loogisen ajattelun hivenestäkään. Sitten hän alkoi tajuta, että puhelin soi. Mies taputteli taskujaan ja paikallisti kännykän oikeanpuoleisesta takintaskustaan. Soittaja oli tuntematon.
- Haloo? huusi Tarmo, eikä aivan pystynyt peittämään hätäänsä.
- Irmeli Kujansuu tässä, hei! Anteeksi, että soittelen näin yllättäen, et varmaan osannut odottaa. Minä olen se nainen, jonka tapasit kaupassa ja joka auttoi sinua kaatuneiden ostosten kanssa. Citymarketissa tänään aiemmin, muistatko? Tuota, sain sinun puhelinnumerosi soittamalla Autorekisterikeskukseen, tunnusti nainen selvästi vähän nolona.
Irmeliin asti Tarmo ei vielä ollut ehtinyt tapahtumia kelata, eikä hän sitä paitsi ollut ajatellut tapaavansa tätä enää koskaan. Nyt ei todellakaan ollut sopiva hetki tälle keskustelulle. Hänen olisi paettava ja nopeasti. Aivan pian joku varmasti pysähtyisi onnettomuuspaikalle, ja sitten eivät enää heppoisat selittelyt riittäisi. Joka puolella hangessa näkyi erivärisiä hieromasauvoja, joiden alkuperää Tarmo ei ymmärtänyt millään. Aivot raksuttivat silti sillä teholla, mihin ne juuri nyt pystyivät. Hän oli sulkemassa puhelinta, kun kuuli sieltä uudelleen Irmelin äänen.
- Oletko vielä siellä? tämä tiedusteli. - Anteeksi kauheasti, taisin vain häiritä. Olen pahoillani.
- Ei kun olen minä täällä, Tarmo sai vihdoin suustaan. - Tässä on nyt vähän kaikenlaista. Tuota, tämä saattaa nyt kuulostaa vähän oudolta, mutta et sattuisi olemaan halukas auttamaan minua? Taas, lisäsi Tarmo, ja vähän hysteeriseltä kuulostava naurahdus pääsi hänen suustaan. Ei tämä naurun paikka ollut, mutta tapahtumien kulku alkoi jo ylittää miehen käsityskyvyn. Hän selitti Irmelille, että tarvitsisi kyydin Suomen puolelle ja majapaikan pariksi päiväksi. Muuta hän ei paljastanut. Nainen ei ikipäivinä suostuisi moiseen, ajatteli Tarmo, sillä tiesi, että sekä hän itse että pyyntö kuulostivat lähinnä sekopäisiltä.
- Selvä, vastasi Irmeli hetken hiljaisuuden jälkeen. Tämä ei ollut hänen tapaistaan, mutta kai sitä joskus piti seikkailukin aloittaa. Hän oli tuntenut tänään sydämessään läikähdyksen ja toiminut kerrankin hetken mielijohteesta. Nyt katsottaisiin, mihin se johtaisi.

Irmeli vilkaisi kalenteriaan. Lauantai, 25.2.2012. Hän etsi toppatakkinsa, heitti avaimet, lompakon ja puhelimen käsilaukkuunsa ja lähti kohti autotallia. Irmeliä jännitti. Se oli mukava tunne pitkästä aikaa.

*   *   *
No niin. Ei tämä lopu ollenkaan. Nyt vain kuvittelette, että
1. Lena kuolee onnettomuuspaikalla dildo kädessään ja auton neonvaloputket musiikin tahtiin vilkkuen.
2. Tarmo pääsee pakenemaan elokuvatyyliin juuri ennen kuin hänen autonsa räjähtää.
3. Tarmo raahautuu pikkutien varteen ja odottaa kylmissään Irmeliä. Pelastava enkeli saapuu ja vetää miehen tiukkaan syleilyynsä. Huulet kohtaavat, ja he rakastelevat villisti auton takapenkillä.
4. Tarmolle selviää vaimon osallisuus firman taustapuuhissa. Tarmo ottaa avioeron ja vaimo vetää itsensä hirteen. Tytär Laura on raskaana Markulle ja muuttaa tämän kanssa yhteen.
5. Tarmo ja Irmeli elävät onnellisina elämänsä loppuun asti ja saavat koeputkihedelmöityksellä kaksoset. Irmeli on 42-vuotias, mutta onneksi virkeä. Kaksoset pyrkivät kuudentoista vuoden kuluttua Idolsiin ja voittavat ja toinen menee Jone Nikulan kanssa naimisiin. Toinen alkaa laulaa Tuksun kanssa duettoja.
6. Sen pituinen se.